Aihearkisto: Sekalaiset jutut

No nyt!

No nyt olenkin jo aika hyvällä tuulella. Tottakai. Takana monta päivää kylpylälomaa.

Mukava se on tämmöisen poppoon kanssa lomailla kylpylässä jossa muut ovat mummoja ja vaareja tai niiksi haluavia. Käytävillä raikaa kaksivuotiaan tarzan-huudot ja kaikki rouvat ja sedät hurmaantuvat hänen silmistään ja hymystään joka jo itsekin tietää että on vastustamaton. Hymy siis. Nelivuotias on oppinut lukemaan ja lukee joka paikassa olevia kylttejä: ”ky-py-lä-ho-tel-li, tuossa lukee kylpylähotelli”. (Kaksivuotiaskin on oppinut kylteistä sen verran, että niissä lukee kyl-py-lä-ho-tel-li.) Kuusivuotias on haltioissaan, hän miettii että onko hänen lomansa eskarissa kaikkein paras. Varmasti on, aamupalallakin vaan lättyjä ja sillain!  Isot tytöt huitelevat käsilaukut keikkuen ja uivat ja käyvät ”kuntsalilla”. Kahdeksanvuotiasta pojankoltiaista ei juuri näy, hän on saanut kaverin ja aktiviteettia piisaa. Ensimmäisen päivän iltana väsynyt onnellinen pää tyynyssä hän kertoi löytämästään vanhasta limsa-automaatista. ”Siinä luki kyllä cola 20 senttiä, mutta sieltä tuli vain vettä, ei tarttenu laittaa rahaakaan.” Seuraavana aamuna mekin näimme sen anteliaan automaatin. Kylläkään se ei näyttänyt hirveän vanhalta ja siinä oli muovipikareita telineessä. Näytössä luki cold 20 °C. Joimme kaikki sitten siinä sitä colaa, oli ihan raikasta, hyvän makuista vanhentuneeksi colaksi. Ja joimme sitä joka kerta siitä ohi mennessämme, tai ainakin lapset joivat, heillä oli siinä kohtaa aina hirveä jano. 

Minullehan tämä on ollut lomaa ennen kaikkea. Ei ole tarvinnut pestä pyykkiä, ei siivota, ei tiskata, ei laittaa ruokaa, ei edes pärjätä yksin näiden villikkojen kanssa. Olenpahan vain oleskellut, lepäillyt vauvelin kanssa ja seuraillut ihmisiä, sotaveteraanejakin kuunnellut aamiaisella naapuripöydästä, kunnioitan heitä ja haluaisin kuunnella lisää. Ja jakanut pieniä lastenhoitoaskareita miehen kanssa sovussa kahtia. (Kevyttä kesäheinää.) Ja sain ystävänpäivänä eräältä ystävältä kirjan, joka kirkasti senkin viimeisen siivun lomasta minkä tuo epätalvinen keli yritti masentaa. En osaa sanoa muuta kuin että pidin siitä hyvin paljon, en tosiaan muuta. Kirjan nimi oli Ilja Ehrenburgin ”Tsehovia lukiessa”. En ole koskaan ennen alleviivaillut kirjoista mitään, se on tuntunut minusta maallikko-lukijasta jotenkin ”nipolta”, mutta nyt sorruin siihenkin. Kirjoitin nimeni tussikynällä kirjaan ja pidän sitä lähimmässä kirjahyllyssäni! (Ehkä joku asiantuntija nyt sanoo että sehän on vain se ja se esseekirjanen Tsehovista, hyvin naiivi ja niin pois päin, sanokoot, minä luin sitä kuin se olisi ollut hasselpähkinäsuklaalevy, säästin joka illalle yhden rivin, viimeiselle kaksi!)

Isäntä ei ole kuulemma ole päässyt lomailun makuun niinkään, vaikka hän on nyt todistettavasti ihan viittä vaille atleetti. Hän on täällä perheen ja lasten takia, eli aika tavalla siis itsensäkin. On uinut koko konkkaronkan kanssa illat pitkät, kantanut heitä olkapäillään ja organisoinut. Atleetin paperit hän sai semmoisesta kehoanalyysilaitteesta, ja se onkin ollut loman puheenaihe. Minua ei koko laite huolinut, liikaa metalliosia kehossa. Ja ehkä vaikka olisikin huolinut, niin kateushan se on saanut minut sanailemaan, olenhan itse kaukana atleetista. Onneksi miehelläni on myös huumorintaju kohdillaan, se on yksi tärkeimmistä avuista (tämmöisessä) elämässä. Sen verran kaksivuotiaallakin on korvia, että käytävällä kävellessään hän pysähtyi ja kääntyi kahden rouvashenkilön puoleen ja vakuutti kirkkaalla äänellä, että ”meijän äiti on kunnossa!” Tädit siihen vähän säikähtäneenä, että voi, onko. Poika vastasi että on on, ja jatkoi matkaa.

Ja poika oli oikeassa. Kyllä tämä äiti on kunnossa taas jonkin tovin, miksi ei. Kun on ollut niin hyvä loma!

Tukko

Nyt on ollut tukkoisuutta ilmassa. Isäntä niiskuttaa sängyssä nenäänsä (työt ovat alkaneet) ja minulla taas on jonkinlainen kirjoitustukos päässä. Johtunee jostakin kummallisesta väsymyksestä. Sitä ei tietenkään pitkän loman jälkeen saisi olla. Mutta kun on niin on, minkäs teet.

