Ajatus pätkii. Ja ei täällä ole mitään niin erikoista ihanaa, että kukaan haluaisi siitä lukea. Lukekaa vain vanhasta tottumuksesta, mutta omalla vastuullanne. Niin, ai niin, tuo ajatus, kun se pätkii! Lauseen lopussa en enää muista mitä ajattelin sen alussa.

Kävin pitkästä aikaa Nallen kanssa lenkillä. Siksi pitkästä aikaa, kun olen ollut flunssapotilas muun muassa. Kaiken perheen onneksi olen nyt terve, Nallenkin, joka täytti eilen kaksi vuotta ja on siis lenkkinsä ansainnut. Kyllä nuo tytöt sitä käyttävät pikkulenkeillä pakon edessä, ja isäntäkin tosi kovan pakon edessä. Mutta siis kunnon lenkin emännän kanssa, synttärilahjaksi. Kaunis maisema, lunta, puut valkoisena yltä päältä ja ei liian kylmä. Ja hiljaisuus ja rauha. Siinä oli muutama ajatus, joita ajattelin muotoilla tänne mutta nyt ne ovat jo karussa. (Karkaavat kuin entiset lampaat, mokomat.) Jos otettaisiin kuitenkin vielä tuosta lenkistä kiinni ja yritettäisiin joku jutunpätkä juonia. Siinä siis kävellä köpyttelin ja yritin olla reipas ja yritin kävellä tehokkaasti. Sehän ei Nallelle sopinut, jolla on kahden vuoden kriisi menossa vissiin, ja joka halusi haistella joka lumikökkäreen tien molemmin puolin. Tämä taas ei minulle sopinut, koska lenkkiaikaakin oli luvattu rajoitetusti. Kiskoin. Voivoi koirarukkaa, ajattelette, mutta minä puolustaudun sillä, että kiskoo se koirakin välillä minua. Silloin kukaan ei ajattele mitään muuta kuin että mitäs on tuommoisen lehmänkokoisen koiran hankkinut kun ei osaa pitää sitä aisoissa. Voi minua, sanon minä silloin. Mutta eihän Nalle vedä, se vain joskus kiskaisee kun innostuu.

Jatketaan siis siitä, että kiskoin ja kun en jaksanut takaperin kävellä ja kiskoa, niin laitoin talutinkäden olalle ja kiskoin samassa asennossa kuin ne poikarukat siinä “Volgan lautturit” -taulussa. Rupesin jo ajattelemaan että tämä emäntä se kärsii lenkilläkin raskaita taakkoja, kun saa raahata vasikkaa perässään. Mutta kauaa en ehtinyt kehitellä itsesääliäni kun Nalle oivalsi että nyt taitaa ollakin tämmöinen lenkki, sama köpytellä vieressä.

Katselin kaunista valkoista pimeää maisemaa, lumisia oksia ja jouluvalojakin. Siinä kohdassa tuli mieleeni, että meillä isäntä laittaa aina jouluvalot. Minun piikkiinihän ne menee, kyntteliköt ja vähän kellertävät tähdet, kun seutukunnan lenkkeilijät katselevat ikkunoitamme. Kauniita ja loistavia, ei siinä mitään mutta kun en tykkää sähköstä niin paljon että koristelisin seinäni sillä varta vasten. Mutta tämä on kahdeksan ihmisen koti, ja voin veikata että seitsemän kahdeksasta tykkää tosi paljon valoista. Ja se sopii. Ne valaisevat kun yöllä käy asioilla alakerrassa. Ja vaikka en tykkää sähköstä niin kuuseen minäkin laittaisin sähkövalot, jos ei isäntä ja lapset ehtisi ennen. Mutta on mukava katsella toisten asumuksia ja pihoja, kun niissä tuikkaa jouluvaloja. Jossakin pororeki pukkeineen. Ja semmoisia valoruiskeita syreenissä. Ja ryöppyjä terassin katosta roikkumassa. Ja kaksi kynttelikköä yläkerran ikkunoissa. Lapsena kun istuin punaisen mersun takapenkillä joulusaikaan ajelulla, tykkäsin erityisesti kerrostalojen ikkunoissa tuikkivista kyntteliköistä. Harmitti kun mistään ei löytynyt taloa, jossa olisi ollut joka ikkunassa samanlainen. Jotkut talot olivat korukkaampia kuin toiset, ja valoviritysten perusteella saattoi tietää jo asukkaasta yhtä ja toista. Jos oli runsaat ja rehottavat valot, niin sen ikkunan takana touhusi hästääjä, jolla oli kiire mutta se halusi kovasti jouluntunnelmaa, mitä olisikin saanut jos olisi hoksannut hetkeksi pysähtyä. Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla. Siellä syötiin piparia ja torttuja kahvilla. Pandan konvehteja.

