Lapsetkin ovat pyöritelleet raha-asioita koko kesän. Kukkaroon kerätään kaikki kolikot, mitä suinkin käsiin saadaan. Niitä sitten lasketaan ja vertaillaan ja mietitään mitä niillä saadaan kaupasta. Yleensä homma päättyy siihen, että joko kukkaro tai sen sisältö on hukassa ja parku armoton.

Eeva Maija sai tänään Liinalta sähköpostiviestin. Se kuului lyhykäisyydessään näin: annamulle2000euroo. Ilmeisesti Liina ajatteli lopettaa kolikkojen pyörittelyn ja siirtyä setelirahan puolelle.

Seuraavassa pakollinen tilannekatsaus, ilman sen suurempia pohdintoja.

Pesuhuone / vessa alkaa olla valmiina. Laatoitus- ja saumaustyöt on tehty ja nurkkasaumat on silikoonattu. Pönttö on asennettu ja on vesikytkentää vaille käyttöönotettavissa. Toivottavasti kukaan ei ota käyttöön ennen sitä. Pesuhuoneesta puuttuu vielä sähkötyöt (muutama lamppu, pistorasia ja lattialämmityksen kytkeminen) sekä pöytätason ja kaapiston rakentaminen (huomenna). Myös ovi pitäisi asentaa, kunhan ensin rapsuttelisi vanhat maalit pois ja maalaisi uudelleen (ennen joulua).

Kodinhoitohuoneessa tilanne on lohduttomampi. Lankkulattia on asennettu ja “vesikalusteiden” vesieristykset tehty. Kaappien runkojen rakentelussa on vielä iso urakka, se alkaa heti kun pesuhuone on valmis.

Ulkonakin on vähän puuhattu. Talo on saanut uuden ison kuistinm jonka katon jiiri on rakennettu. Elokuun lopussa tulee kattopeltimies, saadaan tähän ihka-aito konesaumakatto, kunhan sitä ennen puretaan vanha, oikaistaan katto ja tehdään uusi laudoitus kunnollisella ilmaraolla. Siltä se siis tällä hetkellä näyttäisi. Kolmiorimahuopakatto on vielä mukana varteenotettavana vaihtoehtona.

Lopuksi vielä muutama plussia ja miinuksia tähänastisesta, ihan noin niinku mikä on onnistunut ja mikä taas ei ole mennyt niin kuin hyvin:

+ Tane, loistava työmies
+ Jasu, loistava työmies
+ Tarkka ja asiantunteva sisustussuunnitelma, ilman sitä olisi ollut kieli poskessa
+ Vaimo joka jaksaa kannustaa, vaikka olosuhteet elämiselle ovat aika kehnot
+ Sadekeli, ei ole harmittanut tehä sisähommia
+ K-raudan loistava LVI-myyjä

- Miljoona reissua rautakauppaan, jonka alennusprosentit ovat ihmeellisesti pienentyneet viidestäkympistä kahteenkymppiin
- Purkutyö on ankeeta hommaa
- Laatoitus- ja saumaushommissa työvälineitten pesu
- …

Ja vielä muutama kuva.

Palaan kuitenkin tuohon em. kauniiseen ja lauluun ja sen sanomaan vielä toviksi. Rakas laulu! Onnellinen olkoon hän, joka sen laulun lohdutusta ei useinkaan kaipaa. Mutta me, jotka tunnemme välistä elämämme olevan joka puolelta puristavaa, ahdistavaa ja maahan painavaa, saamme olla sillä hetkellä täynnä lohtua kun kuulemme (tai laulamme tai soitamme) tuon laulun. Kun äsken tein tuon iloisen löydön kukkapöydältäni, ajattelin, ettei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin! Paljonhan minulla on toki ilon aihetta, mutta että tällaiset aivan odottamattomat kukkavarret puskevat ilahduttamaan! Monessa olen epäonnistunut, mutta orkideani ainakin muistavat minua lämmöllä.  Ne kiittävät emäntäänsä, joka on aina joskus jaksanut lorottaa tuoretta kraanavettä sääntöjen vastaisesti niiden päälle. Ne eivät ole vaativaisia eivätkä hankalia. Ne vain ovat ja kukkivat vain emäntänsä iloksi. Nict so traurig, Eeva Maija!

