Viime syksynä kävin paljon metsässä. Sitten tuli talvi ja paksut kinokset, ja ajattelin, että menen metsään heti kun lumet sulaa. Tuli kevät ja kiireet, enkä ehtinyt. Tänä iltana kävin siellä ensi kertaa pitkästä aikaa. Ja tunsin heti saman kuin viime vuonna, sen, että metsä on minun paikkani. Se rauha ja hämärä. Ja vanhat suuret puut. Kuin vanha gregoriaaninen kuoromusiikki. Poimin mustikoita käsin, koska kaikki eivät olleet vielä kypsiä. Päätin että käyn joka päivä metsässä niin pysyn elossa.

Niin, vaikka asummekin lattealla lakeudella pusikkojen ja hyttysten keskellä, niin meillä on tässä hyviä metsiä. Täällä voi asua.

Olin muuten piirustuskurssilla viime viikolla. Meillä oli mukava ryhmä ja ope ja hyviä keskusteluja ja oppimistuokioita. Oli lomaa saada piirtää tuntikausia, satumaista. Ihmeellistä oli myös yksi toinen asia, jonka panin merkille. Olen opiskellut musiikkia vuosia, ja valitettavasti täytyy sanoa että niissä kuvioissa ei ollut vaikea haistaa ilmasta ylpeyttä, kateutta, ylenkatsetta, kyräilyä ja kyynärpäitä. Viime viikon kurssilla semmoisista löyhkistä ollut tietoakaan. Toki se oli vain “kurssi”, mutta kuitenkin. Olin ihastuksissani siitä ilmapiiristä, siitä että oltiin ihmisiä toisillemme, vaikka (vai sillä?) olimme kovin erilaisia keskenämme. En tiedä opinko paljoa tai kehityinkö, mutta innostuin piirtämisestä. Ei sitä vain tahdo ehtiä. Mutta sainpahan leikkiä viikon taiteilijaa, se oli hyvin mukavaa! (Musiikista sen verran, että rakastan sitä eikä sillä ole paljonkaan tekemistä jonkin musiikkioppilaitoksen haisujen kanssa. Olen onnekas kun olen päässyt tutustumaan klassisen musiikin jalokivikaivoksen rikkauksiin. Kaikkien pitäisi päästä, olen sitä mieltä. Kaikkien.)

Kotona isäntä toki joutui koville kurssini takia, mutta uskon että hän saa kaiken takaisin vähän miellyttävämpänä vaimona ja emäntänä. Kun elämässä on mukavaakin välissä, niin jaksaa itsekin olla mukavampi. Tänään kävimme valitsemassa kaakelit välitilaan ja ostamassa maaleja lattiaan ja seiniin. Yritimme myös uuden puhelimen ostoa, mutta eihän siitä mitään tullut. Muilla kaupassa jonottajilla oli varmasti hauskaa kun seurasivat meidän episodiamme, luulisin ainakin, en voi taata koska en viitsinyt katsella sen tarkemmin ympärilleni. Jos satuit olemaan paikalla, niin laitahan vain kuvausta kommentteihin, niin täälläkin saamme iloita yhdessä tapahtumista.

Remontti etenee, Lohien avulla saimme hilattua puuhellan sisään iltapäivällä. Isäntä raataa tälläkin hetkellä puutyöluokassa laatikoston kimpussa tai sitten hän istuu autossa jossakin ja syö troijalaista perinneruokaa.

Muuten onpa vaikea kirjoittaa kun Inkeri Wallenius tarinoi Pepistä teitokoneen kaiuttimissa. Mutta kirjoitinpa kuitenkin. Hyviä metsäreissuja!

Tänään ompelin ja kuuntelin radiota. Tein vissiin liian montaa asiaa yhtä aikaa, mutta kyllä ompelusta jotain tuli ja radio-ohjelmistakin jäi joku juttu mieleen.