En ole mielissäni elokuuhun kuuluvasta kesän laimenemisesta ja tiivistymisestä hiljaa syksyn tummaksi tuoksuksi. Ennen vanhaan elokuu ruukasi hurmata minut monta kertaa vuodessa, mutta ei nyt. Vaikka kesällä riitti lämpöä ja aurinkoa, niin en malttaisi vielä päästää niitä menemään. Haluaisin istua edelleen badenbaden -tuolilla juomassa aamu- tai päiväkahveja isännän kanssa, jolla on pölyiset remonttihousut jalassa. Haluaisin nostaa jalat aurinkoon ja riippua kolme tuntia riippumatossa lukien jotain levollista kirjaa.

Vaikka ihanhan tässä vielä on kesä. Sunnuntaina pyöräilimme Papinjärven takaa hiekkateitä pitkin uimaretkelle. Ranta oli hiljainen kun tulimme, mutta siihen se hiljaisuus loppuikin sillä erää. Lapset uivat, perheen pää viritteli makkaranpaistotulia nuotiopaikalle ja minä makasin pyyhkeen päällä kyljelläni ja ajattelin, että paikkahan on oikeastaan kovin idyllinen näin hiljaisena. Jos tämä olisi näin rauhallinen paikka, niin tämä olisi varmasti tosi suosittu mesta. Niin kuin onkin, siis suosittu. Paluumatkalla istahdimme mummulan pihassa, ja siinäkin aurinko lämmitti, ruusujen ja kukkien keskellä. Voisi vain istua ja olla.

Kun ei ole kovin innoissaan syksystä ja sen touhujen alkamisesta, niin kesälomassa on varmaan ollut jotain vikaa. Hyvä kesä, saimme keittiönkin täydellisen purkamisen jälkeen uudelleen käyttöön. Puuhaa riitti. Lastenkin kanssa niin väsyi. Viikon olimme lomalla ja reissussa Etelä-Suomessa, ja vaikka tuntui että ei jaksa millään lähteä, niin se kannatti. Reissu onnistui mainiosti ja lapset nauttivat Suomenlahden lämpimästä vedestä ja mummin ja papan hoidosta ja huomiosta, minä Pernajan metsikön suurista mustikoista, joita oli paljon. Mutta kun kuitenkin vielä väsyttää eikä jaksaisi. Välillä hyppää mieleen ajatus, että mihin karkuun sitä juoksisi kun se syksy tulee niin nopeasti ja hyökkää kimppuun.

No, viikonloppuna kyllä juoksenkin miehineni vähäksi aikaa karkuun johonkin. Jos se auttaisi edes pikkuisen. Kun tänään poimin juolukoita (ennen en ole niin tehnyt) ja metsä tuoksui elokuulta ja oli rauhallista vaikkakin Nalle läähätti koska on aina vähän peloissaan metsässä, päätin että otan Uunin mukaani viikonlopuksi. Olen pitkään säästänyt sen lukemista johonkin rauhalliseen hetkeen, joita ei täällä kotona paljon ole, kun yöllä ei jaksa muuta kuin nukkua. Viikonloppua ja Uuninmuurausta odotellessa on hyvä elää!

Iloakin voi tuntea, vaikka onkin tällainen väsynyt ja hidas isomahainen olio. Enitenhän iloa antavat nuo rakkaimmat ja rasittavimmat; lapset. Tietysti myös mies. Ja muut läheiset ihmiset. Ja ensimmäistä kertaa oikein kunnolla omenapuutkin, jotka ovat aiemmin tuottaneet enemmänkin vain huolenhäiviä. Kummassakin elossaolevassa puussa on nyt suuria kauniita omenoita! Lähdimme kotiporukalla (sis. Salli, Martta, Nalle ja minä) hakemaan aamupäivällä postia, ja mennessämme puiden ohi poimin rohkeasti kummallekin tytölle oman omenan. (En tiennyt ennen kuin maistoin, olivatko ne kypsiä. Olivat, ja hyvän makuisia myös, voitte uskoa!) Niin, siinä kun kävelimme hiljakseen kohti postilaatikkoa, Salli takki päällään, huppu päässään ja pienet kroksit paljaissa jaloissaan tallustellen ja omenaa mutustellen, Martta pupumekossaan ilmavasti tanssahdellen ja omena kädessään heiluen, siinä minä tunsin iloa. Martta kysyi, että onko tänään tämä päivä vai huominen, niin ajattelin että tämä päivä, tämä hetki. Tyttöni pienet ja tämä ilma, nämä omenat, nuo vaaleat pellavaiset tukat, joita kumpikin on itse saksinut. Minun onneni.

Kisakirjoituksia

Löysin netistä viime viikolla tiedon, että tammikuun lopussa päättyisi hevosaiheinen kirjoituskilpailu. Minähän en niin lyhyellä varoitusajalla ehtinyt osallistua, mutta Liina ja Sohvi ehtivät. ”Mitä siinä kö kirjottaa vaan äkkiä jonku tarinan”, eihän siinä sen kummempaa. Tytöt juoksivat huoneeseensa ja kynät alkoivat kummallakin sauhuta. Sain kirjoitukset luettavakseni alle tunnin sisällä. Minusta ne olivat mainioita. Ja ylpeänä äitinä en voi olla julkaisematta niitä täällä, alkuperäisinä, korjaamattomina, ”puhtaaksi” kirjoitettuina kylläkin.  Joten olkaapa hyvät:

Siljan hevonen

Äiti! Huusin heti saatuani oven auki. Ketään ei kuitenkaan ollut kotona. Kiipesin portaat ylös omaan huoneeseeni. Huoneen ovessa oli lappu jossa luki : Tulen kolmen maissa.

