Vaaleja tässä valvotaan. Ei suuria tunteita sillä saralla. Syysloma on takana. Alun totuttelun jälkeen loma sujui mukavasti. Vettä on sadellut joka päivä mutta tänään aurinkokin pilkisti pilvien raosta.

Ja päivällä seurattiin ikkunasta pihapuussa ruokailevia tilhiä.

Kouluissa on syysloma. Sohvi, Leevi ja Martta ovat päivähoidossa, Liina leikkii Saara-Kaisla -tätinsä kanssa ja Samuli rakentaa kodinhoitohuoneeseen umpipuisia kalusteita. -Niin että mitä? Ai mitäkö minä teen sitten? No kirjoitan Sivuseikkaan, anopin ehdottamana. Ja vietän lomaa. Loma alkoi viime perjantaina ja kestää kuun loppuun. Pyhäinpäivän jälkeen aloitan sitten innolla uusissa haasteissa, eli kokopäiväisenä kotiäitinä Ervastinkyläntie kahdeksassa. Työnä lasten kasvatus ja hoito, siivous ja pyykinpesu. Harrastuksena Lampaat ja muut Sivuseikat. Saa nähdä miten käy. Tunnustusta en ainakaan mieheltäni kovin helpolla saa, sillä hän pitää itsestäänselvyyksinä kaikkia niitä taitoja ja toimenpiteitä kotiäidin tehtävässä, mitä hänen oma äitinsä on toteen jo näyttänyt. Minun tehtävänäni, siis ansaitakseni tunnustusta, olisi tehdä kaikki kuten anoppi ja vähän paremminkin, ja sen lisäksi vielä jotakin ekstraa. No, ymmärrätte varmaan, että olen luovuttanut ajat sitten tämän edellä mainitun tunnustuksen kalastamisen ja yrittänyt tyytyä osaani.

Tähän voisin liittää kappaleen ajatuksiani Anopistani ja Apestani. Kunnioitan heitä suuresti, ja olen taas kerran kovin kiitollinen heille avustansa. He lensivät tänne lauantai-aamuna kuin hyvän tahdon lähettiläät ja käärivät hihansa ja alkoivat töihin. Anna-Maija pyykkäsi, teki ruokaa, siivosi, tiskasi, lakaisi pihalla, leikki lasten kanssa, luki kirjoja, vaihtoi vaippoja, piti sylissä. Heikki hyökkäsi rivakasti romulautakasan kimppuun, perkasi ja lajitteli, kantoi lautaa naapurin tontille (missä sijaitsee meidän polttoroviomme), poltti ja kaskesi. Siinä paloi lautaa jos jonkinlaista, kattorimpulaa ja parrunpätkää. Paloi myös Heikki-papan kulmakarvat, mutta mitä pienistä. Lauantai-iltana lomalainen kuuli sänkyynsä, miten tämä ahkera seurue (toki Samuli ja lapset olivat hommissa mukana), istuutui illallispöydän ääreen nauttimaan pitsaa ja salaattia. Kyllä tämän lomalaisen olisi tehnyt mieli olla mukana, nauttimassa hyvästä seurasta ja herkullisen tuoksuisesta lämpimästä ateriasta! Mutta ei auta, ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja minä olin ryhtynyt jo hyvän aikaa sitten, minulla oli lomani ja Dostojevskini ja ketorinit ja muut, mehujäätelöt siihen sitten tietenkin päälle.

Sunnuntai-aamuna, kun meidän aamuvirkkumme, siis yksi niistä, Martta nimeltään oli noussut ja makasi lomalaisen vatsalla ja epätoivoisesti yritti vielä kerran kuiskata että “tss”, tuli Anna-Maija-enkeli ovelle ja otti Martan ja muut aamuvirkut mukaansa alakertaan. Näin autuaallisesti pelasti tämä enkeli poikansa raatajan rahanalaisen raa’alta äkkiherätykseltä. Niin saimme me, lomalainen ja rahanalainen, vielä hetken nukkua pehmeää ja lämmintä sunnuntai-aamun unta.

Mutta kaikki loppuu aikanaan ja niinpä loppui sekin viikonloppu kuin paperilennokin lento. Maanantai-iltana elämä näytti paljon selkeämmältä Sorvarin keittiössä. Samuli kertasi vielä viikonlopun ihmetöitä ja sanoi muun muassa sellaisen viisauden että “äiti ja isä tekee päivässä sen mitä me viidessä viikossa.” Tottahan se on, kaikkihan sen myönnämme, mutta jokin siinä jäi risatautista lomalaista kaivelemaan. Mutta erään asian kyllä minäkin oivalsin, eli sen, miten mahtava ja jalo ajatus tänä päivänä on, että ihminen voi vilpittömästi ihailla vanhempiaan vielä aikuisella iällä.

Tähän kaikkeen edelliseen viitaten minun täytyy, vaikka huono taloudenpitäjä olenkin, tunnustaa että kyllä minä tunnustustakin olen saanut, jos en mieheltäni niin ainakin lapsiltani, runsain mitoin. Vai mitä ajattelette, kun monen sänkylomapäivän jälkeen lapset tulevat kainaloon ja sanovat, että “äiti, sää oot maailman huipuin.” Ai että minä, joka vain makoilen ja juon pillimehua ja syön lumimiehen mehujääpuikkoja? Ampui kyllä reippaasti yli. Mutta toisaalta, kyllä tuolla epärealistisella tunnustuksella on loppujen lopuksi paikkansa. Sehän voi saada jopa ihmeitä aikaan, niin uskon. Nähtäväksi jää, millaiset ihmeet meilläkin vielä toteutuvat. Toivossa on hyvä elää!

