Novelli?

Novelli?

Luin eilen artikkelia Miina Supisen kirjailijan työstä. En ole lukenut hänen teoksiaan, mutta artikkelissa mainitut huvittavan hauskat jutut ja kirjoittajan rento ote kirjoittamiseen tuntuivat mukavilta asioilta. Tänään sorakuormaa kärrätessäni ajattelin, että pitäisi kokeilla rennosti kirjoittamista. Ihailen rentoa elämänasennetta. Tiedän, että kirjoitan tänne sivuseikkaan usein rennosti tajunnanvirtaa. Mutta tänään halusin kokeilla, miten sujuu kirjoittaminen, kun en ajattele teitä muutamia blogin lukijoita enkä ketään, kirjoitan vain. En päättänyt, kirjoitanko totta vai valetta, asiaa vai asiaankuulumatonta. Tämmöinen tuli. Viilaamaton ja mukamaste rennosti kirjoitettu. Rentoutta tästä ei ainakaan näin ensilukemalta välity, mutta ihan kivan oloinen juttu tuli kuitenkin. Lukekaapa jos jaksatte, sillain rennosti. (Sen nimi on Vaihtoehto, sitä ei ole keksitty kovin rennosti, mutta nopeasti.)


Ennen kuin syksy tuli, tulivat banaanikärpäset. Lämpimien päivien aikaan tavallisetkin kärpäset tekivät vielä joukkohyökkäyksen. Silloin oli miehen veli tulossa yökylään. Laitettiin illalla lapset nukkumaan ja sen jälkeen alettiin tappaa kärpäsiä. Heiluttiin Tokmannin mainoksen ja Rauhan Tervehdyksen kanssa pitkin keittiöitä ja vessoja ja saatiin tapettua 30 yksilöä. Aamulla kun tultiin alakertaan, pörräsi keittiössä viisi ja kodinhoitohuoneessa ainakin kuusi kärpästä. Miehen veli mainitsi aamulla kärpäsistä, että niitä on täällä maalla varmaankin ympäri vuoden. Ei ole, en sanonut.

Ei siinä mitään, eikä siinäkään vielä että yhtenä päivänä täytyi tehdä vanhimmaiselle täitarkastus. Mies toi apteekista metallisen täikamman. Tehokas kampa, se tuli todettua, kun valkoisella lautasliinalla mönki viisi takajalatonta harmaata täitä. Siinä niitä ihmeteltiin, ja sitten äkkiä alettiin kammata muidenkin päitä. Lähdin illalla hakemaan apteekista täintorjunta-ainetta, ja käskin tytön odottaa siihen asti kun tulen. Apteekin kassalla unohdin kotona odottavan tytön ja lähdin hyräillen katselemaan tavaroita marketin puolelle. Marketista ei löydä muuta hyvää kuin ruokaa. Vaatteet ja tavarat ovat kalliita ja jannumaisia. Ostin karamellia, edellisenä päivänä kun olin käynyt paikkauttamassa vihlovat reiät hammaslääkärissä. Ostin myös pitsaa ja vanukasta, mielessä kynttiläillallinen minulle ja miehelle kun lapset nukkuvat. Kotona odotti äkäinen ja väsynyt täintartuttama tyttö. Mentiin heti täikäsittelyyn ja siinä kestikin jonkin verran aikaa. Puolenyön maissa puolinukuksissa syötiin miehen kanssa kahdestaan pitsaa ja vedenmakuista vanukasta seinäkelloa vilkuillen, pahantuulisena siitä että yöunet jäävät taas niin lyhyiksi.

Seuraavana aamupäivänä tiskasin astioita yksin keittiössä. Olin lenkittänyt koiran ja poiminut samalla taskullisen puolukkaa lappapuuroa varten. Yhtäkkiä tiskikoneen alta tuli musta pieni eläin, joka vähän epäröiden juoksi välikönoven ohi seinänkoloon. Minä karjaisin säikähdyksestä ja heti tuli tunne, että se hiiri tai mikä lie tulee kohta ja hyppää housuihini. Kävin eteisestä hakemassa miehen Kontiot jalkaan ja tulin jatkamaan tiskausta. Hiiri oli hiljaa piilossaan. Rupesin ajattelemaan, että sen voisi saada näkyviin jos antaa sille ruokaa. Otin jääkaapista porkkanan, laitoin sen tiskikoneen alle ja odotin, kuuluuko mitään. Olin kuulevinani kaikenlaista, mutta mitään ei kuulunut. Laskeuduin matolle polvilleni ja yritin nähdä tiskikoneen alle. Näin ison porkkanan, jonka väri tummeni pimeyttä kohti. En nähnyt mitään, vaikka pimeydessä näytti olevan mustia könttejä. Katselin aikani pimeyttä ja porkkanaa mahallaan keittiön matolla, isot nokialaiset jalassa. Sitten nousin ja menin eteiseen riisumaan saappaat.