Avasin huoneeni rullaverhon auringon valo tulvi hämärään huoneeseen. Otin läksykirjat pöydälle ja aloin tehdä läksyjä. Siskoni Milja tuli koulusta. Hän oli saanut oman hevosen 11 -vuotiaana ja kun minä täyttäisin hiihtolomalla 11 saisin oman hevosen. Ja hiihtoloma alkaisi jo viikon päästä! Kun olin tehnyt läksyt otin kirjan jota olin eilen alkanut lukemaan. Sen nimi oli : Kuinka valitsen hevoseni?  Koiramme Minni hyppäsi sängylleni. ” Silja. Oletko sää syönyt jo”? Milja kysyi ”En ole. Mennäänkö syömään”? Vastasin.” Joo mennään vaan ”. Sanoi Milja.  Sitten menimme syömään.

Syntymäpäivä aamuna heräsin varhain. Kun Isä, Äiti, Stiina, Tiina ja Milja tulivat laulamaan minulle olin nukkuvinaan. ”Onneksi olkoon” he sanoivat yhteen ääneen.

Stiinalta ja Tiinalta sain lahjaksi : satulan, suitset ja loimen. Miljalta: harjat, harjapakin ja puhdistus aineita.

Käännyin katsomaan mitä olin saanut äidiltä ja isältä.

Heillä oli kortti jossa luki : joku tallissa sinua odottaa…

”Lahja tallissa”!! ”Onko se hevonen” ?? ”Kyllä. rauhoitu nyt”. Äiti sanoi. Puin heti päälleni ja juoksin tallille. Juoksin Stiinan, Tiinan ja Miljan hevosten ohi viimeiselle karsinalle. Siellä oli tosi söpö hevonen. ”Sen nimi on Jade.” äiti sanoi. Menin heti ratsastamaan Jadella Se meni aivan ihanasti käyntiä ja ravia. Sitten laukkasinkin kenttä viisi kertaa ympäri. Ja voi kuinka upea laukka sillä oli. Kun olin ratsastanut kentällä niin kysyin muilta että lähtisikö ne minun kanssa maastoon. Ja kaikki pystyivät lähteä. Kun  lähdimme äiti sanoi että pitää tulla kahdelta kotiin. Menimme  laukka polulle ja sitten este polulle ja jade hyppäsi tosi hyvin.

Sitten lähdimme kotiin.

Liina 9v.


Oma hevonen

Kun tulin kotiin äiti ei ollut kotona. Enkä tiennyt mitä voisi syödä. Tein kuitenkin läksyt sitä ennen. Lähdin sitten kaverille. Siellä mun kaverilla oli hauskaa. Mutta kun mä katsoin kelloa niin mulle tuli kiire. mä huomasin että mulla on tänään ratsastustunti. kun mä tulin kotiin niin mä huusin kun sain oven auki äiti äiti me hypättiin esteitä! Hyvä sanoi äiti osasitko osasin. Yää nono vauva heräsi. Käy iltapesulla ja mene sänkyyn  mä tein mitä isä käski ja menin nukkumaan  seuraavana aamuna kun puin ulkovaatteet pääle ja menin pihalle ja kumastuin. näin ihka oikean hevosen  äiti sanoi että se on mun lähdin heti ratsastamaan tämä tarina päättyy tähän.

Sohvi 7v.

Minusta nämä kummatkin olivat tosi sympaattisia, vaikkakin jokunen seikka meidän perhe-elämästä paljastuu lasten näkökulmasta. (Se on muuten tärkeä.) Niin kuin tuo yksin kotiin tuleminen ja syötävän miettiminen, se. Lähes aina olen kotona siihen aikaan, mutta se ei vissiinkään ole kirjoituskelpoinen asia. Sekin selviää, että äiti ei ole kovin innostava eikä innostuva tyyppi, kuin myös se että isä laittaa lapset yleensä nukkumaan.  Ekaluokkalaisen kirjoituksesta näkee suloisesti, että välimerkit hallitaan silloin kun jaksetaan keskittyä.

Isä lähti viemään tyttöjen kanssa kirjoituksia postiin maanantai-iltana kaupunkiin asti, kun muuta kautta ei enää ehtinyt. Innokkaasti jo odottelevat palkintoja. Minä surkale salaa toivon, että tytöt olisivat unohtaneet koko kilpailun ennen toukokuuta, jolloin palkitut julkistetaan. Se on kovaa tämä kisaaminen.

Sekavainen juttu

Tässä teille yksi tyyppi, joka osaa olla samoihin aikoihin oikein tyytyväinen ja iloinen, ja silti jonakin hetkenä horjua upottavan synkkyyden ja yksinäisyyden kuilun partaalla.

Tai en minä itseäni teille siis niinku anna. Esittelen vain, että eikö olekin hullua. (Että enkö olekin hullu.) Mutta onpa sitä samaa vikaa näemmä joissain muissakin havaittu. En kerro kenessä.

Nytkään ei ole mitään extremeä odotettavissa, tai tietysti parin viikon päästä siskon kihlajaiset.  Tämmöistä saunan rakentelua ja pyykin pesua ja ohukaisten paistamista niinä iltoina kun huvittaa. Kuitenkin välillä se ilo oikein pompahtelee niin korkealle, että kattoparruja hipoo. Pikku-ukko Ilo nimeltään. Pikkuisia ukkeleita ja akkeleita ne ovatkin, jotka tässä emännässä saavat sen ilon hyppelehtimään ja elämöimään. Juoksemaan niin että kärpässienen värinen pallonmuotoinen vaippa heiluu tomerana puolelta toiselle hätääntyneenä ettei vain putoaisi kyydistä pois.

