Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta “aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. “Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että “Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen “kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!

Ja sitä paitsi, mitä hiihtoloma-aktiviteettia me ei voitais täällä lähistöllä harrastaa? Mäenlaskua, arvaa joku. Väärin arvasi, nimittäin meillä on pihalla kaksi ja puoli metriä korkea mäki, jonka pappa on Leeville rakentanut. Sitten on Kempeleen mäki ainakin. Työkin luistelukentät ja hiihtoladut ovat kävelymatkan päässä, samoin sielläkin on yksi mäki. Ja lumessa saa peuhata ihan omalla pihalla mielin määrin. Retkelle voidaan myös mennä, on pulkkaa ja rinkkaa ja filttiä ja vällyä ja termospullo tietenkin. Liina pääsee ratsastamaan huomenna, onhan se sekin aktiviteettia. Uimaan voi hyvin mennä, jos ei nyt ihan Katinkullan kylpylään niin Zimmariin tai Raksilaan tai mihin muualle vain. Ainoa asia, mitä emme nyt voi kovin helposti harrastaa, on laskettelu. Mutta me olemme viisaita ja varovaisia, emmekä lausu sitä sanaa ääneen ollenkaan. Joku minua vanhempi äiti varoitti jo hyvissä ajoin ennen tätä lomaa, että kannattaa käyttää nyt lasten nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksi ja viettää mielin määrin kotilomia kun he eivät vielä osaa laskettelurinnelomia kaivatakaan. Minä otin neuvoista vaarin.

Mukava kuitenkin, että on loma! Saadaan puuhata yhdessä vaikka mitä, tarkoitus on tosiaan harrastaa edellä mainitsemiani aktiviteetteja reilusti. Me aiotaan myös olla hyvällä tuulella eikä tiuskita yhtään väsyneenä lapsille! Tarkoitus on myös rakentaa Nallelle portaiden alle oma paikka, sekä lapsille kodinhoitohuoneeseen naulakko toppavaatteille. Ja muuten, ei tarvitse yhtään hoputtaa kouluun Liinaa ja Sohvia! Ai herkku.

Vielä kun tuo Samuli saisi päätökseen tuon flunssansa ja poskiontelo- ja hammaskipunsa, ja Sallilla menisi ohi tuo räkätauti, joka eilen palasi oltuaan viikon poissa. Ja vielä kun tuo aurinko tulisi esiin, niin muuta ei enää tarvita! (Paitsi tietysti rauhallinen hetki ja kuppi kuumaa noin kerran päivässä.) Oikein hyvää ja aurinkoista lomaa kaikille, joilla se vielä on!

Ps. Tämän kirjoittaminen oli hieman pätkivää, johtuen seuralaisistani Leevistä, joka rakentaa pöydästä ja leikkiuunista “hyppyponkkua” josta voi hypätä vierassänkyyn, Martasta, joka “värkkää” jotain luvatonta tyttöjen huoneessa tai milloin missäkin ja Sallista, joka haluaa olla sylissä mutta ei yhtään paikallaan. Samalla täytyy toki myös kuunnella lasten repliikkejä, kuten: “Äiti kato, ku mää parkouraan niin Sallikin hihittää kuin heinäseiväs!”

Olen aiemminkin maininnut, että en osaa kirjoittaa mistään aiheesta, varsinkaan jos sattuu olemaan tarjolla kovasti jutun juurta. Kirjoitan mieluummin niitä näitä, seestyneellä tyhjällä mielellä. Silloin tämä minun järkeni pelaa. Mutta jos tulee tapahtumia, liikaa trafiikkia ja jopa myrskyä, niin aivoni nostavat kädet ylös ja pyytävät armoa ja aikaa. Kyllä se kynä pysyy kädessä kun vene lipuu peilityyntä vettä pitkin, mutta mitä siitä tulee jos vaahtopäitä tunkee niskaan ja kynää pitelevä käsi lipsahtelee heiluvassa veneessä sinne tänne. Yritän nyt kumminkin rohkeasti, koska minulla on hyvät tekosyyt kehnoon juttuun. Olenhan saanut aivotärähdyksen ja menettänyt muistiani. Kuka lukija siinä enää kehtaa tiedustella syytä jutun alhaiseen tasoon. Et sinä ainakaan.

No kävipä tässä päivänä muutamana niin, että heräsin sairaalan sängyssä. Olin heräämössä ja ympärilläni hääri hattupäisiä ja hattupäättömiä ihmisiä. Näin joulukoristeita ja kysyin, miksi olen täällä ja onko joulu jo mennyt. Ystävälliset ihmiset kertoivat, että olen pudonnut hevosen selästä ja reisiluu on murtunut ja se on jo leikattu ja siellä on nyt rautaa. Minä en uskonut jutusta mitään, ajattelin että nyt noille on joku syöttänyt pajunköyttä, enhän minä ole käynyt ratsastamassa päinkään, ja eihän minulla mene luut poikki, minä olen aivan tavallinen tavis, ei näitä satu kuin tarinoissa. Mitä nyt vähän jalka ja jokunen muukin paikka on kipeä, ei muuta. Minulle pistettiin vuoroin kipulääkkeitä ja vuoroin pahoinvointilääkkeitä, ja sen johdosta olin kipeä ja pahoinvoiva, ja ylenantopusseja kului tiuhaan. Kysyin, että tietääkö kotiväki tästä, ja hoitajat sanoivat että kyllä, olet puhunut miehesi ja lapsesi kanssa puhelimessa. Ai jaa, ajattelin.

Osastolla olo oli vähän selkeämpi. Tunnelma oli hilpeä ja rento, ja minua nauratti herkästi ja kysyin hoitajalta, onko hän karjalasta kun puhuu noin. Hoitaja sanoi, että hän on savosta, eikä häntä se asia  huvittanut sen enempää. Minä ajattelin että jo on tosikko savolainen. Soitin kotiin ja en tajunnut vielä ollenkaan, että joulu on viiden päivän päästä, minä en ole siivonnut kuin yhden pienen kaapin keittiöstä enkä ole paketoinut yhtään lahjaa. Olin täysin keskittynyt omaan tilaani ja epämiellyttävään tietoon siitä, että minulla menee virtsa suoraan pussiin putkea pitkin.

