…ja hiljaista on. Ulkona on vihreän valoisaa ja Isäntä kuorii mäntyrangoista kuorta ja pystyttää aitaa pihan ympärille. Että saisi jotenkin rajattua tästä elämästä jonkun palasen, selkeän suorakaidetta muistuttavan alueen. Niin kuin lapsena legoalustaan rajasi tilan, mitä sitten lähti rakentamaan. Sama nyt. Kuin tyhjä aanelonen. Kun tämän elämän piti muka olla jonkun paperin muotoinen, mutta siinä onkin niin monta uloketta ja kuoppaa, ettei einokaan ota selvää. Mutta onpahan aita.

Minusta olisi ihanaa saada sitä ja tätä. Ruusupenkkejä sinne sun tänne ja omenapuita kanssa. Ja ei mua haittaa se kaunis riukuaita pihan ympärillä. Mutta sitten kun rupeaa hankkimaan, tekemään ja valmistamaan, niin se ihanuus siinä hommatessa arkistuu niin hirvittävän paljon, että sitten, kun se “olis ihana” -unelma on todellakin toteutunut, se onkin jo ihan itsestäänselvä kapistus pihan perällä. Niin kuin tämä kesäkin nyt. Kuinka ihana se oli kun se tuli niin äkkiä ja yllättäen, heti ja salamana. Siitä aivaan huumaantui ja sekosi. Mutta se kesäloma, sehän alkaakin vasta puolentoista viikon päästä. Miltäs sen alku sitten tuntuu, luulenpa ettei miltään. Tosi arkiselta ja työntäyteiseltä ja remontinhuljuiselta. Lasten likaisia varpaita viileällä laminaatilla ja tunkkaista pimeää hämärää sisällä, kun ulkona paistaa ja elämä soi.

Mutta ollaan me siltikin ihan kesäihmisiä, vaikka olisikin arkista. Ostettiin aamukuistille kaksi valkoista taittotuolia ja pieni pöytä. Ihana illuusio jostakin Wienin kahvilan edestä, ja  vaikka siitä, että siinä joskus kaksi hillittyä henkilöä kahvittelisi ja tuoksuttelisi ruusujen ja kuusamien tuoksua kuppien vienosti kilistessä ja käen kukkuessa jossakin kaukana. Saimme ne kalusteet siihen paikalleen, niin Leevi tokaisi ensimmäisenä, että “missä mun paikka on?” Keksimme, että kaikki viisi lasta voivat istua rivissä puulaatikon päällä ja mussuttaa pullaa. Ja koira makaisi säyseänä vieressä ja katselisi laumaansa lempein silmin. (Muutaman kerran olemme jo kahvitelleet, hytisseet vilpoisessa tuulessa ja yrittäneet pitää pöytää ja kahvikuppeja pystyssä lasten ja koiran hyökkäyksiltä ja huomanneet, että piirakat hävisivät lautaselta ennen kuin kahvi saapui pöytään.)

Muuten, neilikkaruusut eivät kestäneet kovaa talvea täällä, eikä luumupuu. Koristeomenapuu sai lumiauran töytäisyjä, mutta on siihen yksi kukkaterttu tulossa. Ajattelin suunnata Oulujoen taimistolle, siellä on ruusuvalikoimaa mistä valita! Joku ruusunpunainen kerrottu tarhakurtturuusu olisi parempi vaihtoehto neilikkaruusujen tilalle. Ja jokin kauniisti kukkiva puu luumupuun tilalle talon edustalle. Minä kun tykkään niin kukista, enkä voi sille mitään. Kylvin helmikuussa lobeliaa, petuniaa, ahkeraliisaa ja pelakuuta, mutta silti olen jo sortunut kaksi kertaa käymään ostoksilla kukkapuutarhalla. Onneksi olen valinnut tarkasti enkä ole tuhlaillut. Olen niin tarkan markan pirkko.