Tänään pidin pianotunteja. Välillä jopa meinasi hymyilyttää. Olin yhdenkin kerran selvittämässä yhdyskaaren merkitystä uneliaan oloiselle tokaluokkalaiselle pikku-ukolle, kun hän keskeytti minut sanomalla hitaasti: ”Tiiäkkö mitä. Vähän paha ko mulla on vasemman jalan pottuvarpaassa nuita känsiä. — Vaikka kuinka monta, ainakin viis. — Ei niitä taho saaha pois ku ei muista hoitaa.” Sitten poika käänsi katseensa minuun ja odotti arvoisan opettajansa arviota känsistään vasemman jalan pottuvarpaassa. Katsoin kiinteästi yhdyskaarta muistaakseni. Jonkun ajan päästä sitten vastasin epävakaisella äänellä, että on kyllä tosi paha.

Mukavaa hommaa tuo pianonsoiton opettaminen. Ja tärkeää, se tuntuu luissa ja ytimissä asti.

Monet muutkin asiat tuntuvat tärkeiltä. Kuten se, että lapset tekevät kaikkea niitä asioita, mitkä joitakin aikoja sitten olivat itsestäänselvyyksiä. Laulavat, soittavat, leikkivät, kiipeilevät puissa, retkeilevät, piirtävät, maalaavat, pyöräilevät, juoksevat ja juoksevat. Sotkevat. Tekevät majoja ja leiriytyvät. Leikkaavat pahvitorneja ja silppuavat styroksia. Piirtävät ruutuja asfalttiin hyppäävät narua. Rimpuilevat leikkipuistoissa ja käyvät kylässä. Kaikki tämmöiset asiat ovat ennen olleet niitä lasten touhuja. Nyt niistä puhutaan painokkaasti ja arvokkain äänenpainoin.

Minäkin voisin nyt oikein kunnolla paasata esimerkiksi tuon laulamisen puolesta. Laululeikit ja ulkomuistista laulaminen ovat tehokasta aivojumppaa lapsille, ja kaupan päälle mukavaa. Kielelliset taidot kehittyvät, se on tutkittu juttu, samoin se että laulaminen auttaa tarkkaavaisuuden suuntaamisessa. Jos haluaa auttaa lapsen puhumaan oppimista tai koululaisen menestymistä koulutehtävissä, niin ei muuta kuin yhdessä laulamaan vain koko konkkaronkka! Joka paikassa voi laulaa. Kotona töissä ja leikeissä, leipoessa, ulkona pyöräillessä ja puuhaillessa. Automatkat saa kulumaan laulaen kuin vettä vaan. Ja se ei ole niin justiinsa meneekö kaikki niin kuin oppikirjoissa. Kunhan kaikilla on mukavaa. Laulaessa voi vitsailla ja temppuilla ja pelleilläkin vähäsen, voi laulaa myös kun oikein surettaa, harmittaa tai on hirmu ikävä. Sitä aina sanotaan, että liikunnasta on iloa ja apua moneen asiaan, niin minä uskallan väittää näin julkisesti, että niin on musiikista ja laulamisestakin. Vanhainkotikäynnillä olen huomannut joskus, että dementoituneen vanhuksen ajatus saattaa olla kirkkaana yhden hetken: silloin kun lauletaan tuttua laulua. Laulu tekee hyvää, niin kerta ja sillä selleri. Uskokaa nyt kun minä sanon!

Niin että laulamaan siitä. (Minä lähden kylläkin nyt nukkumaan, mutta en minä sitä teille kerro.)

Aivassama!

No minä nyt kirjoitan jutun vaikka ei ole ideoita eikä aikaa. Eikä ehkä aiheitakaan. Aivassama! Juttu tulee kuitenkin.

Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta ”aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. ”Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että ”Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen ”kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!

Kotiloma

Tänään lapset ja mies pääsevät hiihtolomalle. Kotiin. Vähän on hiljainen mieliala itsellä, kun ajattelee perheitä, jotka touhuavat ja pakkaavat ja puuhaavat ja hurauttavat toppatakkeineen ja aurinkolaseineen jonnekin päin Suomen luontoa. Me olemme kotona. Syitä on monia, enkä suinkaan väitä, etteivätkö ne olisi itseaiheutettuja. Minäpä minä, aivan juu, olen syypää siihen, että kauemmas ei lähdetä. Hiljaiseksihan se panee itsensä, mutta parempi olla hiljaa, nimittäin kaikkea ei voi saada. Jos on koiranpentu ja lampaita, joilla mahat pullottavat jo aika pahaenteisesti, niin kuka siinä enää kehtaa haikailla reissujen perään. En minä vain kehtaa. Olen sen sijaan koko lailla tyytyväinen kun minulla on vähään tyytyvä mies. (Enkä nyt tarkoita teknisiä härpäkkeitä vaan hiihtolomareissuja.) Onneksi tytöt ja mies lähtevät sentään pariksi päiväksi loman aikana leirille, se pelastaa paljon.

