Ja sitä paitsi, mitä hiihtoloma-aktiviteettia me ei voitais täällä lähistöllä harrastaa? Mäenlaskua, arvaa joku. Väärin arvasi, nimittäin meillä on pihalla kaksi ja puoli metriä korkea mäki, jonka pappa on Leeville rakentanut. Sitten on Kempeleen mäki ainakin. Työkin luistelukentät ja hiihtoladut ovat kävelymatkan päässä, samoin sielläkin on yksi mäki. Ja lumessa saa peuhata ihan omalla pihalla mielin määrin. Retkelle voidaan myös mennä, on pulkkaa ja rinkkaa ja filttiä ja vällyä ja termospullo tietenkin. Liina pääsee ratsastamaan huomenna, onhan se sekin aktiviteettia. Uimaan voi hyvin mennä, jos ei nyt ihan Katinkullan kylpylään niin Zimmariin tai Raksilaan tai mihin muualle vain. Ainoa asia, mitä emme nyt voi kovin helposti harrastaa, on laskettelu. Mutta me olemme viisaita ja varovaisia, emmekä lausu sitä sanaa ääneen ollenkaan. Joku minua vanhempi äiti varoitti jo hyvissä ajoin ennen tätä lomaa, että kannattaa käyttää nyt lasten nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksi ja viettää mielin määrin kotilomia kun he eivät vielä osaa laskettelurinnelomia kaivatakaan. Minä otin neuvoista vaarin.

Mukava kuitenkin, että on loma! Saadaan puuhata yhdessä vaikka mitä, tarkoitus on tosiaan harrastaa edellä mainitsemiani aktiviteetteja reilusti. Me aiotaan myös olla hyvällä tuulella eikä tiuskita yhtään väsyneenä lapsille! Tarkoitus on myös rakentaa Nallelle portaiden alle oma paikka, sekä lapsille kodinhoitohuoneeseen naulakko toppavaatteille. Ja muuten, ei tarvitse yhtään hoputtaa kouluun Liinaa ja Sohvia! Ai herkku.

Vielä kun tuo Samuli saisi päätökseen tuon flunssansa ja poskiontelo- ja hammaskipunsa, ja Sallilla menisi ohi tuo räkätauti, joka eilen palasi oltuaan viikon poissa. Ja vielä kun tuo aurinko tulisi esiin, niin muuta ei enää tarvita! (Paitsi tietysti rauhallinen hetki ja kuppi kuumaa noin kerran päivässä.) Oikein hyvää ja aurinkoista lomaa kaikille, joilla se vielä on!

Ps. Tämän kirjoittaminen oli hieman pätkivää, johtuen seuralaisistani Leevistä, joka rakentaa pöydästä ja leikkiuunista “hyppyponkkua” josta voi hypätä vierassänkyyn, Martasta, joka “värkkää” jotain luvatonta tyttöjen huoneessa tai milloin missäkin ja Sallista, joka haluaa olla sylissä mutta ei yhtään paikallaan. Samalla täytyy toki myös kuunnella lasten repliikkejä, kuten: “Äiti kato, ku mää parkouraan niin Sallikin hihittää kuin heinäseiväs!”

Hulluja kun olemme, (ja täten siis keskivertoa onnellisempia), olemme ottaneet meille tyypin, joka pissailee matoille. Niille harvoille, joita emme jaksaneet rullata syrjään pissojen tieltä. Eihän meillä enää ollutkaan kuin kaksi yökastelijaa entuudestaan ja vain yksi kokoaikakastelija. Joten pitihän sitä hankkia toki lisää kastelijareserviä, totta mooses. Tyyppi on myös perheemme tutinhimoitsija numero kolme, Martan ja Sallin jälkeen. Virallinen tutinsyömäri on tietysti Salli, mutta Martta päätti ruveta pikkusiskonsa syntymän myötä ikään kuin senioritutinsyöjäksi. Yöllä aulasta kuuluu pienet askeleet, sip sip töp töp, ja ne lähestyvät huonettamme ja sänkyämme. Kohta pieni kaksijapuolivuotiaan käsi haravoi kaikkialta sängystämme taitavasti, tottuneesti ja tuloksellisesti sitä yhtä ainokaista tuttia, joka pian heiluu kaksijapuolivuotiaan suussa tasaiseen tahtiin. Tai nyt siis on kolmaskin käyttäjä, kuten jo ehdin mainita. Heti, kun tutti erehdyksessä lipeää käyttäjä N:o ykkösen kädestä maahan, on se jo pienen mustan kuonon päässä punaisena ja kirkkaana, ja tämä Petteri punakuono viilettää seuraavassa hetkessä tuvan poikki omalle matolleen nauttimaan löydöksensä ihanuutta.

Minäkin nautin monenlaista ihanuutta kaiken aikaa, mutta äitiyteni onnistuneisuutta ja hyvyyttä pääsen varsin harvoin ihastelemaan. Minä olen vain surkea ja piste. Tänään nimittäin kävi niin kamala tempaus, että käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi hoitopöydällä olevalle Sallille, ja hän tippui. Itkulla siitä yhdessä selvittiin, Salli itki, minä itkin ja Martta itki. Vain Nalle ei itkenyt, tai ainakaan en nähnyt sitä missään. Kunnes löysin jonkun minuutin päästä sen kaapin taakse menneenä nauttimassa kirkkaanpunaista tuttia, joka oli tippunut onnettomuuden yhteydessä hoitopöydän eteen. Hyvästi tutti. Ja tervetuloa syyllisyys, olen kurja äiti numero yksi.

Nalle on tehnyt tuttavuutta kaikkien perheenjäsenten kanssa kiitettävästi kolmen päivän ajan. Liinaan, Sohviin ja Leeviin oli helppo tutustua, lapsia ja sillä hyvä, kyllähän niiden kanssa pärjää. Minuun Nalle näyttäisi olevan eniten ihastunut, toistaiseksi, ja seuraa minua alakerrassa joka paikkaan kuin hai laivaa. Olen siitä imarreltu, eihän minulla ole vasta kuin viisi pientä ihmistä, jotka seuraavat minua joka paikkaan kuin hait laivaa. Kyllä kuudes aina siihen vielä tarvitaan. (Minä sen kun purjehdin, pidän vain sopivan välimatkan.) Liina loukkaantui tästä edellämainitsemastani seikasta. Hän oli jo etukäteen suunnitellut että Nalle tykkää hänestä eniten ja mielikuvaharjoitellut koiran kotiutumista sen mukaisesti. Liina ei myöskään heti ymmärtänyt, että Nalle on pieni eikä heti jaksa valvoa koko ensimmäistä päivää putkeen. Onneksi ensimmäisiä päiviä on vain yksi. Sohvi suhtautui nalleen hyvin keskiverrosti, ei liian innostuneesti eikä vaativasti, vaan hillitysti ja iloisesti. Leeville olin aiemmin puhunut naksutinkoulutuksesta ja hän kulki Nallen perässä kaksi ensimmäistä päivää naksutellen pilttipurkin kantta. “Kato nyt se kävelee tuonne ko mää naksutan, nyt se rupee nukkuun ko mää naksutan, hei se meni tästä mun ohi ko mää naksutin!”