Juha Hakalaa haastateltiin helmikuussa, ja nyt ensi kertaa kuuntelin ohjelman alusta loppuun. Hyviä juttuja. Ihmisen aivot ovat vanhanaikainen keksintö, eivätkä ne ole muuttuneet vaikka maailma ympärillämme muuttuu kovaa vauhtia. Toinen ihminen, jota haastateltiin oli Markus Majaluoma. Sympaattinen kaveri hänkin, ja voi kuinka sympaattisia ovat “Isä” -kirjat, joita hän on kirjoittanut ja kuvittanut! Suosittelen ihan kaikille. Minä symppaan semmoisia kirjoja, ja Viirua ja Pesosta ja semmoisia ihmisiäkin. En niinkään siksi, koska ne elämiset ovat niin hupaisia ja naurettavia, vaan siksi että tunnen sielunkumppanuutta kaikkia Pesosen tyyppisiä hahmoja kohtaan. Kun Pesonen yrittää vaikkapa lähteä retkelle Viirun kanssa, mutta kanat tulevat perässä ja pilaavat homman alkuunsa. Sellaista meilläkin on ollut oikeasti. No ei nyt kanat aina, mutta Nalle tai Viiru tai karannut Hopsu. Ennen lähtöä saa joskus useammankin kerran nousta autonratista ja hätistellä eläimiä ja lapsia pois jaloista. Kyllähän ohikulkijoilla ja naapureilla on hauskaa kun he naureskelevat meille iltaisin fiksuissa taloissaan fiksuissa elämissään. “Siellä taas emäntä käveli tukka märkänä ja saunatakki päällä saunasta ja meni kanalaan ja tuli kohta sieltä saunatakin taskut ja kourat kananmunia täynnä.” Ja tyytyväistä hymyä kolmannella.

Miehessäni on myös jotain mikä muistuttaa Pesosta. Mutta vain ulkoisesti. (Tai tietysti silloin, kun Pesonen raivostuu lopulta.) Ja sisäistähän se kiltteyskin on. Ja hempeämielisyys. Vaikka mieheni ei ole tunnustautunut eläintenystävä, saa kiltteys ja hempeämielisyys ajattelemaan myös eläimen hyvinvointia. Hoikka mies, lippis päässä ja raksahousut jalassa ja selkä hieman kumara taluttamassa isoa koiraa lähitiellä. Mutta noin ylipäätään mieheni on fiksu ja fiksujen järkevien ihmisten luokassa, jos luokittelemaan ruvetaan. Ei hän kuljettaisi opettajan työtarvikkeita kouluunsa Prisman muovipussissa. Eihän niin ruukata. Hän tietää normit ja käytännöt ja fiksun elämisen rajat. Minullakin on jokin haju niistä, mutta  myös luonne, joka ei malta aina pysyä niiden raamien sisällä. Onko se sitä luonnonlapseutta, mistä minua kerrankin yksi rouva syytti tai kehui. Hän ei keksinyt vastausta, kun kysyin että mistä sen huomaa, kampauksesta vai mistä. Vai siitä että on kuluneet nahkakengät jalassa.

Minulla on lisävaivaa nyt kun kolme mustaa tipua piipittää selkäni takana pyykkikorissa lämpölampun alla. Lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämpötilassa ruoka ei kauaa tuoreena pysy. Ja kissaa ei voi päästää sisälle. Tosin juuri nyt pitäisi tuoda kanien sisähäkki näille piipittäjille eikä kirjoittaa tätä, niin olisi turvallisempaa kaikin puolin. Isäntä on uimassa isompien lasten kanssa ja minä lopetan nyt tämän että ehdin tekemään rästihommista edes yhden.

Oletko Sinä Pesonen vai Kosonen?

Salli on kohta kaksivuotias. Hän on niin täynnä elämää ja uutta joka päivä, että en meinaa mukana pysyä. Jotain haluaisin muistiinkin, sillä nämä ovat sellaisia asioita elämässä, että ne unohtuvat. Niitä ei tule muisteltua, kun seuraava vauva syntyy, edellinen kasvaa ja oppii taas uutta ja se seuraava oppii pian ne mitkä Salli nyt. Kuitenkin Sallikin on ihan oma erityinen itsensä, arvokas ja täydellinen ihminen, niin kuin ihmiset ovat. No ei tietenkään täydellinen ihminen, mutta täydellisen merkittävä tai jotain.