Ja sitä paitsi, mitä hiihtoloma-aktiviteettia me ei voitais täällä lähistöllä harrastaa? Mäenlaskua, arvaa joku. Väärin arvasi, nimittäin meillä on pihalla kaksi ja puoli metriä korkea mäki, jonka pappa on Leeville rakentanut. Sitten on Kempeleen mäki ainakin. Työkin luistelukentät ja hiihtoladut ovat kävelymatkan päässä, samoin sielläkin on yksi mäki. Ja lumessa saa peuhata ihan omalla pihalla mielin määrin. Retkelle voidaan myös mennä, on pulkkaa ja rinkkaa ja filttiä ja vällyä ja termospullo tietenkin. Liina pääsee ratsastamaan huomenna, onhan se sekin aktiviteettia. Uimaan voi hyvin mennä, jos ei nyt ihan Katinkullan kylpylään niin Zimmariin tai Raksilaan tai mihin muualle vain. Ainoa asia, mitä emme nyt voi kovin helposti harrastaa, on laskettelu. Mutta me olemme viisaita ja varovaisia, emmekä lausu sitä sanaa ääneen ollenkaan. Joku minua vanhempi äiti varoitti jo hyvissä ajoin ennen tätä lomaa, että kannattaa käyttää nyt lasten nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksi ja viettää mielin määrin kotilomia kun he eivät vielä osaa laskettelurinnelomia kaivatakaan. Minä otin neuvoista vaarin.

Mukava kuitenkin, että on loma! Saadaan puuhata yhdessä vaikka mitä, tarkoitus on tosiaan harrastaa edellä mainitsemiani aktiviteetteja reilusti. Me aiotaan myös olla hyvällä tuulella eikä tiuskita yhtään väsyneenä lapsille! Tarkoitus on myös rakentaa Nallelle portaiden alle oma paikka, sekä lapsille kodinhoitohuoneeseen naulakko toppavaatteille. Ja muuten, ei tarvitse yhtään hoputtaa kouluun Liinaa ja Sohvia! Ai herkku.

Vielä kun tuo Samuli saisi päätökseen tuon flunssansa ja poskiontelo- ja hammaskipunsa, ja Sallilla menisi ohi tuo räkätauti, joka eilen palasi oltuaan viikon poissa. Ja vielä kun tuo aurinko tulisi esiin, niin muuta ei enää tarvita! (Paitsi tietysti rauhallinen hetki ja kuppi kuumaa noin kerran päivässä.) Oikein hyvää ja aurinkoista lomaa kaikille, joilla se vielä on!

Ps. Tämän kirjoittaminen oli hieman pätkivää, johtuen seuralaisistani Leevistä, joka rakentaa pöydästä ja leikkiuunista ”hyppyponkkua” josta voi hypätä vierassänkyyn, Martasta, joka ”värkkää” jotain luvatonta tyttöjen huoneessa tai milloin missäkin ja Sallista, joka haluaa olla sylissä mutta ei yhtään paikallaan. Samalla täytyy toki myös kuunnella lasten repliikkejä, kuten: ”Äiti kato, ku mää parkouraan niin Sallikin hihittää kuin heinäseiväs!”

Täältä pesee

Lähipiiri on esittänyt kommenttejaan, että Sivuseikassa saisi olla jo juttu. Kun olisi kerrankin jotain asiaakin. No täältä nytten sitten pesee, sovitaan näin. Itse en kyllä vastaa seurauksista, enkä asiastakaan, koska tuntuu että asia on juuri niin kaukana että kiinni sitä ei ainakaan saa.

Olen aiemminkin maininnut, että en osaa kirjoittaa mistään aiheesta, varsinkaan jos sattuu olemaan tarjolla kovasti jutun juurta. Kirjoitan mieluummin niitä näitä, seestyneellä tyhjällä mielellä. Silloin tämä minun järkeni pelaa. Mutta jos tulee tapahtumia, liikaa trafiikkia ja jopa myrskyä, niin aivoni nostavat kädet ylös ja pyytävät armoa ja aikaa. Kyllä se kynä pysyy kädessä kun vene lipuu peilityyntä vettä pitkin, mutta mitä siitä tulee jos vaahtopäitä tunkee niskaan ja kynää pitelevä käsi lipsahtelee heiluvassa veneessä sinne tänne. Yritän nyt kumminkin rohkeasti, koska minulla on hyvät tekosyyt kehnoon juttuun. Olenhan saanut aivotärähdyksen ja menettänyt muistiani. Kuka lukija siinä enää kehtaa tiedustella syytä jutun alhaiseen tasoon. Et sinä ainakaan.

No kävipä tässä päivänä muutamana niin, että heräsin sairaalan sängyssä. Olin heräämössä ja ympärilläni hääri hattupäisiä ja hattupäättömiä ihmisiä. Näin joulukoristeita ja kysyin, miksi olen täällä ja onko joulu jo mennyt. Ystävälliset ihmiset kertoivat, että olen pudonnut hevosen selästä ja reisiluu on murtunut ja se on jo leikattu ja siellä on nyt rautaa. Minä en uskonut jutusta mitään, ajattelin että nyt noille on joku syöttänyt pajunköyttä, enhän minä ole käynyt ratsastamassa päinkään, ja eihän minulla mene luut poikki, minä olen aivan tavallinen tavis, ei näitä satu kuin tarinoissa. Mitä nyt vähän jalka ja jokunen muukin paikka on kipeä, ei muuta. Minulle pistettiin vuoroin kipulääkkeitä ja vuoroin pahoinvointilääkkeitä, ja sen johdosta olin kipeä ja pahoinvoiva, ja ylenantopusseja kului tiuhaan. Kysyin, että tietääkö kotiväki tästä, ja hoitajat sanoivat että kyllä, olet puhunut miehesi ja lapsesi kanssa puhelimessa. Ai jaa, ajattelin.

