Täällä on kuulemma vielä terminen kesä. Että ei ole niin kuin tarpeeksi kylmä että olisi syksy. Ja lämmintähän on riittänyt, tosin tänään isäntä paleli jo aamusta alkaen ja näpsytteli pattereita päälle. Minä en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Heitellä nyt kallista rahaa lämpönä lämpimään.

Kirjoittamistouhustani puheen ollen, siinä on ongelma. Olen viettien vietävissä nykyisin, enkä mahda mitään sille että tekee mieli ommella ja neuloa ja viikata ja järjestellä ja ajatella lastenvaunuja. Ja jos on aikaa istua tietokoneen edessä, niin tulee luettua kaikenmaailman käsityöaiheisia kotiäitiblogeja. Tosi kauniita ja viehättäviä. Mutta vaikka kuinka ne ovat näppäriä ja kivoja ja niitä pitää vain lukea, niin silti aina lukiessani tunnen itseni harmaaksi ja masentuneeksi. Ja sen jälkeen en onnistu kirjoittamaan mitään järjellistä, kun mielessä pyörii kaikkien aikaansaavien ja onnistuneiden äitien järkevät lausahdukset. Oma kieli on solmussa. Päätin jo toistamiseen, että noissa kaiken maailman blogeissa käy, mutta kävinpä taaskin. Tässä taas ollaan. Parilla tutulla ja ystävällä on kyllä bloginsa ja niitä en tarkoita, niitä olen lukenut ja katsellut pitkään ja se on eri asia.

Toisin kuin lukee hyvää kirjaa tai nauttii musiikista tai kuulee vain jonkun runon joka iskee ytimeen. Tai jos joku vain kirjoittaa jostakin muusta kuin mitä sain aikaiseksi tänään ja mitä teen huomenna. Se sykähdyttää. Mutta en minä osaa oikein suhtautua tähän elämään niin kuin varmaan äkkiseltään ajateltuna pitäisi. Arkeen arkisesti. En tarkoita ettenkö nauttisi arjesta, tavallisesta sateisesta tiistaipäivästä tyttöjen kanssa kotona sisällä kun muut ovat koulussa. Tarkoitan etten osaa suhtautua arkeen tarpeeksi käytännöllisesti. Tiskaan kyllä aina astiat ennen pitkää ja laitan ruoankin, mutta harvemmin prikulleen silloin kuin olisi aika. En suunnittele nokkaani pitemmälle, kuivatan sieniä kyllä ja pakastan marjoja, mutta päiväruokaa alan miettimään puoli tuntia ennen nälkää ja kurkin pakastimeen ja annan aivojeni jotain raksuttaa. Tiedän kyllä että saisin monia hyviä vinkkejä kaikkeen sujuvuuteen, mutta en taida haluta. Taidan haluta elää niin kuin lintu oksalla puun.

Meidän perheessä on ollut myös saunomisongelma. Saatiin sauna viime jouluna ja ei vielä olla opittu koko perheellä saunomaan. Muistan jotain lapsuuteni lauantai-illan saunomisista. En kyllä tiedä, muistanko samaa mitä äiti ja isä muistavat. Mutta nyt on tilanne se että meillä koko perheen saunomiset on komentelua, kieltoa, oven jatkuvaa aukomista, vedellä lääräämistä, liian lähelle kiuasta menemistä, kiukuttelua ja hermojen venyttelyä. Aina kun olisi sauna-aika, olemme me vanhemmat niin väsyneitä jo ettemme jaksaisi saunottaa lapsia. Usein käymme vain kahdestaan saunassa, mikä on rentouttavaa ja mukavaa. Mutta mielessä kaihertaa että kyllä lastenkin kanssa pitäisi osata saunoa.

