Ajattelin tuossa hampaita pestessäni, että eiköhän se ole pienen jutun paikka. Tämä Sivuseikka näyttää nyt jotenkin sököltä, mutta ei anneta sen häiritä, ei se välttämättä ole silti sökö. Kun on jutun paikka, niin tässä se juttu on, näytti miltä näytti.

On perjantai-ilta, päällisin puolin mukavan viikon loppuosan alku. Ollaan oltu pienoisessa räkätaudissa, mutta kuumeet ynnä muut on vältetty. Väsymys ja päänsärky, yskä sekä räkä on vain vaivannut.

Tänään paistoi taas aurinkokin. Se on kultaakin kalliimpaa kultaa, joka kimaltelee tuolla korkeilla valkoisilla hangilla! Mentiin nuhista huolimatta pihalle, oikeastaan ensi kertaa minä yksin lasten kanssa tänä vuonna. Vein kompostin roskapönttöön (kompostori jäässä), hain halkoja Martan kanssa ja postin potkurin kanssa. Yritin ahmia auringonvaloa itseeni, mutta en tullut lainkaan kylläiseksi. Puolituntinen ulkoilu teki terästä kuitenkin. Loppujen lopuksi olin niin terästäytynyt, että sain aikaiseksi lounaan minulle ja lapsille, joka sisälsi nakkeja ja ranskalaisia. Kyllä tänään Espanjassa lomaileva kansa taisi saada pitkän nenän, kun aurinko pistäytyikin tänne pohjolaan meidän kotona käkkivien iloksi!

Mukava viikko on kyllä ollut, koska lapset ovat nuhan takia olleet hieman hitaampia kuin normaalisti. Legopalikoilla on leikitty, lueskeltu Lucky Lukea ja kuunneltu äänikirjoja ja tunnelma on ollut jopa rauhallinen! Mahtavaa että tuo nuha tympeydestään huolimatta antaa jotain hyvääkin. (Olen kyllä itse ollut usein sairas silloinkin, kun lapset ovat terveitä kuin pukit tai pässit, ja se ei aina ole oikein käynyt laatuun.) No nautitaan nyt joka hetkestä ja siitäkin kun pian taas ollaan terveitä! Ja muuten, oikea jalkani ei ole enää este ollenkaan, pieni hidaste vain.

Tuosta auringosta vielä, se tekee minullekin tepposiaan. Olen tilannut kahdesta eri verkkokaupasta kesäkukkien ja muiden esikasvatettavien kasvien siemeniä. Tänään otettiin pistokkaita parista huonekasvista ja Leevi ja Martta sai istuttaa ne omiin ruukkuihinsa. Kantoivat ne sitten yläkertaan omaan huoneeseensa (=aulaan) ja Leevi meinasi tuskastua kun ei ollut kunnon ikkunalautaa, ja piteli rahapuunalkuaan käsillään ikkunan edessä ettei se vain kuolisi valon puutteeseen. Martta päätti sijoittaa joulukaktuksenpoikasensa lattialle, keskelle automattoa legopalikoiden sekaan, “ettei te tipu”. Minä linkkasin ja avitin parhaani mukaan lapsia, mutta mielessäni rakentelin kesäksi kedolle kasvihuonelampolaa. Kesällä siellä kasvaisi tomaatit ja maissit ja melonit, ja talvella se saisi olla lampaiden pihattona. Loistava idea. Ei muuta kuin tekemään. Malttaisikohan tuota odottaa, että lumi kuitenkin sulaisi ensin, enpä tiedä.

Kevään olen huomannut siinäkin mielessä lähenevän, että luen erinäisiä ilmoituspalstoja netistä päivittäin. Olisi pikkuinen koirakuume. Pikkuinen ison koiran kuume siis. Kunnon koirasta on haaveiltu jo 4,5 vuotta, niin kauan kuin tässä talossa on asuttu. Oli meillä jo yksi koira, Minni, mutta se oli jo aikuinen meille tullessaan eikä ollutkaan tarpeeksi tottunut lapsiin, ja se oli sen pituinen se tarina. Vähän niin kuin tuo hevoshommajuttutarinakin. Niin eikö se olisi oikein ja kohtuullista joku koiranköriläs ottaa tähän huusholliin vielä. No huh huh, hulluhan minä olen, kyllä se on selvä (ollut aina.)

Kävin eilen ex-ratsastuksenopen luona haastattelemassa. Että mitä oikein tapahtui, miten “tulin tonttiin”. Tämä ope oli oikein ystävällinen ja kiltti ja selitti kaikki parhain päin ja yritti ottaa syitä niskoilleen. Mutta eihän siinä ollut ollut muuta kuin se, että olin tullut tonttiin, niin kuin kaikki ratsastajat joskus aina tekevät, mutta paikka oli ollut väärä. Alla oli ollut jääkökkäre. Sen pituinen se.