Osastolla olo oli vähän selkeämpi. Tunnelma oli hilpeä ja rento, ja minua nauratti herkästi ja kysyin hoitajalta, onko hän karjalasta kun puhuu noin. Hoitaja sanoi, että hän on savosta, eikä häntä se asia  huvittanut sen enempää. Minä ajattelin että jo on tosikko savolainen. Soitin kotiin ja en tajunnut vielä ollenkaan, että joulu on viiden päivän päästä, minä en ole siivonnut kuin yhden pienen kaapin keittiöstä enkä ole paketoinut yhtään lahjaa. Olin täysin keskittynyt omaan tilaani ja epämiellyttävään tietoon siitä, että minulla menee virtsa suoraan pussiin putkea pitkin.

Kotona pärjättiin mainiosti kaikki kuusi päivää, kun minä olin poissa. Paketit oli paketoitu, kuusi ostettu ja koristeltu, joulutontut ja kynttilähommat ja muut rojut oli aseteltu pitkin pirttiä. Samulilla oli ollut mahtavia hetkiä lasten kanssa jouluvalmisteluissa, hän oli päättänyt että nyt saavat lapset koristella ja laittaa kaikki mielensä mukaan. Kaikilla oli mukavaa. Samuli osti myös kinkun ja muut jouluruoat. Soittipa hän vaimolleen sairaalaankin, että mitä pitää ostaa, mitä haluaisit. Vaimo sanoi pehmeällä sointuvalla äänellä hellästi, että kuule Samppa, minä en tarvitse ihan mitään, kunhan pääsen jouluksi kotiin. Kaikki ruoat ja muut ovat ihan sivuseikka tässä hommassa. Samuli oli ahkera, hoiti lapset vauvasta vanhimpaan, pesi pyykit, siivosi ja järjesteli ja odotti vaimoa kotiin.

Jouluaatto sitten lopulta koitti, ja sairaaloitunut rampa nainen sai luvan lähteä kotiin. Tuntui ihanalta päästä jouluksi kotiin. Menimme aatonviettoon ensiksi mummulaan, jossa näimme pukin ja saimme lahjoja. Minä sain ihania lahjoja paljon, makasin sohvalla ja kiittelin, mutta samalla katselin huolestuneena miestä, joka on yksin joutunut venymään sinne sun tänne. Hän ei saanut edes lahjoja, muuta kuin kaksi kirjaa, joista toisen hän oli ostanut jo syksymmällä ja lukenut, ja toisen hän oli ostanut vaimolleen joululahjaksi. Minä masennuin, että nyt tämä joulu on kyllä liian kova tuolle miehelleni. Ei siinä vielä mitään. Illansuussa lähdimme kotiin. Kotona oli pirtti, joka oli aika kylmä, pieni kuusi nökötti noloissaan nurkassa, keittiön ruukussa oli rupsahtaneita käpertyneitä hyasintteja ja hedelmäkorissa oranssi verkkopussi, jossa oli homehtuneita mandariineja. Asettauduin sohvalle seuraamaan, kuinka isä tarjoaa lapsilleen jouluaaton iltapalaa. Saarioisten lihapullia ja meiran sinappia.

Yhtäkkiä minut valtasi joulutunnelman kaipuu. Ei ollut tunnelmaa. ”Onko pähkinöitä?” ”Ei, et käskeny ostaa.” Ei pähkinöitä, ajattelin. Ainoa herkku mkä merkitsee jouluna jotakin. Myönsin kyllä itselleni, että en muistanut ollenkaan ajatella pähkinöitä sairaalassa, mutta yritin uskotella myös, että kyllä Sampan olis pitäny tajuta pähkinöitä ostaa. ”Laitatko tulen takkaan”, kysyin ja mies laittoi. Takkaa ei oltu vain vähään aikaan lämmitetty, joten se veti huonosti ja savutti sisään. Oli kylmä, kipeä ja pähkinätön savustettu jouluaattoilta. Lapset eivät osanneet koota joululahjalelujaan, eikä Salli eikä Martta osannut ymmärtää, että nyt kannattaa olla hiljaa ja kiltisti. Ylipäätään kukaan ei osannut hoksata mitään fiksua, ja pian oltiin siinä pisteessä, että oli kylmä, kipeä, pähkinätön ja riidallinen jouluaattoilta. Onpa ihana olla kotona, ajattelin myrkyllisesti. Mies ajatteli yhtä myrkyllisesti, että ihana kun tuo vaimo tuli tuomaan tänne hyvää tahtoa.

Onneksi jouluyönä tapahtui ihme. Aamulla myrkyt ja savut olivat hälvenneet ilmasta, takka oli lämmin ja harmaat mandariinit olivat hävinneet verkkopusseineen. Minä olin saanut pinnistettyä aivoni  äärimmilleen ja olin tajunnut jotakin siihen suuntaan että nyt ei olisi varaa valittaa, ainakaan kauheasti. Vaikka on kurja olo ja jalka kipeä, niin ei se ainakaan tuon miehen syytä ole.

Alkuhankaluuksien jälkeen tuntuu nyt siltä, että ei tämä hullumpaa ole. Olen tutustunut taas enemmän Viiru-kissaamme, joka mieluusti loikoaa kanssani sängyllä tai sohvalla. Saan elää slow lifea, ja mikäs sen muodikkaampaa. Sinä aikana, kun Samuli on noussut sängystä, laittanut tulet piisiin, hakenut puita, vaihtanut kolmet vaipat ja neljät vaatteet, keittänyt puuron, pannut pyykkikoneellisen pyörimään, komentanut tyttöjä, tyhjännyt tiskikoneen ja käynyt vessassa, minä olen saanut pyydystettyä kyynärsauvalla ruskean villasukan lattialta käteeni. Kummatkaan emme siis ehdi laiskotella ollenkaan.