Tänään sitten tuli mieleeni, että minäpä saunon lasten kanssa kun isäntä on harrastuksissaan. Ja saunoin. Muut lapset menivät jo edeltäkäsin saunaan, minä ja Salli tultiin perässä. Ja kun tultiin, niin kaikki istuivat lauteilla hiljaa ja rauhallisena kuin hämäränhenget. No, se oli vain sellainen hetken tunnelma joka hävisi heti kun itse pääsin ylälauteille. Mutta laulettiin vähäsen ennen kuin lapset rupesivat pesulle. Itse istuin ylälauteilla ja antelin pesuohjeita ja roikotin hermojani tietoisesti koko ajan hyvin löysällä. Ajattelin vähän niin kuin pianoa soittaessa, kun ranne pitää olla löysänä koko ajan että sormet toimivat kunnolla. Kyllä ne hermotkin pysyivät rentoina kun oikein yritti. Ja lapset pesivät, isommat pesivät pienempänsä ja minä sitten vain isointa autoin ja itseäni. Ja kaikki sujui jotenkin, en tiedä miten mutta hyväntuulisesti silti. Ja oli mukava kävellä Leevin kanssa sisälle pimeän ja kostean pihan poikki. Toivoin mielessäni että saisin vielä uudestaankin käydä lasten kanssa saunassa keskellä viikkoa hermot ihan löysällä.

Mahassa oleva viikari on hyvin liikunnallisesti orientoitunut. Sanokaa minun kirjoittaneen, että hän tulee olemaan samanlainen ikiliikkuja kuin Sohvi. En muista että ennen olisin yöllä joutunut valvomaan mahamöyrinöiden takia. No, muistiin ei ole luottamista useinkaan. Joka tapauksessa olen iloinen mahamöyrijästä. Olen muuten ajatellut iloa. Että olenko tarpeeksi antanut itselleni lupaa olla iloinen? Kun on niin paljon epäkohtia ja pahuutta ja hätää. Onko sen kaiken edessä varaa olla iloinen? Uskallan sanoa että on. Onneksi iloitseminen ei tarkoita samaa kuin silmien sulkeminen. Päin vastoin. Iloisella mielellä jaksaa tehdä hyvää työtä paremmin. Ilottomana joutuu itsekin hädänalaiseksi. Eikö se näin ole?

Ensi viikolla on jo täysi syksyn tohina päällä. Tähän asti on ollut sellaista pehmeää laskua, lämpimiä päiviä ja kerhoja ja kuoroja, jotka eivät ihan vielä ala, mutta kohta. Voi välillä ajatella että tämä on kesää. Ja toisena hetkenä, että syksyä jo. Täällä meilläpäin on ollut oikea omenasyksy. Monella pihoilla omenapuut ovat meinanneet haljeta ylpeydestä, niin kauniita ja runsaita lasteja ovat saaneet kantaa. Jopa meilläkin, meidän kituliaat pienet puumme ovat olleet onnessaan. Omenat ovat kauniita. Tänä vuonna erityisen kauniita (niin kuin nuo minun tyttönikin.) Eikä uudessa kanalauman pomossa Kaapo-kukossakaan ole moittimista, kyllä se tuo pyrstökin siitä komistuu pikkuhiljaa. Ja pitäähän se tasapuolisuuden nimissä muidenkin päästä kuviin, pääskystenpoikien ja varsinkin Leevin, joka on niin reipas eskarilainen että. Hyvää syksynaloitusta kaikille!

Nyt on ollut tukkoisuutta ilmassa. Isäntä niiskuttaa sängyssä nenäänsä (työt ovat alkaneet) ja minulla taas on jonkinlainen kirjoitustukos päässä. Johtunee jostakin kummallisesta väsymyksestä. Sitä ei tietenkään pitkän loman jälkeen saisi olla. Mutta kun on niin on, minkäs teet.

En ole mielissäni elokuuhun kuuluvasta kesän laimenemisesta ja tiivistymisestä hiljaa syksyn tummaksi tuoksuksi. Ennen vanhaan elokuu ruukasi hurmata minut monta kertaa vuodessa, mutta ei nyt. Vaikka kesällä riitti lämpöä ja aurinkoa, niin en malttaisi vielä päästää niitä menemään. Haluaisin istua edelleen badenbaden -tuolilla juomassa aamu- tai päiväkahveja isännän kanssa, jolla on pölyiset remonttihousut jalassa. Haluaisin nostaa jalat aurinkoon ja riippua kolme tuntia riippumatossa lukien jotain levollista kirjaa.

