Tänään ompelin ja kuuntelin radiota. Tein vissiin liian montaa asiaa yhtä aikaa, mutta kyllä ompelusta jotain tuli ja radio-ohjelmistakin jäi joku juttu mieleen.

Juha Hakalaa haastateltiin helmikuussa, ja nyt ensi kertaa kuuntelin ohjelman alusta loppuun. Hyviä juttuja. Ihmisen aivot ovat vanhanaikainen keksintö, eivätkä ne ole muuttuneet vaikka maailma ympärillämme muuttuu kovaa vauhtia. Toinen ihminen, jota haastateltiin oli Markus Majaluoma. Sympaattinen kaveri hänkin, ja voi kuinka sympaattisia ovat “Isä” -kirjat, joita hän on kirjoittanut ja kuvittanut! Suosittelen ihan kaikille. Minä symppaan semmoisia kirjoja, ja Viirua ja Pesosta ja semmoisia ihmisiäkin. En niinkään siksi, koska ne elämiset ovat niin hupaisia ja naurettavia, vaan siksi että tunnen sielunkumppanuutta kaikkia Pesosen tyyppisiä hahmoja kohtaan. Kun Pesonen yrittää vaikkapa lähteä retkelle Viirun kanssa, mutta kanat tulevat perässä ja pilaavat homman alkuunsa. Sellaista meilläkin on ollut oikeasti. No ei nyt kanat aina, mutta Nalle tai Viiru tai karannut Hopsu. Ennen lähtöä saa joskus useammankin kerran nousta autonratista ja hätistellä eläimiä ja lapsia pois jaloista. Kyllähän ohikulkijoilla ja naapureilla on hauskaa kun he naureskelevat meille iltaisin fiksuissa taloissaan fiksuissa elämissään. “Siellä taas emäntä käveli tukka märkänä ja saunatakki päällä saunasta ja meni kanalaan ja tuli kohta sieltä saunatakin taskut ja kourat kananmunia täynnä.” Ja tyytyväistä hymyä kolmannella.

Miehessäni on myös jotain mikä muistuttaa Pesosta. Mutta vain ulkoisesti. (Tai tietysti silloin, kun Pesonen raivostuu lopulta.) Ja sisäistähän se kiltteyskin on. Ja hempeämielisyys. Vaikka mieheni ei ole tunnustautunut eläintenystävä, saa kiltteys ja hempeämielisyys ajattelemaan myös eläimen hyvinvointia. Hoikka mies, lippis päässä ja raksahousut jalassa ja selkä hieman kumara taluttamassa isoa koiraa lähitiellä. Mutta noin ylipäätään mieheni on fiksu ja fiksujen järkevien ihmisten luokassa, jos luokittelemaan ruvetaan. Ei hän kuljettaisi opettajan työtarvikkeita kouluunsa Prisman muovipussissa. Eihän niin ruukata. Hän tietää normit ja käytännöt ja fiksun elämisen rajat. Minullakin on jokin haju niistä, mutta  myös luonne, joka ei malta aina pysyä niiden raamien sisällä. Onko se sitä luonnonlapseutta, mistä minua kerrankin yksi rouva syytti tai kehui. Hän ei keksinyt vastausta, kun kysyin että mistä sen huomaa, kampauksesta vai mistä. Vai siitä että on kuluneet nahkakengät jalassa.

Minulla on lisävaivaa nyt kun kolme mustaa tipua piipittää selkäni takana pyykkikorissa lämpölampun alla. Lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämpötilassa ruoka ei kauaa tuoreena pysy. Ja kissaa ei voi päästää sisälle. Tosin juuri nyt pitäisi tuoda kanien sisähäkki näille piipittäjille eikä kirjoittaa tätä, niin olisi turvallisempaa kaikin puolin. Isäntä on uimassa isompien lasten kanssa ja minä lopetan nyt tämän että ehdin tekemään rästihommista edes yhden.

Oletko Sinä Pesonen vai Kosonen?

Salli on kohta kaksivuotias. Hän on niin täynnä elämää ja uutta joka päivä, että en meinaa mukana pysyä. Jotain haluaisin muistiinkin, sillä nämä ovat sellaisia asioita elämässä, että ne unohtuvat. Niitä ei tule muisteltua, kun seuraava vauva syntyy, edellinen kasvaa ja oppii taas uutta ja se seuraava oppii pian ne mitkä Salli nyt. Kuitenkin Sallikin on ihan oma erityinen itsensä, arvokas ja täydellinen ihminen, niin kuin ihmiset ovat. No ei tietenkään täydellinen ihminen, mutta täydellisen merkittävä tai jotain.