Kotona pärjättiin mainiosti kaikki kuusi päivää, kun minä olin poissa. Paketit oli paketoitu, kuusi ostettu ja koristeltu, joulutontut ja kynttilähommat ja muut rojut oli aseteltu pitkin pirttiä. Samulilla oli ollut mahtavia hetkiä lasten kanssa jouluvalmisteluissa, hän oli päättänyt että nyt saavat lapset koristella ja laittaa kaikki mielensä mukaan. Kaikilla oli mukavaa. Samuli osti myös kinkun ja muut jouluruoat. Soittipa hän vaimolleen sairaalaankin, että mitä pitää ostaa, mitä haluaisit. Vaimo sanoi pehmeällä sointuvalla äänellä hellästi, että kuule Samppa, minä en tarvitse ihan mitään, kunhan pääsen jouluksi kotiin. Kaikki ruoat ja muut ovat ihan sivuseikka tässä hommassa. Samuli oli ahkera, hoiti lapset vauvasta vanhimpaan, pesi pyykit, siivosi ja järjesteli ja odotti vaimoa kotiin.

Jouluaatto sitten lopulta koitti, ja sairaaloitunut rampa nainen sai luvan lähteä kotiin. Tuntui ihanalta päästä jouluksi kotiin. Menimme aatonviettoon ensiksi mummulaan, jossa näimme pukin ja saimme lahjoja. Minä sain ihania lahjoja paljon, makasin sohvalla ja kiittelin, mutta samalla katselin huolestuneena miestä, joka on yksin joutunut venymään sinne sun tänne. Hän ei saanut edes lahjoja, muuta kuin kaksi kirjaa, joista toisen hän oli ostanut jo syksymmällä ja lukenut, ja toisen hän oli ostanut vaimolleen joululahjaksi. Minä masennuin, että nyt tämä joulu on kyllä liian kova tuolle miehelleni. Ei siinä vielä mitään. Illansuussa lähdimme kotiin. Kotona oli pirtti, joka oli aika kylmä, pieni kuusi nökötti noloissaan nurkassa, keittiön ruukussa oli rupsahtaneita käpertyneitä hyasintteja ja hedelmäkorissa oranssi verkkopussi, jossa oli homehtuneita mandariineja. Asettauduin sohvalle seuraamaan, kuinka isä tarjoaa lapsilleen jouluaaton iltapalaa. Saarioisten lihapullia ja meiran sinappia.

Yhtäkkiä minut valtasi joulutunnelman kaipuu. Ei ollut tunnelmaa. “Onko pähkinöitä?” “Ei, et käskeny ostaa.” Ei pähkinöitä, ajattelin. Ainoa herkku mkä merkitsee jouluna jotakin. Myönsin kyllä itselleni, että en muistanut ollenkaan ajatella pähkinöitä sairaalassa, mutta yritin uskotella myös, että kyllä Sampan olis pitäny tajuta pähkinöitä ostaa. “Laitatko tulen takkaan”, kysyin ja mies laittoi. Takkaa ei oltu vain vähään aikaan lämmitetty, joten se veti huonosti ja savutti sisään. Oli kylmä, kipeä ja pähkinätön savustettu jouluaattoilta. Lapset eivät osanneet koota joululahjalelujaan, eikä Salli eikä Martta osannut ymmärtää, että nyt kannattaa olla hiljaa ja kiltisti. Ylipäätään kukaan ei osannut hoksata mitään fiksua, ja pian oltiin siinä pisteessä, että oli kylmä, kipeä, pähkinätön ja riidallinen jouluaattoilta. Onpa ihana olla kotona, ajattelin myrkyllisesti. Mies ajatteli yhtä myrkyllisesti, että ihana kun tuo vaimo tuli tuomaan tänne hyvää tahtoa.

Onneksi jouluyönä tapahtui ihme. Aamulla myrkyt ja savut olivat hälvenneet ilmasta, takka oli lämmin ja harmaat mandariinit olivat hävinneet verkkopusseineen. Minä olin saanut pinnistettyä aivoni  äärimmilleen ja olin tajunnut jotakin siihen suuntaan että nyt ei olisi varaa valittaa, ainakaan kauheasti. Vaikka on kurja olo ja jalka kipeä, niin ei se ainakaan tuon miehen syytä ole.

Alkuhankaluuksien jälkeen tuntuu nyt siltä, että ei tämä hullumpaa ole. Olen tutustunut taas enemmän Viiru-kissaamme, joka mieluusti loikoaa kanssani sängyllä tai sohvalla. Saan elää slow lifea, ja mikäs sen muodikkaampaa. Sinä aikana, kun Samuli on noussut sängystä, laittanut tulet piisiin, hakenut puita, vaihtanut kolmet vaipat ja neljät vaatteet, keittänyt puuron, pannut pyykkikoneellisen pyörimään, komentanut tyttöjä, tyhjännyt tiskikoneen ja käynyt vessassa, minä olen saanut pyydystettyä kyynärsauvalla ruskean villasukan lattialta käteeni. Kummatkaan emme siis ehdi laiskotella ollenkaan.

Että tämmöistä tällä kertaa. Toivotan oikein tyytyväistä, armorikasta ja parempijuttuista uutta vuotta 2010 sinulle!

Minulla olisi tässä jonkin verran materialistista asiaa. Se on sinänsä noloa kun minulla on kaksi elementtiä, joilla en haluaisi täyttää elämääni. Toinen on materialismi ja toinen on toisten aleksuminen, ts. katsominen toisia nenän vartta pitkin. Mutta suurena ajattelijana ja filosofina olen huomannut, että nykyihminen, tällainen suomalainenkin, on aika tavalla materialisti ihan väkisin, ja siihen on kasvettu kapalokääröstä lähtien joka päivä. Joten minäkin olen armoton materialisti, vaikka en haluaisi olla. Monet äidit varsinkin ovat, ja se on paha juttu. Mutta näin on. En sano, että sille ei voi mitään, mutta sanon, että harmi vain näin on päässyt käymään.

