En osaa oikein kirjoittaa enää tänne sivuseikkaan. Kaikista parhaimmat ja herkullisimmat jutut eivät tule siitä, että hyvin menee ja kivaa on ja aurinko paistaa ja ruoho vihertää. Ne hyvät jutut ovat monesti vähän henkilökohtaisia. Mutta voiko tänne kirjoittaa henkilökohtaisuuksia? Voi tietysti, mutta haluanko minä, tai haluaako muu perhe. Olisi kiva kirjoittaa anonyymisti niin ettei kukaan tiedä kenestä puhutaan. Kukaan ei loukkaantuisi ja sillain.

Kesä on tullut, ja siinä mukana loma ja kesäkeittiö ja ryske ja pauke entisessä keittiössä. Isäntä tekee Tiituksen kanssa hommaa ja minä yritän laittaa ruokaa ja keittää kahvia ja pysyä elossa lasten kanssa. Voin ihan hyvin. Viime viikolla tähän aikaan en voinut, olin hermoraunio ja väsynyt ja istuin tietokoneen ääressä katselemassa lomamainoksia. Mutta sitten pääsimme yhdeksi vuorokaudeksi lepolomalle Oulun Toppilaan. Kävimme ostamassa hyviä syötäviä siitä Halpa-Hallista ja menimme Sampan siskon ja tämän miehen tyhjillään olevaan asuntoon lukemaan kirjaa. Löhösimme sohvalla ja kuuntelimme hiljaisuutta. Olin unohtanut miltä se kuulostaa. Emme antaneet minkään häiritä. Luin Anne Tylerin uusimman ja viihdyin kuten ennenkin, vaikka tuntuu että olen lukenut jo ne kaikista parhaimmat Tylerit. Sopi oikein hyvin lepolomalukemiseksi. Mietimme että söisimmekö nyt vai kohta vai illalla. Kävimme hakemassa kebabruokaa yhdestä tutusta paikasta ja niin pois päin. Ihmettelimme että minkälaista se on sellaisten ihmisten elämä, joilla ei ole lapsia lähettyvillä. On se ainakin yksinkertaisempaa, jos ei muuta.

Lomalta kotiinpaluu oli meluisa ja hirveä, mutta siitä huolimatta nyt voin todeta, että minulle se teki erinomaisen hyvää. En ole montaa kertaa sen jälkeen puhunut rumasti läheisilleni. En muista ainakaan!  Voin siis hyvin. On kivaa tiskata pienessä kodikkaassa kesäkeittiössä (kodinhoitohuoneessa) ja tehdä ruokaa keittolevyllä. Olen jopa miettinyt että voisi ottaa siitä kuvan, mutta en taida päästä siihen pisteeseen saakka. On se ainakin kauniimpi kuin nyt purettu keittiö.

Onko teillä hyttysiä? Meillä on. Annetaan pois hyvän kodin löytyessä. Samuli on puhunut moskitokilleristä tai jostain mutta minua se vähän epäilyttää. Tulisi huono omatunto jos se toimisi, ja se taas tuntuu utopialta tällä hetkellä.

Olen katsellut internetistä kaunista näppärää puuhellaa uuteen keittiöömme. Tänään sulkeutui yhden sellaisen oikein sievän hellan huuto, ja se meni minulta valitettavasti ohi kun luulin että huomenna on vasta 14. päivä. Se olikin tänään. Ei muuta kuin uutta hellaa katselemaan. Ilman puuhellaa en halua enää pärjätä talveakaan, kun olen siihen tottunut ja tykästynyt.

Kävin kirjastossakin, mutta en saanut lainattua mitään. Olisiko teillä lukuvinkkejä? Sellaista nokkelaa ja humoristista ja syvällistä. Ei vakavaa eikä rankkaa pelkästään eikä vain kaunista. Kaunis voi olla tylsää.

Katselin illalla vieressäni nukkuvaa lasta.  Vaalean kuulas iho, pyöreät punertavat posket ja suloinen pieni ruususuu. Isältä perityt silmäripset. Hengitys kuului ihan hiljaa, ja uni oli rauhallista. Nuuhkaisin poskea ja olin havaitsevinani vielä vauvatuoksun. Viattoman puhtaanmakean tuoksun, ja ihmettelin että vieläkö se tuoksuu. Sitten katselin koko tyttöä. Pieni pullero, vaikka enin pyöreys on vähentynyt vuoden aikana. Kädet saivat minut hiljaa nauramaan. Tummanlikaiset, pienenpienien kynsien alla mustaa. Pulleat pienet kädet, mutta silti jotenkin ahvaoituneet. Haisivat hiekkalaatikolta ja mullalta. Oli tainnut pesu jäädä puolitiehen. Minua huvitti tuo nukkuvien kasvojen ja käsien kontrasti. Niin kaunis ja viaton lapsi! Ja niin likaiset kädet.