Salli on ruvennut puhumaan aika myöhään, yksivuotiaana hänellä ei ollut vielä oikein sanoja. “Anna” ja “mamma” taisivat olla käytössä. Puolitoistavuotiaana hän alkoi kiinnostumaan sanoista ja puhumisesta pikkuhiljaa, ja vauhti kiihtyi tuossa kevään korvalla. Nyt hän puhuu jo pitkiäkin lauseita. “Äiti aihtaa reippaasti mun aipan.” Salli osaa ässän ja ärrän. Se, mikä on hauskaa, on se ettei hän osaa koota. “ups laiva teittas!” hän laulaa. Ja me nauramme.

Salli on täynnä virtaa ja riemua. Vilkas ja toimelias luonteenlaatu yhdistettynä itsepäisyyteen ei ole kuulkaa helppo yhdistelmä. Te meinaatte hypätä tämän kappaleen yli, huomaan, mutta uskokaa tai älkää. Kun on viisi lasta, ja kaikki jääräpäitä ja reippaita, niin ei ole helppoa. Kun alle kaksivuotias tappelee pukemisessa kaikilla voimillaan ja desibeleillään että “ei alua sitä paitaa, tuhma paita, tämän aluaa!” niin siinä saa äidilläkin olla melkomoiset voimat käytössä. Ja tämä kertaa viisi, kertaa joka päivä. Joku pukemiskerta voi olla helpompi, mutta se ei jostain syystä lohduta. En osaa olla kateellinen rikkaille enkä monille muillekaan, mutta melkeinpä voisin sanoa kateudeksi sitä tunnetta, joka minut valtaa kun näen perheen, jossa lapset seistä töröttävät vanhempiensa liepeillä ja ihmettelevät hiljaa maailman menoa ja katselevat ja kävelevät aina perässä kuin joutsenet aurassa. Meillä, näin vain esimerkkinä, ei nuorimmaisesta lähtien kukaan malta oleskella yleisellä paikalla äidin tai isän lähettyvillä. (No, tästä asiasta ei nyt enempää. Taidan olla vähän liemessä noiden lapsieni kanssa. Mutta huomautan vielä, että se on nolo huomata tässä vaiheessa että ei minusta olisi ollutkaan äidiksi. Melko nolo.)

Salli on kuitenkin kaikin puolin ihastuttava ihmisenalku, kaunis ja säteilevä, älykäs ja oppivainen. Yksi minun kannaltani mielenkiintoa herättävä piirre hänessä on vielä: hän on hyvin kiintynyt rutiineihin, tapoihin ja tottumuksiin. Kun joimme isännän kanssa entisessä keittiössämme kahvia, meidän piti istua omilla puolillamme pöytää, mikäli se Sallista riippui, isä isän paitalla ja äiti äitin. Ja jos joku vieras on erehtynyt istumaan äidin suosimaan nojatuoliin, niin hänelle on ilmoitettu kyllä, että se on “äitin pentti”. Ja kun rupean syöttämään häntä nopeasti kodarikeittiössämme, minä istuen jakkaralla ja hän sylissäni, hän ei avaa suutaan jugurtille koska “lappu”. Eihän voi syödä jos ei ole lappua. Jonkun mielestä tietystikään tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minun sukuni puolelta luulen tämän herättävän hymyä huulille. Noin tarkka tyttö, hassu pieni. Keneen lie tullut, isänsä sukuun. Minuakin se hymyilyttää, huvittaakin, mutta vielä enemmän hymyilyttää toiveikkaassa mielessä. Jospa saataisiin yksi järjestyksen ihminen lisää tähän taloon.