No, asiaan siis. Haluaisin mainostaa vähän eräitä tuotteita, niin kuin jossain muotiblogissa. “Lankesin taas tänään muutamiin aivan uskomattoman ihguihin korkkareihin, onneksi budjetti ei ihan hirveästi ylittynyt, koska sain kolmet kahden hinnalla, joten minulla meni kolmensadan erkin sijasta vain kaksi…” Minä nimittäin ostin yhden vaatekappaleen Sallille, ja minusta se oli aivan ihku, niin kuin sanotaan. Se siis on vieläkin ihku, vaikka sitä on jo käytetty ja pestykin. Mainostamisen arvoiseksi sen tekee ainakin viisi asiaa: a) Se on valmistettu Suomessa, b) se on luomupuuvillaa, c) hinta oli 11,90, d) se oli Prismassa myytävänä, e) se oli mukavan tuntuinen ja näköinen. Joten käykäähän kaikki ostamassa Marlon -merkkiset froteiset  ekopuuvillapotkuhousut ruoanhakureissullanne! Jos ette itse harrasta potkimista, niin joku läheinen varmasti ilahtuu housuista, joissa saa potkiskella eettisesti. (Tulee mieleen vanhan kaupan seinämainos: “Kumppaninne on teille suosiollinen, mikäli tarjoatte hänelle Laitilan limonadia.”) Mallistossa oli muutakin, ja kaikkia niitä vaatteita voi ostaa melkoisen hyvällä omallatunnolla, vaikkei niitä tietysti tarvitsisikaan. Aina pärjäisi ilmankin, kukaan ei voi sitä kieltää. Mutta materialismin orjina kuitenkin jotain ostamme, niin paras ostaa nämä Marlon -potkuhousut.

Toinen mainoskatko heti tähän perään samoin tein. Myin villoja eräille huovutusta harrastaville tyypeille, ja sain tietää, että toisella on oma blogikin. Siellä oli sympaattisia tonttuja ja muita maahisia. Jossain vaiheessa sinne saattaa ilmestyä minun lampaitteni villoista tehtyjä männinkäisiä, ja se tuntuu mukavalta. (Tämä huovutukseen hurahtanut olento pitää tässä lähiakoina Asemalla neulahuovutusillan, jossa jokainen osallistuja saa huovuttaa jouluksi iki oman tontun.) Minä en ole vielä tuossa huovutuksessa oikein päässyt vauhtiin. Mutta se on kuulemma terapeuttista. En ole näitä omia villamääriä oikein onnistunut jatkojalostamaan, kun ei Suomessa ole kehräämöjä, jotka tekisivät omista villoista “rahtina” lankaa näin pieniä määriä kuin minulla on. Tai siis yksi kehräämö on, mutta se on myynnissä, koska nykyinen kehrääjä taitaa jäädä eläkkeelle. Joku yritteliäs voisi ostaa tuon kehräämön, asiakkaita varmasti riittäisi.

Villasta pari sanaa. Niin nurinkuriseksi on tämä touhu kääntynyt jossain välissä, että me suomalaiset suomalaista monimuotoisuutta ja maaseutua rakastavat ihmiset tallaamme polkujamme villapaidoissa, joiden alkuperä on aika tarkalleen maapallon toisella puolella. Suomessa ei ole hirveän kannattavaa kehruu- ja villabisnes, kehräämöt eivät raaski ostaa villaa edes melkein ilmaiseksikaan, ja lampurit joutuvat raapimaan päitään, että mitä he noiden villojen kanssa tekisivät. Sitten he lopulta pää ruvella ajattelevat että ei tähän hommaan saa mennä liikaa aikaa ja vaivaa, kun rahaa ei tipu, joten poltetaan tuolla suon reunalla koko villakasa. Siinä menee hienot pehmeät karitsan villat ja muut sivu suun savuna ilmaan ihan meidän villaa rakastavien vilukissojen nenän edestä. No, eihän se mitään kun tuolta tulee laivalasteittain hienoa Uusseelantilaista tavaraa tilalle. Joten jos nyt joku tästä tekstistä herkistyi ajattelemaan suomalaisia lampaita ja niiden villoja, niin käykääpä esimerkiksi Pirtin kehräämön sivuilla ja tilatkaa iso paketti suomalaista villalankaa. Siitä on mukava neuloa ja huovuttaa pimeinä kylminä iltoina takkatulen räiskeessä kaikenlaista tarpeetonta hyvin eettisesti.

Lopuksi valittelen, että elämäntilanteeni ei mahdollista oikein mitenkään tätä jutuntekoa niin paljon kuin halajaisin. Kovasti on mietinnässä, mistä saisin aikaa ja rauhaa siihen, mutta vielä en ole suuria innovaatioita asian suhteen saanut aikaiseksi. Mutta vielä kuitenkin yritän, ja sekin on jo jotakin. Joten eiköhän sitä tässä taas palata juttuun paremmalla ajalla. Lukemiin.

No kun kerran hiihtäjätkin, niin jospa minäkin vähäsen. Koettakaa nyt ymmärtää ja empatiseerata, kun selitän. En ole päässyt koneelle, kun “yks anonyymi tyyppi” on ollut koneella joka ihana ilta. Joku projekti taas kuulemma. Minä olen saanut tyytyä punavalkoiseen päiväkirjaan ja mustaan kuulakynään. Mutta, sen verran kun on geeniperintönä saanut tuota esiintymisen halua, niin eihän sitä omaan yksityiseen paperiseen kirjaan ole lähellekään niin hauska kirjoittaa kuin tänne sivuseikkaan. Ihan sama kuin sekin, että itsekseen kun jorisee ja paasaa, niin siitä puuttuu joku kumma hohto, vaikka sitäkin tulee tietysti harrastettua. Herra X on ehdottanut, että jos hankittaisiin minulle joku läppäri, niin saisin kirjoittaa sivuseikkaan vaikka sivu suuni jos niin sattuisi. Mutta eihän sitä semmoisia läppäreitä taloon tarvita. Saa tuo mies pyöriä nyt tuolla tuvassa vaikka kehää jos ei osaa muuta tehdä, minä kirjoitan ja sillä siili.

Tuosta yksinolosta (Saatte päättää, onko se yksi nolo vai jotain muuta) tulikin mieleeni, että se on aika mukavaa. Milloinkohan viimeksi olen ollut aivan yksin kotona? Joskus viime keväänä. Nyt on Salli aina kaverina, mutta hän yleensä sallii olla mun aiva rauhass’, kun ensin hänet syöttänyt oon ja kapalonsa kuivittanut. Tänään aamulla sain olla taas rauhassa kuitenkin, kun siis Salli nukkui ja muut olivat uimassa. Hirveät suunnitelmat tietysti olivat laaditut jo moneen kertaan ennen kuin kukaan uimaanmenijä oli ehtinyt edes uikkareita pakata. Silmät kavalasti viiruina  ja kieli lipoen ahneesti ajatuksissani kämmeniä hieroen tein listaa, mitä kaikkea aion tehdä tuon autuaan parituntisen aikana. Kirjoitan sivuseikkaan, ja sitten lasten Hiirenkorvalla -kirjoihin. Laitan punaisen lammaspadan tulelle ja tyhjään* tiskikoneen. Jumppaan ainakin puoli tuntia. Juon jättikupillisen teetä ja tutustun vähän yhteen suunnitteluhommaan. Loppuajan lööpaan*.