Mitä sitä joulua odottamaan kun ei kuitenkaan oikein saa mitään mitä tosissaan odottaisi. Kun toivoisin rauhaa. Ja hyvää tahtoa, läsnäoloa. Semmoista, jota joskus ihan vähän saa tuntea. Vaikka pieni hetki, jolloin pysähtyy yhdessä toisen tai useamman kanssa, jolloin rauhan ja tyyneyden mielentila tuntuu ilmassa. Kun on rauhallista ja kynttilänliekki palaa, eikä mikään ääni mölise eikä meuhkaa. Voi kun sitä kaipaan, rauhaa! Yksin kyllä saan olla rauhassa, ja usein iltaisin valmistan punaista teetä ja sytytän kynttilän sen kunniaksi, että lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä hetki aina. Mutta joulun kunniaksi, jos sitä saisi tuntea yhdessä. On niin paljon kaikenlaista, mikä tulee siihen tielle. Aina vain enemmän.

Olen monta kertaa sanonut että en odota joulua. Kun lapset riehuvat eivätkä lähde edes kouluun! (Meillä on kovaäänisiä liikunnallisesti ja verbaalisesti ja musiikillisesti aktiivisia lapsia.) Mutta nyt kun joulu sarastaa, odotan sittenkin, vaikka sitä en ole jostain syystä vielä sanonut. Sitä lasten riemua. Jotakin, en tiedä mitä. Kaksi vuotta sitten makasin hölmönä sairaalassa ja ihmettelin, että miten minä täällä voin olla, kun minun pitäisi olla kiirekimppuna kotona touhuamassa. Sitten huomasin että voinpas kuin voinkin, eikä se tee mitään. Ja kotonahan oli joulu vaikka mitään en ollut tehnyt. Sain silloin opetuksen jonka haluan muistaa nytkin. Jouluja tulee uusia, jos on tullakseen. Amarylliksen ja puolukkapiparijäädykkseen voi saada ensi jouluksi, jos ei täksi. Tai sitä seuraavaksi. Lapsuuden joulut sen sijaan. Ne, joita meidänkin lapset nyt viettävät,  tulevat ja menevät, ja yhtenä jouluna lapsi huomaa, että ne ovat ohi. Lapsuuden joulut, ne ovat jotakin ainutkertaisia. Mitä tahtoisin antaa joululahjaksi lapsilleni, semmoista mikä jää?

Samaa mitä itsekin toivon.

Suurperheen äiti tässä, terve. Minulla on kuusi lasta. Kuka sitä purematta nielee? Minulle se on melkeinpä itsestäänselvyys, vaikka tietenkään ei saisi olla. Jo silloin kuin suunnittelimme perheenperustamista S:n kanssa, ajattelin että kun nyt menen naimisiin, niin äitini tahdilla meille ehtii syntyä 13 lasta.

Silloin kun yhdessä ihastelimme ensimmäistä kääröämme, kun raportoimme toisillemme tarkasti hymyt ja kielennäyttämiset ja vaippakuulumiset ja kaikki, mielessä kävi että näinköhän sittenkin kun taloon tulee viides, saatikka kuudes. Nyt on taloon tullut kuudes, ja sanon, että juuri näin.