Iltapäiväkahvilla sanoin, että on tässä koettelemusta. Kärpäsiä, täitä ja hiiriä. Mies nojasi tuolin selkänojaan, katseli ikkunan yläosaan ja söi pullaa. Yksivuotias käveli keittiön matolla edestakaisin pulla kädessään, koira makasi välioven edessä ja seurasi valppaalla katseellaan taaperon kädessä heiluvaa pullaa. Silloin juoksi seinänkolosta taas se musta – se oli päästäinen ja livahti tiskikoneen alle. Yritin usuttaa koiran sen kimppuun, mutta tämä ei ehtinyt päätään kääntää ennen kuin se oli jo kadonnut. Mieskään ei ehtinyt nähdä, kohensi vain asentoaan tuolilla ja laittoi kyynärpäät pöydälle. Ajattelin että miksiköhän jotkut sanovat noita kyynerpäiksi. Eikö se yksi sana riitä yhdelle asialle, miksi aina pitää olla joku toinenkin, väärä vaihtoehto. Sanoin että päästäistä ei voi tappaa, se on rauhoitettu. Mies katsoi tyhjää pullalautasta ja sanoi, että täällä viihtyy kaiken maailman sontiaiset kun täällä on niin saastaista. Pitää muuttaa muualle kun ei täällä mahdu enää ihminen asumaan, eläimet valtaa koko talon. Sitten hän joi kahvikuppinsa tyhjäksi, nousi ja laittoi sen tiskipöydälle ja meni pois. Minä istuin ja katsoin kupissani olevaa kahvia enkä jaksanut ajatella enää mitään.

15 thoughts on “Novelli?

  1. Olipa kirjoitus, luin ja hyvin jaksoin loppuun asti. Sinulla on lahjoja tällä saralla! Monasti luen tältä kuulumisianne, harvoin osaan mitään kommentoida. Valoisaa syksyä teille!
    Vieläkö muuten listoillesi mahtuisi pari soitto-oppilasta? Päästään vihdoin muuttamaan, jospa tähän eloon kohta mahtuisi taas muutakin kun ainaista raksaa ja raksaa.

  2. Heti piti mennä katselemaan wikipediasta että onko päästäiset muka rauhoitettu. Sain tietää että niitä on suomessa kuutta lajia, joista viisi rauhoitettu ja kuudes osittain. Kaikkea sitä oppii kun vanhaksi elää.

  3. Mä en voi ymmärtää, miten tuommoisista päivistä voi kirjoittaa rennosti. Samanlaisia päiviä on omaankin elämään mahtunut monta, mutta että rennosti… Vaatii asennnetta. On Samppakin aika hyvin kouliintunut otusten kanssa elämiseen, jos rennosti jätti päästäisen keittiöön ;D Tai ehkä se vaan kuului tähän novellin juoneen ikäänkuin täydelliseksi lopuksi…

  4. Hienosti välittyi kyllä tuo rentous jutusta, eli olit onnistunut yrityksessäsi ! Mukavaa luettavaa. Täällä ei toistaiseksi ole hiiriä näkynyt eikä kyllä päästäisiäkään, vaikkakaan en kyllä erota niitä varmaankaan toisistaan. Luulenpa että päästäinen saattaisi epähuomiossa joutua meidän talossa loukkoon…

  5. Minä kerran tallasin päästäisen päälle pimeällä lumisella tiellä. Omatunto kolkuttaa sen tähden vieläkin.

    Oli tässä sitten kuviteltua tai todellista minkä verran hyvänsä, niin tuon kuvitteellisen isännän kuvitteellinen toteamus oli kyllä niin _tästä elämästä_ että sitä on vaikea kuvitella kuvitelluksi…

    Kuulemiin; minusta tässä ei ollut kauheaa poikkeamaa aiempiin kirjoituksiin, vaikkakin selkeähkö. Tulinkohan sanoneeksi jotain selkeähköä?