Martta pelkäsi Nallea ensimmäisen päivän, ja ikään kuin leikki “lattiaan ei saa koskea” -leikkiä iltaan asti. Seuraavana aamuna ei Nalle enää hänenkään mielestä tuntunut niin pelottavalta, ja hän alkoi purkaa pelkoaan härnäämällä koiraa. Ensin uskalsi mennä lähelle, sitten uskalsi koskea häntään, sitten jo silitettiin. Seuraavana olikin testaaminen, että miten se toimii jos korvasta vetäisee vähäsen. Ja eihän se oikein toiminut, piti vetäistä toisestakin. No äiti ja isä estivät nämä älykkään ja näppärän tyttärensä pavlovmaiset taipumukset pidemmittä puheitta.

Sallista Nalle muuten tykkää kuin vanhasta kouluaikojen kamusta. Heti kun Salli tulee näköpiiriin, Nalle ryntää kimppuun koko takapää heiluen hännän mukana, innostusta ja iloa pursuten. Muutaman kerran erehdyimme jättämään Sallin lattialle, ja silloin Nalle varmaan ajatteli, että joku hänen koirasiskoistaan on tänään pukenut vähän kummalliset kuteet mutta “kyllä mä sen kans silti leikin ja telmin niin kuin ennenkin”. Salli ei moista käpälä- ja kieli- ja hammaslöylyä ole vielä oppinut ymmärtämään, vaan on aina ruvennut huutamaan äitiä ja isää apuun. Mutta pelkäämään hän ei silti ole oppinut. Tänään koira nukkui sikeästi jaloissani kun soitin pianoa, ja Salli ryömiskeli (hän osaa, huomio,) siinä lähettyvillä ja lopulta tuli siihen Nallen viereen ja rupesi testailemaan, herääkö tuo jos vähän vetää tästä tai tästä. Ei herännyt, ainakaan heti. Lopulta se Nalle sitten haukotellen siitä kuitenkin heräsi, ilostui kun näki sydänystävänsä siinä ihan hollilla, mutta yllätys yllätys, käyttäytyikin nyt ihan siivosti. Nuoli vain vähän poskesta ja asettautui makaamaan toisen samankokoisen kylkeen, laittoi kuononsa toisen kainaloon. Salli vain katsoi ja ajatteli että “mitä nää nyt siinä oikein yrität”.

Että tämmöistä. Pakkastakin on pidellyt ja polttopuut alkavat vähetä pikkuhiljaa. No kohtahan se on uusien savottojen aika. Karitsoinnitkin lähestyvät. Toivottavasti siis, kyllä tyttien masut jo ovat pyöristyneet. Esko-pässi pitäisi pistää poikki ja pinoon ja pakastimeen vain tässä ensi tilassa kanssa, mutta pakkaset ja muut seikat (kuten se, että Esko on niin kesy ja kiltti) ovat venyttäneet toimenpiteen täytäntöönpanoa. Mutta elämä on, ja kuolema tulee, ei sille mitään voi. Hyvää paastonaikaa.

On perjantai-ilta, päällisin puolin mukavan viikon loppuosan alku. Ollaan oltu pienoisessa räkätaudissa, mutta kuumeet ynnä muut on vältetty. Väsymys ja päänsärky, yskä sekä räkä on vain vaivannut.

Tänään paistoi taas aurinkokin. Se on kultaakin kalliimpaa kultaa, joka kimaltelee tuolla korkeilla valkoisilla hangilla! Mentiin nuhista huolimatta pihalle, oikeastaan ensi kertaa minä yksin lasten kanssa tänä vuonna. Vein kompostin roskapönttöön (kompostori jäässä), hain halkoja Martan kanssa ja postin potkurin kanssa. Yritin ahmia auringonvaloa itseeni, mutta en tullut lainkaan kylläiseksi. Puolituntinen ulkoilu teki terästä kuitenkin. Loppujen lopuksi olin niin terästäytynyt, että sain aikaiseksi lounaan minulle ja lapsille, joka sisälsi nakkeja ja ranskalaisia. Kyllä tänään Espanjassa lomaileva kansa taisi saada pitkän nenän, kun aurinko pistäytyikin tänne pohjolaan meidän kotona käkkivien iloksi!

Mukava viikko on kyllä ollut, koska lapset ovat nuhan takia olleet hieman hitaampia kuin normaalisti. Legopalikoilla on leikitty, lueskeltu Lucky Lukea ja kuunneltu äänikirjoja ja tunnelma on ollut jopa rauhallinen! Mahtavaa että tuo nuha tympeydestään huolimatta antaa jotain hyvääkin. (Olen kyllä itse ollut usein sairas silloinkin, kun lapset ovat terveitä kuin pukit tai pässit, ja se ei aina ole oikein käynyt laatuun.) No nautitaan nyt joka hetkestä ja siitäkin kun pian taas ollaan terveitä! Ja muuten, oikea jalkani ei ole enää este ollenkaan, pieni hidaste vain.

Tuosta auringosta vielä, se tekee minullekin tepposiaan. Olen tilannut kahdesta eri verkkokaupasta kesäkukkien ja muiden esikasvatettavien kasvien siemeniä. Tänään otettiin pistokkaita parista huonekasvista ja Leevi ja Martta sai istuttaa ne omiin ruukkuihinsa. Kantoivat ne sitten yläkertaan omaan huoneeseensa (=aulaan) ja Leevi meinasi tuskastua kun ei ollut kunnon ikkunalautaa, ja piteli rahapuunalkuaan käsillään ikkunan edessä ettei se vain kuolisi valon puutteeseen. Martta päätti sijoittaa joulukaktuksenpoikasensa lattialle, keskelle automattoa legopalikoiden sekaan, “ettei te tipu”. Minä linkkasin ja avitin parhaani mukaan lapsia, mutta mielessäni rakentelin kesäksi kedolle kasvihuonelampolaa. Kesällä siellä kasvaisi tomaatit ja maissit ja melonit, ja talvella se saisi olla lampaiden pihattona. Loistava idea. Ei muuta kuin tekemään. Malttaisikohan tuota odottaa, että lumi kuitenkin sulaisi ensin, enpä tiedä.

Kevään olen huomannut siinäkin mielessä lähenevän, että luen erinäisiä ilmoituspalstoja netistä päivittäin. Olisi pikkuinen koirakuume. Pikkuinen ison koiran kuume siis. Kunnon koirasta on haaveiltu jo 4,5 vuotta, niin kauan kuin tässä talossa on asuttu. Oli meillä jo yksi koira, Minni, mutta se oli jo aikuinen meille tullessaan eikä ollutkaan tarpeeksi tottunut lapsiin, ja se oli sen pituinen se tarina. Vähän niin kuin tuo hevoshommajuttutarinakin. Niin eikö se olisi oikein ja kohtuullista joku koiranköriläs ottaa tähän huusholliin vielä. No huh huh, hulluhan minä olen, kyllä se on selvä (ollut aina.)

Kävin eilen ex-ratsastuksenopen luona haastattelemassa. Että mitä oikein tapahtui, miten “tulin tonttiin”. Tämä ope oli oikein ystävällinen ja kiltti ja selitti kaikki parhain päin ja yritti ottaa syitä niskoilleen. Mutta eihän siinä ollut ollut muuta kuin se, että olin tullut tonttiin, niin kuin kaikki ratsastajat joskus aina tekevät, mutta paikka oli ollut väärä. Alla oli ollut jääkökkäre. Sen pituinen se.

