Hyvää äitienpäivää erityisesti omalle äitille (ja mummulle), mutta miksei myös kaikille muillekin äideille!

No minä nyt kirjoitan jutun vaikka ei ole ideoita eikä aikaa. Eikä ehkä aiheitakaan. Aivassama! Juttu tulee kuitenkin.

Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta “aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. “Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että “Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen “kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!