Katkeruus on jännä juttu. Sitä muistaa kärsimäänsä pahaa, tai no ei nyt ihan niin pahaakaan, sanotaanko esmes että kärsimäänsä ei mitään aina jonkun tovin, vaikka ei haluaisikaan. Ajattelee sitten, että minähän en katkeroidu, se pilaannuttaa minut, ja yrittää heittää ajatukset syrjään. Ja sitten huomaa harmikseen taas vähän perästä, että tässä sitä taas repostellaan niillä ei millään. Mutta onneksi useimmiten se ei mitään unohtuu pian kokonaan. Kun laitoin Marttaa sänkyyn ja katsoin ikkunan läpi kolmea isoa lammastani, ajattelin, että eläin on siitä hyvä, että se ei muista pahalla. Siis ainakaan lammas ei muista pahalla. Jos niitä ei aina kohtele tasapuolisesti, niin ei ne sitä laske eikä ne urputa. Ne mussuttavat kaikki seuraavana päivänä tasapuolisen tyytyväisenä heinää tai kauraa, huolimatta siitä, että yhdellä on kyljessään käsikeritsimisten jäljiltä nätihkö palkeenkieli. Mitä se yksi palkeenkielikaveri siitä hyötyisikään, jos jättäisi syömättä ruokansa muutamana päivänä ja kyräilisi ja laihtuisi tarhan nurkassa silmät viiruina hautoen katkeria ajatuksia emännästään. Samalla muut syödä mussuttaisivat senkin heinät ja nauttisivat onnestaan kaksin verroin. Yksinkertaista mutta totta. En palaa tässä enää ihmettelemään inhimillisiä heikkouksiamme, ne ovat niin luvattoman monimutkaista.

Remonttirintamalta kuuluu hyvää. Samuli on nauttinut tekemisestä täysin siemauksin, tällä viikolla ensimmäistä kertaa yksin. Aamu-unet ovat venähtäneet vaivattomasti tuonne kymmeneenkin, kun ei ole Tane tai Jasu kaverina. On vain kolme viiva viisi kaveria vieressä tuhisemassa, niin mikäpä siinä on nukkuessa. Mutta tiedän kuitenkin, että Samppa on nauttinut rempasta. Sen tiedän siitä, että pelipöksyt ovat pysyneet aika ehjinä. Yllättävänkin ehjinä, huomioon ottaen sen seikan, että vaimo voi iltaisin nukkumaan mentäessä urputtaa vähäsen. Kun ei enää jaksa ilman pyykkikonetta ja suihkua ja miestä ja lasten isää. Mutta tuo tämän jutun otsake sopii remontin tämänhetkiseen vaiheeseenkin myös oikein mainiosti. Nimittäin pian, ehkä jo tällä viikolla, saan laittaa pörisemään meidän Mielen tuolla keskeneräisessä kodarissa ja silloin voin hyvästikin sanoa että pyykkään Mielelläni.

Kiitokset kaikille ystäville ja sukulaisille avusta ja tuesta, sitä tarvitaan vielä. Tosi iso kiitos mummulalle Saunan löylyistä ja pyykkikoneen lainasta ja erityisesti kiitos Jaakolle talkooavusta! Pakko on kehua*, että hän uhrasi kolmen viikon kesälomastaan kokonaisen viikon auttaen veljensä perhettä remontoinnissa. Urhoollinen mies, jossa on kyllä sankariainesta, koska kesti murtumatta seitsemän päivää näissä oloissa vakaasti ja varmasti, eikä hätkähtänyt edes veljensä vaimon ajoittaista kiekumista eikä lasten lannistumattomia kiintymyksenosoituksia. Ilmankos hän on Sampalle sukua, sanoisi tähän Äitini ja niin sanon minäkin. Sunnuntaina ennen Jaakon kotiin lähtöä käytimme häntä vielä Rossossa syömässä lasten kanssa. Illalla kävimme sitten omalla perheellä Eedenissä peseytymässä ja uimassa. Kotiinpaluumatkalla Sohvi kysyi että milloin mennään taas Eedemiin ja Leevi kysyi että onko Jaakko jo Helsimmissä. Näin meillä.

*Viittaus siihen seikkaan, jos jotakuta kiinnostaa, että Jaakko on käsittääkseni vapaa mies.

Tane on tänään viimeistä päivää töissä meillä. Hän on Hirsitaito -nimisen firman leivissä ja on nimen mukaisesti taitava hirsimies. Tässä vanhan talon remontoinnissa hän on ollut kullan arvoinen apu.  Rahat ovat voineet mennä tyhmään monessakin suhteessa, mutta hukkaan Tanelle syydetyt rahat eivät ole menneet. Se onkin eri asia, mihin Tane rahansa pistää. No eivät nekään varmaan hukkaan mene, kolmen lapsen isä kun on.  Samppa on saanut paljon tietoa ja vähän taitoakin, miten vanha rossipohjainen hirsitalo remontoidaan kunnolla taloa vahingoittamatta. Keittiöremonttiin voimme ehkä jo uskaltautua yksinäänkin, jos vain aikataulu antaa myöten.

Sisustusarkkitehtitoimisto Air suunnitteli tilat ja kiintokalusteet pesu- ja kodinhoitohuoneeseen. Siis osittain, materiaalit valitsemme itse. Kiintokalusteet Samppa aikoo tehdä itse kanssa. (Rahat ovat menneet näet Taneen ja kaikkeen järkevään, ne eivät riittäneet enää keittiökalustefirman laskuun.) Onneksi Sampalla on erinomaiset puusepän työkalut käytössä. Järkevää siis, eikö vain, kun miehelläni on vielä innostusta hommaan, ja ehkä taitoa myös.

Yksi elementti tässä remontointihommassa on, joka ei ole niin järkevä. Nimeltä mainitsematon naishenkilö. Eilen kävimme ostamassa ulko-ovet. Kaupan varastossa ei ollut juuri sellaisia mitä olin kuvitellut. Oli vaikea päättää. Mutta päätettävä oli, sillä kauppa oli menossa kiinni. Kotimatkalla tulinkin siihen tulokseen, että ovet, jotka olivat peräkärryssä,  olivat väärät. Tällä hetkellä (kun kirjoitan tätä) Samuli on  vaihtamassa ovia. Onneksi hän ei mennyt vain ovien vaihdon takia turhaan, piti hänen ostaa ruuvejakin. Muuten, en ole ihan varma, onko minun syytäni myös, että pesuhuoneen yksi seinä on laatoitettu melkein kolme kertaa. Mutta minun syytäni taitaa olla se, että haluaisin vielä ottaa laatat siitä seinästä kerran pois, ja panna toiset laatat tilalle. No senhän voitte arvata (jotka minut tuntee), että syyttelyksi ja säätämiseksi tämä välillä ajautuu. Sisäovet ostimme Tanelta, mutta niissä on vähän laittamista. Ne ovat ainakin kauniit ja sopivat tähän taloon.

Liina on pikkurysällä, kaikesta huolimatta. Sohvi on saanut kasan mekkoja mummulasta ja tekee paljon suunnitelmia pukeutumisensa suhteen. “Ensin mää piän näitä vähän aikaa, sitten tätä kasaa, ja sitten kun tulee huonompi sää niin näitä. Syönnissä mää laitan tämän mekon ko se saa mennä likaseksi…” Tämä neiti on aina ollut tarkka pukeutumisestaan. Koko ajan pitää siis pukea ja riisua. Äidillänsä meinaa hermo pettää, kun pyykkivuori kasvaa ja pyykkikonetta ei ole vielä asennettu. (Isäntä lupasi asentaa koneen tänä iltana jollain kepulikonstilla, jes!) Leevi on oppinut yökuivaksi ja auttaa työmiehiä työhommissa erittäin mielellään. Yökuivuus alkoi siitä kun remppahommat alkoivat. Martta on oppinut kävelemään ja puhuu kovasti: “Katokatokato OHO! Katokato. Katokatokato oho.” Martta on meidän perheen ja erityisesti minun hengenpelastaja, koska on aina niin iloinen ja hyväntuulinen. Hän on ollut remppatyömaalla aina välillä koemaistajana. Tiedämmepä ainakin että saamme taloomme vain hyvänmakuisia materiaaleja.

Nyt täytyy suunnistaa pihalle lampaita hoitamaan, kun armon lapset nukkuvat vielä. Yhtä aitausta täytyy tilkitäkin vielä, etteivät karkaa poissaollessamme, nimittäin viikonlopuksi aiomme suunnistaa Sieviin. (Se lampaiden karkaamisjuttu on sitten ihan oma juttunsa erikseen, jonka kerron vain tarkan harkinnan jälkeen.) Toivotan sydämeni pohjasta oikein aurinkoista ja sateetonta viikonloppua kaikille!

Mitä täällä ylhäällä sitten? Lapset nukkuvat ihanasti, hiljaisesti. Mukava kun ei ole mitään syytä herättää ketään vielä. Mutta tässä tietokoneen ääressä istuu yksi henkilö, jolla on huono elämänsietokyky. Hanasta ei tule lämmintä vettä. Se on pikkujuttu, vaikka se ei tarkoita oikeasti sitä ettei hanasta tule lämmintä vettä. Se tarkoittaa että hanasta tulee jäistä ja hyistä vettä, niin että kädet kohmettuvat kun yrittää pestä niitä. Ne ovat kaikki pikku juttuja erikseeen, kylmä talo (ulkona ja alakerrassa on lämpötila 6,5 astetta plussan puolella) ja ovi- ja ikkuna-aukko joissa ei ole ovea ja ikkunaa, kylmä vesi ja pyykkikoneettomuus. Remppamiehille täytyy huolehtia evästä aika ajoin. Pikku juttuja.

Mutta miten sitten suu laitetaan, kun huomaa, ettei kestä? Nuo edellä mainitut pikku jutut ovat pieni piste vain iin päällä. Mutta kun ei kestä sitä, että viisivuotias on oppinut naapurin tytöltä tosi rumia sanoja ja opettanut ne kolmevuotiaalle siinä sivussa niitä harjoitellessaan. Ja seitsemänvuotias on ilmoitettu pikkurysäleirille, mutta osoittaa käytännössä olevansa vielä liian pieni leiriläiseksi. Kysyn remonttimieheltäni: “Onkohan tuo Liina tarpeeksi kypsä menemään sinne leirille?” “Sepä se”, vastaa mieheni niin kuin joulupukki siinä Ella Lapissa -kirjassa. Sepä se, tässä elämässä on tehtävä yksin suuria päätöksiä, ja apujoukot ovat teillä tietymättömillä. Ja kun on yksivuotiaskin, jota täytyy pitää sylissä tai vaihtoehtoisesti etsiä joko ulkoa purkuvillojen seasta, likapyykkikorin alta, kissan ruokakupilta, remonttimiesten jaloista, portaista keskivaiheilta, portaista ylävaiheilta, portaista kapeasta kohdasta tai uunin alalokerosta tai matkalaukusta vaatteiden seasta. Täystuho on juuri nyt hänessä voimakkaimmillaan. Olen alkanut säilyttää kauhoja ja vispilöitä pysyvästi lattialla, estääkseni mielipahaa joka tulee kun huomaan niiden jälleen olevan väärässä paikassa. Kirjojen kiskominen, samoin kuivumassa olevien (tai viikattujen, miten vain), vaatteiden repiminen alas kuuluvat Martan arkirutiineihin. On se hyvä, että rutiinit sujuvat. Kaikilla eivät ne edes suju, huomattu on.

Homma leviää koko ajan kuin jokisen eväät. Eilen sain kyllä pestä naapurissa pyykkiä, ja se oli hieno homma.  Sain pestyä kaikki likapyykit sillä aikaa kun naapurit olivat kyläreissulla! Mutta kun ulkona satoi vettä, niin täytyi laittaa tuvassa pyykkitelineelle ensimmäinen koneellinen, toinen kiikkustuolin ja sohvien selkänojille, kolmas sinne sun tänne. Otin puhelimen käteeni soittaakseni Samulille että tuo kaupasta yhden pyykkitelineen lisää. Mutta sitten en soittanutkaan, kun järkeilin että kohtahan meillä on taas kuivausrumpu ja aurinkoinen sää. Ja pyykit jäivät märkinä koriin. Tein kylläkin siihen sellaisen kauramoottorilla toimivan kuivausrummun. Martta heittää pyykit ulos, minä takaisin. Tämä kertaa kymmenen. Ja kaiken tämän jälkeen masentaa ja ei kestä. Ajatella! Vaikka pesuhuoneen alus oli uskomattoman kuiva ja hyvässä kunnossa huolimatta kylppärin reikäisestä muovimatosta. Ja vaikka työ edistyy hyvin ja talkooapuakin on tulossa. On kesä ja lampailla taas uusi aitaus käytössä.

Niin, ja kun illalla ennen nukkumaan menoa remonttimiehen kanssa tullaan hyvässä yhteisymmärryksessä siihen tulokseen, että minulla on huono elämänsietokyky, niin minä tunnen etten kyllä kestä sitäkään. Mutta hep, nyt on kello jo kuusi yli kymmenen ja ääniä kuuluu myös yläkerrasta. Leevi kävi rei’ittimen kanssa tuossa vieressä kymmenen minuuttia sitten kysymässä, että mihin hän voi niitata. Nyt sängyllä on läjä pieniä valkoisia paperinreikiä ja Leevi huutaa vienolla aamuäänellään: “Apua, sotku tuli. Paa äiti salasana ja tuu kerräileen!”

Täytyy siis toimia ohjeiden mukaan ja jatkaa elämää, vaikkei sitä kestäkään. Ehkäpä sitä kohta taas kestää paremmin.

Edellisen jutun kommenttiosastolla hehkutettiin oikein tosissaan kesää, kesälomaa ja kesälomareissuja. Meidän kesälomareissut taitaa tänä kesänä jäädä aika vähiin, mutta yhdyn toisten riemuun ja onneen oikein mielelläni.

Eilen tajusin, että sunnuntai eli pyhä on loistava keksintö. Usein pyhänä on tuntunut vaikealta olla “tekemättä työtä”, mutta nyt kun on päässyt ruumiillisen työn makuun, tuntuu pyhä taivaan lahjalta. Ja sellainenhan se onkin.

Meidän perheen kesälomailu painottuu varmasti pyhäpäiviin. Eilen käytiin pikaisesti Jäälissä, ystäväperheen huvilalla.  Yllä oleva kuva on otettu siellä. Lapset leikkivät rannalla ja aikuiset keskustelivat sivistyneesti ja asiantuntevasti rossipohjaisten hirsitalojen remontoinnista. Oli mukavaa.

Niin ja meillä on muuten tänään pistetty taloa palasiksi: Tane sahasi kodinhoitohuoneeseen uuden oviaukon ja pesuhuoneeseen uuden ikkunan. Rupesi päivä paistamaan. Toistaiseksi remonttihommien suhteen näyttää hyvältä.

Ensin tietysti kävin töissä. Ja siellä hieman tökki näiden suurten Keminreissu-suunnitelmien takia. Esimerkiksi evankeliumin luvun jälkeen ei hoksannut soittaa tarpeeksi pian hallelujaa, joten kirkkoväellä oli takapuoli jo kahden sentin päässä penkistä ennen kuin hoksasin töräyttää ilmoille hallelujan. Tästä seurasi tietysti kirkkokansan välitön pystyynsyöksähdys ja sen odotetun hallelujan jälkeen yleinen supina kun kanttori sillä tavalla kiusaa viattomia sieluja.

Kotiin palatessani soitin jo matkalta isännälle että ovathan kaikki valmiina. Mielessäni oli kaunis kuva Ervastinkyläntien varressa olevasta rivistä, jossa komea mies ja kauniit lapset seisovat pituusjärjestyksessä reput selässä, pyhävaatteet päällä ja kasvot pestyinä. “Ovat”, oli  vastaus,  “paitsi Liina ei oo pukenu ja Martalle en keksiny päällelaitettavaa, aamupalaa ei olla vielä syöty. Muuten kyllä… ” (Toim. huom. Kello oli  noin 11.30.)

Joka tapauksessa kaikki kiusaukset läpi käytynä selvisimme samaan autoon. Jäähdytysnestettä lisättiin (sinistä punaisen sekaan), tankilla käytiin, soitettiin sukulaisille että olemme tunnin myöhässä että syökää vain ruoka ihan rauhassa, me käydään hesessä matkalla jne. Koska sukulaisetkin olivat myöhässä minuuttiaikataulustansa, säästimme purilaisrahat seuraavaan kertaan ja selvisimme Kemin perukoille kodikkaaseen 70 - 80 -lukujen tyyliin sisustettuun vuokrataloon, jossa oli siisti nurmikko, ihanat sukulaiset ja herkullinen lasagne odottamassa. Nautimme kaikesta ja joka hetkestä. Kiitos Keminserkut!

Ai niin, unohdin menomatkasta kertoa vielä sen, että keväisen vauhdikkaan Kiiminkijoen yli ajettaessa takapenkin gorke-istuimelta* kuului huuto: “Isi ja Äiti, tuolla oli Koikelonposki**!”

*koroke-istuin, **Koitelinkoski

Ensimmäinen ilta kahteen viikkoon, ettei oikein tiedä mitä tekisi. Arvioinnit on tehty, kuistin perustukset peruskivineen valmiina, 16 tonnia sepeliä pihalle levitettynä, puutavaralista odottaa laukussa huomista rautakauppareissua ja musiikkihommatkin äänityksineen ja editoimisineen lähestulkoon valmiiksi saatettuna. Sanalla sanoen nyt ollaan vauhdissa.

Se, miten kauan vauhtia riittää, onkin sitten ihan eri asia. Mutta ei nyt välitetä siitä vaan luisutellaan myötämäkeä, että riittäisi voimia sitten vastamäessä.

Vaan on se, kun istumatyöhön tottunut urbaani mies tarttuu lapionvarteen, niin aina on seurauksena uskomattomat kolotukset ja niskasäryt. Ja vaimo on töineen ja vyöhyketerapioineen niin kiireinen ettei hieromaan jouda. Eikä kaapista löydy edes mobilattia. Mikä avuksi?

Tänään on sunnuntai, vapaapäivä ja Martan syntymäpäivä. Vuosi sitten satoi aamupäivällä vettä, kun Martta syntyi. Nousin silloin aamulla viiden aikaan pienten supistusten herättämänä, istuin tässä koneella ja katselin yöllä sähköpostiin saapuneita talomme remonttipiirustuksia. Sellainen mukava hytinä vatsassa, että kyllä ehkä tänään vielä jotain tapahtuu.   Katselin tuosta ikkunasta ulos ja siellä oli kaunista, vihreämpää kuin nyt ja aamuvirkku aurinko paistoi vaaleanvihreiden koivujen lomasta. Kaksi päivää aiemmin kevään koulukiireet olivat loppuneet ja tuntui, että nyt alkaa loma. Kesä. Puoli yhdentoista aikaan kuitenkin satoi jo vettä ja silloin minusta tuntui että nyt alkaa loppu. Mutta kohta sain todeta, että se ei ollutkaan loppu vaan uusi elämä. Martta sai luonnonmukaisen syntymän, jos ilokaasua ei lasketa. Vahingossa luomun, nimittäin se ei ollut itse tarkoitus. Paikalla olleet tunsivat että tämä luomuilu tuntui sillä hetkellä todelliselta väärinkäsitykseltä.

Martta ja muut lapseni  ovat syntyneet keväällä. Nytkin kevään ja toukokuun myötä mieleen on tullut, että nyt olisi ihana olla laitoksella pienen käärön ja kukkien ja onnen ympäröimänä. Mieleen on kyllä tullut sekin, että ihan hyvä että en nyt ole laitoksella pienen käärön vieressä. Täällä kotona isompien kääryleiden kanssa on jo aika paljon puuhaa. Onneakin välillä, kun on syntymäpäiviä ja muita. Meillä hiljattain käyneet tietävät kuitenkin, että yleensä täällä on tilanne päällä. Kuisti on hajoitettu ja soraa on levitetty, emäntä potee milloin mitäkin vaivaa, päänsärkyä, stressiä, hermoheikkoutta ja väsymystä.

Luotan kuitenkin, että parempaa kohti ollaan menossa.  Angiinakierre saadaan ehkä katkaistua, kun lähistöltä löytyi bakteerin oireettomia kantajia ja se asia on hoidossa.  Perjantaina oli lapsikuoron kevätretki, kuoro- ja kerhotoiminta seurakunnassa jää pikkuhiljaa kesälomalle. Kodinhoitohuone ja pesutilat ovat saamassa hyvät suunnitelmat. Lempeät kesätuulet odottavat aivan nurkan takana, kuten myös koulujen kesälomat. Kyllä tämä tästä, uskokaa pois! Pidetään vielä monia leppoisia talkoita joissa paistetaan lättyjä ja makkaraa ja nautitaan hyttysistä ja auringon lämmöstä.

Lämmin hyvän äitienpäivän toivotus.
Ensisijaisesti toivon sitä omalle äidille mutta myös lasteni äidille.

Aiheesta saisi pitkänkin pohdinnan, mutta tyydyn vain toteamaan, että vaikka olen arvostanut ja salaa ihaillut omaa äitiäni aina, on arvostus saanut aivan uudet mittasuhteet nyt, kun itsellä on oma perhe ja omia lapsia. Liian harvoin tulee sanottua, että on kiitollinen mieli.