Tämä Sallista tällä kertaa. Ja sitten toiseen asiaan. Kävin eilen kirjastossa ja löysin pinon kirjoja, joihin suhtaudun melkoisin odotuksin teidän ansiostanne. Luin eilen Juha Itkosen novelleja, tänään olen lukenut toista romaania. Tykkäsin, ja koirankarvojen imurointi ja muut kotihommat tuntuivat heti paljon mielekkäämmältä niin kuin aina kun on kesken joku hyvä kirja. Fiksu ja näkevä mies, tämä herra I. Enkä häntä voi soimata siitä, että hänen kirjoistaan en löytänyt sitä huumoria mistä niin pidän. Koska niissä oli syvyyttä ja särmää, älyä. Ja rohkeutta tunnustaa, että kaikki syvyydet ja särmät riittävät kuitenkin vain hyvin lyhyen matkan päähän, kun elämän monimutkaisuudesta puhutaan. Loppupelissä.

En osaa oikein kirjoittaa enää tänne sivuseikkaan. Kaikista parhaimmat ja herkullisimmat jutut eivät tule siitä, että hyvin menee ja kivaa on ja aurinko paistaa ja ruoho vihertää. Ne hyvät jutut ovat monesti vähän henkilökohtaisia. Mutta voiko tänne kirjoittaa henkilökohtaisuuksia? Voi tietysti, mutta haluanko minä, tai haluaako muu perhe. Olisi kiva kirjoittaa anonyymisti niin ettei kukaan tiedä kenestä puhutaan. Kukaan ei loukkaantuisi ja sillain.

Kesä on tullut, ja siinä mukana loma ja kesäkeittiö ja ryske ja pauke entisessä keittiössä. Isäntä tekee Tiituksen kanssa hommaa ja minä yritän laittaa ruokaa ja keittää kahvia ja pysyä elossa lasten kanssa. Voin ihan hyvin. Viime viikolla tähän aikaan en voinut, olin hermoraunio ja väsynyt ja istuin tietokoneen ääressä katselemassa lomamainoksia. Mutta sitten pääsimme yhdeksi vuorokaudeksi lepolomalle Oulun Toppilaan. Kävimme ostamassa hyviä syötäviä siitä Halpa-Hallista ja menimme Sampan siskon ja tämän miehen tyhjillään olevaan asuntoon lukemaan kirjaa. Löhösimme sohvalla ja kuuntelimme hiljaisuutta. Olin unohtanut miltä se kuulostaa. Emme antaneet minkään häiritä. Luin Anne Tylerin uusimman ja viihdyin kuten ennenkin, vaikka tuntuu että olen lukenut jo ne kaikista parhaimmat Tylerit. Sopi oikein hyvin lepolomalukemiseksi. Mietimme että söisimmekö nyt vai kohta vai illalla. Kävimme hakemassa kebabruokaa yhdestä tutusta paikasta ja niin pois päin. Ihmettelimme että minkälaista se on sellaisten ihmisten elämä, joilla ei ole lapsia lähettyvillä. On se ainakin yksinkertaisempaa, jos ei muuta.

Lomalta kotiinpaluu oli meluisa ja hirveä, mutta siitä huolimatta nyt voin todeta, että minulle se teki erinomaisen hyvää. En ole montaa kertaa sen jälkeen puhunut rumasti läheisilleni. En muista ainakaan!  Voin siis hyvin. On kivaa tiskata pienessä kodikkaassa kesäkeittiössä (kodinhoitohuoneessa) ja tehdä ruokaa keittolevyllä. Olen jopa miettinyt että voisi ottaa siitä kuvan, mutta en taida päästä siihen pisteeseen saakka. On se ainakin kauniimpi kuin nyt purettu keittiö.

Onko teillä hyttysiä? Meillä on. Annetaan pois hyvän kodin löytyessä. Samuli on puhunut moskitokilleristä tai jostain mutta minua se vähän epäilyttää. Tulisi huono omatunto jos se toimisi, ja se taas tuntuu utopialta tällä hetkellä.

Olen katsellut internetistä kaunista näppärää puuhellaa uuteen keittiöömme. Tänään sulkeutui yhden sellaisen oikein sievän hellan huuto, ja se meni minulta valitettavasti ohi kun luulin että huomenna on vasta 14. päivä. Se olikin tänään. Ei muuta kuin uutta hellaa katselemaan. Ilman puuhellaa en halua enää pärjätä talveakaan, kun olen siihen tottunut ja tykästynyt.

Kävin kirjastossakin, mutta en saanut lainattua mitään. Olisiko teillä lukuvinkkejä? Sellaista nokkelaa ja humoristista ja syvällistä. Ei vakavaa eikä rankkaa pelkästään eikä vain kaunista. Kaunis voi olla tylsää.