Joka tapauksessa olen loppujen lopuksi ollut iloinen että olen kaksi päivää peräkkäin pärjännyt ihan hyvin lasten kanssa omin avuin. Kyl se täst taas lähtee rullaan. Se on ihan hyvä yleensäkin elämässä että välillä tulee tonttiin, niin osaa taas arvostaa tämmöistä melko onnellista kotiarkea lasten kanssa. Pullaakin leivottiin ja sillain, ja kahvit on juotu joka päivä isännän kanssa.

Ja nyt menenkin tuon Sallin kanssa nukkumaan. Että tämän pituinen tämä.

Jalka on toipunut mainiosti. Pääsen erittäin hyvin kulkemaan yhden kyynärsauvan varassa. Pääsen kulkemaan myös ilman k-sauvoja kokonaan, mutta mieheni takia, ettei hän luulisi olevansa naimisissa vanhan linkkaavan mummun kanssa, yritän muistaa käyttää kyynärsauvaa ja kävellä hillityn tasaisesti.

Aamiaiseksi söimme jugurttia myslin kera. Martalla valui siinä vaiheessa tuntemattomasta syystä johtuen verta nenästä hieman. Perheemme jakautuu neljään eri kategoriaan jugurtin syönnin suhteen. On maustamatonta ja arkijugurttia. On muromysliä ja hedelmämysliä. Neljää erilaista yhdistelmää siis esiintyy. Olisi viideskin, mutta sitä ei hallituksemme hyväksy. Martta nimittäin söisi jugurttinsa ilman jugurttia ja lautasta muromyslin kera.

Olemme kuunnelleet Astrid Lindgrenin Saariston lapset -äänikirjaa. Luimme vuosi sitten kirjan iltalukemisina lapsille, ja mielellään sitä kuuntelee nyt uudestaan. Astrid L. on paras.

Lounaaksi teimme Heinin kanssa makaronilaatikkoa. Jälkiruoaksi ohukaisia, arkisesti kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Kahvi on edelleen J. Mokkaa.

Pianonsoittotouhuissa annoin ajatuksissani sylissäni vääntelehtivälle Sallille jotain kättä pidempää, joka oli lähinnä oleva esine, tällä kertaa lyijytäytekynä. Hän tökkäsi kynän terävällä päällä silmäluomeensa reiän ja nenänvarteensa naarmun ja huusi sitten. Minä kauhistelin tyhmyyttäni ja yritin lohduttaa, mutta hän ei rauhoittunut ennen kuin annoin hänelle kynän uudestaan. Vaihdoin vaarallisen kynän selkäni takana vaivihkaa paksuun tylsään puuväriin, ja se meni täydestä kolme sekuntia.

Minä sain yhden neuletyöni valmiiksi. Langat siihen olin ostanut 11 vuotta sitten. Langoista olin neulonut puolikkaan mekon ja puolikkaan villapaidan Liinalle ja kolmasosaponchon itselleni. Tämä viimeinen neulomus “tuubi” tuli valmiiksi, kun katkaisin jalkani ja sain näin istumismahdollisuuksia enemmän ja toisekseen tein siitä tarpeeksi pienen. Samuli kysyi, että mikä lankakimppu sulla on kaulassa.

Iltapalaksi tein (huom. “teiN” ei “teimME”) kukkakaaliparsakaalipekonicashewpähkinäsipulimajoneesisinappimustapippurisuolasalaattia. Kaikki söivät. Leevi söi pekonit ja pähkinät, ja sanoi, että hän voi syödä yhden parsakaalinkin, jos saa lisää pekonia ja pähkinöitä. Vastaukseksi hän sai vain ähkinöitä.

Iltapalan jälkeen Martta oli luotettavimman tietolähteen mukaan noussut pesuhuoneen penkille ja ruvennut riisumaan villapukuaan samalla kun oli leikkinyt Leevin kanssa “sano lakka” -leikkiä. Hänellä oli juuri hihojenpoisto-operaatio käynnissä kun hän horjahti ja tippui kasvoilleen lattialle. Toinen etuhammas meni kolmeen osaan, joista yksi osa tippui heti pois. Huomenna menemme hammaslääkäriin. Martta oli ilmeisen tyytyväinen saamaansa huomioon ja hoivaan ja kävi näyttämässä hammastaan minulle ja sanoi, että häneltä meni hammas poikki ja hän menee huomenna lääkäriin ja saa kepit.

Salli istuu nyt sylissäni ja repii  suutani ja poskiani ja hymyilee. Nyt hän puklasi kaulassani olevaan lankakimppuun.

Minä ja mieheni Samuli J. Sorvari lähdemme levolle jälleen yltäkyllämystyneinä päivän antiin. ÖITÄ!

Se onkin sitten oma ongelmansa, että miten se näyttäminen ja oikea oleminen erotetaan toisistaan, mistä tietää millä puolella milloinkin pitää olla? Jos meidän kanat näyttävät terveiltä ja onnellisilta, niin ne ovatkin sitä, ainakin minun näkökulmastani. Samoin, jos talo näyttää sotkuiselta, niin harvemmin se kovin siistikään siinä tapauksessa on. On vaikea näyttää oikein onnelliselta, jos masentaa (vaikka joltakin poliitikolta kai  sekin varmasti onnistuu.) Mutta eihän kaikki ole niin yksinkertaista kumminkaan päin. Sellaisen älykkään havainnon olen tehnyt, että jotkut asiat ovat sitä miltä näyttävät, ja jotkut asiat eivät ole. Niin kuin meidän Viiru esimerkiksi: sillä on matoja, mutta vain minä näen sen (hännänpää on kippurassa), mutta joku vierailija voi ihan hyvin sanoa, että onpa teillä herttainen hyvinvoivan näköinen kissa. Kokonaan eri asia on se, miten ne madot saadaan sieltä pois, ts. miten drontal-tabletti saadaan sullottua sen kurkusta alas. (Kaikkea on kokeiltu, ja turvauduttu jopa 30 euroa maksavaan valeluliuokseen, jota vain eläinlääkäri voi määrätä.)

Mutta tähän alkuperäiseen ongelmaan siis vielä palataksemme. Olen ollut huomaavinani, että on ihmisiä, jotka mieluummin paneutuvat siihen näyttävyyteen, toisin sanoen laittavat ja kunnostavat sitä näkyvää. Kun kaikki näyttää hyvältä, niin eiköhän se kaikki olekin silloin oikein hyvää? Yksi logiikka tuo. Toinen on sitten se, ettei niin panosteta siihen näkyvään, vaan panostetaan asioihin siellä ruohonjuuritasolla. Jos ei olla terveitä, niin aletaan tervehdyttämään ensin sielua, ja sitten vasta, kun sielu on reilassa (eli ei koskaan), niin ryhdytään panostamaan kropan huoltoon. Kun huusholli näyttää siltä, että se on ylösalaisin, niin ei uskota silmiämme vaan ajatellaan vain, että tämähän vain näyttää tältä, ei tämä oikeasti ole tällainen tämä siivo. No, jos joskus satummekin tulemaan siihen tulokseen, että huusholli on sekaisin, niin ajattelemme sitä perimmäisen kaapin perimmäisen nurkan pölykertymää viimeisen rojun takana, ja järkeilemme, että kaiken sotkun syy ja alkutodellisuus on lähtöisin sieltä. Ja siivouksen on siis lähdettävä sieltä. Ja koska emme välitä, miltä siivous ulospäin näyttää, vedämme kaapista ronskisti kaikki rojut ulos ja sukellamme jynssäämään peränurkkaa, johon tietysti väsymme pian ja jätämme siivouksen sikseen. No, miten tämä nyt muuttui vaivihkaa passiivista me -muotoon? Salakavalaa…

Joka tapauksessa, olen kuitenkin huolissani siitä, että tänä aikana asiat näyttäytyvät liikaa sellaisina, minä ne näyttäytyvät, ts. miltä ne asiat näyttävät. Syynä lienee kaiken maailman netit, kuvakalleriat ja veispuukit (ja plogit). Tämän päivän nuoret eivät ole välttämättä vioittuneita, mutta he ovat paljon kuvoittuneempia kuin minä olin nuoruudessani. Veispuukkiin isketään päivittäin kuvia itsestä, ja samalla kommentoidaan kavereiden kuvia mm. seuraavanlaisilla kommenteilla: Iihana :):) Suulonen!!!! Jne. Sitten syynäillään tarkasti, miltä kukanenkin näyttää missäkin kuvassa. Siinä on helposti koko nuoruuden ajan nenä kuvaruudussa kiinni (ja kuvaruutu läskissä). Minulla oli nuoruus puoli elämää sitten, ja se ei ollut mitään superhelppoa aikaa, en sitä väitä ollenkaan en, mutta onneksi silloin oli merkitystä kuitenkin enemmän sillä olemisella!

Ja sitten, kaikki kokeneet saavat neuvoa, miten drontal-kammoisen kissan saa puhtaaksi leveistä heisimadoista…

Ja sitten leikitään. Leevi on Robin Hood, Martta on veli Tuck, äiti on Pikku-John, Salli Alan a Dale ja isä tietysti Nottinghamin sheriffi. Martta juoksee tämän tästä äidin luo nojatuolin viereen ja kysyy, että “mikä minä olin?” “Veli Tuck”, on vastaus ja sitten kysytään että mikä äiti on, ja kun äiti ilmoittaa olevansa Pikku-John niin sitten halataan. Jos ei muisteta heti halata, niin veli Tuck kyllä muistaa muistuttaa.

Martta on kovapäinen kaksivuotiaaksi. Mutta äiti on ovela. Hän on keksinyt, että päiväunille mennään Sherwoodin metsään ja siellä tapahtuu tänään jänniä juttuja. Jos veli Tuck ei tottele, niin Pikku-John sitten itkee. Äiti on huomannut, että Veli Tuck on vähäsen tottelevaisempi kuin Martta. Siis vähäsen. Välillä äiti tarvitsee apua, täytyy vaikka tuoda Sallille ei kun Alan a Dalelle lelu. Joskus Martta on reipas ja tuo lelun, ja antaa heti myös ohjeen: “Tano hyvä veli tuk!”

Yhtenä iltana kello oli paljon, äiti oli väsynyt ja istui jo hyvin kumarassa nojatuolissaan. Äidillä oli vaippa sylissä, mihin hän yritti pyydystää alastonta Marttaa. Se oli aika epätoivoinen tehtävä äidille, jolla ei vielä toinen jalka kantanut sitä vastoin kun pyydystettävällä kantoi erittäin hyvin jokainen jalka ja käsi joita näytti olevan paljon kun ne heiluivat sinne ja tänne ja tuonne. Pikkuinen vikkeläliikkeinen tyttö kävi sieppaamassa juuri nukahtaneelta vauvalta tutin suusta. “Tano huono veli tuk!” “Tutti takaisin ja heti”, yritti äiti mutta huomasi pian että ensin on tosiaankin sanottava “huono veli tuk”. Lopulta tuo pikkuinen alaston munkki laittoi ihanasti tutin Alan a Dalen itkevään suuhun, ja taloon laskeutui siltä osin hiljaisuus. “Tano hienoa veli tuk!” “Mikä julma olento”, ajatteli äiti itku kurkussaan ja tyhjä vaippa sylissään samalla kun munkki viipotti juoksujalkaa aivan väärään suuntaan ohjeistaen että nyt pitäisi sanoa “iliootti veli tuk!”

Niin ja tosiaan nauraa hekotin, kun olin päässyt yläkertaan ajoissa, ja näin kuinka luisteluretkeläiset olivat ylittämässä Hailuodon tietä. Lapsilla oli jo valmiiksi jääkiekkokypärät päässä, reput selässä ja Heinin repusta pilkisti luistinta toisesta taskusta ja termospulloa toisesta. Ison tien jälkeen tulee pieni alamäki, jonka alussa Leevi kipusi takaisin potkurin kyytiin ja Martta istui pulkassa. Heini katsoi että kaikki on valmista ja antoi mennä. Niin hauskalta näytti meno, yksi kypäräpäinen Martta heilui pulkassa kun pulkka ei suostunut kulkemaan suoraan vaan halusi mieluummin mutkitella metkasti. Potkuri oli paljon järkevämpi ja Leevi istui kyydissä kuin tatti. He näkyivät enää pieninä pisteinä ja kohta katosivat pajukon taakse, mutta silti näin mielessäni rakkaiden lapsieni onnelliset, odottavat katseet. Eväät repussa ja luistelutunti edessä, mikä riemu! Mennyt viikko on ollut yhtä sillisalaattia meille, kun hoitajia on ollut sen seitsemää sorttia, lapset ovat silmin nähden siitä kärsineet, vaikka hoito onkin ollut hyvää. Heiniä ja elämän tasaantumista on odotettu takaisin jo kymmenen päivää. Nyt on taas kaikki hyvin ja minäkin voin rentoutua. En itse pääse vielä nauttimaan talvesta enkä luistinradoista, mutta olen ihan kevyenä ilosta, jota tunnen noiden pienokaisien puolesta!

Nyt on vähäsen aikaa ja minä aion lukea kirjaa. Minulla on nyt Juhani Aho -kausi ja eilen päätin Papin tyttären ja aloitin Papin rouvan. Mielessä oli pyörimässä nämä sivuseikan keskustelut, ja monta kertaa kirjaa lukiessani tuli mieleen, miten ihminen voi ajautua tekemään vääriä valintoja, vaikka ei tahtoisi. Aho on taitava kirjoittaja, nuo tunteet, ajatukset ja teot tulevat niin lähelle että ne ovat ihan omia. Tulee luettua ja ihmeteltyä, mitä tämä elämä oikein on. On ollut ja on olemassa  miljardeja ihmiselämiä, niin erilaisia! Mihin me kaikki pyrimme? Haluamme olla terveitä ja tasapainoisia, mutta vaikka tuntisimme itsemme ja rajamme, ottaisimme vastuun, niin siltikin elämä voi olla raskasta ja vaikeaa. Niin moni joutuu kokemaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Oma elämä tuntuu välillä pehmeältä hattarapumpulimössöltä kun kuulee toisten kertomuksia. Joskus taas ihmettelee tosissaan, että miten kummassa tämä elämä on juuri minulle niin vaikeaa?

Aikuiseksi olen pikkuhiljaa kasvanut, ja huomannut, että aikuisena olo on yhtä ihmetysten sekamelskaa. Tämä olemassaolo ja kaikki asiat elämässä ovat niin moniulotteisia ja ristiriitaisia, ettei mitään voi saada kursittua kokoon. Moni sisustaa kotiaan ja siivoaa ja pitää kaiken näkyvän materian tarkoin järjestyksessä ehkä juuri sen vuoksi, luodakseen oman maailmansa, jossa kaikki sujuu ja on loogista. Haitit ja kaikki muut kaoottiset asiat suljetaan pois, kun niitä ei pystytä käsittelemään järkevästi.  Ei kai yksi ihminen voi millään käsittää kaikkea mitä maailmalla tapahtuu. Kun tässä kähipiirissäkin on käsitettävää kylliksi.  Sen vuoksi minusta tuntuu, että Antti Hyry on viisas mies.

Muutamia kertoja olen kyllästynyt ja jättänyt kepakot unholaan. Ajatellut, että nyt saa tämä höpötys riittää, ruvetaan elämään kuin ennenkin. Olen noussut viileän tyylikkäästi ylös ja lähtenyt kävelemään. Kyllä se tuo jalka kantaa, kuten mikä tahansa suora keppi, miksi ihmeessä muka ei kantaisi. Ensimmäinen ja toinen askel ovat hillityn varovaisen rauhallisia, mutta lopulta iskee väsy siihenkin pelleilyyn ja linkkasen mummomaisesti hypähdellen nopeasti taas noiden armorikkaiden keppien turviin.

Toisinaan väsyn totaalisesti. Nyt loppu! huudan mielessäni ja rupean saman tien itkemään mielessäni kun ei ole mitään undonappia jota voisi painaa. Samulikin on väsynyt totaalisesti sen kymmenen kertaa. Hommat kyllä hoituu, pyykit on pestynä ja viikattuna ja tiskit tiskattuna ja eläimet ruokittuna ja lapset pestyinä ja niistettyinä. Mutta lopussa hän on, sen näkee sokeakin, koska kerran minäkin näen sen. Kyllä sen kuuleekin, välillä oikein hyvinkin, mutta tuo musta pilvi tuossa naaman edessä on kyllä niin selvä merkki jostakin huolestuttavasta, että ei mikään. Pilvi on ja ääntä lähtee juu, mutta hommat hoidetaan, vaikka taivas tippuisi niskaan, siitä lähdetään kun kerran siihen on tultu. Ja on se mahtava asia että hommat on hoidossa.

Minä en vielä selviä ilman apujoukkoja. Periaatteessa pystyn hoitamaan Sallia, kunhan vain saan siirrettyä hänet vaipanvaihtopisteeseen ja kaikkiin tarvittaviin paikkoihin. Kissaemon poikastenkantotyyli on käynyt mielessä, mutta vielä tilanne ei ole ollut niin säälittävä että sitä olisi kokeiltu. Viisi eri apuhoitajaa on ollut jo kylässä, ja huomenna tulee kuudes. Meidänpä kunnassa on kodinhoitajia perhetyössä, ja niitä on käynyt tässä päivänä muutamana, lällällää. Huolehtikaapa sinne teidänkin kuntaan tällainen kodinhoitopalvelu! Varsin erinomainen asia on kerta kaikkiaan kuitenkin tämä naapuriapu ja ystävien ja tuttavien muistaminen hädän hetkellä. Se jos mikä on lämmittänyt mieltä ja antanut valtavasti voimia. Apua on tarjottu moneen kertaan ja sitä on myös saatu, pyytämättäkin. Että sitä on mielissään, kun joku välittää, vaikka avun vastaanottaminen on taitolaji sekin. Kyllähän me jotenkin pärjätään tässä itseksemmekin, mutta kyllä ne nakkikeitot ja kinkkukiusaukset ja pullat ja rieskat ovat menneet kaupaksi kuin vettä vain!

Jospa tämä kaikki opettaisi meille jotakin, ja vielä parempi jos oppisimme vähän siitä oikeasti. Monena iltana olemmekin Sampan kanssa miettineet, että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Siihen on monta hyvää ja oikeaa vastausta, ja yksi on sellainen, jonka oikein jämerästi typistettynä menin esittämään sunnuntai-illan pöytäseurueelle goudajuuston rohkaisemana. Tämä kyynärkeppi -operaatio on tapahtunut nimittäin ilmiselvästi sen vuoksi, että Samuli saisi Oppia* ja minä Lepoa**.

*Ison perheen isälle tekee hyvää ottaa välillä “kotiäidin” paikka perheessä, pidemmäksi aikaa. Ei tarvinne perustella.

**Kotiäidille tekee hyvää saada leikkiä välillä vapaaherraa ja istua nojatuolissa miettimässä mitä sitä seuraavaksi lukisi tai neuloisi.

Ps. Muuten, pienenä vinkkinä kaikille äiti -ihmisille, älkää missään nimessä loukatko itseänne äitiyslomalla. Lääkäri voi antaa mukavasti reilustikin sairaslomaa, mutta mitä se merkitsee kotiäidille? Kukaan ei sitä vauvaa tule teidän puolestanne hoitamaan ainakaan verovaroilla. Itsehän ne on synnytetty, ja itse ne hoidetaan vaikka olisi sitten kolme raajaa irtipoikki kerralla. Loogista niin kauan kun ei vertaa. Vakuutuksetkaan eivät tämmöiseen tilanteeseen ole varautuneet.

Olen aiemminkin maininnut, että en osaa kirjoittaa mistään aiheesta, varsinkaan jos sattuu olemaan tarjolla kovasti jutun juurta. Kirjoitan mieluummin niitä näitä, seestyneellä tyhjällä mielellä. Silloin tämä minun järkeni pelaa. Mutta jos tulee tapahtumia, liikaa trafiikkia ja jopa myrskyä, niin aivoni nostavat kädet ylös ja pyytävät armoa ja aikaa. Kyllä se kynä pysyy kädessä kun vene lipuu peilityyntä vettä pitkin, mutta mitä siitä tulee jos vaahtopäitä tunkee niskaan ja kynää pitelevä käsi lipsahtelee heiluvassa veneessä sinne tänne. Yritän nyt kumminkin rohkeasti, koska minulla on hyvät tekosyyt kehnoon juttuun. Olenhan saanut aivotärähdyksen ja menettänyt muistiani. Kuka lukija siinä enää kehtaa tiedustella syytä jutun alhaiseen tasoon. Et sinä ainakaan.

No kävipä tässä päivänä muutamana niin, että heräsin sairaalan sängyssä. Olin heräämössä ja ympärilläni hääri hattupäisiä ja hattupäättömiä ihmisiä. Näin joulukoristeita ja kysyin, miksi olen täällä ja onko joulu jo mennyt. Ystävälliset ihmiset kertoivat, että olen pudonnut hevosen selästä ja reisiluu on murtunut ja se on jo leikattu ja siellä on nyt rautaa. Minä en uskonut jutusta mitään, ajattelin että nyt noille on joku syöttänyt pajunköyttä, enhän minä ole käynyt ratsastamassa päinkään, ja eihän minulla mene luut poikki, minä olen aivan tavallinen tavis, ei näitä satu kuin tarinoissa. Mitä nyt vähän jalka ja jokunen muukin paikka on kipeä, ei muuta. Minulle pistettiin vuoroin kipulääkkeitä ja vuoroin pahoinvointilääkkeitä, ja sen johdosta olin kipeä ja pahoinvoiva, ja ylenantopusseja kului tiuhaan. Kysyin, että tietääkö kotiväki tästä, ja hoitajat sanoivat että kyllä, olet puhunut miehesi ja lapsesi kanssa puhelimessa. Ai jaa, ajattelin.

Osastolla olo oli vähän selkeämpi. Tunnelma oli hilpeä ja rento, ja minua nauratti herkästi ja kysyin hoitajalta, onko hän karjalasta kun puhuu noin. Hoitaja sanoi, että hän on savosta, eikä häntä se asia  huvittanut sen enempää. Minä ajattelin että jo on tosikko savolainen. Soitin kotiin ja en tajunnut vielä ollenkaan, että joulu on viiden päivän päästä, minä en ole siivonnut kuin yhden pienen kaapin keittiöstä enkä ole paketoinut yhtään lahjaa. Olin täysin keskittynyt omaan tilaani ja epämiellyttävään tietoon siitä, että minulla menee virtsa suoraan pussiin putkea pitkin.

Kotona pärjättiin mainiosti kaikki kuusi päivää, kun minä olin poissa. Paketit oli paketoitu, kuusi ostettu ja koristeltu, joulutontut ja kynttilähommat ja muut rojut oli aseteltu pitkin pirttiä. Samulilla oli ollut mahtavia hetkiä lasten kanssa jouluvalmisteluissa, hän oli päättänyt että nyt saavat lapset koristella ja laittaa kaikki mielensä mukaan. Kaikilla oli mukavaa. Samuli osti myös kinkun ja muut jouluruoat. Soittipa hän vaimolleen sairaalaankin, että mitä pitää ostaa, mitä haluaisit. Vaimo sanoi pehmeällä sointuvalla äänellä hellästi, että kuule Samppa, minä en tarvitse ihan mitään, kunhan pääsen jouluksi kotiin. Kaikki ruoat ja muut ovat ihan sivuseikka tässä hommassa. Samuli oli ahkera, hoiti lapset vauvasta vanhimpaan, pesi pyykit, siivosi ja järjesteli ja odotti vaimoa kotiin.

Jouluaatto sitten lopulta koitti, ja sairaaloitunut rampa nainen sai luvan lähteä kotiin. Tuntui ihanalta päästä jouluksi kotiin. Menimme aatonviettoon ensiksi mummulaan, jossa näimme pukin ja saimme lahjoja. Minä sain ihania lahjoja paljon, makasin sohvalla ja kiittelin, mutta samalla katselin huolestuneena miestä, joka on yksin joutunut venymään sinne sun tänne. Hän ei saanut edes lahjoja, muuta kuin kaksi kirjaa, joista toisen hän oli ostanut jo syksymmällä ja lukenut, ja toisen hän oli ostanut vaimolleen joululahjaksi. Minä masennuin, että nyt tämä joulu on kyllä liian kova tuolle miehelleni. Ei siinä vielä mitään. Illansuussa lähdimme kotiin. Kotona oli pirtti, joka oli aika kylmä, pieni kuusi nökötti noloissaan nurkassa, keittiön ruukussa oli rupsahtaneita käpertyneitä hyasintteja ja hedelmäkorissa oranssi verkkopussi, jossa oli homehtuneita mandariineja. Asettauduin sohvalle seuraamaan, kuinka isä tarjoaa lapsilleen jouluaaton iltapalaa. Saarioisten lihapullia ja meiran sinappia.

Yhtäkkiä minut valtasi joulutunnelman kaipuu. Ei ollut tunnelmaa. “Onko pähkinöitä?” “Ei, et käskeny ostaa.” Ei pähkinöitä, ajattelin. Ainoa herkku mkä merkitsee jouluna jotakin. Myönsin kyllä itselleni, että en muistanut ollenkaan ajatella pähkinöitä sairaalassa, mutta yritin uskotella myös, että kyllä Sampan olis pitäny tajuta pähkinöitä ostaa. “Laitatko tulen takkaan”, kysyin ja mies laittoi. Takkaa ei oltu vain vähään aikaan lämmitetty, joten se veti huonosti ja savutti sisään. Oli kylmä, kipeä ja pähkinätön savustettu jouluaattoilta. Lapset eivät osanneet koota joululahjalelujaan, eikä Salli eikä Martta osannut ymmärtää, että nyt kannattaa olla hiljaa ja kiltisti. Ylipäätään kukaan ei osannut hoksata mitään fiksua, ja pian oltiin siinä pisteessä, että oli kylmä, kipeä, pähkinätön ja riidallinen jouluaattoilta. Onpa ihana olla kotona, ajattelin myrkyllisesti. Mies ajatteli yhtä myrkyllisesti, että ihana kun tuo vaimo tuli tuomaan tänne hyvää tahtoa.

Onneksi jouluyönä tapahtui ihme. Aamulla myrkyt ja savut olivat hälvenneet ilmasta, takka oli lämmin ja harmaat mandariinit olivat hävinneet verkkopusseineen. Minä olin saanut pinnistettyä aivoni  äärimmilleen ja olin tajunnut jotakin siihen suuntaan että nyt ei olisi varaa valittaa, ainakaan kauheasti. Vaikka on kurja olo ja jalka kipeä, niin ei se ainakaan tuon miehen syytä ole.

Alkuhankaluuksien jälkeen tuntuu nyt siltä, että ei tämä hullumpaa ole. Olen tutustunut taas enemmän Viiru-kissaamme, joka mieluusti loikoaa kanssani sängyllä tai sohvalla. Saan elää slow lifea, ja mikäs sen muodikkaampaa. Sinä aikana, kun Samuli on noussut sängystä, laittanut tulet piisiin, hakenut puita, vaihtanut kolmet vaipat ja neljät vaatteet, keittänyt puuron, pannut pyykkikoneellisen pyörimään, komentanut tyttöjä, tyhjännyt tiskikoneen ja käynyt vessassa, minä olen saanut pyydystettyä kyynärsauvalla ruskean villasukan lattialta käteeni. Kummatkaan emme siis ehdi laiskotella ollenkaan.

Että tämmöistä tällä kertaa. Toivotan oikein tyytyväistä, armorikasta ja parempijuttuista uutta vuotta 2010 sinulle!

Oikein hyvää ja rauhallista Joulua!

Tänään tuli mieleen, että onnistuukohan tuo päätöksen pitäminen kuitenkaan, koska olisi niin mukava ommella tonttulakkeja lapsille, joita on viisi, ja tonttulakkeja vain kolme, ja nekin kaikki erilaisia keskenään. Jos tekisin ne vain hyvissä ajoin jouluksi 2010? Enhän minä voi estää, jos joku sitten välttämättä haluaa käyttää niitä jo tänä jouluna. Toinen kiusaus liittyy villalankaan, jota minulla on nyt paljon, ja siitä niin kuin väen vängellä muotoutuu tossuja ja muita ilmestyksiä. Voihan lahjoja tietysti antaa muuten vain. Siinä on tietysti se vaara, että joku luulee vahingossa lahjaa joululahjaksi, jos se annetaan vaikkapa aatonaaton iltana.

Muita kiusauksia ei ole tullut, koska mieheni S.S. sanoi päätökseni kuultuaan, että hyvä homma, pidä pääsi kans sitten! Jonkun tovin päästä se kuitenkin istahti kahvipöydän ääreen vastapäätä minua ja katsoi syvälle silmiini ja kysyi, että enkö edes aio paistaa kinkkua. Menin sanattomaksi. En ole varma. No jos se tuossa valmiina sulatettuna on, ja uuni lämpimänä, niin voin minä sen kinkun uuniin työntää. “Jos ei ole?” kysyi S.S. “Pahempi juttu”, ajattelin mielessäni mutta en sanonut mitään, katsoin vain halveksivasti keittiön laminaattisen lattian nurkkaan ja tuhahdin.

Mutta eipä tämä hieno päätökseni auta tähän joulunalusaikaan kuitenkaan. Ei lasten koulun joulujuhlasta voi olla pois, eikä muistakaan juhlista, ja kun lapset laulavat tiernatytöissä, niin eihän heitä voi kerta kaikkiaan olla pynttäämättä ja kuskaamatta keikoille. Ja kun tulee työhommia sopivasti, eikä harrastuksiakaan voi joulun tulon takia perua. Ja nuo pikkujoulut, itsehän niistä voisi olla pois, mutta entä lapset? Kun on koulun pikkujoulut, kerhon pikkujoulut, kuviksen pikkujoulut, kuoron pikkujoulut, omat pikkujoulut. Ja kaikkiin tai melkein kaikkiin saa (täytyy) viedä karkkia. Eihän puolihullun äidin päähänpisto voi lasten pikkujouluja teilata? Täytyy siis ravata siellä ja laukata tuolla, pistäytyä täällä ja taas kiiruhtaa pois ja takaisin. Ja lapset tarvitsevat ruokaakin, jopa useita kertoja päivässä. Kuka semmoisiakin muistaa? Täytyy syödä makaroonia ja kesällä pakastimeen unohtunutta atrilli-makkaraa. Sinänsä hyvää, mutta kuitenkin aika reppanan oloista. Mies tiuskii, on väsynyt ja murjottaa, koska on niin hässäkkää, ja koska kaikki muutkin tiuskivat ja ovat väsyneitä.

Niin että vaikka kuinka päättää sitä sun tätä, niin onko tämä tätä kurjuutta kummempaa kuitenkaan. Epäilen.

Huomasin yhtenä päivänä, kun puuhailin omiani tuossa kodinhoitohuoneessa, että minä saatan ehkä tykätäkin lapsista. Ihan tosi, uskokaa pois. Elämäni tilanne on vain tällainen ja sellainen, että sitä lapsirakkautta ei välttämättä ihan heti huomaa. Mutta kun oikein tonkii ja kaivelee tätä suurta sekalaista tunnemöykkyäni, niin kyllä se siellä vilahtaa, nopeasti mutta vilahtaa kuitenkin.

Eläinrakkaaksikin minua voisi sanoa. Se on paljon simppelimpi ja helpompi asia, se eläinrakkaus. Joko on eläinrakas tai ei ole. Sitäkin olen tosissaan monesti miettinyt kuitenkin, että tykkäänkö minä eläimistä. Kun istuin kerrankin tyttöjen huoneen lattialla keskiviikkoiltana kello vartin yli viisi Martta ja Salli ja Pörri seuranani, mietin asian laitaa oikein juurta jaksain. Tuntui niin hirvittävän viihtyisältä ja mukavalta olla siinä, kun siinä oli kanin häkki, juomapulloineen ja heinäntuoksuineen, ja sen häkin ovi auki ja pörröinen iloinen Pörri loikki pitkin huonetta, pörröpäinen iloinen Martta tutki isosiskojen aarteita ja Salli ihmetteli kaikkea ympärillään. Mietin, että miksi tämä tuntuu niin kivalta. Ajattelin lapsuuttani ja omaa tyttöjen huonettani, jossa ei koskaan ollut häkkiä eikä minkään sortin eläimiä, kuin vain väliaikaisesti ja usein puolisalaa. Aina halusin jotakin. Luin paljon eläinlehtiä ja kirjoja, joissa oli koiria, hevosia ja marsuja, ja haaveilin. Olin niin mieltynyt häkkeihin ja kutterinpuruihin ja kaikkeen, mikä edes jotenkin liittyi lemmikkieläimiin, että jopa vaatekaapin lankakorit, jotka olisivat nurinpäin voineet hätätilassa toimia jonkin eläimen häkkinä, saivat minussa aikaan lämpimiä tunteita. Nyt siis istuin tyttärieni huoneessa ja mietin, tykkäänkö minä tuosta pörröisestä suloisesta eläimestä vai tykkäänkö minä siitä, että ne lapsuuden haaveet ovat nyt totta. Vai tykkäänkö minä tuosta isosta sinipunakeltaisesta häkistä. Vai noista papanoista. Tykkäisinkö enää ollenkaan eläimistä, jos olisin lapsena saanut asua eläinten keskellä, niin kuin nyt omat lapseni? Kuka senkin tietää?

Lapsirakkaudesta siis, jos siitä veisataan viis, tai vähän enemmän vielä. Jos niin kuin vertaa tuohon eläinrakkauteen, niin minä kyllä olen saanut elää koko elämäni eri ikäisten lasten ja vauvojen ja uhmaikäisten ja kouluikäisten keskellä. Murrosikäisenä olin jo vaihtanut varmaan yli sata vaippaa tai enemmänkin, mutta silti tuntui mukavalta ottaa pikkusisaruksia mukaan jonnekin, minne itse olin menossa. (Kunhan niillä vain oli säädylliset tamineet päällä, muussa tapauksessa ei missään nimessä.) Koskaan en ole ehtinyt haaveilla vauvoista enkä pikkuisista, sillä haaveet on täytetty ennen kuin niitä on ehtinyt syntyäkään. Lapsiakin on siunattu jo viisi, enkä koskaan niitä ehtinyt enemmälti toivoa, pidin joskus silloin naimisiinmenoaikaan lasten (n.11-15 kpl) syntymistä itsestäänselvyytenä. (Tietysti aikamoinen virhe, jos nyt saa asiaa arvostella.) En ole ikinä kovasti edes pohtinut, että olenko lapsirakas vai en. Toki olen sen huomannut, että en osaa hoitaa lapsiani niin kuin jotkut äidit, luontevasti, helposti, sujuvasti ja väsymättä. Minun äitiyteni ja kasvattajuuteni tökkii alati, mutta se onkin eri asia kuin tämä rakkaus, eikö vain? Kun rupean miettimään, mistä puhun miehelleni, niin joo, kyllähän siellä puheen seassa lampaat, kanat, kissat ja koirat ja hevoset vilahtelevat, mutta kyllä se paljon on sitä, kun kerron, mitä Leevi teki, mitä Martta, mitä Sohvi tai Liina, mitä naapurin Urho tai Paavo, jonka äiti tykkää tomaatista “ihan sikahirmuna, ei kun hirmusikana!”

Jos minulla ei olisi lapsia, tietäisin varmasti paljon paremmin, tykkäänkö niistä vai en. Tai luulisin tietäväni. Eihän toki voi tietää, tykkääkö omista lapsistaan, jos niitä ei ole. Naapurin tai ystävien lapsistakin tykkää, kun niitä näkee silloin tällöin, mutta jos ne olisivatkin tässä koko ajan, niin mitäs sitten?