Lopulta nykäisin viimeisen kerran ulko-oven kiinni uimareitten mentyä  (Sampan takajalka meinasi jäädä väliin), ja suutani maiskutellen ja huulia muikistellen kävelin eteisestä tupaan ja mietin, että nyt. Keitin ison kupin teetä, ja istuin lampaannahkatuolilleni, ja aloitin yksinolon. No noloa se tietysti oli, kun samalla hetkellä Salli heräsi vaunuissaan, eikä pysäyttänyt heräämistään. Aivan sama, ajattelin kuin pikkusisko konsanaan, otin Sallin kainaloon, ja häntä ja kuppia kantaen menin yläkertaan tietskan ääreen. Siinä vierähti tovi ja kuppi tyhjeni, Salli töllötti vasemmalla käsivarrellani silmät pyöreinä ja suu auki kirkasta kuvaruutua ja ehkä ajatteli syvällisiä, vaikka ei ihan heti siltä näyttänytkään. Siinä sitten muistin, että ainiin jumppa. Palasin alakertaan, ja rupesin miettimään, että tässäkö sitä lattialla ruvetaan verryttelemään. Laitoin Sallin jatkamaan uniaan, mutta en ehtinyt ottaa vielä huopaa alustaksi, kun keksin, että laatuaikaani säästääkseni voin siivota keittiön ja tiskata aivan hyvin samalla kuin jumppaan. Lämmittely marssien ja astioita koneeseen pistäen, yks’, kaks’, tahdissa mars. Vähän hankalaa kun nuo polvet eivät mahdu tässä niin hyvin nousemaan, täytyy lämmitellä näin sivusuunnassa, ajattelin ja muutin liikerataa. Puoli tuntia oli tavoite, radiosta kuului jumalanpalvelus Sipoosta, minä marssin ja heiluin ja hötkysin ja tiskasin Oulunsalon Ervastinkylällä. Käsien ja alavartalon liikeratoja en kattilaa tiskatessani saanut oikein mukavasti rimmaamaan, mutta olin sitkeä, enkä antanut periksi. Keittiö siistiytyi, ja sitten ajattelin että lelujen keräys seuraavaksi, jump jump.

Väkisinkin nauratti, kun lakkaamatta hilluen* kävin ympäri taloa tavaroita paikoilleen kuljetellen. Mutta yksin nauraminenkin on vähän turhauttavaa, jopa suorastaan noloa. Joko lopettaa koko jumppatouhun tai sitten jumppaa eikä naura. Pelleilemään ei voi ruveta, ilveily yksin tuntuu aivan kaistapäiseltä touhulta. Jos joku näkisi, niin sitten kyllä totisesti näkisi. Sama jumpata puolituntinen loppuun asti, vakavana ja tehokkaana. Sitten laitoin punaisen lammaspadan alulle, kuuntelin horitsonttia ja sitten tulikin jo porukka takaisin. Uimattaja oli jo väsynyt kuin uitettu koira, hermoissaankin vähäsen. Uitetut olivat nälkäisiä, kysyivät että mitä ruokaa, sanoivat vastauksen kuultuaan että hyi ja menivät penkomaan kaapista jotain hätävaraa. Mutta minun hymyni ei hyytynyt. Olinhan tankannut kaksi ja puoli tuntia akkujani ihan omassa rauhassani olellen, eikä minulla ollut mitään tarvetta olla äkäinen, eikä minulla ollut myöskään mitään tarvetta kertoa, mitä olin itsekseni puuhastellut. Kukaan ei sitä edes minulta kysynyt.

*Selvitykset lainasanoille: tyhjätä = tyhjentää (Tuomo K:n sanastosta), lööpata = laiskotella, hillua = riehua (opittu keskisuomalaisilta tutuilta).

Lapset ovat päivähoidossa. Ei olisi enää akuuttia tarvetta, mutta kymmenen päivän sopimus oli edullisempi kuin viisi päivää tilapäishoitona. Saan tehtyä hommia, joita on rästissä. Pässien keritseminen, kasvimaan siistiminen. Kanalan ja lampolan tyhjennys. Siivoaminen. Pyykinpesu. Ulkona paistaa aurinko. Olisi viisasta mennä nyt vain ulos, aloittaa hommat. Salli täytyisi pukea, itselle vaihtaa vaatetta. Työlästä. Salli nukkuu nyt. Kirjoitan nyt.

Viikonloppu oli meille harvinainen. Olimme lomalla, Samuli, Salli ja minä. Oli viihtyisää, luimme, nukuimme, laitoimme kaasuliedellä ruokaa ja söimme. Saunoimme kerran. Vitsailimme, Salli jutteli ja nauroi, me nauroimme ja juttelimme takaisin. Emme katsoneet kelloa, lämpötiloja enemmänkin. Paljonko on sisällä nyt, paljonko oli yöllä. Katsoin useasti myös kaunista nuorta haapaa, joka kukki keltaisin kolikoin ikkunan takana. Siinä vieressä oli käyrä mänty, se näytti väistävän haavan kauneutta hyvin teatraalisin elkein. Tilaa kauneudelle!

Olin iloinen, että viihdyimme kolmistaan niin hyvin. Salli oli hyvinkin vaikuttava tekijä, hän auttoi asiaa olemalla tyytyväinen ja iloinen ja suloinen.

Olet, olet ihana, olet iloinen
olet, olet ihana, olet suloinen!

Kuitenkin minä olin erityisesti iloinen siitä, että viihdyin Samulin seurassa niin hyvin. Niin harvoin saamme olla kahdestaan näin, ja kuitenkin osasimme olla! Totesin, että lapset ja kotiaskareet eivät pidä meitä pelkästään yhdessä ja onnellisena. Meillä on siis jotain muutakin. Rakkautta? Ystävyyttä tai kumppanuutta?

Erästä ristiriitaa podimme kuitenkin mökillä ollessamme: Samulin pedanttiutta, minun boheemiuttani. Samuli toivoisi minun olevan pedantimpi. Tai ei, ei pedantimpi, vaan järjestelmällisempi. Hän toivoisi, että pitäisin siisteydestä ja järjestyksestä niin paljon, että olisin valmis jopa tekemään asian eteen jotakin. Minä kyllä haluan, että keittiö on siisti ja puhdas, ja sitä olen valmis tämän tästä siivoamaankin. Pöly, muruset lattialla ja vessan hajut myös ovat epämiellyttäviä, imuri ja vessaharja ovat käytössäni aika ajoin. Mutta mutta. Sormissani on jotain vikaa. Ne eivät syyhyä niin kuin pitäisi. Minua pitäisi syyhyttää, kun näen kaappien sisään, joissa vaatteet lojuvat epämääräisissä läjissä, vaipat vinoissa pinoissa ja jopa kasoissa. Vaikka kuinka keskityn näiden turmeltuneiden materia-esiintymien äärellä, en tunne sormissani enkä käsissäni minkäänlaisia syyhyn tai kutinan oireita. Rehellisesti sanottuna olentoni on siinä aivan vilpittömän rento, jopa vetelän oloinen. Ja se mielellään poistuisi paikalta niin pian kuin vain korrektiuden raameihin sopii. Joku sanoisi minua laiskaksi.

Minä sanoisin minua säästäväiseksi, taloudelliseksi. En kerta kaikkiaan raatsi tuhlata kauniita Luojan luomia elämäni päiviä kaappien sisällä arkistoiden vaippoja tai sukkahousuja. Ulkona paistaa aurinko. Kukas se sanoikaan, että tämä päivä pitäisi käyttää kuin se olisi viimeinen. Aurinko paistaa. Koivut ovat kellanvihreitä. Salli nukkuu paremmin ulkona. Kurinpito on kyllä tärkeää, mutta täytyyhän kaapeissa olla luurankonsa. Hyvä että ovat kaapeissa. Libero-merkkisiä luurankoja sulassa sovussa Pampersien ja Vanttilan muovin ämpärin kanssa. Hyvää päivänjatkoa vain sinne kaappiin, otan vain tästä vielä yhden vaipan, en häiritse enempää. Lähdenkin tästä ulos, pihamaalle. Katselemaan värejä, kaivelemaan kasvimaasta naatteja ja rikkaruohon juuria. Sallikin heräsi jo ja hoputtaa. Lukemiin!

Mitä tästä eteenpäin? Vauva on tuloillaan, se vie ajatukset vähäksi aikaa uusiin ulottuvuuksiin. Isällä ja Liinalla on kesäloma, ja on mahdollisuus käydä mummulassa ja serkuilla, ja ehkä hyvällä mäihällä myös Pensastiellä, entisten naapuriemme uudessa kodissa. Siellä on pallokenttä ja maja ja vaikka mitä jännää. Syksyllä Sohvilla alkaa eskari, joka varmasti helpottaa arjen yksinäisyyttä, kun Severiina -ystävä ei enää asu aivan lähellä. Liinakin on saanut koulusta kavereita, joiden kanssa leikkiminen ja oleminen onnistuu jo aika mukavasti tokaluokkalaiselta reippaalta pyöräilijältä. Leevin tilanne vähän mietityttää. Äidin täytyy olla aktiivisempi, ja lähteä reippaammin leikkipuistoon ja kavereille. Onneksi kavereita voi pyytää kyläänkin, ja monesti he tulevat mielellään. Eiköhän tästä selvitä!

Ulkona on ollut lämmintä ja kaunista. Olemme kuunnelleet radiota aamusta iltaan, ja nytkin alakerrasta kuuluu ohjelmaa Oripäästä. Siksi ajatus vähän pätkii. Isukki on saanut sisäpihan julkisivun valmiiksi ja maalatuksi. En ole osannut ja jaksanut tukea häntä tarpeeksi remonttihommissa, mutta sitkeä työmies kun on, niin hän on siitä huolimatta saanut paljon aikaiseksi. Lapsetkin ovat saaneet nauttia isän läsnäolosta ja lomasta, tälläkin hetkellä talossa on rauhallista sen vuoksi, että tämä ihmeellinen mies jaksoi kuin jaksoikin lähteä taas käyttämään leikki-ikäisiä lapsiaan uimareissulla. Kasvimaalla tapahtuu, samoin kanalassa ja pörrilässä. (Pörri sai eilen ikioman juoksuhäkin.) Ronja on meillä kesälomalla, ja mukavasti on mennyt myös Viirulla ja lampailla, mitä nyt helle on vienyt suurimman terän syömisinnolta. Martta tuntuu joka päivä isommalta, ja pyykkivuori myös, kun on täytynyt pestä tulevalle perheenjäsenelle vaatteita ja peittoja ja lakanoita ensi hätään. Välillä hirvittää, että miten tämän homman saa tasapainoon. Mutta sitten muistutan itseäni, että mitä sitä hirvittelemään, eipä ole minulle elämää annettu hirvittelyä varten. Täytyy osata rentoutua ja nauttia, ottaa osansa itselleen kesästä, kauneudesta ja lomasta.

Toissailtana pyörälenkillä Ronjan kanssa oikein ahmin itseeni tienvarren kukkien kauneutta. Kesäinen myöhäisillan aurinko kultasi kaiken sadunhohtavaksi, ja vieläkin ihanammaksi. Kun muistaa nauttia ja rentoutua ja iloita, jaksaa myös jakaa kaikkea hyvää eteenpäinkin, ympärilleen. Edes pikkuisen. Siispä nytkin suuntaan askeleeni tuonne ulos riippumattoon aivan häikäilemättömän röyhkeän onnellisena. Riipun ja katselen sinistä taivasta ja vihreiden koivunlehtien tanssia yläpuolellani. Saatan päästää Pörrin juoksuhäkkiin ja katsella sen touhuja siinä. Tai sitten saatan lukea kirjaa vähän matkaa. Sitten taas jaksan hymyillä tovin aikaa lapsilleni ja miehelleni.

Lasten sanat ovat sanelmia sanan varsinaisessa merkityksessä. Suloisia sanoja, joita rakkaudella muistellaan. Eilen ryntäsi Sohvi keittiöön paperinippu kourassaan ja kyseli vauhdikkaana, että missä palavi. Sanoin, että verannalla ja sinne pääsivät paprut muiden palavien jätteiden joukkoon. Naapurin Valtter (oikeasti Valtteri, mutta Leevin ja Sohvin mukaan Valtter) taas kyseli Leeviltä riippumaton liepeillä, että aijotko nää Leevi mennä isona armejaisiin. Siellä kuulemma heitellään ilmaan savikelloja ja jos niihin ampuu ja osuu, niin ne menee aivan rikki. Ihaan tosi!

Kesälomaa vietellään. Tai vietetään. Kesäisempiä lämpimämpiä aurinkopäiviä voisi kyllä vietelläkin tänne pohjolaan päin. Vietän myös äitiyslomaa, sekä tarkoitus oli viettää myös lukulomaa. Olen kyllä lukenut jo yhden kirjan uusintana, ja elämyksestä se kävi, kas kun olen lukenut sen viisitoista vuotta sitten eka kerran. (John Steinbeckin Eedenistä itään.) Lukuloma saattaa silti ehkäpä jäädä aika hailakaksi haaveeksi vain, koska käytäntö ja elämä tunkee korvista, silmistä, suusta ja ihosta sekä sisään että ulos. Hyttysiä ja vauvan potkuja. Lasten puhalteluja, laastarointeja ja ravitsemusta. Tipujen seuraamista, juottamista ja muidenkin eläinten esittelyjä naapureille ja tuttaville. Kasvimaan laittoa, paleltuneiden kesäkurpitsojen suremista. Mansikantaimien istutusta, puiden ja pensaiden juurruttamisia ja huolehtimista. Maanisen miehen toppuuttelua, kesäilman haistelua. Mummonpalsamien kastelua ja tomaatintaimien istutusaikeita. Ruskosuohaukkaperheen liitelyä taivaalla täytyy myöskin niskat kipeinä seurata. Mää haluaisin myös ommellakin. Mekon mulle ja peiton vauvalle. Mutta luulkaa vain että saan niitä tehtyä. Elämää.

On mukava, kun on tutkittu raskaana olevien naisten aivoja. Ne pienenevät kuulemma, raskauden myötä. Jees, siinä hyvä selitys, miksi Sivuseikan päivittäminen ei tahdo millään onnistua. Ei inspiroi kirjoittaa sutta. Eikä kettua. Kanoista voin mainita, että ensi viikolla pitäisi kuoriutua pesänvaltaaja -Klaaran omat munat, (9 kpl), jännittää kuinka moni munista kuoriutuu. Tohvee -kanaäidin tiput (5 kpl) ovat kohta jo pariviikkoisia, huomenna ajattelimme siirtää ne ulkotarhaan, josta on kyllä vapaa kulku sisään ja ulos, mutta kanat eivät ole oppineet käyttämään korkealla olevaa kulkuaukkoa. Tikapuutkaan eivät ole auttaneet vielä asiaa. Mutta onhan noilla kanoilla aika pienet päät, joten pienet on aivotkin. Jos on siis pienet aivot mulla, niin tiedänpähän, että läheltä löytyy vielä pikkuaivoisempiakin. Pässien aivojen koosta en ole varma, mutta eilen Esko ja Pertti -pässit muuttivat Haukiputaalle, lisäämään sikäläisten kesänviettäjien yleistä ja yhtäläistä älykkyystasoa.

Olen ollut onnellinen ja nauttinut. Väsynytkin olen ollut, aika ajoin. Jos ei ole ollut päässä väsy, niin jaloissa ainakin. Onneksi sain monivuotisen haaveeni toteutettua, kun riippumatto roikkumassa kahden kauniin koivun välissä. Se on kyllä kahden hengen matto, mutta koska tuo Mies ei katso tuollaisiin lekotteluvempaimiin päin muulloin kuin pyhäpäivisin, niin saan olla siinä ihan rauhassa kolmistaan Leevin ja Martan kanssa, ja tietysti parisataa hyttystä mukaan laskettuna. Olen oikeastaan tuuminut, että tänä kesänä aika moni haave ja unelma on toteutunut. Piha on täynnänsä juoksevia ja päivettyneitä pellavapäitä, kanatarhassa kiekuu komea kukko ja kasvimaakin on. Mutta olenhan lukenut myös Leinoa, ja tiedän, että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Siksi ei tästä onnesta enää enempää täällä.

Tyttäreni kavereineen ovat pykänneet pystyyn komeaa kioskia. Avajaiset ovat lauantaina. Kioski on täysin lasten rakentama, siinä on värikäs kyltti ja valkoisella taustalla sivustassa hinnasto. Tarjolla on karkkia, tikkaria ja tikkujäätelöitä ainakin, ja kaikki maksaa alle euron tai sinne päin. Kylkiäisinä saa käydä katsomassa kanoja, lampaita, Pörriä, Viirua sekä miestä, jolla on komeat ruskeat paljon käytetyt ammattimiehen työhousut ja hikinen niska. Toivomme avajaisiin aurinkoista säätä, mutta eihän se sadekaan häiritse, sillä kioskia voi pitää varmaan myöskin autotallissa. Tervetuloa lauantaina!

Kevään riemua. Leevi on ajanut ojaan.

Pikkusisko ajaa rattorilla kesäloman ensimmäisenä päivänä.

Liina, Noora ja Liinan synttärilahja, pieni Pörri.

Pörri pääsi vähäksi aikaa loikkimaan kanojen pihatarhaan.

Niin, siis Pörri oli se lahja, mutta varsinainen projekti oli myös Pörrin koti.

Tämä kuva on otettu tänään. Suurin osa Tohveen tipuista on kuoriutunut.

Tohvee-emo pikkuväen kanssa.

Eräs raataja rahanalainen nauttii kesälomastaan täysin rinnoin. Etualalla enkelipelakuu ja taustalla tämän päivän projekti, kanojen ulkotarha.

Tämä kuva on lauantailta, Niementien maisemista. Serkukset juhlivat tätinsä Heinin lakkiaisia. Aarni ja Eelis eivät suostuneet perinteiseen asetelmaan. Saara-Kaislakin (kuvassa keskellä) on serkusten täti.

Yritän siis muuttaa tapojani.

Kevättalvisia kuvia löytyy flickeristä.

Lapsilla oli rattoisaa, kun ei ollut liikaa ohjelmaa. Yläkerrassa sai legot olla ihan rauhassa lattialla kirjojen ja lehtien joukossa. Ei niitä isä joutanut miettimään, yhden asian mies kun on. Jos mielessä on kaapit, niin sinne ei muuta mahdu. Äiti olisi joutanut, mutta poskien jomotus oli valtaisaa, hampaat siinä meinasivat tippua samassa rytäkässä ja leukaluukin tuntui että olisi mädännyt justiinsa. Joku vielä peloitteli, että raskaana ollessa poskiontelotulehdus on erittäin vaikea saada parantumaan. Niinpä olin Martan ja sohvan välissä niin paljon kuin voin, ja tein kaikkeni että jomotus lähtisi sinne missä pippuri kasvaa. Martta hyppi ja pomppi mahallani, nimittäin hän oli ainoa, joka hieman turhautui äidin sairastelusta. Äidin lisäksi tietysti, tottakai. Olinhan niin masentunut ja maassa että keskiviikkona saattoi kuulua puoleenväliin Ervastinkylän lenkkiä kun emäntä Porari porasi. Martta on kyllä erittäin fiksu ja oppivainen tyttö, mutta empatiakyky ei ole vielä kovinkaan pitkälle kehittynyt. Hän suhtautui äidin itkuun kuin johonkin hauskaan leikkiin.

Itkin menetettyjä hiihto- luistelu- ja eväsretkiä, joita olimme suunnitelleet lasten kanssa. Itkin elämän surkeutta ja omaa kelvottomuuttani. Lammastalous on yksinkertaista, siinä tällainen sairasteleva emo laitettaisiin oitis poistoon, uutta vain tilalle. Kotiperhetaloudessa vastaava ei käy niin jouhevasti. Olen jo kyllä muutaman kerran erehtynyt lipsauttamaan, että äiti kyllä kuolee pois. Leevi on mennyt käsittämään, että kun äiti kuolee, niin taloon tulee paha äitipuoli. Hän on jo suunnitellut, että se voitaisiin sitten ampua jouskarilla. Isä sanoi yhdessä tällaisessa keskustelutilanteessa, että toivotaan, ettei äiti kuole vielä pitkään aikaan. “Niin, ei ainakaan ennen mun synttäreitä, ko silloin mää saan sen jouskarin”, säesti Leevi isäänsä.

Perjantaina Samuli lähti kolmen koplan kuskiksi Katinkultaan. Sitä ei oltu suunniteltu etukäteen, mutta suurta ja mahtavaa se oli tyttöjen mielestä. Aikaisin aamulla Sohvi heräsi pakkaamaan ja huolehti mukaan kahdet puhtaat vaatekerrat. Unelmien täyttymys oli, kun tytöt saivat jäädä lomalaisten seuraksi yöksikin. Hiihtivät kuulemma kaksi lenkkiä ja kävivät tietysti kylpylässä saman verran. Suurkiitokset mummulan väelle tästä lomasta, jonka järjestitte täten myös minulle. Sen ansiosta sain nauttia kotona ihanasta rauhasta ja jopa ajoittaisesta hiljaisuudesta, poskien jomotus rupesi hellittämään ja pää pysyy taasen pystyssä. Se on vaatinut monia tunteja ekstra-unta, mutta se on pieni hinta tästä hyvästä olosta ja onnellisesta mielestä. On se hyvä, että on joskus sairas, että osaa nauttia terveestä ruumiista kunnolla!

Hiihtoloma päättyi tänään tosi mukavasti, kun ajoimme lasten kanssa isoon mäkeen Kempeleeseen ja laskimme koko porukka mäkeä sydämemme kyllyydestä. Mäki oli toden totta liukkaassa kunnossa ja vauhti oli kova. Martankaan päätä ei huimannut isän kanssa laskiessa, vaikka yhtä tyytyväinen hän oli laskiessaan pyllymäkeäkin. Hyvin se meni, tarvitsi vain käsillä ottaa vauhtia kymmenen sentin välein.

Tämän loman aikana olisi Jessi-uuhemme pitänyt pyöräyttää pari karitsaa. Päivystetty on ahkerasti, mutta Jessi ei näytä tietävän mistään mitään. Kaurat ja rypsit on vain mielessä, ei mokoma ensisynnyttäjä ymmärrä yhtään täysien utareittensakaan päälle.  Minua jännittää kovasti, minkä värisiä karitsoita sieltä tulee. Jessi on musta, kuten tulevien karitsoiden isäkin, mutta geenibiologian oppien mukaan karitsat voivat olla myös ruskeita 25% todennäköisyydellä. Toivon ruskeaa uuhta, mutta samanvärinen pässikin kelpaa. Silloin meillä olisi jo mukava värisuora: harmaa, musta ja ruskea. Kaikki elämän värit. Samuli lupasi tänä yönä hoitaa yöpäivystyksen. Lupaan, että Sivuseikka päivittyy heti, kun karitsat ovat jaloillaan!

Neljä lasta, vähän useampi kotieläin ja vanha talo ja muut kuriositeetit ovat opettaneet meitä sen verran, että osasimme nauttia joka hetkestä, jotka vietimme rakkaan farmimme ulkopuolella. Nautimme, vaikka lauantaina ei paistanutkaan aurinko. Nautimme pyhänä, koska aurinko paistoi. Illalla nautimme, kun saimme rauhassa lukea kirjojamme. Nautimme rauhallisesta aamiaisesta pienen ikkunan ääressä. Ikkunasta näkyi pakkanen, aurinko, Pielisen ranta ja lahdessa nököttävä tsasouna. Ja kaikkialla valkoista lunta ja valkoisia koivuja, korkeita mäntyjä. Nurmes on koivujen kaupunki.

Erityisesti tuollaisesta edellä mainitusta aamiaisesta kiireettömyydessä ja kaikessa rauhassa olen unelmoinut satoina aamuina. Viikonloppuna unelmat toteutuivat, mikä tuntui ihanalta. Mutta tänään oli kuitenkin jälleen yksi sellainen unelmointi-aamu, kaikesta huolimatta. Tottakai unelmointi tässä tilanteessa tuntui hiukan epätoivoiselta, mutta ehkä se tänään kohdistuikin siihen, että ollapa vielä eilinen aamiainen. Aurinko tuossa, Samuli tässä ja teekupponen kädessä. Mutta ei, oli kolme nuhaista ja yskäistä tyttöä ja yksi kovaääninen poika, joka vaatii hiljaisuutta jotta saisi huutaa rauhassa. Teetä täytyi tarjoilla kaikille, jokaiselle yksilöllisin lämpötiloin ja hunajapitoisuuksin. Ja se leivän teko. Yhdelle ei ehdi ensimmäistä tehdä, kun jo toista pyytää. Toinen tykkää juustosta vain joka toinen aamu. Kolmas heittää leivän lattialle huomatessaan purkkakipon hyllyllä. Se kovaääninen pauhaa tuolilla seisten: “siellä missä kauhimmainen korppi huilailee!”. Kyllähän tehoäiti, minkä tahansa koneen vertainen, tästä selviää. Kun kerran tietää, että kun pöytä tyhjenee, niin siihen ilmestyy höyryävä teemuki ja kaksi leipää ja sen ääreen hermorasitettu nainen. Mutta eipä tieto tänään pidä paikkaansa. Siihen idylliin työntyy myös katkerasti itkevä puolitoistavuotias ja tulee syliin heilumaan niin, että vain hullu koskisi siinä höyryäviin juomiin.

Kaiken kruunaa se, että iltapuolella mies, harvinaisen pirteänä ja iloisena palaa kotiin ja huomaa surkeaa tilaansa häpeävän vaimonsa istuvan olohuoneen nurkassa. Vähän aikaa tilannetta seurattuaan hän toteaa kummalliseen opettavaiseen sävyyn: “Ne on yllättävän vahingollisia tuommoiset reissut.” Niin, niin varmaan onkin, enpä kiellä, mutta kyllä siellä reissussa oli mukavaa, oli se sitten vahingollista tai ei. Ja myönnettävä oli, opettajasmiehen se, myönnettäväpä hyvinkin.

Muuten, asiasta aiheeseen, meillä kaksi nuorinta ihmistä ovat käynnistäneet eräänlaisen “Laulun lumoihin!” -projektin. Martta opettelee tiu tau tilheä  ja laivalaulua, Leevi on (aiemmin mainitun laulun lisäksi) ihastunut kapteeni koukkuun. On veikeän kuuloista, kun hän laulaa ääntäen tietyt kohdat hieman epäselvästi, ettei kenelläkään olisi nokan koputtamista, kun ei voi tietää menikö se oikein vai sinne päin. Minä kuitenkin terästäydyin ja sain ylös seuraavan laulunpätkän: “Hän uskalsi kukkoa kivittää, ja uhmasi virkeä vikittää, oli MEERTEEN KAAUHuu…” jne.

Kotona on lennellyt argumentteja ja vasta-argumentteja niin, että niistä ei enää erota kumpi on kumpi. Ja siinä sivussa itse asia on kolhiutunut tunnistamattomaksi.

Tänään se kauan odotettu ensimmäinen muna oli sitten tullut. Nököttää nyt onnellisen vaaleanruskeana ja pienenä suurten valkoisten tehomunien vieressä samassa kennossa. Varmaan sitä vähän ujostuttaa olla erivärinen kuin muut, mutta toivon, että puolen vuoden päästä suurin osa kananmunistani olisi ruskeita. Viime lauantaina meille tulivat neljä kanaa ja kukko Pasi Einari. Leevi antoi ensin kukollensa yhden toisen pas -tavulla alkavan nimen, mutta sitä minä en hyväksynyt, joten Leevi sanoi että se tarkoittikin Pasi Einaria. Kolme kanoista on vasta nuorikoita, jotka eivät muni, mutta yksi on jo kaksivuotias muniva Klaara jonka uusia omistajia ovat vanhempani. Kanojen myyjä kyllä sanoi, että Klaara voi pitää muuton takia pienen munintatauon, mutta siitä huolimatta Liina kavereineen on seurannut silmä kovana kanalassa joka päivä munan ilmestymistä pesään.

Sain joululahjaksi (viime jouluna siis) mieheltäni kanalalahjakortin. Paketti sisälsi lahjakortin lisäksi kaksi kirjastosta lainattua kananhoito-opasta. Nyt lahjakortti on lunastettu, ja kanalassa kuopsuttaa onnelliset Suomen maatiaiskanat, Alhon kantaiset. Suomessa on kymmenen vuotta säilytetty aitoja maatiaisia virallisen säilytysohjeman avulla. Suomalaiset maatiaiset ovat tottuneet aika hyvin kotimaamme oloihin, ovat vaatimattomia, hyödyntävät hyvin luonnosta saamaansa ravintoa ja ovat innokkaita hautojia. Maatiaiset elävät pidempään kuin tehotuotantoon jalostetut hybridit. Muuten, asiasta puheen ollen, voisin syyttää erästä ystäväpariskuntaa tästä kaikesta maatiaishörhöydestä, vaikka eihän se heidän syytään loppujen lopuksi ole. Mutta kuitenkin, päivänä muutamana muutettuamme tänne Ervastinkylälle, he toivat tupaantuliaisina Kirsti Hassisen kirjan Maatiaisten matkassa. Siitä sain alkuinnostuksen ja rupesin etsimään asiasta ja asian vierestä lisää tietoa. Tuo kirja on mukava kirja, enemmän tarinointia, ei niinkään eläintenhoito-oppia. Siinä on kauniita, hullaannuttavia kuvia ja sitä voi lukea vaikka lapsille. Suosittelen!

Meillä on tapahtunut myös muuta. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Kun on kerran eläimen hankkinut, niin on valmis hoitamaan sitä sen sairastuessa ja saattamaan se jopa viimeiselle matkalleen. Sunnuntaina en ehtinyt nauttia kanoista kovinkaan paljoa, kun Titanic-Tiina-uuhemme sairastui. Mitkään tropit eivät auttaneet, ja oli niin hirveää katsella maassa sätkyttelevää kärsivää lammasta, että lopetuspäätöstä ei tarvinnut kauaa miettiä. Todennäköisesti jäykkäkouristus. Ihmiset rokotetaan jäykkäkouristusta vastaan, mutta eläimet vain suurissa tuotantoyksiköissä. Jossain vaiheessa Tiina on saanut pöpön jostain haavasta tms. Eläinlääkäri ei ehtinyt paikalle, mutta lohduttavaa on se, että jäykkäkouristuskohtauksen ollessa käynnissä mikään apu ei enää ehdi ajoissa perille.

Nyt on Lulu-uuhi toistaiseksi yksin karsinassaan, ja laumaeläin kun on, kärsii selvästi yksinäisyydestään. Onneksi huomenna on tulossa jo uusi karsinakaveri. Tällaista se on kuin on eläinpölhö.

Samulilla se rankka viikonloppu vasta on ollutkin. Lauantai meni koko päivä kanalaa rakentaessa. Sunnuntaina hän sai olla lähes täysipäiväinen yh-iskä, jonka tehtävänkuvaan kuului kaiken lisäksi poissa tolaltaan olevan, ulos ja sisään ryntäilevän ja käsiään vääntelevän vaimon katseleminen ja rauhoitteleminen. Kaikkeen se mieskin voi joutua kun pahaa aavistamatta taluttaa alttarille neitosen, joka ensi alkuun tuntuu ihan kesyltä ja tavalliselta. Niin on raukka jo tilanteeseensa lamautunut, että väittää, että on saanut elämältä jopa ehkä parempaa mitä osasi toivoakaan. No, en minäkään olisi silloin parinkympin kynnyksellä uskonut, että meillä on muutaman vuoden päästä punainen tupa ja tunkio pihan perällä.