Pakko myöntää, että nyt on kevät. Kahden ja puolen vuoden suunnittelun ja pyörittelyn jälkeen olisi vihdoin aika aloittaa ihan tosissaan tämän maallisen majan kunnostustyöt. Pihasuunnitelma on laadittu, rakennuspiirustukset on tehty ja kunnassa hyväksytetty, mielessä pyörii erinäköisiä teknisiä yksityiskohtia rakennustöiden eri vaiheista. Vielä on aukkojakin; huopaa vai konesaumapeltiä kattoon, ulkovuoraus kokonaan uusiksi vai ekologisesti vanhaa kunnostaen. kuistin perustukseksi porakivet, sokkeli vai pilariperustus, minkälainen ruudutus ikkunoihin…

Päällimmäisenä on vahva epäilys, että minusta ei todellakaan ole tähän. Vaan perääntyä ei enää oikein voi. Työmies on palkattu, maa-ainekset tilattu, vanha kuisti osittain purettu, laatat revitty pihalta ja… Byäääh.

No, ei auta muu kuin pistää kädet ristiin  ja toivoa ihmettä. On niitä tapahtunut ennenkin.

Mutta koska olen kuitenkin aika optimistinen pessimisti, niin mielessäni kehkeytyi oiva  idea, kun olin Citymarketissa pakastealtaiden kohdalla etsimässä Gorv-Göranin kebabia pakastepussissa á 2,99 €. Kodin pakasteessa kehkeytyi samaan aikaan nimittäin osittain kaksittain karitsaa, Plättää ja Lakua. Fileet ja paistit ovat kolutut ihan kiitettävästi, mutta vielä oli jäljellä epämääräisempiä pusseja, jossa oli jotakin punavalkoista. Eikös kebab ole tehty alunperin lampaanlihasta ja -rasvasta? Jonakin päivänä sitä on kokeiltava, päätin, kun heitin kaksi kevyttä pussia (kuusi euroa) jäisiä kebablastuja ostoskärryyn.

Torstaina koitti sitten se päivä, että möntit olivat sulaneet ja oli voimia (aikaa ei ole koskaan) laittaa lihamylly valmiustilaan ja ruveta jauhamaan ja vaivaamaan ja paistamaan niitä kohti herkullisia kebab-annoksia. Tein ohjeiden mukaan, laitoin hirvittävän määrän pippureita ja suolaakin ja lisäksi muita mausteita. Illalla seitsemän aikaan pötkö oli maisteltavissa, ja optimisti minussa riemuitsi kun totesin että hyvää. Nam. Täytyi pyytää Topsy ja Mirkku lapsineen meille kebabille, sillä ehdolla että he toisivat venäjät. Kiusaus oli ilmeisesti liian suuri, kun venäjät saapuivat kera Topsyn ja Mirkun. Nautimme runsaasti tuosta ateriasta (1,5 kilon pötköstä meni puolet) ja illalla nukkumaan mennessäni mieleen tuli liikeidea. Aitoa lammaskebabia erilaisten venäjien kera. Samalla rahalla saisi käydä katsomassa kymmentä lammasta tarhassa. Vaan eikö olisikin muuten hyvä idea? Aitokebab Sorvarin Pajukosta.

P.S. Karitsat muuten voivat oikein hyvin kaikki, opettelevat hurjaa vauhtia uusia asioita. Esimerkiksi kiinteän ruoan syömistä, juomista, puskemista, takaa-ajoa, korkeushyppyjä emonsa selän päälle ja kaikkea muuta tärkeää mitä elämässä tarvitaan. Siinä vierähtää helposti tovi tädillä (huom! ei sukulaistädillä, vaan tädillä muuten vain vrt. kaupantäti) kun katselee niiden hulvatonta menoa. Ja kaikki pessimistin ajatukset siirtyvät kuin taikaiskusta taka-alalle, tuo kebab-ajatuskin etunenässä. (Nyt olen ihan solmussa. Olikos se sitten pessimistinen vai optimistinen tämä kebab-liikeidea?)

