Balsamia rohtuneelle

Balsamia rohtuneelle

Eilen tuli tämmöinen mieleeni, kun istuin erään kirkon urkupenkillä puoli yhdentoista aikaan ja soitin erästä koraalia. Että tämä on minulle kuin balsamia. Saan soittaa tätä tässä. Ihmeellisen kaunis koraali, ja minä osaan soittaa sen. Tuli varma tunne siitä, että en olekaan koskaan istunut urkupenkillä turhaan. Ei yhtään hukkaanheitettyä minuuttia.

Aiemmin näet olen usein luullut, että olen kuluttanut takapuoltani ja aikaani ihan turhaan urkuluokissa ja kylmissä kirkoissa. Kun en oikein koskaan päässyt urkumusiikin ”sisälle”. Suhde urkuihin oli etäinen ja epämiellyttävä, pakon sanelemana synnytetty. (Minkä pakon, kysytte. Tottahan se on, että urkujensoitto on niin kauan vapaaehtoista kun ei rupea opiskelemaan kirkkomuusikoksi. Sen jälkeen se on ihan muuta.) Mutta eilen, silloin pääsin johonkin sisälle, ja heti tiesin että luulo ei ole tiedon väärti. En väitä ollenkaan, että olisin siellä nyt tänä maanantiana enää. Mutta eilen minä tunsin, että elän siinä musiikissa, pystyn tuntemaan sen mitä siinä tarvitsee tuntea. Ja sanoa täräytän vielä, että soitin hyvin. Sen vuoksi, että olin jyvällä. Nuoteissa ja sävelissä voi olla mukana helpohkosti, jos pänttää ja opettelee. Mutta että olla siinä musiikissa läsnä. Että osaa kertoa niin että sen kuulee ja ymmärtää.

Olen minä ennenkin nauttinut soittamisesta. Silloin kun soitin paljon, niin olihan niitä hyviäkin hetkiä, oli toki. (Tuon toki -sanan käytön olen oppinut Martalta hiljattain.) Mutta jos sitä musiikkia tekee ja harjoittelee koko ajan, niin missäs joku pieni hyvä fiilis tuntuu, ei muistissa ainakaan kovin pitkään. Nyt on ihan eri tilanne. Soitan ja laulan vain vähän ja säälittävästi. Olen kotona metelissä ja kuuntelen radiosta huolestuneiden ihmisten puhetta ja jos joku hyvä kappale sattuu kuulumaan, niin en ole viitsinyt ruveta teippaamaan lasten suita sen ajaksi. (En ole muutenkaan hyvä äänilevyjen kuuntelija.) Ja tuo saunahommeli tuolla, tämä kiire ja viuhtominen siellä täällä ja huolet ja murheet, kaikki ne ovat saaneet minut ihan rohtuneeksi. Eilen taisin tajuta senkin, että miksi olen päässytkin näin kuivumaan ja penseytymään. Enpä ole viime aikoina liiaksi antanut itseäni voideltavan tuolla väkevällä balsamilla, musiikilla. Olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, en ole osannut kaivata sitä mikä on ollut lähellä.

Musiikista vielä sananen. Onhan sitä maailma pullollaan, joka puolella jotakin. Mutta se musiikki, jota minä tarkoitan, on jotakin mitä ei olekaan pullollaan missään. Sitä on vaikeampi kuunnella äänilevyiltä tai etsiä tuubista. Eikä sitä välttämättä tavoita samantien vaikka kuinka uutterasti rupeaisi koluamaan noita kirkkoja ja konserttisaleja. Joku, joka on elänyt musiikin kanssa tai löytänyt tiensä sen luokse, tietää mitä tarkoitan. Tarkoitan, että musiikki on elävä olento. Se ei ole nuotteja eikä säveliä, ei rytmejä eikä sointuja, ei dissonansseja eikä konsonansseja. Se on se, mikä elää, kaikkien tuon edellämainitun sälän sisällä, se, joka kertoo jotakin. Se antaa sisällön niille sävelille. Ja olenpahan myös sitä mieltä, että kaikesta metelistä tuota eloa ja sisältöä ei löydy.

En halua linkittää yhtään videota tai äänitettä tähän, koska en löytänyt nyt sitä, mitä eilen löysin, mutta suosittelen kuitenkin kuuntelemaan, jos on aikaa ja rauhaa siihen. J.S.Bach: Nun komm der Heiden Heiland, BWV 659. Hyvää adventin aikaa!

9 thoughts on “Balsamia rohtuneelle

  1. Täysin samaa mieltä! Musiikki ELÄÄ ja lujaa! Ja puhut totta, urkujen soittamisesta tulee silloin pakkoa kun alkaa opiskelemaan kirkkomusiikkia. MUTTA itse ainakin olen nauttinut täysin rinnoin tästä opiskelusta, vaikka se välillä onkin melkoista pakkoa. Tänäänkin (ja viime yönä) ressasin tämän vuoden välinäyttöä, mutta ihan turhaan sitä tulikin ressattua, hyvin meni! Tavoitteet ylitettiin! 😀
    nimim. tulevaisuudessa OIKEA kanttori papereineen

  2. Löytäisinpä musiikin ihan tässä nyt. Tarvisin balsamia. Joskus sen eläväolentoisen musiikin on oikealla hetkellä löytänyt.

  3. Yhdyn ajatuksiin. Tänä aamuna töihin ajellessa en kuunnellut uutisia maailman pahoista tapahtumista vaan musiikkia, ja mietin samaa mutta en niin hienoin sanankääntein. Balsamia rohtuneelle, hyvin sanottu.

    Musiikki, autonradiostakin kuunneltuna, lievittää stressiä ja lauhduttaa kireää mieltä. Takana oli taas yksi maanantai-aamu, erään pitkäksi venyneen sunnuntai-illan jälkeen (joka venyi pitkäksi siksi, kun minulla ei ollut tahdonvoimaa herättää nukkuvia lapsia sunnuntai-aamuna kello 7) kun oli pakkasta ja auto ei lähtenytkään käyntiin ja piti vain selvitä. Lopulta töihin ajellessa se musiikki oli terapiaa tarpeeseen.

    Että se kaikki urkupenkin kuluttaminen ei ollutkaan turhaa! Hyvä, jos olet sen nyt oivaltanut. Monet kuulijatkin saanevat tuosta oivalluksesta vielä nauttia.

  4. Venla, kuuntelinkohan aamulla töihin ajaessani samaa radiokanavaa.
    Teapeuttisen kokemuksen koin minäkin aamuruuhkassa autoa ajaessani. Eikä sitä tapahdu usein.
    Viulusoolo oli uskomattoman kaunista kuunneltavaa!

  5. Minä koin kanski jotain samaa. Kuuntelin yhtä J.G.Waltherin laulua, joka on eräällä vanhuusteemaisia lauluja sisältävällä uutuuslevyllä raita numero 12. Pidin sitä aivan erinomaisena lauluna ja tulkintana, ja sitten vain eräänä päivänä kun olin ehkä sadannen kerran kuunnellut sen laulun, tuli voimakas musiikin kokemisen tunne. Ja kun sitten kuuntelin sen sadannen ensimmäisen kerran, olin taas kiinni semmoisessa peruhyvässä musiikinkuuntelufiiliksessä, mutta huipulta oli jo laskeuduttu vähän matkaa alaspäin.

    S.

  6. Iskä, voisin kait minä hakeakin. Kun tiedän aika varmaan etten saa. 🙂 Ihan vain koemielellä. Se olisikin sitten vaikeampi juttu jos saisi paikan/viran, kun siitä ei sitten niin vain luovutakaan, vaikka joskus saattaisi mieli tehdä… visaisia pulmia. Nyt miettimään huomista psalmia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *