Ennen kuin syksy tuli, tulivat banaanikärpäset. Lämpimien päivien aikaan tavallisetkin kärpäset tekivät vielä joukkohyökkäyksen. Silloin oli miehen veli tulossa yökylään. Laitettiin illalla lapset nukkumaan ja sen jälkeen alettiin tappaa kärpäsiä. Heiluttiin Tokmannin mainoksen ja Rauhan Tervehdyksen kanssa pitkin keittiöitä ja vessoja ja saatiin tapettua 30 yksilöä. Aamulla kun tultiin alakertaan, pörräsi keittiössä viisi ja kodinhoitohuoneessa ainakin kuusi kärpästä. Miehen veli mainitsi aamulla kärpäsistä, että niitä on täällä maalla varmaankin ympäri vuoden. Ei ole, en sanonut.

Ei siinä mitään, eikä siinäkään vielä että yhtenä päivänä täytyi tehdä vanhimmaiselle täitarkastus. Mies toi apteekista metallisen täikamman. Tehokas kampa, se tuli todettua, kun valkoisella lautasliinalla mönki viisi takajalatonta harmaata täitä. Siinä niitä ihmeteltiin, ja sitten äkkiä alettiin kammata muidenkin päitä. Lähdin illalla hakemaan apteekista täintorjunta-ainetta, ja käskin tytön odottaa siihen asti kun tulen. Apteekin kassalla unohdin kotona odottavan tytön ja lähdin hyräillen katselemaan tavaroita marketin puolelle. Marketista ei löydä muuta hyvää kuin ruokaa. Vaatteet ja tavarat ovat kalliita ja jannumaisia. Ostin karamellia, edellisenä päivänä kun olin käynyt paikkauttamassa vihlovat reiät hammaslääkärissä. Ostin myös pitsaa ja vanukasta, mielessä kynttiläillallinen minulle ja miehelle kun lapset nukkuvat. Kotona odotti äkäinen ja väsynyt täintartuttama tyttö. Mentiin heti täikäsittelyyn ja siinä kestikin jonkin verran aikaa. Puolenyön maissa puolinukuksissa syötiin miehen kanssa kahdestaan pitsaa ja vedenmakuista vanukasta seinäkelloa vilkuillen, pahantuulisena siitä että yöunet jäävät taas niin lyhyiksi.

Seuraavana aamupäivänä tiskasin astioita yksin keittiössä. Olin lenkittänyt koiran ja poiminut samalla taskullisen puolukkaa lappapuuroa varten. Yhtäkkiä tiskikoneen alta tuli musta pieni eläin, joka vähän epäröiden juoksi välikönoven ohi seinänkoloon. Minä karjaisin säikähdyksestä ja heti tuli tunne, että se hiiri tai mikä lie tulee kohta ja hyppää housuihini. Kävin eteisestä hakemassa miehen Kontiot jalkaan ja tulin jatkamaan tiskausta. Hiiri oli hiljaa piilossaan. Rupesin ajattelemaan, että sen voisi saada näkyviin jos antaa sille ruokaa. Otin jääkaapista porkkanan, laitoin sen tiskikoneen alle ja odotin, kuuluuko mitään. Olin kuulevinani kaikenlaista, mutta mitään ei kuulunut. Laskeuduin matolle polvilleni ja yritin nähdä tiskikoneen alle. Näin ison porkkanan, jonka väri tummeni pimeyttä kohti. En nähnyt mitään, vaikka pimeydessä näytti olevan mustia könttejä. Katselin aikani pimeyttä ja porkkanaa mahallaan keittiön matolla, isot nokialaiset jalassa. Sitten nousin ja menin eteiseen riisumaan saappaat.

Iltapäiväkahvilla sanoin, että on tässä koettelemusta. Kärpäsiä, täitä ja hiiriä. Mies nojasi tuolin selkänojaan, katseli ikkunan yläosaan ja söi pullaa. Yksivuotias käveli keittiön matolla edestakaisin pulla kädessään, koira makasi välioven edessä ja seurasi valppaalla katseellaan taaperon kädessä heiluvaa pullaa. Silloin juoksi seinänkolosta taas se musta – se oli päästäinen ja livahti tiskikoneen alle. Yritin usuttaa koiran sen kimppuun, mutta tämä ei ehtinyt päätään kääntää ennen kuin se oli jo kadonnut. Mieskään ei ehtinyt nähdä, kohensi vain asentoaan tuolilla ja laittoi kyynärpäät pöydälle. Ajattelin että miksiköhän jotkut sanovat noita kyynerpäiksi. Eikö se yksi sana riitä yhdelle asialle, miksi aina pitää olla joku toinenkin, väärä vaihtoehto. Sanoin että päästäistä ei voi tappaa, se on rauhoitettu. Mies katsoi tyhjää pullalautasta ja sanoi, että täällä viihtyy kaiken maailman sontiaiset kun täällä on niin saastaista. Pitää muuttaa muualle kun ei täällä mahdu enää ihminen asumaan, eläimet valtaa koko talon. Sitten hän joi kahvikuppinsa tyhjäksi, nousi ja laittoi sen tiskipöydälle ja meni pois. Minä istuin ja katsoin kupissani olevaa kahvia enkä jaksanut ajatella enää mitään.

Sitten kun paukkuu päässä ja oviaukoissa, niin blogissa on hiljaista. Tänne pitäisi kirjoittaa idylliä, niin olisi lukijoita. Kaikki kaipaavat kaunista ja sievää ja turvallista. Ei kiitos huonoja päiviä. Ei pahantuulisesta kirjoituksesta kukaan ilahdu. Tai voihan sitä tuntea vahingoniloa. Ja lohdutusta. Vertaistukea?

Tässä yhtenä päivänä hiljattain oli sateinen sunnuntai, ja ei se hyvältä tuntunut eikä näyttänyt. Sunnuntait ovat eräille vaikeita päiviä ilman sadettakin, varsinkin jos ne on perheessä sovittu lepopäiviksi. Eräille, jotka eivät osaa levätä. Ja vaikeana päivänä on vaikeampi olla hyvällä tuulella. Varsinkin, jos sataa. Ja kun ei ole hyvällä tuulella, niin kohta ei ole muillakaan hauskaa, varsinkaan vapaapäivänä. Silloin paukkuu.

Silloin tuntuu siltä, että oksetus, mitä lässytystä tuli kirjoitettua Sivuseikkaan viimeksi: “pälljön önnellisempää” ja lässyn lässyn. Kattia kanssa, ajattelen ja paiskon kymmenvuotishääpäiväruusukimpusta tippuneita terälehtiä kompostiin. Tekisi mieleni paiskata koko kimppu lattialle ja tanssia siinä. Mutta olen tasainen luonne, enkä tee mitään hullua. Korkeintaan pistän ruokailun päättyessä pinkin muovimukin siankärsäksi naamaani ja ajattelen että olen Wagner. Kun tuo ukko tulee tuolta keittiöstä lautasensa ja repliikkiensä kanssa, niin minä suojaudun tänne kärsän taakse. Katson sikanaamapeilikuvaani seinällä olevan taulun pinnasta ja se ei näytä yhtään sialta, vain muovimukilta. Ruman väriseltä. Olen viisi vuotta ajatellut että sitten kun on kauniimpia laseja jostain löytynyt, niin nämä lähtevät hiekkalaatikkoleikkeihin. Turkasen ukko tuossa, se on sen syy varmasti. Rumat mukit ja pahantuuliset pyhäpäivät. Voi mua onnetonta!

Vieraitten tulo oli eilen klo 13.30. En perunut kyläilyä vaikka oli riitaa, loppuipahan riita siihen, kun ovikello soi. Oli mukavat vieraat ja kyläily. Vieraatkin olivat joskus kuulemma, näin meille kerrottiin, vähän riidelleet. Meitä nauratti.

Illalla ei talossa näkynyt jälkeäkään turkasen ukoista eikä sioista. Ärsyttävän mukavasti hersyi sisuksista hymy ja nauru, vaikka aamulla ei ollut puhetta että illaksi sovitaan. Ja ei kait sitä muistanut, että mikä se asia oli, mikä piti sopia. Oliko se joku aikatauluhomma vai mikä. Naurettavaa kinastelua, pikkukakaroitten hommaa, meillähän kyllä sujuu niin kuin on aina sujunut. Siinä huomattiin lasten kanssa jossain vaiheessa, että nyt se on tainnut syksy alkaa. Uskomattoman ihana tämä syksy, tulee ja karkaa käsistä joka ainoalaatuinen hetki, ajattelin. Melkein liikutuin, kun katsoin tuoretta sänkipeltoa ja ajattelin, että tämä onnellinen elämä tässä vain menee, koko ajan kuluu ja lyhenee.

Rehellinen puhuu totta. Ja totuus on oikeampaa kuin valhe. Joten eiköhän tämäkin juttu ole oikeutettu, oli se sitten vaikka huono.

Remonttirintamallakin puhaltavat ihan suosiolliset tuulet. Peltimiehet aloittivat eilen aamulla hommat ja nyt keskiviikkoiltana kaksi kolmasosaa katosta on pellitetty. Työn jälki näyttää hyvältä, mutta ennenkaikkea katto näyttää hyvältä. Olin pakahtua ylpeydestä, kun peltimies sanoi, että on mukava tehdä kattoa näin erinomaiselle pohjalle. (Oheinen kuva on tiistailta)

Saatiin tänään hinattua hyvin palvellut sitikkamme romut.. eikun siis korjaamolle. Hinausmatka oli varsin mieleenpainuva. Kysyin Eeva Maijalta haluaako hän hinata vai olla hinattavana. Valitsi hinauksen ja yksityiskohtaisten ohjeiden saattelemana lähdettiin matkaan. Ensimmäisellä nykäisyllä meinasi niskat nyrjähtää mutta pian kyyti tasoittui ja keskinopeus hakeutui kuudenkympin tuntumaan. Mielessä käväisi, että itse en uskaltaisi ajaa tällä tiellä ilman hinaustakaan näin kovaa, mutta en uskaltanut jatkaa ajatusta pidemmälle. Moottoritiellä mittarin kärki tavoitteli kahdeksaakymppiä ja voin vakuuttaa, että kolmimetrinen hinausköysi näytti kutistuvan silmissä. Viimeisessä risteyksessä kuiskasin Liinalle joka urhoollisesti istui kyydissä, että ehkä tästä selvitään. Samassa räsähti. Köysi katkesi ja siinä sitä jökötettiin ja ihmeteltiin keskellä liikenneympyrää.

Tarinan loppu ei ole ollenkaan mielenkiintoinen, saatiin nimittäin auto korjaamon pihaan. Ja tänään, niinkuin muinakin iltoina mietin, miten yhteen päivään voi mahtua niin paljon kaikenlaista. Vaikka päivä menee nopeasti, aamusta tuntuu olevan ikuisuus.

Kesäloma on ohi, takana on jo muutama “työpäivä” ja huomenna tulevat oppilaat. Vaikka työpaikka ja oppilaat ovat tuttuja jo kahden vuoden takaa, sitä tiettyä jännitystä on ilmassa. Oli mukava järjestellä luokkaa ja suunnitella tulevaa lukuvuotta. Nähtäväksi jää miten raskaan kesän jälkeen jaksaa motivoitua opetustyöhön, joka (vaikka muuta ehkä voisi kuvitella) on myös raskasta. No, ainakin remonttihommat ovat olleet todellista vaihtelua opetustyöhön :) Vaikka kesä meni käytännössä alusta loppuun remonttia tehdessä, mahtui siihen muutamia oikein mukavia perheen yhteisiä hetkiä. Esimerkiksi lomareissu Kokkolaan ja Vaasaan ikimuistoisine karaoke-iltoineen (ei, emme olleet esiintymässä, pakon edessä kuulijoina kyllä) ja pärinäpoikineen oli kaikista koettelemuksista huolimatta mukava. Wasalandia oli lapsiperheelle oikein sopiva lomakohde. Mukavaa oli, vai voiko kuvasta päätellä jotain muuta?

Remonttirintamalla tilanne on se, että kodinhoitohuone ja pesuhuone ovat kalusteita vaille valmiina. Saattaa kuulostaa siltä, että tilanne on siis ihan hyvä. Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole niin. Päätettiin nimittäin jo kesän alussa kalustefirmojen tarjouksia tarkastellessa, että tehdään kalusteet itse. Ensi viikolla pitäisi Ranualaiselta liimapuutehtaalta tulla lähetys, joka sisältää julmetun kasan liimapuulevyä. Ja siitä sitten vain rakentelemaan. Vessaan tein jo yhden kaapiston (kuvassa) harjoituskappaleeksi. Malli on yksinkertainen ja toteutuksessa on pyritty kunnioittamaan perinteisiä puusepän työmenetelmiä. Pinnassa on peittävä valkoinen puuvaha, jota ei kuitenkaan Eeva Maijan toivomuksesta saanut laittaa ihan peittäväksi. Tyyliin sopivat vetimet ovat vielä hakusessa.

Kattoremonttikin lähestyy uhkaavasti, mutta se onkin jo ihan eri juttu.

Kesän aikana päivittäiset kahvihetket Eeva Maijan ja muun perheen kanssa ovat osoittautuneet päivän parhaiksi hetkiksi. Kahvin kittaamisen ohessa on aina vaihdettu kuulumisia, suunniteltu tai muuten vaan parannettu maailmaa. Eräänä päivänä ihmeteltiin, miten ihmeessä selvitään syksystä noin niin kuin logistisesti. Yksi kulkee Kaakkuriin töihin, toinen Oulunsaloon ja päivän aikana kenties Kempeleeseenkin, kolme pitäisi kuskata päiväkotiin ja jonkun pitäisi vielä huolehtia yhden kouluunlähdöstä ja kotiinpaluusta. Yhtälö vaikutti mahdottomalta, kunnes Eeva Maija kysyi, että enkö minä voisi ruveta kulkemaan työmatkaani pyörällä. Ehdotuksessa oli paljon hyvää. Tulevan syksyn liikunnallinen anti näytti olevan hyvin lähellä nollaa ja yhdellä autolla selviäminen vaikutti mahdottomalta. Niin ja sitten on tietenkin se ekologinen näkökulma…

Nyt tilanne on se, että ensimmäiset työmatkat pyörällä on tehty. Matkaa töihin on pikkuisen vajaa 15 kilometriä, keskinopeus n. 26 kilometriä tunnissa ja matka-aika sillä noin 35 minuuttia. Laskeskelin varovasti, että kun poljen työmatkat vuoden ajan, on työmatkoja varten hankittu pyörä maksanut itsensä takaisin. Lohdullista vai mitä?

Juhlistettiin tänään koulussa ystävänpäivää koko koulun voimin. Oli mukavaa katsella, kun oppilaat kiertelivät keräämässä ystäviltään nimiä paperisydämiinsä. Parasta oli se, että tänään kaikilla oli ystäviä ja kaikkien sydämiin kertyi nimiä. Aina se ei suinkaan mene niin.

Opettajillekin oli tehty kahvioon omat sydämet. Niihin sai jokaiselle jättää palautetta. Mieltä lämmitti erityisesti viesti, jonka mukaan olen nuori, mutta sydämestä sivistynyt herrasmies. Toki ymmärrän, että ystävänpäivä saattoi vaikuttaa palautteen luonteeseen, mutta en nyt jaksa välittää siitä. Tuli iloinen mieli ja sillä hyvä. Työpäivän jälkeen oli mukava ajella kotiin, jossa odottivat minulle tärkeimmät ystävät.

Oheisen kuvan myötä toivotan kaikille sivuseikan lukijoille oikein hyvää ystävänpäivää.

Ei tarvita Joosefin unenselittäjän lahjoja tulkitakseen, että tieto kouluumme avautuvista viroista sai aikaan sydämentykytystä.

Kysyin oppilailta mikä heidän mielestään saa jonkun tekemään tällaisen teon. Yksi oppilas sanoi, että ampuja oli varmasti sairas. Toinen ehdotti, että ampuja halusi päästä telkkariin ja uutisiin. Kolmas arveli, että ampuja oli suuttunut jostain. Kaikki olivat luultavasti oikeassa. Lopullista varmuutta teon motiiveista emme kenties saa koskaan, eikä sillä liene enää suurta merkitystäkään. Oli lähtökohta mikä tahansa, lopputulos on kovin surullinen.

Sovimme oppilaiden kanssa, että parhaiten ehkäisemme tällaisten tilanteiden syntymisen pitämällä toisistamme huolta, alkamalla kaikkia ja huolehtimalla että kukaan ei jää yksin.

Siinä olisi ohjenuoraa meille aikuisillekin.

Anna lapsille rakkautta, rakkautta ja vielä lisää rakkautta,
niin he oppivat tavoille kuin itsestään.

Kun nyt syyslomalla on ollut rahtunen normaalia enemmän aikaa olla lasten kanssa, niin tajuaa konkreettisesti miten oikeaan tuo ajatus osuu. Enkä nyt väitä, että lapsemme olisivat näiden kahden syyslomapäivän aikana oppineet tavoille, pois se minusta. Tajusin vaan taas kerran , miten paljon lapset kaipaavat äidin ja isän rakkautta ja hyväksyntää.

Sanovat (ja uskon sen kyllä), että viime vuosina tuloerojen lisäksi on kasvanut myös henkisen hyvinvoinnin erot. Kouluelämässä se näkyy suoraan. Kouluun tulee entistä enemmän lapsia, joista huolehditaan erityisen hyvin. Mutta samaan aikaan kouluun tulee myös entistä enemmän lapsia, joista huolehditaan huonosti. Tämä ei johdu siitä, että lasten lukumäärä olisi lisääntynyt. Erot ääripäiden välillä kasvavat ja keskivertoporukka pienenee.

Lapset, jotka jäävät kotona ilman rakkautta ja hyväksyntää, hakevat sitä koulussa opettajalta. Syyslomalle lähdettäessä monet opettajat totesivat, että viimeisenä koulupäivänä riitti taas sylissäistujia. Tällaiselle lapselle loma voi olla suorastaan ahdistava kokemus.