Että tämmöistä tällä kertaa. Toivotan oikein tyytyväistä, armorikasta ja parempijuttuista uutta vuotta 2010 sinulle!

Kuivakkaa tekstiä

Nyt on tiedossa kuiva juttu. Olen pannut nimittäin merkille, että silloin kun minulla ei ole oikein mitään asiaa, juttu syntyy helposti, ja aiheeksi riittää vaikkapa tikku. Sitten kun haluaisi oikeasti jotain sanoa, siihen tulee heti paasauksen pateettinen maku ja kaikki lukijat ottavat ironisen ilmeen toiseen suupieleensä kun lukevat jutun loppuun. Lukevat vain noin niin kuin muodon vuoksi, sen takia kun ovat ennenkin lukeneet, eivät sen takia, että juttu asiasisältönsä puolesta nappais. Mutta olen rohkea ja teen uhkiksen, joten olkaapa hyvä, ottakaa puolihuolimattoman välinpitämättömän huvittunut ilme, ja ryhtykää lukemaan kiitos.

Minulla olisi tässä jonkin verran materialistista asiaa. Se on sinänsä noloa kun minulla on kaksi elementtiä, joilla en haluaisi täyttää elämääni. Toinen on materialismi ja toinen on toisten aleksuminen, ts. katsominen toisia nenän vartta pitkin. Mutta suurena ajattelijana ja filosofina olen huomannut, että nykyihminen, tällainen suomalainenkin, on aika tavalla materialisti ihan väkisin, ja siihen on kasvettu kapalokääröstä lähtien joka päivä. Joten minäkin olen armoton materialisti, vaikka en haluaisi olla. Monet äidit varsinkin ovat, ja se on paha juttu. Mutta näin on. En sano, että sille ei voi mitään, mutta sanon, että harmi vain näin on päässyt käymään.

No, asiaan siis. Haluaisin mainostaa vähän eräitä tuotteita, niin kuin jossain muotiblogissa. ”Lankesin taas tänään muutamiin aivan uskomattoman ihguihin korkkareihin, onneksi budjetti ei ihan hirveästi ylittynyt, koska sain kolmet kahden hinnalla, joten minulla meni kolmensadan erkin sijasta vain kaksi…” Minä nimittäin ostin yhden vaatekappaleen Sallille, ja minusta se oli aivan ihku, niin kuin sanotaan. Se siis on vieläkin ihku, vaikka sitä on jo käytetty ja pestykin. Mainostamisen arvoiseksi sen tekee ainakin viisi asiaa: a) Se on valmistettu Suomessa, b) se on luomupuuvillaa, c) hinta oli 11,90, d) se oli Prismassa myytävänä, e) se oli mukavan tuntuinen ja näköinen. Joten käykäähän kaikki ostamassa Marlon -merkkiset froteiset  ekopuuvillapotkuhousut ruoanhakureissullanne! Jos ette itse harrasta potkimista, niin joku läheinen varmasti ilahtuu housuista, joissa saa potkiskella eettisesti. (Tulee mieleen vanhan kaupan seinämainos: ”Kumppaninne on teille suosiollinen, mikäli tarjoatte hänelle Laitilan limonadia.”) Mallistossa oli muutakin, ja kaikkia niitä vaatteita voi ostaa melkoisen hyvällä omallatunnolla, vaikkei niitä tietysti tarvitsisikaan. Aina pärjäisi ilmankin, kukaan ei voi sitä kieltää. Mutta materialismin orjina kuitenkin jotain ostamme, niin paras ostaa nämä Marlon -potkuhousut.

Toinen mainoskatko heti tähän perään samoin tein. Myin villoja eräille huovutusta harrastaville tyypeille, ja sain tietää, että toisella on oma blogikin. Siellä oli sympaattisia tonttuja ja muita maahisia. Jossain vaiheessa sinne saattaa ilmestyä minun lampaitteni villoista tehtyjä männinkäisiä, ja se tuntuu mukavalta. (Tämä huovutukseen hurahtanut olento pitää tässä lähiakoina Asemalla neulahuovutusillan, jossa jokainen osallistuja saa huovuttaa jouluksi iki oman tontun.) Minä en ole vielä tuossa huovutuksessa oikein päässyt vauhtiin. Mutta se on kuulemma terapeuttista. En ole näitä omia villamääriä oikein onnistunut jatkojalostamaan, kun ei Suomessa ole kehräämöjä, jotka tekisivät omista villoista ”rahtina” lankaa näin pieniä määriä kuin minulla on. Tai siis yksi kehräämö on, mutta se on myynnissä, koska nykyinen kehrääjä taitaa jäädä eläkkeelle. Joku yritteliäs voisi ostaa tuon kehräämön, asiakkaita varmasti riittäisi.