Salli on ruvennut puhumaan aika myöhään, yksivuotiaana hänellä ei ollut vielä oikein sanoja. “Anna” ja “mamma” taisivat olla käytössä. Puolitoistavuotiaana hän alkoi kiinnostumaan sanoista ja puhumisesta pikkuhiljaa, ja vauhti kiihtyi tuossa kevään korvalla. Nyt hän puhuu jo pitkiäkin lauseita. “Äiti aihtaa reippaasti mun aipan.” Salli osaa ässän ja ärrän. Se, mikä on hauskaa, on se ettei hän osaa koota. “ups laiva teittas!” hän laulaa. Ja me nauramme.

Salli on täynnä virtaa ja riemua. Vilkas ja toimelias luonteenlaatu yhdistettynä itsepäisyyteen ei ole kuulkaa helppo yhdistelmä. Te meinaatte hypätä tämän kappaleen yli, huomaan, mutta uskokaa tai älkää. Kun on viisi lasta, ja kaikki jääräpäitä ja reippaita, niin ei ole helppoa. Kun alle kaksivuotias tappelee pukemisessa kaikilla voimillaan ja desibeleillään että “ei alua sitä paitaa, tuhma paita, tämän aluaa!” niin siinä saa äidilläkin olla melkomoiset voimat käytössä. Ja tämä kertaa viisi, kertaa joka päivä. Joku pukemiskerta voi olla helpompi, mutta se ei jostain syystä lohduta. En osaa olla kateellinen rikkaille enkä monille muillekaan, mutta melkeinpä voisin sanoa kateudeksi sitä tunnetta, joka minut valtaa kun näen perheen, jossa lapset seistä töröttävät vanhempiensa liepeillä ja ihmettelevät hiljaa maailman menoa ja katselevat ja kävelevät aina perässä kuin joutsenet aurassa. Meillä, näin vain esimerkkinä, ei nuorimmaisesta lähtien kukaan malta oleskella yleisellä paikalla äidin tai isän lähettyvillä. (No, tästä asiasta ei nyt enempää. Taidan olla vähän liemessä noiden lapsieni kanssa. Mutta huomautan vielä, että se on nolo huomata tässä vaiheessa että ei minusta olisi ollutkaan äidiksi. Melko nolo.)

Salli on kuitenkin kaikin puolin ihastuttava ihmisenalku, kaunis ja säteilevä, älykäs ja oppivainen. Yksi minun kannaltani mielenkiintoa herättävä piirre hänessä on vielä: hän on hyvin kiintynyt rutiineihin, tapoihin ja tottumuksiin. Kun joimme isännän kanssa entisessä keittiössämme kahvia, meidän piti istua omilla puolillamme pöytää, mikäli se Sallista riippui, isä isän paitalla ja äiti äitin. Ja jos joku vieras on erehtynyt istumaan äidin suosimaan nojatuoliin, niin hänelle on ilmoitettu kyllä, että se on “äitin pentti”. Ja kun rupean syöttämään häntä nopeasti kodarikeittiössämme, minä istuen jakkaralla ja hän sylissäni, hän ei avaa suutaan jugurtille koska “lappu”. Eihän voi syödä jos ei ole lappua. Jonkun mielestä tietystikään tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minun sukuni puolelta luulen tämän herättävän hymyä huulille. Noin tarkka tyttö, hassu pieni. Keneen lie tullut, isänsä sukuun. Minuakin se hymyilyttää, huvittaakin, mutta vielä enemmän hymyilyttää toiveikkaassa mielessä. Jospa saataisiin yksi järjestyksen ihminen lisää tähän taloon.

Tämä Sallista tällä kertaa. Ja sitten toiseen asiaan. Kävin eilen kirjastossa ja löysin pinon kirjoja, joihin suhtaudun melkoisin odotuksin teidän ansiostanne. Luin eilen Juha Itkosen novelleja, tänään olen lukenut toista romaania. Tykkäsin, ja koirankarvojen imurointi ja muut kotihommat tuntuivat heti paljon mielekkäämmältä niin kuin aina kun on kesken joku hyvä kirja. Fiksu ja näkevä mies, tämä herra I. Enkä häntä voi soimata siitä, että hänen kirjoistaan en löytänyt sitä huumoria mistä niin pidän. Koska niissä oli syvyyttä ja särmää, älyä. Ja rohkeutta tunnustaa, että kaikki syvyydet ja särmät riittävät kuitenkin vain hyvin lyhyen matkan päähän, kun elämän monimutkaisuudesta puhutaan. Loppupelissä.