Joka tapauksessa olen loppujen lopuksi ollut iloinen että olen kaksi päivää peräkkäin pärjännyt ihan hyvin lasten kanssa omin avuin. Kyl se täst taas lähtee rullaan. Se on ihan hyvä yleensäkin elämässä että välillä tulee tonttiin, niin osaa taas arvostaa tämmöistä melko onnellista kotiarkea lasten kanssa. Pullaakin leivottiin ja sillain, ja kahvit on juotu joka päivä isännän kanssa.

Ja nyt menenkin tuon Sallin kanssa nukkumaan. Että tämän pituinen tämä.

On maanantai-ilta. Tytöt laulavat sävelmää “Aamu vasta hämärtää” sanoilla “diidiidiidii” huoneessaan, vaikka heidän pitäisi olla hiljaa ja nukkua. Salli on minusta näköyhteyden etäisyydellä lattialla mahallaan yöpuku päällään ja katsoo minuun ja sanoo “ä ä ä ä”. Leevi vislaa sängyssään. Samuli lähti iPhonensa kanssa iltalenkille. Minulla on niskan seudulla olevat lihakset kipeänä. Tulin tietokoneelle etsimään jumppaohjeita mutta olenkin nyt kirjoittamassa tätä.

Jalka on toipunut mainiosti. Pääsen erittäin hyvin kulkemaan yhden kyynärsauvan varassa. Pääsen kulkemaan myös ilman k-sauvoja kokonaan, mutta mieheni takia, ettei hän luulisi olevansa naimisissa vanhan linkkaavan mummun kanssa, yritän muistaa käyttää kyynärsauvaa ja kävellä hillityn tasaisesti.

Aamiaiseksi söimme jugurttia myslin kera. Martalla valui siinä vaiheessa tuntemattomasta syystä johtuen verta nenästä hieman. Perheemme jakautuu neljään eri kategoriaan jugurtin syönnin suhteen. On maustamatonta ja arkijugurttia. On muromysliä ja hedelmämysliä. Neljää erilaista yhdistelmää siis esiintyy. Olisi viideskin, mutta sitä ei hallituksemme hyväksy. Martta nimittäin söisi jugurttinsa ilman jugurttia ja lautasta muromyslin kera.

Olemme kuunnelleet Astrid Lindgrenin Saariston lapset -äänikirjaa. Luimme vuosi sitten kirjan iltalukemisina lapsille, ja mielellään sitä kuuntelee nyt uudestaan. Astrid L. on paras.

Lounaaksi teimme Heinin kanssa makaronilaatikkoa. Jälkiruoaksi ohukaisia, arkisesti kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Kahvi on edelleen J. Mokkaa.

Pianonsoittotouhuissa annoin ajatuksissani sylissäni vääntelehtivälle Sallille jotain kättä pidempää, joka oli lähinnä oleva esine, tällä kertaa lyijytäytekynä. Hän tökkäsi kynän terävällä päällä silmäluomeensa reiän ja nenänvarteensa naarmun ja huusi sitten. Minä kauhistelin tyhmyyttäni ja yritin lohduttaa, mutta hän ei rauhoittunut ennen kuin annoin hänelle kynän uudestaan. Vaihdoin vaarallisen kynän selkäni takana vaivihkaa paksuun tylsään puuväriin, ja se meni täydestä kolme sekuntia.

Minä sain yhden neuletyöni valmiiksi. Langat siihen olin ostanut 11 vuotta sitten. Langoista olin neulonut puolikkaan mekon ja puolikkaan villapaidan Liinalle ja kolmasosaponchon itselleni. Tämä viimeinen neulomus “tuubi” tuli valmiiksi, kun katkaisin jalkani ja sain näin istumismahdollisuuksia enemmän ja toisekseen tein siitä tarpeeksi pienen. Samuli kysyi, että mikä lankakimppu sulla on kaulassa.

Iltapalaksi tein (huom. “teiN” ei “teimME”) kukkakaaliparsakaalipekonicashewpähkinäsipulimajoneesisinappimustapippurisuolasalaattia. Kaikki söivät. Leevi söi pekonit ja pähkinät, ja sanoi, että hän voi syödä yhden parsakaalinkin, jos saa lisää pekonia ja pähkinöitä. Vastaukseksi hän sai vain ähkinöitä.

Iltapalan jälkeen Martta oli luotettavimman tietolähteen mukaan noussut pesuhuoneen penkille ja ruvennut riisumaan villapukuaan samalla kun oli leikkinyt Leevin kanssa “sano lakka” -leikkiä. Hänellä oli juuri hihojenpoisto-operaatio käynnissä kun hän horjahti ja tippui kasvoilleen lattialle. Toinen etuhammas meni kolmeen osaan, joista yksi osa tippui heti pois. Huomenna menemme hammaslääkäriin. Martta oli ilmeisen tyytyväinen saamaansa huomioon ja hoivaan ja kävi näyttämässä hammastaan minulle ja sanoi, että häneltä meni hammas poikki ja hän menee huomenna lääkäriin ja saa kepit.