Meillä on tänä keväänä ollut pihalla elämää. Ollaan silputtu risuja ja oksia. Sitten kuljetellaan ne ämpäreillä ja kottikärryillä puiden ja pensaiden juurille. Siirsimme tässä viime viikolla tontin laidalta saunan lähettyville tuomiakin. Siellä ne nyt kukkii, saa nähdä kukkiiko ensi vuonna. Olen ostanut ruusupensaita ja tyrnilapsukaisiakin. Vadelmat on vielä jossakin kaupassa, mutta ne laitetaan tänä vuonna, meni syteen tai saveen. Mieluummin kuitenkin muhevaan multaan suojaisaan paikkaan. Lapset ovat mukana touhuissa, pienimmät eniten. Jostakin syystä isompia ei enää hommat kiinnosta itsestään, täytyy käskeä ja komentaa, ja sitten tapahtuu ehkä. Pienempiä ei tarvitse käskeä, he tekevät paljon enemmän kuin ehdimme valvoakaan. Eilen Salli kantoi kahdessa kymmenen litran ämpärissä tomerasti haketta pihan toiselta laidalta toiselle. Sitten hän kaatoi sekaan vettä ja sekoitti. Sen jälkeen tulikin naapurin Topi-koira kylään ja Sallihan innostui. “Tipo! Topi! Tänne Topi!” Nallekin toki innostui, ja niin siinä sitten lennettiin. Salli touhusi perässä ja kaatui muutaman kerran koiramelskeessä. Mutta sehän ei hidastanut, taas tyttö pyyhälsi mekossaan ja kädet vain viuhtoivat edessä ja takana. Ilmankos ne olivat illalla mustat.

Täällä on paljon punkkejakin. Lapsille eivät punkit ole tarttuneet, mutta eläimiin, varsinkin kissaan ovat. Kissa ei syö valkosipulia. Me syömme. Liekö haisemme, en tiedä, mutta noin joka toinen päivä on sellaista ruokaa johon voi puristaa kynnen jos toisenkin. Valkosipulin on sanottu pitävän myös muita eliöitä loitolla, kuten kihomatoja. Mustikatkin pitävät. Kävimme jo Martan kanssa katsomassa mustikoiden tilannetta. Oikein hyvältä näytti tässä vaiheessa, kunhan nyt vain lämmintä riittäisi ja pörisijät uskaltautuisivat koloistaan mettä maistelemaan.

Väsymystäkin meillä on, eikä ihan vähän. Siis minulla. Siksipä epäröin ottaa vuohikuttua meille kileineen, vaikka siihen voisi olla mahdollisuus. Onhan tässä muutakin puuhaa. Keittiö hajotetaan ensi viikolla ja sitten odotellaan uuden ilmestymistä. Meille tuleekin kesäkeittiö kodinhoitohuoneeseen, mikä tuntuu kodikkaalta. Mikä hullu minäkin olen, kun innostun aina kun täytyy elää poikkeustilannetta. Mukava kun saa sulloa astiat ja kattilat tilapäismajoitukseen ja keittolevyn, kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen pyykkikoneen päälle. Muovipressu keittiönovessa ja jääkaappi tukkimassa tietä pesuhuoneeseen luovat tunnelmaa. Ehkä väsymys lakkaa kun päästään tositoimiin, ja palaa kun tositoimet ovat ohi. Eikö näytäkin valoisalta? Onneksi on tositoimia näköpiirissä myöhemminkin.

Täytyyhän sitä kirjoittaa jotain tännekin. Ei ole pakko lukea, jos haluaa nauttia keväästä ihan aidosti vaikka ulkona eikä tietokoneen ääressä. Suosittelen ensimmäistä, mutta kirjoitan kuitenkin.

Meillä oli eilen naiskuoron kanssa keväinen musiikki-ilta. Mukavasti meni, vaikka tietystihän parannettavaa löytyy aina. Kuulijat kiittelivät, että olipas nuorekkaan kuuloista. Emme voineet olla olematta hyvillämme, vaikka nuoruuttahan ei saisi ihannoida liikaa. Naiskuoromusiikista puhuttaessa silti tulee ihannoitua, sitä ei voi välttää.  Joka tapauksessa, nautimme kaikki. Yhteistyö on mukavaa, elossa pitävää!

Muuten, meidän pitäisi keksiä kuorollemme hyvä nimi. Olemme sitä miettineet jo viime syksystä alkaen, kun porukan perustimme, mutta emme ole päässeet puusta pitkään. Ehdottakaapa joku mainio nimi! Palkitsen (vielä keksimättömällä palkinnolla) oikean nimen ehdottajan, jos sellainen löytyy. Oulunsalon kansalaisopiston naiskuoro on liian pitkä ja kuivakka (ja nutturapäinen) nimi.