Olen aivan onnessaan, kun Samppa käyttää lapsia uimassa tai luistelemassa tai peuhumaassa niin kuin tällä hetkellä. Ihana rauha! Aamupalalla olin niin hermo kireällä, että kukaan lapsista ei välttynyt minun kovilta sikahirmuilta käskyiltäni: “Istu suorassa! Syö suu kiinni! Älä puhu ruoka suussa!” Siis totta, meillä oli tänä adventtiaamuna näin käsittämättömän kaameaa. Radiosta kuuluu hoosianna, pöydässä on neljästä kynttilästä sytytetty yksi, ja lapset istuvat ja syövät, uskaltavat tuskin hengittää, katsovat sivusilmät suurina äitiin, jonka leukaperät ovat jumissa ja hermot riekaleina. Juuri perjantai-iltanahan äiti sai olla muutaman tunnin poissa kotoa. Ja nyt on vasta pyhä, ja voimat lopussa. Mikä meidän äitiä riivaa? Tykkääkö se meistä lapsista ollenkaan? Kovia kokenut isä oli sentään niin kokenut, että tajusi tilanteen ja sanoi että käyttää lapsia jossain pyhäkoulun jälkeen, kun uloskaan ei voi mennä kun siellä sataa. Tänne kotiin jäi siis nukkuva Salli, hiljaisuus ja äiti, joka miettii että miten se nyt menikään, mistä minä oikein tykkään.

No, yhden asian minä ainakin tiedän. Se on se, että Samuli tykkää iphonesta. Niin niin, ja tiedänhän minä vielä toisenkin asian: minä EN tykkää iphonesta.

Äitillä oli tänään töitä vähäsen päivällä, ja Heinin piti tulla hoitamaan. Mutta sitä ennen äiti laittoi meille jukraa ja mysliä ja otti ite omenan ja puhelimen ja meni yläkertaan ja sanoi, että sen pitää soittaa kahdelle tätille. Me ei jaksettu syödä yksin vaan otettiin jukralautaset mukaan ja omenatkin kun äitikin otti ja mentiin kans yläkertaan. Salli oli sängyllä ja se on ihana pieni tyttö ja mun aina pitää mennä sen kanssa leikkimään. Me laitettiin omenat ja lautaset siihen sängyn reunalle ja mää pomppasin heti parkouralla siitä niitten yli Sallin viereen. Äiti oli puhelimessa ja nousi ylös ja otti musta kiinni, se aina luulee että mää hyppään Sallin päälle, vaikka mää hyppäänkin siihen viereen, eikä Sallia satu yhtään, muuta kuin joskus jos on vähän liian kova vauhti. Äiti laittoi heti jukrat ja muut pöydälle ja rupes työntämään meitä pois huoneesta, mutta me ei haluttu mennä pois, meillä oli nälkä ja Sallikin itki kun minä en saanu enää leikkiä sen kanssa. Äiti pyöritteli toista kättä sillain jännästi ja yritti pitää puhelinta itestään siinä korvan välissä, että se vois ottaa Sallin ja laittaa meitä pois. Onneksi se antoi meidän kuitenki syödä siinä vähän jukraa ja omenaa, Martan paita ja kädet oli sitten jukrassa ja ne piti pestä ja äiti sanoi tätille että heippa ja lähti kantamaan Marttaa alakertaan.

Äiti yritti olla tietskalla, kun sen piti tehdä työhommia, mutta me haluttiin kattoa tiernatyttöjä. Äiti sanoi että leikkikää sitä uimaleikkiä, ja me ruvettiin heti leikkimään, se on niin hauska leikki. Siinä on kyllä paljon työtä kun pitää ihan ekana työntää tuvan penkki sinne sohvaan kiinni, sitten kaataa keinutuoli siihen päälle ja siitä aina tulee kova ääni. Se pulpetin tuoli on helpompi kaataa, se kaatuu ihan hiljasesti. Mun pitää tehä aina kaikki kovat hommat, Martta ei millään jaksais mitään painavia jakkaroita kantaa niin pitkiä matkoja kuin minä kannan. Martta kyllä osaa laittaa taljoja ja vilttejä ja tyynyjä. Sitten pitää hakea kelluttimia ja uimarenkaita, niissä joissakin on reikiä mutta remppahuoneessa on semmoinen teippilaatikko missä voi olla hyvää korjausteippiä. Mää en löytäny sitä harmaata teippiä, mutta oli semmoista ruskeeta paperista, pyysin että äiti paikkaa uimarenkaan. Äiti heilutti vain päätään ja imetti Sallia. Mää otin sitten yhet eripariset ehjät kelluttimet, Martta rupes käyttään sitä teippiä. Mutta ei uimaleikissä oo yhtään kivaa jos ei saa olla uikkareita. Mulla on semmoiset tulenväriset, ja mää laitoin ne. Äiti sanoi että ei saa ottaa sukkia pois. Martta penkoi kaikki uikkarit ja kelluttimet, se ei meinannu löytää omia uikkareita.

Äiti yritti siivota, mutta meijän leikkejä ei saanut tietenkään, eihän me oltu ehitty yhtään leikkiä vielä. Sitten me haettiin juomapullot, kun rannalla pitää olla juomista. Ei ollu muita ko tuttipulloja, kummallekin riitti omat. Meni aika kauan ennen ku mää sain kuntoon ne pullot, mutta sitten Martta ei suostunu ruveta rantaleikkiin vaan rupes vauvottelemaan ja sössöttämään ja yritti varastaa mun pullon kun se oli jo juonu oman. Tai ei se ollu juonu, siitä sen pullosta oli vaan vuotanu kaikki vedet siihen sohvalle. Mää löinki Marttaa kun se ei ikinä tottele mua, ja Silloin äiti kuiskas sika kovalla äänellä että Tonttu Torvinen näki varmasti kun sinä löit, se kertoo sen kyllä joulupukille. Äiti kuiskailee kun sen pitää parantaa sen käheä ääni. Se on ihan hyvä ettei se huuda, mutta sen ilmeet ei oo kovin kivan näköiset. Äitillä oli joitakin papereita, mihin se kirjotti nimiä ja muita, ja se ei antanu Martan piirtää niihin. Minä oisin halunnu värityskuvia mutta muste oli loppunu, ja äiti lupas tulostaa punaisella värillä jos ensin siivotaan uimaleikit. Onneksi äiti auttoi, kun ne on ihan sika raskaita ne kaikki tuolit ja muut, ja tyynytkin on niin tympeitä kun ne ei millään meinaa osua sohvalle kun niitä yrittää heittää. Äiti sanoi että pitää olla vähän siistimpää kun Heini tulee, ja sitten me mentiin tulostamaan. Halusin sotakuvan, mutta niitä oli niin sikana etten mää tiennyt, mikä olis paras. Äiti sanoi että äkkiä joku, mutta aina kun meinasin jonkun valita, niin se tuntuikin paljon huonommalta kuin ne muut kuvat siinä ympärillä. Sitten me otettiin semmoinen suorana seisova sotilas. Mutta äiti ei osannutkaan laittaa sitä punaseksi, kun meillä on uusi tietska, ja sillä ei voinut, ja äiti oli tosi väsynyt, ja se sanoi että voi basjuu. Silloin mää arvelin että kyllä se basjuu on vähän ruma sana sittenkin.