Salli istuu nyt sylissäni ja repii  suutani ja poskiani ja hymyilee. Nyt hän puklasi kaulassani olevaan lankakimppuun.

Minä ja mieheni Samuli J. Sorvari lähdemme levolle jälleen yltäkyllämystyneinä päivän antiin. ÖITÄ!

Kumpi on tärkeämpää, se miltä asiat näyttävät, vai se, miten ne oikeasti ovat? No tokihan tämä oikea oleminen on tärkeämpää. Se, että minä tykkään tuosta Sampasta vaikka en aina näytä siltä että tykkäisin. Pääasia että tykkää, vaikka naama irveessä.

Se onkin sitten oma ongelmansa, että miten se näyttäminen ja oikea oleminen erotetaan toisistaan, mistä tietää millä puolella milloinkin pitää olla? Jos meidän kanat näyttävät terveiltä ja onnellisilta, niin ne ovatkin sitä, ainakin minun näkökulmastani. Samoin, jos talo näyttää sotkuiselta, niin harvemmin se kovin siistikään siinä tapauksessa on. On vaikea näyttää oikein onnelliselta, jos masentaa (vaikka joltakin poliitikolta kai  sekin varmasti onnistuu.) Mutta eihän kaikki ole niin yksinkertaista kumminkaan päin. Sellaisen älykkään havainnon olen tehnyt, että jotkut asiat ovat sitä miltä näyttävät, ja jotkut asiat eivät ole. Niin kuin meidän Viiru esimerkiksi: sillä on matoja, mutta vain minä näen sen (hännänpää on kippurassa), mutta joku vierailija voi ihan hyvin sanoa, että onpa teillä herttainen hyvinvoivan näköinen kissa. Kokonaan eri asia on se, miten ne madot saadaan sieltä pois, ts. miten drontal-tabletti saadaan sullottua sen kurkusta alas. (Kaikkea on kokeiltu, ja turvauduttu jopa 30 euroa maksavaan valeluliuokseen, jota vain eläinlääkäri voi määrätä.)

Mutta tähän alkuperäiseen ongelmaan siis vielä palataksemme. Olen ollut huomaavinani, että on ihmisiä, jotka mieluummin paneutuvat siihen näyttävyyteen, toisin sanoen laittavat ja kunnostavat sitä näkyvää. Kun kaikki näyttää hyvältä, niin eiköhän se kaikki olekin silloin oikein hyvää? Yksi logiikka tuo. Toinen on sitten se, ettei niin panosteta siihen näkyvään, vaan panostetaan asioihin siellä ruohonjuuritasolla. Jos ei olla terveitä, niin aletaan tervehdyttämään ensin sielua, ja sitten vasta, kun sielu on reilassa (eli ei koskaan), niin ryhdytään panostamaan kropan huoltoon. Kun huusholli näyttää siltä, että se on ylösalaisin, niin ei uskota silmiämme vaan ajatellaan vain, että tämähän vain näyttää tältä, ei tämä oikeasti ole tällainen tämä siivo. No, jos joskus satummekin tulemaan siihen tulokseen, että huusholli on sekaisin, niin ajattelemme sitä perimmäisen kaapin perimmäisen nurkan pölykertymää viimeisen rojun takana, ja järkeilemme, että kaiken sotkun syy ja alkutodellisuus on lähtöisin sieltä. Ja siivouksen on siis lähdettävä sieltä. Ja koska emme välitä, miltä siivous ulospäin näyttää, vedämme kaapista ronskisti kaikki rojut ulos ja sukellamme jynssäämään peränurkkaa, johon tietysti väsymme pian ja jätämme siivouksen sikseen. No, miten tämä nyt muuttui vaivihkaa passiivista me -muotoon? Salakavalaa…

Joka tapauksessa, olen kuitenkin huolissani siitä, että tänä aikana asiat näyttäytyvät liikaa sellaisina, minä ne näyttäytyvät, ts. miltä ne asiat näyttävät. Syynä lienee kaiken maailman netit, kuvakalleriat ja veispuukit (ja plogit). Tämän päivän nuoret eivät ole välttämättä vioittuneita, mutta he ovat paljon kuvoittuneempia kuin minä olin nuoruudessani. Veispuukkiin isketään päivittäin kuvia itsestä, ja samalla kommentoidaan kavereiden kuvia mm. seuraavanlaisilla kommenteilla: Iihana :):) Suulonen!!!! Jne. Sitten syynäillään tarkasti, miltä kukanenkin näyttää missäkin kuvassa. Siinä on helposti koko nuoruuden ajan nenä kuvaruudussa kiinni (ja kuvaruutu läskissä). Minulla oli nuoruus puoli elämää sitten, ja se ei ollut mitään superhelppoa aikaa, en sitä väitä ollenkaan en, mutta onneksi silloin oli merkitystä kuitenkin enemmän sillä olemisella!

Ja sitten, kaikki kokeneet saavat neuvoa, miten drontal-kammoisen kissan saa puhtaaksi leveistä heisimadoista…