Tämä poika ei ole mikään tyhjännauraja. Toki hymyjä on näkynyt, mutta ei läheskään niin runsaasti ja aikaisin kuin vaikkapa isoilla siskoillansa. Se onkin poika, ja se on tullut veljeensä. Se tietää että mies tulee räkänokastakin ja niin edelleen. Mikä se, hänhän hän on. Olemme asettaneet pojan sänkymme keskelle iltaisin ja siinä hän on maannut ja säteillyt niin että se melkein soi. Pieni poika, niin suurenmoinen. Me olemme paistatelleet siinä säteilyssä ja katselleet punertavia näppyläisiä poskia, vielä pienempää Sorvarin nenää, suloista suuta ja suuria silmiä. Kaunis lapsi!

Isommat ovat pitäneet syyslomansa ja käyneet koulua ja ottaneet kännyköillään kuvia vauvasta näyttääkseen opelle. Ja pitäneet sylissä ja hoitaneet, tuoneet tuttia. Isäkin ehti olla lomalla. Martta ja Salli ovat myös ehtineet kaikenlaista. Kun äiti on puhelimessa, pöytäliinat vedetään lattialle ja mennään nukkumaan vauvan “viereen” vaunuihin. Ja rasvataan tukka isosiskojen huulihoiteella. Ja leikataan sukkiin toiset reiät, “pittusen vaan”. Miten nelivuotiaskin voi olla niin pahankertaisen holtiton? Lukemaan opetteleva, älykäs ja hoksaava tyttö tekee tämän tästä typeryyksiä, jotta äiti ei vain unohtaisi huomata.

Nyt olisi toisen syysloman tarpeessa. Onhan sitä kun meille on tuppautunut kuusi ihmistä kysymättä asumaan, salakavalasti, ihan huomaamatta. Muina miehinä tulleet kultatuolissa sisään ja ruvenneet pesettämään pyykkinsä meidän pesukoneessa. Nytkin kuivaustelineellä roikkuu pienenpieniä paitoja ja sukkahousuja isojen vaatteiden välissä niin kuin ei mitään. Huh huh.

Olenhan minä ollut väsynyt. Monenmoista pyörii mielessä öisin kun herää vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Kuoroasiat ja kotiasiat ja lasten soittotuntiasiat. Ja tämän elämän asiat. Niitä on järkevä pyöritellä, mutta eihän ne siitä miksikään mene, pyörittelystä. Päivällä vain väsyttää enemmän. Pitäisi hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, tehdä hommat ja rästihommat. Mutta miten tekee kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki saattaa olla illalla kello 21.45? Lukemiset ja kirjoittamiset ovat jääneet taka-alalle. Nyt on tällainen vaihe. Positiivista kun elämä on näin vaiherikasta!

Kiitokset kaikille muistamisesta, onnentoivotuksista ja kaikesta. Onnea tarvitaan, ja ollaanhan sitä saatukin. Sampan työkaveritkin muistivat lahjalla ja kortilla, jossa oli runo jossa oli säe “lapsi lahja taivainen”. Hymyilytti ja lämmitti pitkään työtovereiden hienotunteisuus ja huomaavaisuus. Vielä kun sylissä minua tapitti tummansinisillä silmillään ja suu suipollaan poika, joka kyllä ei ole voinut tulla mistään muusta kuin taivaasta. Niin ihana se on!

Maanantaina ajattelin kirjoittavani sivuseikkaan, että kehrään ja hyrisen. Että olen niin kertakaikkisen tyytyväinen, kun on loma. Yritin näytellä ihan tavallista, välttelin katsekontaktia pahoissa paikoissa. Kun ajoimme leipomoon Sampan ja tyttöjen kanssa keskellä päivää, katselin syksyistä maisemaa ja en viitsinyt liikaa puhua. Ettei vain paljastuisi, kuinka lapsellisen hyvällä mielellä olen.