Lulun hermoja varmaan rassaa viereisen karsinan kersat, jotka hyppivät ja puskevat toisiaan tyhjänpäiväisesti ja ärsyttävän kevytmielisesti, ja uskaltavatpa vielä työntää kauniit turpansa Lulun puolelle uskomattoman röyhkeästi. On se tuo nykyajan nuoriso! Eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Mutta mihinpä Lulu kiusaajiaan pääsee pienessä karsinassa, ei auta muu kuin sulkea silmät ja narskuttaa hampaita vaan. Onneksi tulee yö (vaikka valo on päällä) ja pienetkin rauhoittuvat nukkumaan - vasta monen monen komentamisen jälkeen, niin kuin Nelli-emosta tuntuu.

Karsinan toisella puolella seisoo tätskä kädet taskussa, nojaa karsinan aitaan hammasta purren, täristen ja lihakset jäykkänä. Hengitys pysähtyy aina kun Lulullakin. Tätiä vessattaa, mutta kun tämä menee sisään muka nukkumaan “pariksi toviksi”, on hän niin häselissä ettei malta istahtaa hetkeksi, edes pöntölle. Ja taas kohta on täti kalisuttamassa hampaitaan olkapäät korvissa ja naama kalpeana tuohon iänikuiseen aitaan nojaten. Parantumaton. Sillä on opuksiakin ja se lukee niitä samasta kohdasta uudestaan ja uudestaan, mutta sillä ei jää mitään päähän, hätä ja huoli vain kasvavat. Jos sillä on hypokalsemia. Tai ketoosi. Tai synnytystiet ovat jääneet tukkoon. Pitäisi “ruuvata” se sormella auki. Hui. Kenelleköhän soittaisi. Täti ottaa puhelimen käteen ja katsoo sitä ja laittaa kohta takaisin taskuun. Kello on 23.44.

Tarina jatkuu ensi numerossa. (ps. olettehan käyneet Flickrissä katsomassa uudet kuvat. Arvaatte varmaan, mikä niistä on tätskän suosikki?)

Iloinen perhetapahtuma: Nellin kolme suloista karitsaa (yksi pässi ja kaksi uuhta) näki tänään päivänvalon. Eeva Maija on sen verran häsessä, että kertonee jännittävistä vaiheista tuonnempana :)

Meillä on välillä aika vilkasta kotielämää. Kun on jo melkein kolme sellaista lasta, joita tullaan pyytämään ulos leikkeihin. Ja sitten on yksi kissa, jolla on myös kissakaveri joka tulee silloin tällöin hakemaan Viirua ulos. Se on auringonvärinen ja pitkäkarvainen ja tuuheahäntäinen, iso kaunis kissa. Istuu tuossa kuistilla ja odottaa hiljaa ja kiltisti, niin kauan kunnes Viiru tulee. Ei lompsi kurasaappailla sisään. Kissat ovat hiljaisia ja vaivattomia, kavereineen kaikkineen.

Kotiäidin osa ei ole tylsä, vaikka aikuisseuraa on vähemmän. (Nyt sitä tietenkin taas hehkutetaan kun tiedetään että muutaman viikon päästä alkaa työt, ajattelet sinä.) Ei mua haittaa. Nyt on hyvä oikein kunnolla nauttia, kun tällä hetkellä on tätä terveyttäkin. Ainakin fyysisesti, niinkuin eräs normimies huomautti. Kyllä me olemme nauttineetkin. Paistettiin munkkeja muun muassa. Ja lähestyvät karitsoinnit jänskättää mukavasti.

Ja kun on välillä mukavia vaihteluita elämässä, niin kyllähän se sujuu. Viikko sitten olin Pyhän Andreaan kirkossa improvisaatiokurssilla kaksi päivää. Se on jo niin järkyttävä mullistus kotiäidin elämässä, että eihän sitä saa ainakaan kahtena iltana unta kun pyörii mielessä kaikki sarabandet ja kvinttikierrot ja konsertto krossot ja muut. Sitten on ollut elämää tuolla Weljet-puolella myös, kun he lauloivat virsiä Karjasillan kirkossa tässä pyhänä muutamana. Olin onnellinen kun olin paikalla. Ja olin onnellinen Samulin puolesta kun hänellä on niin antoisa harrastus. Tällaisia elämyksiä sulatellessa sitä elää muutaman viikon vaikka päällään seisten, jos niikseen tulee. (Onneksi ei sentään tule niikseen, vaikka tuo lumi on ollut vähän ärsyttävää.)

Katsokaas kun kuitenkin kevät on tulossa.