No minä nyt kirjoitan jutun vaikka ei ole ideoita eikä aikaa. Eikä ehkä aiheitakaan. Aivassama! Juttu tulee kuitenkin.

Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta “aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. “Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että “Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen “kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!

Kun tuota aikaa on kulunut tässä huomaamatta, niin täytynee tulla vakuuttelemaan tänne (etteivät kaikki vallan huolestu), että hyvin meillä pyyhkii.

Sideharsoliinalla ts. puklurätillä pyyhkii parhaiten. Tosin jos lammikko on kovin kookas, niin rättejä tarvitaan kaksi. Ja huuhtelu ja uusi pyyhkiminen. Onneksi Salli on lopettanut puklaamisensa, niin piisaa rätit pissanpyyhintään.

Ymmärsitte oikein, Nalle ei vielä ole oivaltanut, mistä ulos-tamisessa on kyse. Että se olisi tehtävä nimen omaan ulos. Vain ja ainoastaan ulos, ei sisälle. Kyllähän Nalle osaa siis uloskin tarpeensa tehdä, mutta ihan yhtä hyvin se luonnistuu sisälläkin, varsinkin pesuhuoneen lattialla. Tämä arki on yhtiä voittoja ja tappioita. Ulkoa tullaan yleensä voiton kera: Nalle pissas! Sisällä sattuu sitten niitä tappioita. Mutta on meillä Nallen suhteen muunlaisiakin voittoja, se on näet oppinut jo kaikenlaista, jos opettajalla vain on makupaloja käsissään ja taskuissaan. Se osaa tulla luokse ja istua ja maata ja pyytää lupaa syömiseen ja olemaan paikallaan kun opettaja käy kauempana. Nalle on jo luontevasti tullut osaksi vauhdikasta elämäämme ja häseltävää perhettämme, ja mukavasti se onkin kotiutunut, kun ei ole kertaakaan ainakaan minulle tullut valittelemaan että olis omaa emoa ikävä. Täytyy myöntää että ongelmiakin on, kun Nalle ei ymmärrä että lasten vaatteissa ja käsissä hampailla roikkuminen on kiellettyä. Lapset käytöksellään eivät auta asiaa juurikaan, kun pitäisi olla välinpitämätön ja katsoa eri suuntaan ja lopettaa “leikki” alkuunsa, mutta vaikka kuinka lahjakkaita nämä lapsemme ovatkin, niin tätä he eivät ole vielä oppineet. Mikä neuvoksi?

Salli osaa kontata ja on noussut isänsä mukaan lelulaatikkoa vasten seisomaankin. Hymy on nyt kaksi hammasta suloisempi kuin ennen. (Sallin hampaat ovat saaneet erityistä rakkautta osakseen, kun ne ovat niin viattomat ja syyttömät ja epäterävät verrattuna erään toisen suloisen olennon hampaisiin.)

Jessin ja Pilvin mahat hytkyvät ja muljahtelevat ja utareet ovat täynnä, mutta mitään ratkaisevaa ei ole vielä tapahtunut. No minä olen sanonut jo kaksi viikkoa, että viikon sisällä kyllä alkaa tapahtumaan, ja pysyn edelleen sanassani!

Leevi oksensi viime yönä seitsemän tai kahdeksan kertaa (Samulilta voi tarkistaa tarkemmat tiedot), onneksi nyt jo pystyy kisuamaan aika taitavasti tuossa Martan kanssa.

Olemme siis eläneet täyttä elämää, sen enempiä kehumatta. Välillä ei kehumista ole ollut nimeksikään, mitä sitä tosia asioita salailemaan.

Mutta jos se kevät tässä tulisi, niin paljon olisi jo voitettu. Ja jos pääsiäiseksi uskaltaisi matot laittaa lattialle, niin olisihan se jo juhlaa. Aurinko ainakin mukavasti jo lämmittää ikkunan läpi niskaan. Hyvää kevään odotusta!