Nalleakin olen kovasti koulutellut, mutta en saa sitä menemään maahan suoraan seisaaltaan. Aina se istuu ensin, sitten makaa. Kesäkuussa tuossa naapurikentällä on tottelevaisuuskoulutuskurssi pennuille, eiköhän me siellä palloilla ja saada paljon viisaammilta neuvoja. Koiraa on kiva kouluttaa! Koiran miinuspuolena on se, ettei kanoja uskalla päästää irti. Vaikka ne kuinka haluaisivat, niin ei auta. Onhan niillä ruhtinaallisesti tilaa, mutta eihän se riitä. Kun pitäisi saada koko maailma, ei yhtään vähempää! Kaninpoikaset on varattu uusiin koteihin (onnea ja iloa niihin) ja kohta Pörri ja Hopsu saavat jatkaa kahdenkeskistä elämäänsä, niin kauan kuin sitä niille riittää. Toivottavasti pitkään. Hopsu leikattiin kaiken varmuuden välttämiseksi. (Leevi kerran kysy yhdestä lapsettomasta perheestä, että miksi niillä ei ole lapsia, onko ne leikattu…) Huomenna Sohvin eskariluokka tulee meille vierailulle, sehän on meistä kaikista jännää ja kivaa, ja lapset varmasti tykkäävät katsella eläimiä. Saavat karstata villaakin myllyllä muistoksi pienet tupot. Ja minä saan leikkiä kotieläinfarmin emäntää. (Ja kyllä mää siihen hommaan passaan kun mulla on niin leveä tekohymy ja korkeet poskipäät.)

Tämmöisiä iltaturinoita tänään, hyviä kelejä!

Talven mittaan olen miettinyt joskus, että mitä ja missä se onni on. Ja paljon olen luullutkin. Onhan tuo Nalle mukava, mutta ei se onnea ole tuonut ainakaan vielä. Pari pehmopossua se on tuonut naapurin terassilta montakin kertaa pihaamme mutta se oli aivan toinen asia ja ei sillä onnen kanssa ole paljoa tekemistä.

Voiko olla onneton, kun on näin kaunis kesäinen ilma? Tiedän tiedän juu, huomenna se on ohi, mutta ei vielä tänään! Mikä ihanuus kun ei tarvitse vatkata käsiään pipojen ja saappaiden pukemisessa. Saa vatkata ihan muuten vain, leyhytellä aurinkoisessa tuulessa ja hyräillä jotakin kesäistä sävelmää.

Vaikka on huolia ja murheitakin, niin eiväthän ne ole niin kuoleman vakavia. On niistä ennenkin maailmassa selvitty, miksi ei siis tänään sitten? Paljon on töitä jonossa, kiireisimmät hommat kurkkivat kärsimättömästi akuutimpien hommien päiden takaa. “Eikö olis jo mun vuoroni?” Onneksi on Salli, mitä pitää pitää vain sylissä. Sen vain kun pitää mielessä, niin pitämisestä voi nauttia ja ojennella samalla valkeita sääriä aurinkoon päin. Onneksi on Martta, joka huutaa “Saa tulla pyyhkimään”, ja silloin saa tosissaan mennä. “Eipä saakaan”, sanoo hän sitten kun olen vapautuneesti luovuttanut palkkakuittien kopioinnin kesken ja kävellyt vessaan. Silloin saa ihan luvan kanssa istahtaa vessan penkille ja puhaltaa ilmat pois keuhkoista ja katsella aurinkoiselle vihreälle kartanolle. Ja saa nähdä, miten Leevi kuorii pihakoivusta kuorimaraudalla (isä haki mummulasta lainaan sellaisen) kuorta pontevasti pois. Vähintään yhtä pontevasti saan pompata pystyyn ja juosta kuistille ja huutaa, että nyt loppu! Lopulta huomaan kyykkiväni potan ja Martan vaiheilla huokaillen, että voi elämän kevät. Kukkiva nuoruus on tippunut kyydistä jo ajat sitten.

Ei tunnu missään, vaikka tulee tehtyä virheitä. Jos huomaa, että norjanangervoissa on pienenpienet kukkanuput, ja että omakylvämät ahkeraliisat punkevat tomaatintaimen vierestä tomerasti esiin, niin virheet kutistuvat ja kuivuvat käppänöiksi niin kuin viimekesäiset koivunlehdet tänäkesäisessä ojassa. Tokihan niitä virheitä tulee, kun paljon pitää tehdä ja tietää. Välillä tuntuu että täytyy olla viisaampi kuin Salomo. Mtä tehdä, kun Nalle toimii noin ja minä toimin näin ja kaikki kaninpojat ovat poikia ja Leevi istuu välikön lattialla syömässä keittämättömiä nuudelinpalasia. Missä vika? No ei vissiin kovin kaukana. Mutta välillä sekin tuntuu liian vaikealta käsittää. Mutta on tässä muitakin pähkinöitä purtavana. Eilisiltanakin minulta kysyttiin, että  “Äitii, tiiäkkö paljo on kolmesattaaviis?” Mietin mielessäni kuumeisesti, että onko se kolme satasta ja vitonen vai mitä, mutta en ehtinyt ajatella pitkällekään, kun jo kuului vastaus: “No kolmesattaakoolme tietenki!”

Hyvää äitienpäivää erityisesti omalle äitille (ja mummulle), mutta miksei myös kaikille muillekin äideille!