Täällä on jo vihreää. Linnunpöntöissä asutaan ja ruokitaan pienoisia täyttä päätä niin kuin täällä meilläkin. Joka aamu ja päivä ja iltapäivä ja ilta. Syötävää on saatava, mutta onneksi sitä saa jo pihaltakin. Yhtenä päivänä jääkaappi näytti autiolta, mutta minua se ei masentanut, päin vastoin. Heti rupesi raksuttamaan päässä ja kohta kyykin saksien ja kulhon kanssa nokkosmaalla. Sitten kipaisin kanalassa hakemassa munia, ja pian söimme lasten kanssa tyytyväisin mielin nokkoskeittoa kera pesätuoreiden pehmeäksi keitettyjen munien. Minä olin erityisen tyytyväinen, oikein hyrisin ja kehräsin. Että tuosta vain ruoka pihamaalta. En antanut sen häiritä, että maito loppui puolessa välissä keitontekoa, vaan haaveksin lypsettävästä ruohonleikkurista taas, salaa mielessäni. Haaveet ovat kylläkin tässä kohtaa pehmeän vaaleanpunaisia ja hennon vihreitä, koska taidan luulla että pidän kuitenkin enemmän tulppaaneista ja ruusuista ja muista ihanista kukista. Ja koska en ole koskaan maistanut vuohenmaitoa. Juustoa vain. Kun maito ja juusto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka raaka-aineet ovat samat. (–Siis tulppaanit ja pionit mm.)

Toinen hyrinää tuottava asia ovat lipstikka ja ruohosipuli. En tee mitään, ja tuolta ne kuitenkin punkevat itseään ylemmäs ja ylemmäs. Keittoon mars, ne sanovat ja maistuvat siinä hyvältä. Raparperikin on, mutta sen kohdalla olen hiljainen. Siirsin raparperin kasvimaalle muka parempaan paikkaan. Mutta se raukka kituu ja nytkin se on vain tuuman korkuinen. Se meinaa hukkua ravintoon, mitä olemme ajaneet kasvimaahan keväisin. Sillä on koti-ikävä omaan paikkaansa takaisin. Raparperi on hyvää piirakassa, vaikkapa hasselpähkinöiden kanssa.

Kylvimme Martan kanssa sipuleita kasvimaahan, samoin persiljaa ja porkkanaa. Martta piti kovasti pienenpienistä sipuleista, joita se sai tiputtaa minun tekemiin reikiin. “Vaikka en mää kyllä näitä syö, mää myyn ne vaikka naapurin äitille”, sanoi hän ja jatkoi sipulinlaittoaan. Martta ei pidä sipulista. (Olenko maininnut tästä ennenkin?) Se ei oikein niin kuin passaisi minulle, joka pidän. Sen vuoksi olen syöttänyt Sallille kaikkia kasviksia heti kun kiinteää ruokaa on saanut ruveta antamaan. Kun syödään kasvisvokkia ja riisiä, Salli haluaa vokkia lisää mutta riisit tahtovat jäädä lautaselle. Työni on tuottanut hedelmää. Vaikka kyllähän sitä riisiäkin voi syödä, ei sillä.

Olisi aika istuttaa muutama vadelmantaimi. Monena kesänä olen harmitellut kun en ole tehnyt sitä edellisvuonna. Nyt aion tehdä, vaikka tämä savinen kosteikko ei mitään luontaisen ihanteellista vadelmamaata ole. Erkinmäen etelärinne voisi olla sille hyvä paikka. Mutta kun se etelärinne olisi mainio paikka myös ruusuille, mansikoille, perennoille ja vaikka mille, niin, ettei siihen ole voinut laittaa mitään. Voi Erkinmäki sentään.

Ihmettelen Luojan töitä. Rakastan kevättä ja kesää odotan. Vielä enemmän pidän kukista. Perennoistakin pitäisin, mutta kesäkukat hehkuvat niin kauniisti, että niitä tulee ostettua lähes joka kauppareissulla. Luin kyllä juuri lehdestä, että kesäkukkia ei saisi ostaa heräteostoksina, vaan täytyy tarkasti suunnitella, minkälaiset ja väriset asetelmat tekee minäkin vuonna. Minä otin opiksi ja päätin, että tämän kesän värikoodi on punainen, vaaleanpunainen, valkoinen ja sininen. Vaaleanpunainen tuli siitä Sylvin pelakuusta, joka on erittäin kaunis kukka. En ole vaaleanpunainen ihminen, mutta tuota kukan väriä ei voi olla ihailematta. Anna K, saat kyllä minulta yhden, olen luvannut.

Sovitaanko yhdessä että avataan aina välillä silmät kaikelle kauniille, hengitetään kevättä ja nautitaan ja iloitaan tästä hetkestä tässä! Unohdetaan ihan huoleti välillä kaikki synkät ja ikävät asiat ja uskotaan vain pois että on se niin ihana tämä kevät. “Nyt huolet joutaa hukkaan, mä kurkkaan joka kukkaan, saa reikä kasvaa sukkaan ja takku tulla tukkaan…”