P.s. Kaikki te knk-lääkärit ja sen tapaiset, muistakaa vast’edes sanoa risatautisille potilaillenne, että leikkauksen jälkeen ei saa katsoakaan tomaattiin päin! Minulle ei sitä sanottu ja olen siitä hyvin pahoillani. Erehdyin äsken nauttimaan kokonaisen ison tomaatin sisustan, ja kurkun valtasi niin sanoin kuvaamaton kipu ja kirvely, että “melkein” irvistin.

Nyt pimenevät illat ja lehdet puista putoo. Muutamassa haavassa vielä on vihreitä lehtiä, koivun ja pihlajan lehdet ovat jo luovuttaneet. Pikkuhiljaa taipuu luonto pimeän ja kylmän edessä ja asettuu levolle. Ruoho on vielä vihreää, mutta kasvu on loppunut. Pihamme yli on lentänyt kymmeniä joutsenperheitä. Ne lentävät auroissa, edellä valkeat ja perässä muutama harmaa ruma ankanpoikanen. Keväällä ne palaavat äänekkäästi, kaikki puhtaanvalkoisina. Pääskyt ja muut pikkulinnut lähtevät huomaamatta pihasta, varkain niin kuin karttaisivat sanoa ääneen sitä surullista tosiasiaa, että lähdettävä on.

On pimeät illat, mutta on myös värikkäät täydet päivät. Kaikki on täynnään olemisen raskasta ainetta.  Ihminen nukkuu yönsä painavasti unia nähden, tai jos ei saa unta, raskaat masentavat ajatukset täyttävät jo ennestään täyden mielen. Miten huominen? Päivällä syysauringon kirpeässä valossa lapset huokuvat voimakasta elämää ja suloa, äidin rinnan täyttää pakahduttava haikea rakkaus  ja siniset silmät ovat niin kuulaat, niin valoisat ja herkät. Äiti liikuttuu onnesta, ja siitä että joskus sitä ei kenties ole tai se on muuttanut muotoaan. Mielessä on se värikäs huutava ja itkevä ja käsiään ojentava lapsijoukko, kaikki ne lapset, jotka ovat yksin, joita ei kuunnella, joita ei huomata, joille ei ole aikaa. Lapset,  jotka joutuvat olemaan yksin suurten pelkojen ja järkytysten kanssa. Jotka makaavat kippurassa kylmällä lattialla ja yrittävät peittää käsillään haavoja, jotka ovat paljon suurempia kuin heidän kämmenensä.

Syksy on pimeimmillään, mutta on eräs, joka ei luovuta. Terästä selkärangassaan hän iltapäivä toisensa jälkeen vetää ruskeat työhousunsa jalkaan sitkeänä ja voimakkaana kuin palvattu poronniska. Ulkona, sateessa tai auringossa, tuulessa tai tihkussa, mättää lapiolla savea kärryyn ja sinne sun tänne, en tiedä minne, tuo monien koettelemusten tulessa kypsytetty mies. Voima ei lopu, vaan sitä kestää yli pimeän ankean syksyn lumentuloon asti ja siitä eteenpäin aina koviin pakkasiin, jolloin lopulta kevätaurinko tainnuttaa tämän karhun pieneen talviunen tapaiseen kevätväsymykseen, jota kestää toukokuun loppuun asti.

Tämän uuraan työmiehen vaimo sen sijaan on heittänyt kaikki konstinsa peliin kertoakseen miehelleen, että voimat ovat lopussa. On vuoroin angiinaa, vuoroin virusta, migreeniä auralla tai ilman, poskionteloiden huimausta ja hermoromahduksen parrasvaloja. Unettomuus vaivaa öisin, päivisin yleinen valvomattomuus, työhommat hupenevat menneisyyteen ennen kuin niihin on ehtinyt satsata ja lapset karkaavat Ervastinraitille kuin elohopea särkyneestä kuumemittarista. Mies kuuntelee, kärsii kaiken ja nyökkäilee, otetaan kynä ja paperia ja kirjoitetaan kunnon parannuksia jääkaapin oveen ripustettavaksi. Siinä ne laput riippuvat, heiluvat epätoivoisesti aina kun ovea avataan ja suljetaan, tuloksetta. Kaikki nämä tehdään, otetaan aikaaja satsataan, mutta ulkona on muutama pikku homma vielä, sitten…

Toivottavasti kuitenkin katastroofit ja muut sellaiset pyörremyrskyt alkavat kyllästyä tähän perheeseen pikkuhiljaa. Emännän virkatehtävä seurakunnassa loppuu ennen kuin paistipässit ovat lihoina, syysloma häämöttää vielä aikaisemmin, ja valkean lumen tuloa odotetaan enemmän kuin lauantaikarkkeja. Runsaslumiseen ja kylmään talveen aletaan toiveikkaasti varautua. Ensimmäiset merkit ovat jo näkyvissä ja kuultavissa. Leevi ilmoitti tänään isälleen, että “mää laitan nämä Kuomat kuulemma.”  Siitähän sen talven pitäisi alkaa, eikö vain?

P.S. Samuli V: Kyllä, olemme lukeneet sen. (Veikko Huovisen Hamsterit)