Kouluissa on syysloma. Sohvi, Leevi ja Martta ovat päivähoidossa, Liina leikkii Saara-Kaisla -tätinsä kanssa ja Samuli rakentaa kodinhoitohuoneeseen umpipuisia kalusteita. -Niin että mitä? Ai mitäkö minä teen sitten? No kirjoitan Sivuseikkaan, anopin ehdottamana. Ja vietän lomaa. Loma alkoi viime perjantaina ja kestää kuun loppuun. Pyhäinpäivän jälkeen aloitan sitten innolla uusissa haasteissa, eli kokopäiväisenä kotiäitinä Ervastinkyläntie kahdeksassa. Työnä lasten kasvatus ja hoito, siivous ja pyykinpesu. Harrastuksena Lampaat ja muut Sivuseikat. Saa nähdä miten käy. Tunnustusta en ainakaan mieheltäni kovin helpolla saa, sillä hän pitää itsestäänselvyyksinä kaikkia niitä taitoja ja toimenpiteitä kotiäidin tehtävässä, mitä hänen oma äitinsä on toteen jo näyttänyt. Minun tehtävänäni, siis ansaitakseni tunnustusta, olisi tehdä kaikki kuten anoppi ja vähän paremminkin, ja sen lisäksi vielä jotakin ekstraa. No, ymmärrätte varmaan, että olen luovuttanut ajat sitten tämän edellä mainitun tunnustuksen kalastamisen ja yrittänyt tyytyä osaani.
Tähän voisin liittää kappaleen ajatuksiani Anopistani ja Apestani. Kunnioitan heitä suuresti, ja olen taas kerran kovin kiitollinen heille avustansa. He lensivät tänne lauantai-aamuna kuin hyvän tahdon lähettiläät ja käärivät hihansa ja alkoivat töihin. Anna-Maija pyykkäsi, teki ruokaa, siivosi, tiskasi, lakaisi pihalla, leikki lasten kanssa, luki kirjoja, vaihtoi vaippoja, piti sylissä. Heikki hyökkäsi rivakasti romulautakasan kimppuun, perkasi ja lajitteli, kantoi lautaa naapurin tontille (missä sijaitsee meidän polttoroviomme), poltti ja kaskesi. Siinä paloi lautaa jos jonkinlaista, kattorimpulaa ja parrunpätkää. Paloi myös Heikki-papan kulmakarvat, mutta mitä pienistä. Lauantai-iltana lomalainen kuuli sänkyynsä, miten tämä ahkera seurue (toki Samuli ja lapset olivat hommissa mukana), istuutui illallispöydän ääreen nauttimaan pitsaa ja salaattia. Kyllä tämän lomalaisen olisi tehnyt mieli olla mukana, nauttimassa hyvästä seurasta ja herkullisen tuoksuisesta lämpimästä ateriasta! Mutta ei auta, ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ja minä olin ryhtynyt jo hyvän aikaa sitten, minulla oli lomani ja Dostojevskini ja ketorinit ja muut, mehujäätelöt siihen sitten tietenkin päälle.
Sunnuntai-aamuna, kun meidän aamuvirkkumme, siis yksi niistä, Martta nimeltään oli noussut ja makasi lomalaisen vatsalla ja epätoivoisesti yritti vielä kerran kuiskata että “tss”, tuli Anna-Maija-enkeli ovelle ja otti Martan ja muut aamuvirkut mukaansa alakertaan. Näin autuaallisesti pelasti tämä enkeli poikansa raatajan rahanalaisen raa’alta äkkiherätykseltä. Niin saimme me, lomalainen ja rahanalainen, vielä hetken nukkua pehmeää ja lämmintä sunnuntai-aamun unta.
Mutta kaikki loppuu aikanaan ja niinpä loppui sekin viikonloppu kuin paperilennokin lento. Maanantai-iltana elämä näytti paljon selkeämmältä Sorvarin keittiössä. Samuli kertasi vielä viikonlopun ihmetöitä ja sanoi muun muassa sellaisen viisauden että “äiti ja isä tekee päivässä sen mitä me viidessä viikossa.” Tottahan se on, kaikkihan sen myönnämme, mutta jokin siinä jäi risatautista lomalaista kaivelemaan. Mutta erään asian kyllä minäkin oivalsin, eli sen, miten mahtava ja jalo ajatus tänä päivänä on, että ihminen voi vilpittömästi ihailla vanhempiaan vielä aikuisella iällä.
Tähän kaikkeen edelliseen viitaten minun täytyy, vaikka huono taloudenpitäjä olenkin, tunnustaa että kyllä minä tunnustustakin olen saanut, jos en mieheltäni niin ainakin lapsiltani, runsain mitoin. Vai mitä ajattelette, kun monen sänkylomapäivän jälkeen lapset tulevat kainaloon ja sanovat, että “äiti, sää oot maailman huipuin.” Ai että minä, joka vain makoilen ja juon pillimehua ja syön lumimiehen mehujääpuikkoja? Ampui kyllä reippaasti yli. Mutta toisaalta, kyllä tuolla epärealistisella tunnustuksella on loppujen lopuksi paikkansa. Sehän voi saada jopa ihmeitä aikaan, niin uskon. Nähtäväksi jää, millaiset ihmeet meilläkin vielä toteutuvat. Toivossa on hyvä elää!
P.s. Kaikki te knk-lääkärit ja sen tapaiset, muistakaa vast’edes sanoa risatautisille potilaillenne, että leikkauksen jälkeen ei saa katsoakaan tomaattiin päin! Minulle ei sitä sanottu ja olen siitä hyvin pahoillani. Erehdyin äsken nauttimaan kokonaisen ison tomaatin sisustan, ja kurkun valtasi niin sanoin kuvaamaton kipu ja kirvely, että “melkein” irvistin.