Onhan tuo oleminen siitä tasaantunut ja lomaviikko kulunut. Tällä viikolla on i-syysloma ja ensi viikolla syysloma. Vauva ei ole vielä syntynyt, ei ole poikaa vielä suotu. Mahani on iso. Tuntuu että alkaa syntymisen ajat mennä ohi ja maha rupeaa pienentymään. Jos ei syntyntyt eilen niin tuskinpa vain tänäänkään. Saatikka huomenna.

Isäntämies siirsi tänään monisataakiloisen puuhellan paikoilleen. Alkuviikosta hän valmisteli alustaa ynnä muuta ja tänään muurasi reikää sopivamman kokoiseksi seinässä. Oli tarkoitus pyytää apumiehiä kantamishommiin mutta kun on järkeä päässä, saa hellan liikkumaan yksinkin. Kiskot vain alle ja vipuvarsi käyttöön. Muutama tunti meni ja tuli rakot käteen, ja ulkona paistoi välillä aurinko ja välillä oli harmaampaa. Eilen käytiin makuuhuoneen ovella mainitsemassa, että minäkin makaan sängyssä kuin joku korsteeni. En tiedä mikä korsteeni on mutta pakko oli laittaa kyynärvarsi kasvojen peitoksi ja purskahtaa nauruun. Illemmalla isäntä palasi kaupasta ja toi kuusi pientä limonaadipulloa mukanaan ja sanoi että tänään saunotaan viimeisen kerran tällä porukalla. Ja niin me saunottiin, kovassa metelissä ja iltavillingissä. Kun lapset tajusivat, että pullot ovat omia, niin alkoi säästely ja pihistely. Pari kertaa limukkaa kaatui lauteille, pärskähtäen ja sihisten. Saunatonttu oli vesitynnyrin takana ja aikoi puraista kaikkia jotka eivät ole rauhassa. Pienemmät rauhoittuivat mutta isommat menivät vuorotellen työntämään nenänsä nurkkaan ja alkoivat kovalla äänellä voivottelemaan kun tonttu niin kipeästi puraisi! Saunottiin siis kuin viimeistä päivää.

Hella on kuulemma ruma. Ei muodoltaan eikä muutenkaan olemukseltaan, mutta luukkujen väri, se on beige. Minä tuskittelin että jos olisi tarpeeksi ruma, niin silloin se voisi olla jopa hieno. Tuli kuitenkin mieleen kiitollisuus, että onneksi se ei ole tumman mintunvihreä niin kuin yhdessä myynti-ilmoituksessa. Ihmettelin että eikös beessi ole porvarillinen sävy. Kyllä ne luukut varmaan maalataan, vaikka minulle on tärkeämpää vain että on puuhella. Se on tuo isäntä niin tarkka esteettisessä mielessä. Toinen ongelma on siinä, että muhevan puuhellan viereen ei näytä passaavan mikä vain sähköhella. Ehkä passaisi semmoinen Opera retroliesi, jos semmoinen löytyisi kirpputorilta. Epäilen ettei löydy. Ehdotinkin, että jos yritettäisiin pärjätä ilman sähköliettä. En saanut vastausta. Kolmanneksi mietitään, että uskaltaako lieden taustaseinäksi laittaa valkoista laattaa ja saumaa. Vai olisiko muita vaihtoehtoja?

Nyt en osaa ajatella tulevaisuutta kovinkaan pitkälle eteenpäin. Tuskallista kun voisi oikeastaan suunnitella valmiiksi jo kaikenlaista, mitä pitäisi. Mutta sen verran jännittää tulevat koitokset että en kykene keskittymään mihinkään. Martan ja Sallin kanssa olemme laulaneet ja yrittäneet kutsua vauvaa esiin. “Tule pittu poitavauva sieltä, tule tänne minun syliin!” Salli taputtaa mahaa ja piipittävällä äänellään, suu tötteröllä anelee. Navasta kuulemma mahtuisi tulemaan. Kyllä minä ainakin tulisin jos noin kauniisti pyydettäisiin.