  6. Pysyn edelleen kannassani, juttu ei ole faktaa eikä liiemmin fiktiota.

    Sen verran kertoisin kuitenkin eilisestä, että kun söimme sorankärräys-kollegani kanssa iltamyöhällä keittiössä Häagen-Daz -jäätelöä, näimme päästäisen tulevan tiskikoneen alta. Se huomasi kissan nenänsä edessä, teki u-käännöksen ja hävisi takaisin sinne mistä oli tullut. Kissa ei hievahtanut, jäi paikalleen vain hyvin viisaan ja kärsivällisen näköisenä. Istuimme hievahtamatta lusikat kädessämme ja katsoimme sinne minne kissakin. Pitkän ajan kuluttua pieni terävä kuono pisti taas epäröiden esiin, ja katosi taas. Vielä pitemmän ajan kuluttua tuli kuono esiin peräosineen päivineen. Odotimme kissan hyökkäystä. Helppo nakki, pieni hidas epäröivä otus nenän edessä. Mutta mitä sanoi kissa? ”Aa, päästäinen, en huomannutkaan.” Ja jäi katselemaan kyllästyneen näköisenä haukotellen, miten pieni pahanmakuinen rauhoitettu peto kipitti välikönoven ohi seinänkoloonsa.

  7. Nauroin silmät kyynelissä. Ehkä pohjalla olivat vielä nuo uudemman version 12 syytä omistaa (iso) koira. Mutta täytyy sanoa, että hyvinhän se menee, jos vain elukoitten kans on vaikiaa. Meillä nimittäin riittää ilman elukoitakin, niitä vastamäkiä.

    Lähetä ”koiramme” lehteen se lista.

  8. Tuo on muuten kirjallisuuspiireissä iankaikkisuusaihe tuo kirjailijan ja hänen kirjoittamansa kirjan päähenkilön tai muun henkilön välinen yhtäläisyys. Että siis paljastaa amatööriytensä, jos epäilee, että päähenkilö on kirjailija itse. Tunnustan, että ajattelen Antti Hyryn kirjoissa aina niin.

  9. Ai jaa. Että paljastaa amatööriytensä.

    No niin, uskon kyllä että joku epäilee että tää on amatööri kun puhuu vain omasta elämästään.

    Mutta erikoista kun minusta monesti tuntuu että onpa hyvä kirja. Vaikka ko. kirjassa aineksia olisi revitty omasta ja naapurinkin elämästä. Oikeastaan silloinhan ne ovatkin hyviä. Niin kuin juuri Antti Hyry.

    Ja uskallanpas uumoilla, että ehkä me jokainen olemme kaikista vähiten juuri oman elämämme amatöörejä. Ammattilainen alalla Eeva Maija Sorvari, vaimo, viiden lapsen äiti, Ervastinkylä, Suomi.

    Haluan kuitenkin painottaa ”novellin” fiktiivisyyttä. En halua puhelinsoittoa miehen veljeltä että ”en mä kyllä niin sanonut”. Saa valehdella ja muutella totuutta ihan hyvällä omallatunnolla, kun kirjoittaa novellin. Päiväkirjamerkintä lienee eri asia? (Ja tarkentaakseni vielä: sen yhden illan vanukkaat eivät olleet oikeasti vedenmakuisia, vaan oikein kermaisia koska minä olin ne valinnut. Halusin vain korostaa illallisen ankeutta.)

  10. Kai päiväkirjaankin saa kirjoittaa muunneltua totuutta? Muistelmatkin ovat aina vähän niin sun näin, mitäs jos ei vaan muista? Meillä sisarusten kanssa nousee joskus aidon ihmetteleviä keskusteluja: ”Voiko olla totta, että et muista tätä?”
    Jos joku on kuullut jutun siitä, että lapsena muka olisin mitannut siskoni ja minun sängynpuoliskot kuminauhalla niin, että hänen puoliskollaan kuminauhaa oli venytetty, niin en millään muista, vaikka se minusta olisikin ollut ihan kekseliäs juttu. Mutta en voi väittää, että olisi valetta, koska siskoni muistaa.

  11. Paitsi amatööriytensä, siinä voi toisaalla käydä niin että joku paljastaa myös herkkänahkaisuutensa. Kun näihin nykyromaaneihin vain kirjoitetaan alkuun että ”tämä on romaani” niin sen jälkeen voi Alexander Stubbista tai Matti Lahnasesta kirjoittaa mitä tahansa. Nipottajia ovat, jotka suuttuvat, sellaiset nipottajat potkitaan ulos yhteiskunnasta, ettäs tiedätte.

    Muistamisesta hauskasti tulee mieleen eräs perheenjäsenemme, joka on aikuinen, ja joka toisinaan kertoo minulle juttuja, kunnes unohtaa ne, ja minä saan sitten kertoa ne hänelle uutena ja hän nauraa…

  12. Minä näen Empun pyllistelemässä niiden nokialaisten saappaiden kanssa, oli se sitten tapahtunut oikeasti tahi ei. Sehän on taito, kirjoittaa niin että toinen uskoo sen todeksi vaikka ei olisikaan. Ajattele, voit syöttää meille vaikka mitä pajunköyttä uskottavalla tyylilläsi. Menee läpi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *