Illalla kun yritin kaikesta huolimatta saada unta, rakas mieheni halusi kertoa minulle muutaman seikan tuolta opettamisen maailmasta. Että voisi olla hyvä ja viistasta kertoa opetettaville että mitä nyt aiotaan ja että mihin tähdätään ja mitä haetaan sillä kertaa. Voisi olla selkeämpi ja järjestelmällisempi niin oppiminen olisi tehokkaampaa. Minä en ollut innokkaimmillani vaan sitä vastoin painoin korvaa tyynyyn ja ajattelin, että joo tiedetään, kiitos vain kalliista neuvoista, olen niistä oikein kiitollinen mutta.

Rupesi hirvittämään että olen haukkaamassa aika isosta kaakusta aika ison palasen. Toki sellaista on tapahtunut ennenkin, mutta nyt tuntuu erityisesti että kuulijan olisi saatava jokin idea itselleen. Niin kuin Salli eräänä aamuna pyöritti lukuvalostani hehkulampun muotoisen energiasäästölampun irti ja laittoi sen Niilon pään yläpuolelle. Minä siinä että mitä se meinaa, ja Salli selitti että Niilo sai idean. Nykyisin tunnen aika konkreettisesti aina, kun minulla on “idea”. En tarkoita samaa kuin keksintö, vaan sellaista olotilaa, että tuntuu että tässä hommassa on itua. Näen kirkkaana taivaan ja pilvet ja tunnen itseni vapaaksi ja iloiseksi. Voimakkaaksi. Välillä se pakahduttaa ja ihastuttaa, se idea. Voin saada sen kävelylenkillä tai aamulla herätessäni kahden auringon välistä; sen, joka paistaa ikkunasta ja hänen joka heiluttelee käsiään ja jalkojaan ja katsoo sinisillä suurilla pyöreillä silmillään äitiään ja hymyilee. Saan sen usein luettuani hyvää kirjaa. Joskus autoa ajaessani, kun radiosta tulee jokin musiikki ja ulkona on pimeää mutta sisälläni hyökyy valomeri. Turvallisessa yhdessäolossa, silloin kun tietää että toinen tietää kyllä, siinä idea lepää. Joskus se idea on väreillyt kuoron keskellä ja noussut korkealle ja levinnyt laajalle. Ei aina.

Ehkä se on masennusta, nuukuutta, ehkä ahneutta. Että idean takaa-ajossa kaikki ideattomaksi jäävä helinä tuntuu haaskaukselta. Ihan kivalta mutta ei enempää. Toki jollekin se ihan kivakin voi olla jo täynnä ideaa, ja varmasti onkin. Mutta kun niin haluaisin tuntea sen idean nahoissani sitten kun sen aika on! No, nyt ollaan jo lennolla ja määräasemalle saavutaan, idean kanssa tai ilman. Toivomme parasta!

Kirjoitin aluksi otsikoksi “pelko”. Kun ajattelin että kirjoitan siitä että Martta pelkää muurahaisia. Sisätiloissa Martta puhuu muurahaisista pelokkaasti mutta lohduttaa sitten nopeasti itseään kuin typerälle houkalla selittäen: “No höh, Jumalahan on luonut kaikki pikkuotukset meille   i l o k s i   eikä miksikään pelotukseksi!” Ulkona metsässä eilen, kevään ensimmäisellä metsäkävelyllä Martta säikähti muurahaiskekoa ja juoksi metsänreunaan itkemään. Tyynnyttelin ja näytin miten muurahaiskeko oli potkittu hajalle ja nyt ne raukkaparat vain yrittävät rakentaa itselleen uutta kotia hädissään. Siihen Martta, kekoon katsomatta kommentoi nopeasti että “Kyllä mää uskon että niillä on raskas elämä mutta mää en   v o i   sille   m i t ä ä n   että mää pelkään niitä!” Tahdosta riippumaton asia, sitä se Martta yritti äidilleen selittää.  Mutta puhutaan pelosta toisella kerralla kun tämä kirjoitus meni nyt tähän ideahöpinään. Mutta sanonpa vielä sen, että tuo ideakin on monesti aika lailla tahdosta riippumaton asia, halusinpa sitä tai en. Niin kuin moni muukin asia.

Sama juttu siinä, että koti on eri tila kun tulee kyläreissulta kotiin. Siis eri kuin jos on ollut siellä koko päivän. Vaikka heti kenkien poislaiton jälkeen istuutuisi omaan nojatuoliin imettämään ja yrittäisi katsoa niin päin että tässähän sitä ollaan ja eikö olekin kodikasta, niin jotenkin kaikki vain näyttää niin aution jäykältä sen aikaa kun se näyttää. Pianhan sen tosin unohtaa kun rupeaa repimään evästä pöytään ja käskee lapsiparvea käsienpesun kautta syömään. Sitten se onkin taas se koti jossa saa aina olla liikaakin ja laittaa evästä lapsille. Aina ja liikaakin. Mihinkä tästäkin pääsee.

On nimittäin hetkiä, jolloin tuntuu että voisipa karata jonnekin vaikka Wyomingiin. Johonkin ranchille au pairiksi siivoamaan kokolattiamattoisia pesuhuoneita joissa säilytetään siivousrättiä lavuaarin jalan takana. En toki ole koskaan käynyt Wyomingissa, varsinkaan au pairina mutta taas haluaisin lähteä. Sitä on mukava salaa ajatella semmoista, mutta ei se ole kivaa jos liian pitkälle ajattelee. Että kun tulisi ensin Nipaa ikävä, sen jälkeen heti Sallia ja Marttaa ja isompia. Ja ehkä tuota viheltelevää ukkoakin jossakin itämeren yläpuolen kohdalla. Jos ottaisi salamatkustajina ne takataskuun, piilottaisi isäntäväeltä vaatekomeron nurkkaan, ne olisivat oikeita mutta pieniä ja veisin niille simpukankuoressa kokista ja jelloa ja tapiokavanukasta. Pitelisin niitä päivätauon aikana kädessäni ja antaisin niitten leikkiä piilosta hihoissani ja kiivetä hiuksia pitkin päälaelle. Illalla kun menisin nukkumaan niin taikoisin ne isoiksi ja halaisin ja antaisin lisää syötävää ja juotavaa ja kerrottais kaikki kuulumiset. — No, tämähän olikin aika hauskaa tällä kertaa. Mutta kun jossakin kaukana ei ole keksitty stressiä eikä huolia eikä harmeja. Siellä vain hinkataan keittiön tiskiallasta nukkaisella rätillä ja sitruunalta tuoksuvalla aineella. Siellä on eri malliset puut kun katsoo ikkunasta, ja niillä ei ole harmainta aavistusta jonkun emäntäihmisen päänvaivoista toisella puolella maapalloa. Ne kasvavat rauhassa eivätkä oksaansa heilauta yhden vaivaisen naisolion murheille. Paitsi Wyomingissa taitaa kylläkin tuulla toisinaan?

Onneksi on myös hetkiä, jolloin osaa olla tässä ja nyt. Hengittää tätä hetkeä alas varpaisiin asti ja uudestaan. Kun aurinko välkähtää ja pienen tytön posket näyttävät niin kauniin punaisilta, silmät niin loistavilta! Ja hymy kuin karamelli, ilo. Kun pikkusisko on löytänyt isosiskonsa farkkusortsit puhtaan pyykin kasasta, huiskuttaa niitä korkealla ilmassa ja juoksee keittiöön. Mun pokserit löyty taas! Sitten ne puetaan sukkahousujen päälle ja äherretään napin kanssa ja ei saa auttaa. Ei vieläkään… ..No nyt apua, nappi ei mee kiinni!

Pääsiäisenä oli noita aurinkohetkiä onneksi enemmän. Aurinko lämmitti jo terassilla badenbadentuolien selkänojia sen verran että siinä tuli istuttua ja ihailtua lintujen ääniä. Monta kevättä on nähty ja aina vain ne ovat edellistä ihmeellisempiä! Ei uskoisi. Paljoakaan ei uskoisi elämästä, mutta niin se vain on. Monikaan ei uskoisi että voi olla ihan iloinen vaikka lasten mekastus ja riehuminen täyttävät talon liian usein. Siivota pitäisi koko ajan. Tavarat menevät rikki ja epäkuntoon ja ränsistyvät kun pikku termiitit ja jyrsijät ja tuholaiset uurastavat joka puolella lakkaamatta. Korvia vihloo meteli ja tosiaan se Wyoming tai joku muu etäinen kolkka tulee mieleen aina välillä. Mikään ei onnistu ja kaikki keskeyttävät. Maailman huonoin äiti tässä, terve taas, aloittaisin radio-ohjelmani jos sellaista pitäisin. Suorastaan kelvoton. Niin, mieleeni on tullut että kuinkakohan moni näitäkin juttuja lukee läpinäkyvänä propagandana. Kuka uskoo, että kuitenkin olen tyytyväinen, että olen täällä enkä missään preerian takamailla? Kuitenkin kaikesta niin iloinen, että sattuu, kun ajattelee että joskus tämän päivän meluisa värikäs kirkkaus on vain hailakka muisto. Että joskus hiljaisuus voi puristaa ilman kovaksi ja kylmän väriseksi valoksi ja hämäräksi. Jonakin päivänä en ehkä enää muista miltä tuntuu kun lapsi painautuu syliin. Pois mielestä se päivä!

Pois mielestä kaikki harmaa ja hapertuva, nyt kaikki on kirkasta ja kaunista. Silmät auki kaikelle valolle. Ja pääsiäisen ilolle!

Kaikki ovat kuitenkin saaneet lempinimiä, oli miten oli. Liinan vauvakesänä luin Tolstoin kirjallisen tuotannon ja sen mukaan esikoistamme kutsuttiin mm. Lineskaja Raksulovaksi. Sohvin aikaan oli hellekesä ja Liina kaksivuotias, joten en muista mitä luin mutta Sohvi oli Puolukkaposki. Kovin huonomuistinen on tämä puolukkaposki ollut sittemmin, koska kysyy usein sopivan rauhallisena hetkenä, että miksi mua sanottiinkaan pienenä. Puolukkaposkeksi, kuuluu vastaus ja Sohvi virnistää. Leevistä useat muistavat Leksan, koska leksa lensi sinä kesänä usein. Oli myös Levander josta vääntyi Sohvin suussa Lepanteri. Martta oli Ottiliamus ja Martti ja monta muuta väännöstä. Martin keksi ainoa isosiskoni, hän kun on aina ollut hyvin kekseliäs. Siitä johtui, että viime syksynä Martta ihmetteli miehen kuvasta ettei tuon nimi voi olla Martti, sehän on tytön nimi! Saltinteerikään ei ole nimimuunnoksilta välttynyt.

Muistan perheen jossa isä oli isä eikä mikään iskä. Vai oliko se toisin päin. Muistan, että sen perheen lasten kunnioitus isäänsä kohtaan tuoksui nenässäni arvokkaalta, sellaiselta että meidän isä on oikeassa ja isä on paras. Ihailen vieläkin sellaista. Tämä oli vain sivujuonne, mutta olisihan se tärkeää että aina osaisi toimia niin että lapset voisivat olla vanhemmistaan ylpeitä. Minä vain en usein osaa.

Martta on muuten kiinnostunut kaikesta pahismaisesta. (Se on nyt mieleni pinnalla.) Kun kiiruhdin tänään vessaan pyyhkimään kolmevuotiasta, huomasin sivusilmällä että ohitin vastaantulevan viisivuotiaan jolla oli keskisormi pystyssä. En ollut huomaavinani, vaikka tyttö kulki avoimen vessanoven ohi vielä edestakaisin muutaman kerran katsoen minuun sormi pystyssä. (Olen usein tuollaisissa tilanteissa aika hyvä. Eikö olekin hyvä että olen jossain hyvä?) Samoin tänään keitimme pastaa, ja tyttö kovasti analysoi, miten Salli, joka sanoo koon paikalla teen, puhuu oikeastaan rumia kun sanoo pasta. Ja sitten hän pyysi Sallia toistelemaan sanaa pasta. “Kato, eihän oo mittään eroa sanooko se pastan vai sen ruman sanan?” — Martta on siis kohta viisi, ja minua lohdutti kovasti kun eräs äiti sanoi että sehän on siinä aika tosi hankalassa iässä. Jospa se olisi se ikä. Martalla on myös viereentulosyndrooma. Ei voi olla tulematta yöllä viereen. Ei millään! Yhtenä aamuna olin niin lopen uupunut siihen viereentulemiseen, että melkein itku kurkussa lupasin suurimman pääsiäismunan mitä kaupasta löytyy, jos Martta pysyy omassa sängyssään pääsiäiseen asti joka yö. Martta kuunteli hiljaa, katsoi äitiään vakavana ja sitten painoi murtuneena pään käsiinsä ja käveli raskain askelin pois. Ei onnistu äiti. (Tuliko selväksi että Martta on teatraalisin lapsi mitä minä olen nähnyt. Jos siis teatraalisella tarkoitetaan tunteiden sanatonta ilmaisua.)

Joka tapauksessa olen positiivisella mielellä kaikenkaikkiaan, vaikka tämäkin juttu on vähän sieltä sun täältä kotoisin. Saan energiaa joka kerta kun kurkkaan kylvölaatikkoihini ja näen pienenpieniä taimia, joista kasvaa upeita kukkia ja suuren suuria tomaatinvarsia joissa kasvaa sadoittain kirsikkatomaatteja. Oikeastaan olen kuuden vuoden aikana todennut että voi kasvaa tai olla kasvamatta ihan muutakin kuin edellä mainittuja, mutta kuitenkin saan energiaa ja olen pirteämpi noiden itävien siementen ansiosta. Eli kyllä ne siemenet aina hintansa haukkuu!

Että hyvää kevättä, ystäväni.

Kotiloma. Hiihtoa, kirpputoria, puuhastelua, ruisleipää. Aikaa pienten kanssa. Niilon hymyjä, nauruja, omenasosetta. Pukluja joka paidalla, tuttia ja rättiä. Pyykkiä. Yhden päivän aktiiviloma Vuokattiin, mäenlaskua, hiihtoa, keilailua, pulikointia, herkkuruokia ja herkkuja ja serkkuja, siskoksia! -Kiitoksia. Kylmä, huuruinen ja kodikas matka kotiin myöhällä. Revontulia, vihreitä ja punaisia kilpasilla. “Vähän upiat!” (Voi hyvä tavaton.)

Niilo, jolla on pehmeää poskea ja leukaa, samoin silmää ja säteilyä. Pötkylä.

Salli. Touhua, leikkiä, vaaleanpunaista toppatakkia, ulkoilua, asiaa. Asiaa. Aamuherätykset, erilaiset.

Martta, kauniita mekkoja, ei koskaan pitkiä housuja, luonnetta, pianonsoittoa. Uusia kappaleita, ilonhyppyjä onnistumisista, maapalloa leveämpiä ilonhymyjä. Riemua ja raivoa. Pieniä tavaroita rasiassa, laukussa, penaalissa. Aina mukana, aina ruokapöydällä, aina tiellä. Aina hukassa.

Leevi, poikapoika. Lumilautaa, luistinta, suksia, kelkkaa ja pyörää. Pitkiä ulkoiluja. Tietokonepeli. Prinssi Kaspianin seikkailut äänilevyllä. Lomailu serkkujen luona, uintia, vauhtia.

Liina ja Sohvi, kaverit. Monopoli, hevoset, lomareissu, hiihtokilometrit, Kettumäen kota ja mummu ja pappa, tädit ja enot, serkut. Kylpylä joka päivä. Yökaverit, hihitykset ja itkut, väsymys.

Ensimmäinen oma ruistaikina omasta taikinajuuresta. (Maistui, vaikka olisi saanut olla makua lisää.) Lämmin ilta vieraiden kanssa, keltaiset ja punaiset tulppaanikimput, pitkä pöytä täynnä astioita ja asioita. Kysymyksiä, vastauksia, ajatuksia. Naurua, yhteistä, ymmärrystä. Pihasauna, punaiset posket ja lapset, jotka lopulta hiljenivät syliin itsestään.

Aamuinen matka aavan halki pitkin jäätietä. Lauluharjoitukset töyssähtelevässä autossa, käänny puoleeni, Herra. Mukavat hetket lasten ja pikkusiskon kesken. Aurinko joka valaisi kiitoksen näkyviin. Hanki silmänkantamattomiin. Iltapäivän auringossa hiihtolenkki kahdestaan, ilman koiraa. Mies jonka täytyi saada liian lyhyet sauvat ja siltikin meni nopeampaa. Sunnuntai, aurinko ja lämmin ilma. Tyhjät luistinkentät ja kaksi vastaantulijaa ladulla. Iltapäivän kahvi.

Siinä asiat jotka tahdon muistaa.

Viime yönä meidän sängyssä oli kolme sijaispatteria: Niilo (+38,5°C), Salli (+39,3°C), Samuli (lämpöä ainakin). Minä olin heidän välissään ja nukuin huonosti. Ajattelin että lähden jäähdyttelemään koneelle ja kirjoitan että olen ainoa teRRRve tässä talossa, siis fyysisesti. En mennyt koneelle, vaan nukahtelin ja heräilin miten sattuu. Totta se muuten on, kaikki meillä ovat sairaana, enemmän tai vähemmän. (Istuneet liikaa tietskakoneella?)  Aamulla nukuin kun isäntämies lähti töihin. Hän kävi vain huikkaamassa että Liinakin on kuumeessa, ei lähde kouluun. Nukahdin jälleen kerran ja heräsin kun Liina hoippui vähän liian harkitusti sisään. Hänellä oli kännykkä kädessä ja piti kuulemma heti selvittää että oliko se estetunti yhdeksäs päivä vai milloin. Halusin vain kokeilla hänen otsaansa enkä keskustella estetunneista. Otsan lämpö ei vakuuttanut, eikä kyllä mittarinkaan. +35.9°c. No, tyttö oli jäänyt kotiin ja hänellä olikin kuulemma tosi heikko olo, eihän sellaista voi olla uskomatta. Meillä on muuten kuumemittarin kärki vähän tummunut ja vääntynyt, koska joku on vissiin joulunaikaan sitä vähän lämmitellyt. Toimii se silti.

Nyt tuntuu elämä mukavalta, vaikkakin kuumeiselta. Mutta merkitykselliseltä ja täydeltä, ei silti liian. Kerrankin näin! Sain kuulkaa ystävänpäivälahjojakin. Vaaleanpunaisia tulppaaneja, kirkkaanpunaisia Lindoreja kauniissa rasiassa ja vielä arvatkaapas mitä? Havunvihreän kahvakuulan! Miehellä oli ollut töissä kahvakuulailtapäivä. (Ilmankos hän tuli kotiin virkeänä ja hyväntuulisena.)  Sain opastetun kahvakuulaharjoittelunkin kaupan päällisiksi. Se oli muuten mukavin ystävänpäivä miesmuistiin, tunsin itseni lahjasiepoksi onnelliseksi hölmöksi.

Sallista puheen ollen: hänellä on laulukärpäsen purema. Laulaa koko ajan! Se on ihmiselon otollisinta aikaa laulamisen aloittamiseen, tuo aika kahden ja kolmen ikävuoden välillä. Saarnaan laulamisen ilosta, huvista ja hyödystä! Laululeikit innostivat Sallin laulamaan. Siskoni muskaritäti, (samanaikaisesti Sallin kummitäti), opetti pari laululeikkiä ja siitä se lähti, eikä loppua näy. Nyt meillä soivat koko ajan lastenlaulut, livenä tai levynä. Ja muutakin laulumusiikkia, kuten “Baaleerhööremus, Baal eerhööle mus!”. Viime yönä hän kuumeessaan puheskeli niitä näitä, mutta sen vain muistan, kun hän sanoi että “laittakaa peutalopottisuomensotti”. Martta kyllä sanoi että hän ei mene ikinä aikuisten kuoroon laulamaan kun siellä vain karjutaan jotain “tuupisteliias!” ja semmoista. No, aika näyttää. Laululeikkiminen edistää puheen ja kielen kehitystä, ja parantaa kykyä suunnata tarkkaavuutta (olen kuullut sen radiosta). Ja monta monta muuta asiaa. Ja olenhan paasannut tästä ennenkin. Joten taas, laulamaan siitä!

Ja että voisi saada laulusta kaikki sävyt ja puolet esille, niin on hyvä osata soittaa pianoakin tai jotain muuta kivaa soitinta. Minulla on muutama piano-oppilas. Kaikki ovat ihania lapsia ja nuoria, mutta yksi pieni tyttö on kyllä aivan verraton tapaus! Hän on vasta aloittanut, mutta on oppinut jo paljon, koska on niin tavattoman innokas. Kun yritän selittää jotakin asiaa käsillä olevasta kappaleesta, niin hän ei meinaa pysyä penkillään, koska haluaa jo päästä kokeilemaan. Hän on muutenkin eläväinen. Viikko sitten tuli -28°C:n pakkasessa pyörällä kahden kilometrin päästä kotoaan tunnille ja sanoi huudahtaen, että ei siellä oo kylymä vaan kuuma ku polokee täysiä! Muutamia kertoja olen joutunut huomauttamaan että ei saisi turhaa poljeskella pedaaleja. Hän aina meinaa unohtaa, ja sanoikin sitten yhden huomautuksen kohdalla, että “kun nuo mun jalat meinaa koko ajan vaan väkisin polkia niitä, vaikka mää yritän pittää niitä näin”. Tänään hän tuli tunnille taas innoissaan ja rupesi soittamaan läksyä, jota oli kuulemma soittanut joka päivä monta kertaa kakskymmentä kertaa, ainakin. Ja sitten hän ryhtyi soittamaan. Hän soitti oikein ja kovassa tempossa. Viimeisessä kohdassa mennään samaan suuntaan kummassakin kädessä, ja juuri ennen sitä kohtaa hän sanoi nopeasti että “tääonaivanparas!” ja soitti kappaleen tempossa loppuun. Minun oli pakko soitattaa laulu toisen ja kolmannenkin kerran vain sen takia, että saisin kuulla tuon iki-innokkaan “tääonaivanparas” -kommentin uudestaan. Ja kuulinhan! Sisälläni pulppusi nauru. Ajattelin että kas tuossa tyttö joka on kuin kultakimpale, oikea persoona. Vielä. Hänen tätinsä oli muuten luokallani ala-asteella ja oli samansorttinen joltakin puoleltaan. Rohkea oli ja tykkäsi kovasti tapella niin kuin pojat, sen muistan.

Tämmöinen nopsa kirjoitus tähän väliin, palaillaanpa asioihin taas. Hyviä laskiaispullia toivotan kaikille!

On talvi, lunta ja pakkasta. Viikko sitten sitä pakkasta oli vielä sopivasti, ja Leevi sai luistelukärpäsen pureman. Äiti katsoi keittiön ikkunasta kun poika hoikkeloi ensimmäistä kertaa luistimet jalassa ison tien yli toiselle tielle, joka vei luistinradalle. Pieni poika oli niin innokas että karkasi luistelemaan ihan yksin, äiti sai jäädä puremaan alahuultaan sisälle seuraava kossinalku sylissään. Kolmen tunnin päästä ei poikaa kuulunut takaisin vaan vasta neljän. Punaposkinen poika ilmaantui pöydän ääreen, hengitti ja rupesi voitelemaan leipää. Huomennakin mennään, meillä oli hyvät pelit, sain olla mokke ja torjuin monesti. Ai kiekon? Ilman kypärää? Niin! Näin sitä päästellään lapsia kovaan ja vaaralliseen maailmaan. Ai niin, luisteluunkin on keksitty kypärät. Ja jääkiekkoon. Eipä tullut mieleen.

Menin lupaamaan että joka luistelukerrasta saa ällän ja hiihtokerrasta hoon. Leevi luistelijalle kertyi pari hoota ja älliä niin että kalenterinsivu ei riittänyt niiden kirjaamiseen. Tytötkin saivat monta. Sitten tuli pakkanen. Nenää nipistää ja henkeä ahdistaa. Savu tuoksuu ja halkokariketta kertyy nurkkiin koirankarvojen kaveriksi. (Nalle päätti että sama ottaa kaikki irti pakkasista, eihän siitä pääse nauttimaan ollenkaan jos on liikaa karvaa päällä. Niinpä se rupesi riisumaan turkkiaan pois.) Imuri käy. Villasukatkin ovat elementissään. Eksyvät, häviävät ja lojuvat missä sattuu. Eivät pidä huolta parisuhteestaan.

Arki rullaa kuin kärrynpyörä, kitisee ja narskuu mutta aina kuitenkin pyörähtää akselinsa ympäri. Huonosti öljytty, mitä sitä kiertelemään. Lepoa ja rauhaa puuttuu, menoa ja meteliä piisaa. Uni on maistunut ja kun pään painaa tyynyyn, ajattelee että tähän sitä aina palaa vaikka missä kävisi välillä. Kolmikuinen nuorimies nukkuu hyvin, useampana yönä yhtä pitkästi kuin isänsä, illasta aamuun. Siinähän sitä on hyvä nukkua ja kasvaa, äidin kyljen lämpimässä.

Puurokoulun tytöt ovat touhussaan aamusta iltaan, kaikenlainen puuha kiinnostaa. Tänään kuorittiin perunoita, pelattiin omatekemää muistipeliä, rakennettiin isoista pahvinpaloista siipiä ja ei kuitenkaan opittu lentämään. Kerhoiltiin ja hoidettiin vauvoja, laulettiin ja leikittiin. Äidin lähellä koko ajan. Muutamia kertoja on yritetty patistaa leikkeihin yläkertaan, mutta mitä sitä sinne, äitihän voi vaikka soittaa puhelimella ja kuka sitä sitten häiritsisi jos eivät nämä alansa huiput (huutajat) olisi remmissä? Isot koulun tytöt tekivät kampauksia ja vihreät savinaamiot, sekä leipäkoneella raasteleipää. Harjoittelivat soittoläksynsä pitkin hampain ja ryppyisin nenin. Edistyvätkin, rypyistä huolimatta. Esikoinen tekisi muuten joka päivä Daimia kerran tai kahdesti, jos äiti antaisi. Tekee sitä harmillisen hyvin, onnistuu lähes aina. (Äitinsähän ei sitä ole oppinut koskaan, monista salaisista ja puolisalaisista yrityksistä huolimatta.) Isä hekottelee vieressä ja sanoo että just niin kuin äitinsä, pata porisee, käsi vatkaa minkä ehtii ja ainekset lentävät sekaan silmämääräisen tarkasti ja hyvää tulee.*

Kirjoittaminen on vaikeaa, kun ajatukset ovat varattu viimeistä paikkaa myöten. Mutta haluan jatkaa tätä tapaa luottaen siihen, että tulee taas päiviä jolloin on aikaa ja voimia.

Tähän loppuun liitän mainoksen: Olen vuoden päivät etsinyt kaupoista Lyran vahavärejä. Niitä ei myydä juuri missään, mutta nyt sentään täällä. Lyran paksut puuvärikyniä meille on ostettu yhdeksän vuoden ajan toistakymmentä pakkausta, ja ne ovat parhaat värikynät mitä tiedän, aina vain. Vuosi sitten kerhossa tutustuimme samanmerkkisiin vahaväreihin, joiden niin ikään huomasimme olevan vertaansa vailla! Värijälki on pehmeä ja täyteläinen, ei liian öljyinen eikä sotkeva lainkaan. Väreissä on jonkin verran mehiläisvahaa. Kolmion mallisesta tukevasta varresta on mukava pitää kiinni, se ei katkea eikä murru helposti ja siinä on myös se etu ettei se kieri pöydällä (ja putoa lattialle). Sopii täydellisesti pieneen kätöseen, ihan yhtä hyvin kuin äidinkin, jolta saattaa unohtua kahvi kuppiin kun innostuu värittelemään lasten kanssa.

No niin, selvästikin tuo oli ensimmäisiä mainoskirjoituksiani, myönnän. Saa nähdä jääkö viimeiseksi, mutta suosittelen menemään retkuun ja tilaamaan värejä. Ettepä tule katumaan, sen lupaan!

Hauskaa helmikuuta!

* Kirjoittaja on lisännyt virkkeen viimeiset sanat tyylisyistä.

Joululomaa vietetään edelleen puhtaasti lomapohjalla. Ei töitä, ei remonttia. Kotielämää, ruoanlaittoa ja pyykinpesua ja vaipanvaihtoa. Uuden vuoden kynnyksellä mietimme miten saisimme nuo lapset ruotuun. Ja arki sujuisi uuden vuoden malliin mukavasti ja ilman liikoja konflikteja.

Kun ei ole väsynyt, on helppo ottaa rennosti. Ei tee kipeääkään nähdä papereita huoneen lattialla levällään, kyniä sikin sokin ja poikien hyrskynmyrskyn -tyyppistä riehumista elämän seassa. Ympäri alakertaa ja taas ympäri siitä vain ja taas, se kuuluu elämään, meno ja meteli ja pienoinen epäsiivo. Kun on levännyt, ei paljon haittaa vaikka puoliso nukkuisi nokosia kolmatta kertaa samalle päivälle vaikka komposti on viemättä. Kun on virkeä niin ei ota hermoon niin herkästi.

Eräillä on myös semmoinen vika, että kun on lomaillut aikansa, yliväsymys hellittää mutta se ei tarkoita että rästihommat saisi uusilla voimilla saatettua päätökseen. Ei, päinvastoin, rästihommat jäävät viimetippaan tai ylikin, mutta jotain muuta alkaa tapahtua. Päästä alkaa pursuamaan ideoita. Liikeideoita, harrasteideoita, esteettisiä ja eettisiä ideoita. Käväisee mielessä että jos olisi työtön niin ei kauaa kyllä olisi kun on niin monta kerrassaan hyvää ideaa mielessä. Neuleideoita tulee kolmetoista kertaa nopeammassa tahdissa kuin neulomisnopeudella silmukoita. Sanottaisiko että pää huitelee edellä mutta kroppa tulee haluttomasti nytkähdellen perässä, jalat laahaavat maata.

Sanokaapa, missä vika? Millä epäsuhdan saisi korjattua ja oiottua uomaansa. Olen yrittänyt noudattaa periaatetta että uutta ei aloiteta ennen kuin edellinen on valmis. Mutta ideaputkahtelulle ei voi mitään, sitä tapahtuu vaikka kaikki olisi niin perusteellisen kesken. Ehkä epäsuhtaa tasoittuu vasta jälkikäteen. Vuoden viimeisenä päivänä, kun katsoo taaksepäin, näkee että tilit ovat kutakuinkin tasan. Kun on väsynyt, kaikki ottaa hermoon ja ideat ovat tiessään. Kun lomasta kuluu aikaa, viimetippa ja työt ovat kimpussa alati.

Kun meilläkin oli pieni parin tunnin sähkökatkos, mieleeni juolahti idea että olisi somaa jos jossain olisi pieni piilopirtti. Ei sähköä, ei vettä, ei liikenteen mökää. Kaivo ja ulkohuussi, uuni tai takka. Polttopuita ja  kynttilöitä, hiljaisuus ja harmaat villasukat. Siihen se jää. En minä raaskisi sinne lähteä, jättää vauvaani enkä kaksi- enkä nelivuotiastani, en isompiakaan. Isäntääkin tulisi ikävä, pelottaisi ilman. Siihen asti en menekään, että tämä porukka tarpoisi yhdessä piilopirtille. Rakastan perhettäni mutta en pottien pullojen täkkien  pukujen kintaiden sukkien peittojen taskulamppujen tuttien kirjojen kynien pulkkien suksien liukureiden tablettien voiteiden kännyköiden kameroiden muovilusikoiden ja -pussien kantamista kinoksen halki autenttiseen piilopirttiini.

Sähkökatkon aikana ajattelin myös että on se ollut entisaikoina, ennen sähkövaloa pimeää. Jos nytkin, niin ainakin silloin. Joten ei pitäisi valittaa, varsinkin kun valoa kohti ollaan taas menossa. Hyvää kevättalvea!

Oi Joulun lapsi pieni, lahjoista ihanin, johdata mainen tieni sun luokses kotihin!

Kävin pitkästä aikaa Nallen kanssa lenkillä. Siksi pitkästä aikaa, kun olen ollut flunssapotilas muun muassa. Kaiken perheen onneksi olen nyt terve, Nallenkin, joka täytti eilen kaksi vuotta ja on siis lenkkinsä ansainnut. Kyllä nuo tytöt sitä käyttävät pikkulenkeillä pakon edessä, ja isäntäkin tosi kovan pakon edessä. Mutta siis kunnon lenkin emännän kanssa, synttärilahjaksi. Kaunis maisema, lunta, puut valkoisena yltä päältä ja ei liian kylmä. Ja hiljaisuus ja rauha. Siinä oli muutama ajatus, joita ajattelin muotoilla tänne mutta nyt ne ovat jo karussa. (Karkaavat kuin entiset lampaat, mokomat.) Jos otettaisiin kuitenkin vielä tuosta lenkistä kiinni ja yritettäisiin joku jutunpätkä juonia. Siinä siis kävellä köpyttelin ja yritin olla reipas ja yritin kävellä tehokkaasti. Sehän ei Nallelle sopinut, jolla on kahden vuoden kriisi menossa vissiin, ja joka halusi haistella joka lumikökkäreen tien molemmin puolin. Tämä taas ei minulle sopinut, koska lenkkiaikaakin oli luvattu rajoitetusti. Kiskoin. Voivoi koirarukkaa, ajattelette, mutta minä puolustaudun sillä, että kiskoo se koirakin välillä minua. Silloin kukaan ei ajattele mitään muuta kuin että mitäs on tuommoisen lehmänkokoisen koiran hankkinut kun ei osaa pitää sitä aisoissa. Voi minua, sanon minä silloin. Mutta eihän Nalle vedä, se vain joskus kiskaisee kun innostuu.

Jatketaan siis siitä, että kiskoin ja kun en jaksanut takaperin kävellä ja kiskoa, niin laitoin talutinkäden olalle ja kiskoin samassa asennossa kuin ne poikarukat siinä “Volgan lautturit” -taulussa. Rupesin jo ajattelemaan että tämä emäntä se kärsii lenkilläkin raskaita taakkoja, kun saa raahata vasikkaa perässään. Mutta kauaa en ehtinyt kehitellä itsesääliäni kun Nalle oivalsi että nyt taitaa ollakin tämmöinen lenkki, sama köpytellä vieressä.

Katselin kaunista valkoista pimeää maisemaa, lumisia oksia ja jouluvalojakin. Siinä kohdassa tuli mieleeni, että meillä isäntä laittaa aina jouluvalot. Minun piikkiinihän ne menee, kyntteliköt ja vähän kellertävät tähdet, kun seutukunnan lenkkeilijät katselevat ikkunoitamme. Kauniita ja loistavia, ei siinä mitään mutta kun en tykkää sähköstä niin paljon että koristelisin seinäni sillä varta vasten. Mutta tämä on kahdeksan ihmisen koti, ja voin veikata että seitsemän kahdeksasta tykkää tosi paljon valoista. Ja se sopii. Ne valaisevat kun yöllä käy asioilla alakerrassa. Ja vaikka en tykkää sähköstä niin kuuseen minäkin laittaisin sähkövalot, jos ei isäntä ja lapset ehtisi ennen. Mutta on mukava katsella toisten asumuksia ja pihoja, kun niissä tuikkaa jouluvaloja. Jossakin pororeki pukkeineen. Ja semmoisia valoruiskeita syreenissä. Ja ryöppyjä terassin katosta roikkumassa. Ja kaksi kynttelikköä yläkerran ikkunoissa. Lapsena kun istuin punaisen mersun takapenkillä joulusaikaan ajelulla, tykkäsin erityisesti kerrostalojen ikkunoissa tuikkivista kyntteliköistä. Harmitti kun mistään ei löytynyt taloa, jossa olisi ollut joka ikkunassa samanlainen. Jotkut talot olivat korukkaampia kuin toiset, ja valoviritysten perusteella saattoi tietää jo asukkaasta yhtä ja toista. Jos oli runsaat ja rehottavat valot, niin sen ikkunan takana touhusi hästääjä, jolla oli kiire mutta se halusi kovasti jouluntunnelmaa, mitä olisikin saanut jos olisi hoksannut hetkeksi pysähtyä. Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla. Siellä syötiin piparia ja torttuja kahvilla. Pandan konvehteja.

Mitä sitä joulua odottamaan kun ei kuitenkaan oikein saa mitään mitä tosissaan odottaisi. Kun toivoisin rauhaa. Ja hyvää tahtoa, läsnäoloa. Semmoista, jota joskus ihan vähän saa tuntea. Vaikka pieni hetki, jolloin pysähtyy yhdessä toisen tai useamman kanssa, jolloin rauhan ja tyyneyden mielentila tuntuu ilmassa. Kun on rauhallista ja kynttilänliekki palaa, eikä mikään ääni mölise eikä meuhkaa. Voi kun sitä kaipaan, rauhaa! Yksin kyllä saan olla rauhassa, ja usein iltaisin valmistan punaista teetä ja sytytän kynttilän sen kunniaksi, että lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä hetki aina. Mutta joulun kunniaksi, jos sitä saisi tuntea yhdessä. On niin paljon kaikenlaista, mikä tulee siihen tielle. Aina vain enemmän.

Olen monta kertaa sanonut että en odota joulua. Kun lapset riehuvat eivätkä lähde edes kouluun! (Meillä on kovaäänisiä liikunnallisesti ja verbaalisesti ja musiikillisesti aktiivisia lapsia.) Mutta nyt kun joulu sarastaa, odotan sittenkin, vaikka sitä en ole jostain syystä vielä sanonut. Sitä lasten riemua. Jotakin, en tiedä mitä. Kaksi vuotta sitten makasin hölmönä sairaalassa ja ihmettelin, että miten minä täällä voin olla, kun minun pitäisi olla kiirekimppuna kotona touhuamassa. Sitten huomasin että voinpas kuin voinkin, eikä se tee mitään. Ja kotonahan oli joulu vaikka mitään en ollut tehnyt. Sain silloin opetuksen jonka haluan muistaa nytkin. Jouluja tulee uusia, jos on tullakseen. Amarylliksen ja puolukkapiparijäädykkseen voi saada ensi jouluksi, jos ei täksi. Tai sitä seuraavaksi. Lapsuuden joulut sen sijaan. Ne, joita meidänkin lapset nyt viettävät,  tulevat ja menevät, ja yhtenä jouluna lapsi huomaa, että ne ovat ohi. Lapsuuden joulut, ne ovat jotakin ainutkertaisia. Mitä tahtoisin antaa joululahjaksi lapsilleni, semmoista mikä jää?

Samaa mitä itsekin toivon.

Silloin kun yhdessä ihastelimme ensimmäistä kääröämme, kun raportoimme toisillemme tarkasti hymyt ja kielennäyttämiset ja vaippakuulumiset ja kaikki, mielessä kävi että näinköhän sittenkin kun taloon tulee viides, saatikka kuudes. Nyt on taloon tullut kuudes, ja sanon, että juuri näin.

Tämä poika ei ole mikään tyhjännauraja. Toki hymyjä on näkynyt, mutta ei läheskään niin runsaasti ja aikaisin kuin vaikkapa isoilla siskoillansa. Se onkin poika, ja se on tullut veljeensä. Se tietää että mies tulee räkänokastakin ja niin edelleen. Mikä se, hänhän hän on. Olemme asettaneet pojan sänkymme keskelle iltaisin ja siinä hän on maannut ja säteillyt niin että se melkein soi. Pieni poika, niin suurenmoinen. Me olemme paistatelleet siinä säteilyssä ja katselleet punertavia näppyläisiä poskia, vielä pienempää Sorvarin nenää, suloista suuta ja suuria silmiä. Kaunis lapsi!

Isommat ovat pitäneet syyslomansa ja käyneet koulua ja ottaneet kännyköillään kuvia vauvasta näyttääkseen opelle. Ja pitäneet sylissä ja hoitaneet, tuoneet tuttia. Isäkin ehti olla lomalla. Martta ja Salli ovat myös ehtineet kaikenlaista. Kun äiti on puhelimessa, pöytäliinat vedetään lattialle ja mennään nukkumaan vauvan “viereen” vaunuihin. Ja rasvataan tukka isosiskojen huulihoiteella. Ja leikataan sukkiin toiset reiät, “pittusen vaan”. Miten nelivuotiaskin voi olla niin pahankertaisen holtiton? Lukemaan opetteleva, älykäs ja hoksaava tyttö tekee tämän tästä typeryyksiä, jotta äiti ei vain unohtaisi huomata.

Nyt olisi toisen syysloman tarpeessa. Onhan sitä kun meille on tuppautunut kuusi ihmistä kysymättä asumaan, salakavalasti, ihan huomaamatta. Muina miehinä tulleet kultatuolissa sisään ja ruvenneet pesettämään pyykkinsä meidän pesukoneessa. Nytkin kuivaustelineellä roikkuu pienenpieniä paitoja ja sukkahousuja isojen vaatteiden välissä niin kuin ei mitään. Huh huh.

Olenhan minä ollut väsynyt. Monenmoista pyörii mielessä öisin kun herää vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Kuoroasiat ja kotiasiat ja lasten soittotuntiasiat. Ja tämän elämän asiat. Niitä on järkevä pyöritellä, mutta eihän ne siitä miksikään mene, pyörittelystä. Päivällä vain väsyttää enemmän. Pitäisi hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, tehdä hommat ja rästihommat. Mutta miten tekee kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki saattaa olla illalla kello 21.45? Lukemiset ja kirjoittamiset ovat jääneet taka-alalle. Nyt on tällainen vaihe. Positiivista kun elämä on näin vaiherikasta!

Kiitokset kaikille muistamisesta, onnentoivotuksista ja kaikesta. Onnea tarvitaan, ja ollaanhan sitä saatukin. Sampan työkaveritkin muistivat lahjalla ja kortilla, jossa oli runo jossa oli säe “lapsi lahja taivainen”. Hymyilytti ja lämmitti pitkään työtovereiden hienotunteisuus ja huomaavaisuus. Vielä kun sylissä minua tapitti tummansinisillä silmillään ja suu suipollaan poika, joka kyllä ei ole voinut tulla mistään muusta kuin taivaasta. Niin ihana se on!

Onhan tuo oleminen siitä tasaantunut ja lomaviikko kulunut. Tällä viikolla on i-syysloma ja ensi viikolla syysloma. Vauva ei ole vielä syntynyt, ei ole poikaa vielä suotu. Mahani on iso. Tuntuu että alkaa syntymisen ajat mennä ohi ja maha rupeaa pienentymään. Jos ei syntyntyt eilen niin tuskinpa vain tänäänkään. Saatikka huomenna.

Isäntämies siirsi tänään monisataakiloisen puuhellan paikoilleen. Alkuviikosta hän valmisteli alustaa ynnä muuta ja tänään muurasi reikää sopivamman kokoiseksi seinässä. Oli tarkoitus pyytää apumiehiä kantamishommiin mutta kun on järkeä päässä, saa hellan liikkumaan yksinkin. Kiskot vain alle ja vipuvarsi käyttöön. Muutama tunti meni ja tuli rakot käteen, ja ulkona paistoi välillä aurinko ja välillä oli harmaampaa. Eilen käytiin makuuhuoneen ovella mainitsemassa, että minäkin makaan sängyssä kuin joku korsteeni. En tiedä mikä korsteeni on mutta pakko oli laittaa kyynärvarsi kasvojen peitoksi ja purskahtaa nauruun. Illemmalla isäntä palasi kaupasta ja toi kuusi pientä limonaadipulloa mukanaan ja sanoi että tänään saunotaan viimeisen kerran tällä porukalla. Ja niin me saunottiin, kovassa metelissä ja iltavillingissä. Kun lapset tajusivat, että pullot ovat omia, niin alkoi säästely ja pihistely. Pari kertaa limukkaa kaatui lauteille, pärskähtäen ja sihisten. Saunatonttu oli vesitynnyrin takana ja aikoi puraista kaikkia jotka eivät ole rauhassa. Pienemmät rauhoittuivat mutta isommat menivät vuorotellen työntämään nenänsä nurkkaan ja alkoivat kovalla äänellä voivottelemaan kun tonttu niin kipeästi puraisi! Saunottiin siis kuin viimeistä päivää.

Hella on kuulemma ruma. Ei muodoltaan eikä muutenkaan olemukseltaan, mutta luukkujen väri, se on beige. Minä tuskittelin että jos olisi tarpeeksi ruma, niin silloin se voisi olla jopa hieno. Tuli kuitenkin mieleen kiitollisuus, että onneksi se ei ole tumman mintunvihreä niin kuin yhdessä myynti-ilmoituksessa. Ihmettelin että eikös beessi ole porvarillinen sävy. Kyllä ne luukut varmaan maalataan, vaikka minulle on tärkeämpää vain että on puuhella. Se on tuo isäntä niin tarkka esteettisessä mielessä. Toinen ongelma on siinä, että muhevan puuhellan viereen ei näytä passaavan mikä vain sähköhella. Ehkä passaisi semmoinen Opera retroliesi, jos semmoinen löytyisi kirpputorilta. Epäilen ettei löydy. Ehdotinkin, että jos yritettäisiin pärjätä ilman sähköliettä. En saanut vastausta. Kolmanneksi mietitään, että uskaltaako lieden taustaseinäksi laittaa valkoista laattaa ja saumaa. Vai olisiko muita vaihtoehtoja?

Nyt en osaa ajatella tulevaisuutta kovinkaan pitkälle eteenpäin. Tuskallista kun voisi oikeastaan suunnitella valmiiksi jo kaikenlaista, mitä pitäisi. Mutta sen verran jännittää tulevat koitokset että en kykene keskittymään mihinkään. Martan ja Sallin kanssa olemme laulaneet ja yrittäneet kutsua vauvaa esiin. “Tule pittu poitavauva sieltä, tule tänne minun syliin!” Salli taputtaa mahaa ja piipittävällä äänellään, suu tötteröllä anelee. Navasta kuulemma mahtuisi tulemaan. Kyllä minä ainakin tulisin jos noin kauniisti pyydettäisiin.

Kirjoittamistouhustani puheen ollen, siinä on ongelma. Olen viettien vietävissä nykyisin, enkä mahda mitään sille että tekee mieli ommella ja neuloa ja viikata ja järjestellä ja ajatella lastenvaunuja. Ja jos on aikaa istua tietokoneen edessä, niin tulee luettua kaikenmaailman käsityöaiheisia kotiäitiblogeja. Tosi kauniita ja viehättäviä. Mutta vaikka kuinka ne ovat näppäriä ja kivoja ja niitä pitää vain lukea, niin silti aina lukiessani tunnen itseni harmaaksi ja masentuneeksi. Ja sen jälkeen en onnistu kirjoittamaan mitään järjellistä, kun mielessä pyörii kaikkien aikaansaavien ja onnistuneiden äitien järkevät lausahdukset. Oma kieli on solmussa. Päätin jo toistamiseen, että noissa kaiken maailman blogeissa käy, mutta kävinpä taaskin. Tässä taas ollaan. Parilla tutulla ja ystävällä on kyllä bloginsa ja niitä en tarkoita, niitä olen lukenut ja katsellut pitkään ja se on eri asia.

Toisin kuin lukee hyvää kirjaa tai nauttii musiikista tai kuulee vain jonkun runon joka iskee ytimeen. Tai jos joku vain kirjoittaa jostakin muusta kuin mitä sain aikaiseksi tänään ja mitä teen huomenna. Se sykähdyttää. Mutta en minä osaa oikein suhtautua tähän elämään niin kuin varmaan äkkiseltään ajateltuna pitäisi. Arkeen arkisesti. En tarkoita ettenkö nauttisi arjesta, tavallisesta sateisesta tiistaipäivästä tyttöjen kanssa kotona sisällä kun muut ovat koulussa. Tarkoitan etten osaa suhtautua arkeen tarpeeksi käytännöllisesti. Tiskaan kyllä aina astiat ennen pitkää ja laitan ruoankin, mutta harvemmin prikulleen silloin kuin olisi aika. En suunnittele nokkaani pitemmälle, kuivatan sieniä kyllä ja pakastan marjoja, mutta päiväruokaa alan miettimään puoli tuntia ennen nälkää ja kurkin pakastimeen ja annan aivojeni jotain raksuttaa. Tiedän kyllä että saisin monia hyviä vinkkejä kaikkeen sujuvuuteen, mutta en taida haluta. Taidan haluta elää niin kuin lintu oksalla puun.

Meidän perheessä on ollut myös saunomisongelma. Saatiin sauna viime jouluna ja ei vielä olla opittu koko perheellä saunomaan. Muistan jotain lapsuuteni lauantai-illan saunomisista. En kyllä tiedä, muistanko samaa mitä äiti ja isä muistavat. Mutta nyt on tilanne se että meillä koko perheen saunomiset on komentelua, kieltoa, oven jatkuvaa aukomista, vedellä lääräämistä, liian lähelle kiuasta menemistä, kiukuttelua ja hermojen venyttelyä. Aina kun olisi sauna-aika, olemme me vanhemmat niin väsyneitä jo ettemme jaksaisi saunottaa lapsia. Usein käymme vain kahdestaan saunassa, mikä on rentouttavaa ja mukavaa. Mutta mielessä kaihertaa että kyllä lastenkin kanssa pitäisi osata saunoa.

Tänään sitten tuli mieleeni, että minäpä saunon lasten kanssa kun isäntä on harrastuksissaan. Ja saunoin. Muut lapset menivät jo edeltäkäsin saunaan, minä ja Salli tultiin perässä. Ja kun tultiin, niin kaikki istuivat lauteilla hiljaa ja rauhallisena kuin hämäränhenget. No, se oli vain sellainen hetken tunnelma joka hävisi heti kun itse pääsin ylälauteille. Mutta laulettiin vähäsen ennen kuin lapset rupesivat pesulle. Itse istuin ylälauteilla ja antelin pesuohjeita ja roikotin hermojani tietoisesti koko ajan hyvin löysällä. Ajattelin vähän niin kuin pianoa soittaessa, kun ranne pitää olla löysänä koko ajan että sormet toimivat kunnolla. Kyllä ne hermotkin pysyivät rentoina kun oikein yritti. Ja lapset pesivät, isommat pesivät pienempänsä ja minä sitten vain isointa autoin ja itseäni. Ja kaikki sujui jotenkin, en tiedä miten mutta hyväntuulisesti silti. Ja oli mukava kävellä Leevin kanssa sisälle pimeän ja kostean pihan poikki. Toivoin mielessäni että saisin vielä uudestaankin käydä lasten kanssa saunassa keskellä viikkoa hermot ihan löysällä.

Mahassa oleva viikari on hyvin liikunnallisesti orientoitunut. Sanokaa minun kirjoittaneen, että hän tulee olemaan samanlainen ikiliikkuja kuin Sohvi. En muista että ennen olisin yöllä joutunut valvomaan mahamöyrinöiden takia. No, muistiin ei ole luottamista useinkaan. Joka tapauksessa olen iloinen mahamöyrijästä. Olen muuten ajatellut iloa. Että olenko tarpeeksi antanut itselleni lupaa olla iloinen? Kun on niin paljon epäkohtia ja pahuutta ja hätää. Onko sen kaiken edessä varaa olla iloinen? Uskallan sanoa että on. Onneksi iloitseminen ei tarkoita samaa kuin silmien sulkeminen. Päin vastoin. Iloisella mielellä jaksaa tehdä hyvää työtä paremmin. Ilottomana joutuu itsekin hädänalaiseksi. Eikö se näin ole?

En ole mielissäni elokuuhun kuuluvasta kesän laimenemisesta ja tiivistymisestä hiljaa syksyn tummaksi tuoksuksi. Ennen vanhaan elokuu ruukasi hurmata minut monta kertaa vuodessa, mutta ei nyt. Vaikka kesällä riitti lämpöä ja aurinkoa, niin en malttaisi vielä päästää niitä menemään. Haluaisin istua edelleen badenbaden -tuolilla juomassa aamu- tai päiväkahveja isännän kanssa, jolla on pölyiset remonttihousut jalassa. Haluaisin nostaa jalat aurinkoon ja riippua kolme tuntia riippumatossa lukien jotain levollista kirjaa.

Vaikka ihanhan tässä vielä on kesä. Sunnuntaina pyöräilimme Papinjärven takaa hiekkateitä pitkin uimaretkelle. Ranta oli hiljainen kun tulimme, mutta siihen se hiljaisuus loppuikin sillä erää. Lapset uivat, perheen pää viritteli makkaranpaistotulia nuotiopaikalle ja minä makasin pyyhkeen päällä kyljelläni ja ajattelin, että paikkahan on oikeastaan kovin idyllinen näin hiljaisena. Jos tämä olisi näin rauhallinen paikka, niin tämä olisi varmasti tosi suosittu mesta. Niin kuin onkin, siis suosittu. Paluumatkalla istahdimme mummulan pihassa, ja siinäkin aurinko lämmitti, ruusujen ja kukkien keskellä. Voisi vain istua ja olla.

Kun ei ole kovin innoissaan syksystä ja sen touhujen alkamisesta, niin kesälomassa on varmaan ollut jotain vikaa. Hyvä kesä, saimme keittiönkin täydellisen purkamisen jälkeen uudelleen käyttöön. Puuhaa riitti. Lastenkin kanssa niin väsyi. Viikon olimme lomalla ja reissussa Etelä-Suomessa, ja vaikka tuntui että ei jaksa millään lähteä, niin se kannatti. Reissu onnistui mainiosti ja lapset nauttivat Suomenlahden lämpimästä vedestä ja mummin ja papan hoidosta ja huomiosta, minä Pernajan metsikön suurista mustikoista, joita oli paljon. Mutta kun kuitenkin vielä väsyttää eikä jaksaisi. Välillä hyppää mieleen ajatus, että mihin karkuun sitä juoksisi kun se syksy tulee niin nopeasti ja hyökkää kimppuun.

No, viikonloppuna kyllä juoksenkin miehineni vähäksi aikaa karkuun johonkin. Jos se auttaisi edes pikkuisen. Kun tänään poimin juolukoita (ennen en ole niin tehnyt) ja metsä tuoksui elokuulta ja oli rauhallista vaikkakin Nalle läähätti koska on aina vähän peloissaan metsässä, päätin että otan Uunin mukaani viikonlopuksi. Olen pitkään säästänyt sen lukemista johonkin rauhalliseen hetkeen, joita ei täällä kotona paljon ole, kun yöllä ei jaksa muuta kuin nukkua. Viikonloppua ja Uuninmuurausta odotellessa on hyvä elää!

Iloakin voi tuntea, vaikka onkin tällainen väsynyt ja hidas isomahainen olio. Enitenhän iloa antavat nuo rakkaimmat ja rasittavimmat; lapset. Tietysti myös mies. Ja muut läheiset ihmiset. Ja ensimmäistä kertaa oikein kunnolla omenapuutkin, jotka ovat aiemmin tuottaneet enemmänkin vain huolenhäiviä. Kummassakin elossaolevassa puussa on nyt suuria kauniita omenoita! Lähdimme kotiporukalla (sis. Salli, Martta, Nalle ja minä) hakemaan aamupäivällä postia, ja mennessämme puiden ohi poimin rohkeasti kummallekin tytölle oman omenan. (En tiennyt ennen kuin maistoin, olivatko ne kypsiä. Olivat, ja hyvän makuisia myös, voitte uskoa!) Niin, siinä kun kävelimme hiljakseen kohti postilaatikkoa, Salli takki päällään, huppu päässään ja pienet kroksit paljaissa jaloissaan tallustellen ja omenaa mutustellen, Martta pupumekossaan ilmavasti tanssahdellen ja omena kädessään heiluen, siinä minä tunsin iloa. Martta kysyi, että onko tänään tämä päivä vai huominen, niin ajattelin että tämä päivä, tämä hetki. Tyttöni pienet ja tämä ilma, nämä omenat, nuo vaaleat pellavaiset tukat, joita kumpikin on itse saksinut. Minun onneni.

Niin, vaikka asummekin lattealla lakeudella pusikkojen ja hyttysten keskellä, niin meillä on tässä hyviä metsiä. Täällä voi asua.

Olin muuten piirustuskurssilla viime viikolla. Meillä oli mukava ryhmä ja ope ja hyviä keskusteluja ja oppimistuokioita. Oli lomaa saada piirtää tuntikausia, satumaista. Ihmeellistä oli myös yksi toinen asia, jonka panin merkille. Olen opiskellut musiikkia vuosia, ja valitettavasti täytyy sanoa että niissä kuvioissa ei ollut vaikea haistaa ilmasta ylpeyttä, kateutta, ylenkatsetta, kyräilyä ja kyynärpäitä. Viime viikon kurssilla semmoisista löyhkistä ollut tietoakaan. Toki se oli vain “kurssi”, mutta kuitenkin. Olin ihastuksissani siitä ilmapiiristä, siitä että oltiin ihmisiä toisillemme, vaikka (vai sillä?) olimme kovin erilaisia keskenämme. En tiedä opinko paljoa tai kehityinkö, mutta innostuin piirtämisestä. Ei sitä vain tahdo ehtiä. Mutta sainpahan leikkiä viikon taiteilijaa, se oli hyvin mukavaa! (Musiikista sen verran, että rakastan sitä eikä sillä ole paljonkaan tekemistä jonkin musiikkioppilaitoksen haisujen kanssa. Olen onnekas kun olen päässyt tutustumaan klassisen musiikin jalokivikaivoksen rikkauksiin. Kaikkien pitäisi päästä, olen sitä mieltä. Kaikkien.)

Kotona isäntä toki joutui koville kurssini takia, mutta uskon että hän saa kaiken takaisin vähän miellyttävämpänä vaimona ja emäntänä. Kun elämässä on mukavaakin välissä, niin jaksaa itsekin olla mukavampi. Tänään kävimme valitsemassa kaakelit välitilaan ja ostamassa maaleja lattiaan ja seiniin. Yritimme myös uuden puhelimen ostoa, mutta eihän siitä mitään tullut. Muilla kaupassa jonottajilla oli varmasti hauskaa kun seurasivat meidän episodiamme, luulisin ainakin, en voi taata koska en viitsinyt katsella sen tarkemmin ympärilleni. Jos satuit olemaan paikalla, niin laitahan vain kuvausta kommentteihin, niin täälläkin saamme iloita yhdessä tapahtumista.

Remontti etenee, Lohien avulla saimme hilattua puuhellan sisään iltapäivällä. Isäntä raataa tälläkin hetkellä puutyöluokassa laatikoston kimpussa tai sitten hän istuu autossa jossakin ja syö troijalaista perinneruokaa.

Muuten onpa vaikea kirjoittaa kun Inkeri Wallenius tarinoi Pepistä teitokoneen kaiuttimissa. Mutta kirjoitinpa kuitenkin. Hyviä metsäreissuja!