Vaikka ihanhan tässä vielä on kesä. Sunnuntaina pyöräilimme Papinjärven takaa hiekkateitä pitkin uimaretkelle. Ranta oli hiljainen kun tulimme, mutta siihen se hiljaisuus loppuikin sillä erää. Lapset uivat, perheen pää viritteli makkaranpaistotulia nuotiopaikalle ja minä makasin pyyhkeen päällä kyljelläni ja ajattelin, että paikkahan on oikeastaan kovin idyllinen näin hiljaisena. Jos tämä olisi näin rauhallinen paikka, niin tämä olisi varmasti tosi suosittu mesta. Niin kuin onkin, siis suosittu. Paluumatkalla istahdimme mummulan pihassa, ja siinäkin aurinko lämmitti, ruusujen ja kukkien keskellä. Voisi vain istua ja olla.

Kun ei ole kovin innoissaan syksystä ja sen touhujen alkamisesta, niin kesälomassa on varmaan ollut jotain vikaa. Hyvä kesä, saimme keittiönkin täydellisen purkamisen jälkeen uudelleen käyttöön. Puuhaa riitti. Lastenkin kanssa niin väsyi. Viikon olimme lomalla ja reissussa Etelä-Suomessa, ja vaikka tuntui että ei jaksa millään lähteä, niin se kannatti. Reissu onnistui mainiosti ja lapset nauttivat Suomenlahden lämpimästä vedestä ja mummin ja papan hoidosta ja huomiosta, minä Pernajan metsikön suurista mustikoista, joita oli paljon. Mutta kun kuitenkin vielä väsyttää eikä jaksaisi. Välillä hyppää mieleen ajatus, että mihin karkuun sitä juoksisi kun se syksy tulee niin nopeasti ja hyökkää kimppuun.

No, viikonloppuna kyllä juoksenkin miehineni vähäksi aikaa karkuun johonkin. Jos se auttaisi edes pikkuisen. Kun tänään poimin juolukoita (ennen en ole niin tehnyt) ja metsä tuoksui elokuulta ja oli rauhallista vaikkakin Nalle läähätti koska on aina vähän peloissaan metsässä, päätin että otan Uunin mukaani viikonlopuksi. Olen pitkään säästänyt sen lukemista johonkin rauhalliseen hetkeen, joita ei täällä kotona paljon ole, kun yöllä ei jaksa muuta kuin nukkua. Viikonloppua ja Uuninmuurausta odotellessa on hyvä elää!

Iloakin voi tuntea, vaikka onkin tällainen väsynyt ja hidas isomahainen olio. Enitenhän iloa antavat nuo rakkaimmat ja rasittavimmat; lapset. Tietysti myös mies. Ja muut läheiset ihmiset. Ja ensimmäistä kertaa oikein kunnolla omenapuutkin, jotka ovat aiemmin tuottaneet enemmänkin vain huolenhäiviä. Kummassakin elossaolevassa puussa on nyt suuria kauniita omenoita! Lähdimme kotiporukalla (sis. Salli, Martta, Nalle ja minä) hakemaan aamupäivällä postia, ja mennessämme puiden ohi poimin rohkeasti kummallekin tytölle oman omenan. (En tiennyt ennen kuin maistoin, olivatko ne kypsiä. Olivat, ja hyvän makuisia myös, voitte uskoa!) Niin, siinä kun kävelimme hiljakseen kohti postilaatikkoa, Salli takki päällään, huppu päässään ja pienet kroksit paljaissa jaloissaan tallustellen ja omenaa mutustellen, Martta pupumekossaan ilmavasti tanssahdellen ja omena kädessään heiluen, siinä minä tunsin iloa. Martta kysyi, että onko tänään tämä päivä vai huominen, niin ajattelin että tämä päivä, tämä hetki. Tyttöni pienet ja tämä ilma, nämä omenat, nuo vaaleat pellavaiset tukat, joita kumpikin on itse saksinut. Minun onneni.