Olen jo lyhyen työhistoriani aikana huomannut käytännössä sen, että erittäin harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta lapsen lukuinnostus ja lukuharrastus ovat suoraan verrannollisia lapsen koulumenestykseen. Siis lukuaineissa. Matematiikka sekä taito- ja taideaineet ovat sitten asia erikseen. En osaa sanoa onko lukuinnostus syy vai seuraus. Uskoisin että sen olevan molempia.

Tällä hetkellä yksi arkityön keskeisimmistä haasteista olisi saada oppilaat lukemaan. Keinoja siihen on olemassa satoja. Monia niistä olen jo käyttänyt, mutta silti tuntuu, että muutamien kohdalla ei toimi mikään. Ja juuri heille lukeminen tekisi taatusti hyvää. Ennen luulin, että lukuinnostuksen herättämiseen riittää hyvä kirja, mutta ei se ole pelkästään sitä. Hyvä kirja kun on makuasia. Ja maku voi kasvaa kieroon. Siihen kyllä löytyy virikkeitä.

Mutta ettei tämä jäisi pelkäksi nykytilan surkutteluksi, poimin tähän muutamia kirjavinkkejä. Osa sopii vähän pienemmille, osa vähän isommille. Suurin osa kuitenkin molemmille.

Astrid Lindgrenin lastenkirjat

Sinikka ja Tiina Nopolan lastenkirjat

Viiru ja Pesonen -kuvakirjat

Tatu ja Patu -kuvakirjat

Mauri Kunnaksen lastenkirjat

Roald Dahlin lasten- ja nuortenkirjat

Eduard Uspenskin lastenkirjat

Timo Parvelan lasten- ja nuortenkirjat

Markus Majaluoman kuvittamat kirjat

Mikko Mallikas-lastenkirjat

Kristiina Louhen Tomppa- ja Aino-kirjat

Maikki Harjanteen lastenkirjat (mm. Minttu-kirjat)

Pekka Töpöhäntä-kirjat

Tämä on vain pintaraapaisu, jatka listaa omilla suosikeillasi.

Koulussa on ollut usein puhetta lasten tietokoneen käytöstä ja siihen liittyvästä univelasta. Viimeviikolla asiasta taas keskustellessamme koin huikaisevan oivalluksen tunteen kun tajusin, miten aikuiset voidaan jakaa noin karkeasti ottaen kahteen eri leiriin. Tarkastellessani kehittämääni teoriaa huomasin, että se sopii varsin moneen asiaan. Tässä yksi esimerkki:

Ensinnäkin on ihmisiä, jotka ideoivat, kehittävät, myyvät ja mainostavat tietokonepelejä. He tekevät sitä työkseen ja tähtäävät aina vain parempiin myyntituloksiin ja he saavat työstään palkkaa (useimmiten kai hyvää sellaista). Heidän kannaltaan on sitä parempi, mitä useampi lapsi jää heidän toteuttamaansa peliin koukkuun.

Toiseksi on ihmisiä, jotka yrittävät monin tavoin auttaa lapsia, jotka ovat joutuneet tietokonepelien lumoihin. Olkoon sitten kyseessä lapsen vanhempi, opettaja tai sitten jo ihan lastenpsykologi tai terapeutti, tavoite on sama: lapsi pitäisi saada koukusta pois. Nämäkin henkilöt saavat työstään palkkaa (no ei vanhemmat toki, mutta muut). Heidän työnsä on siis vapauttaa mahdollisimman monta tietokonepelin orjaa orjuudesta.

Ristiriita on siis varsin selvä. Oudoksi tilanteen tekee kuitenkin se, että nämä kaksi leiriä eivät oikein voi taistella suoraan toisiaan vastaan, vaan kiistakapulana (sallittakoon ilmaus) toimii lapsi, jota molemmat leirit tavoittelevat.

Toeriani mukaan tämä samainen kahtiajakautuminen sopii myös esimerkiksi makeistehtailijoiden ja hammaslääkärien taisteluun, virvoitusjuomatehtailijoihin ja painonvartijoihin… listaa voisi jatkaa pitkästi. Mielestäni tilanne on suorastaan traagisen koominen. Yhteiskunnallisesti ajateltuna sillä on tosin varsin työllistävä vaikutus. En edes uskalla ajatella mitä tapahtuisi, jos tätä herkkää systeemiä ruvettaisiin purkamaan. Ainakin siinä jäisivät tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ilman työtä.

Oleellista lienee kuitenkin lopuksi kysyä, kummassa leirissä sinä seisot?