Villasta pari sanaa. Niin nurinkuriseksi on tämä touhu kääntynyt jossain välissä, että me suomalaiset suomalaista monimuotoisuutta ja maaseutua rakastavat ihmiset tallaamme polkujamme villapaidoissa, joiden alkuperä on aika tarkalleen maapallon toisella puolella. Suomessa ei ole hirveän kannattavaa kehruu- ja villabisnes, kehräämöt eivät raaski ostaa villaa edes melkein ilmaiseksikaan, ja lampurit joutuvat raapimaan päitään, että mitä he noiden villojen kanssa tekisivät. Sitten he lopulta pää ruvella ajattelevat että ei tähän hommaan saa mennä liikaa aikaa ja vaivaa, kun rahaa ei tipu, joten poltetaan tuolla suon reunalla koko villakasa. Siinä menee hienot pehmeät karitsan villat ja muut sivu suun savuna ilmaan ihan meidän villaa rakastavien vilukissojen nenän edestä. No, eihän se mitään kun tuolta tulee laivalasteittain hienoa Uusseelantilaista tavaraa tilalle. Joten jos nyt joku tästä tekstistä herkistyi ajattelemaan suomalaisia lampaita ja niiden villoja, niin käykääpä esimerkiksi Pirtin kehräämön sivuilla ja tilatkaa iso paketti suomalaista villalankaa. Siitä on mukava neuloa ja huovuttaa pimeinä kylminä iltoina takkatulen räiskeessä kaikenlaista tarpeetonta hyvin eettisesti.

Lopuksi valittelen, että elämäntilanteeni ei mahdollista oikein mitenkään tätä jutuntekoa niin paljon kuin halajaisin. Kovasti on mietinnässä, mistä saisin aikaa ja rauhaa siihen, mutta vielä en ole suuria innovaatioita asian suhteen saanut aikaiseksi. Mutta vielä kuitenkin yritän, ja sekin on jo jotakin. Joten eiköhän sitä tässä taas palata juttuun paremmalla ajalla. Lukemiin.

No tässä

Olen tuntenut itseni painostuneeksi, kun en ole saanut kirjoitettua. Kirjoitin jo kyllä tässä iltana muutamana yhden jutun, mutta se ei ehtinyt olla kauankaan julkaistuna. Se oli vissiinkin liian läpinäkyvää ja privaattia. Niin, jos ei saa olla rehellinen niin sitten pyyhitään koko juttu pois. Yritäpä nyt ruveta kiillottelemaan ja silittelemään, siinä voi tulla tämmöiseltä tumpelolta vaikka minkälaista jälkeä.

No kun kerran hiihtäjätkin, niin jospa minäkin vähäsen. Koettakaa nyt ymmärtää ja empatiseerata, kun selitän. En ole päässyt koneelle, kun ”yks anonyymi tyyppi” on ollut koneella joka ihana ilta. Joku projekti taas kuulemma. Minä olen saanut tyytyä punavalkoiseen päiväkirjaan ja mustaan kuulakynään. Mutta, sen verran kun on geeniperintönä saanut tuota esiintymisen halua, niin eihän sitä omaan yksityiseen paperiseen kirjaan ole lähellekään niin hauska kirjoittaa kuin tänne sivuseikkaan. Ihan sama kuin sekin, että itsekseen kun jorisee ja paasaa, niin siitä puuttuu joku kumma hohto, vaikka sitäkin tulee tietysti harrastettua. Herra X on ehdottanut, että jos hankittaisiin minulle joku läppäri, niin saisin kirjoittaa sivuseikkaan vaikka sivu suuni jos niin sattuisi. Mutta eihän sitä semmoisia läppäreitä taloon tarvita. Saa tuo mies pyöriä nyt tuolla tuvassa vaikka kehää jos ei osaa muuta tehdä, minä kirjoitan ja sillä siili.

Tuosta yksinolosta (Saatte päättää, onko se yksi nolo vai jotain muuta) tulikin mieleeni, että se on aika mukavaa. Milloinkohan viimeksi olen ollut aivan yksin kotona? Joskus viime keväänä. Nyt on Salli aina kaverina, mutta hän yleensä sallii olla mun aiva rauhass’, kun ensin hänet syöttänyt oon ja kapalonsa kuivittanut. Tänään aamulla sain olla taas rauhassa kuitenkin, kun siis Salli nukkui ja muut olivat uimassa. Hirveät suunnitelmat tietysti olivat laaditut jo moneen kertaan ennen kuin kukaan uimaanmenijä oli ehtinyt edes uikkareita pakata. Silmät kavalasti viiruina  ja kieli lipoen ahneesti ajatuksissani kämmeniä hieroen tein listaa, mitä kaikkea aion tehdä tuon autuaan parituntisen aikana. Kirjoitan sivuseikkaan, ja sitten lasten Hiirenkorvalla -kirjoihin. Laitan punaisen lammaspadan tulelle ja tyhjään* tiskikoneen. Jumppaan ainakin puoli tuntia. Juon jättikupillisen teetä ja tutustun vähän yhteen suunnitteluhommaan. Loppuajan lööpaan*.

Lopulta nykäisin viimeisen kerran ulko-oven kiinni uimareitten mentyä  (Sampan takajalka meinasi jäädä väliin), ja suutani maiskutellen ja huulia muikistellen kävelin eteisestä tupaan ja mietin, että nyt. Keitin ison kupin teetä, ja istuin lampaannahkatuolilleni, ja aloitin yksinolon. No noloa se tietysti oli, kun samalla hetkellä Salli heräsi vaunuissaan, eikä pysäyttänyt heräämistään. Aivan sama, ajattelin kuin pikkusisko konsanaan, otin Sallin kainaloon, ja häntä ja kuppia kantaen menin yläkertaan tietskan ääreen. Siinä vierähti tovi ja kuppi tyhjeni, Salli töllötti vasemmalla käsivarrellani silmät pyöreinä ja suu auki kirkasta kuvaruutua ja ehkä ajatteli syvällisiä, vaikka ei ihan heti siltä näyttänytkään. Siinä sitten muistin, että ainiin jumppa. Palasin alakertaan, ja rupesin miettimään, että tässäkö sitä lattialla ruvetaan verryttelemään. Laitoin Sallin jatkamaan uniaan, mutta en ehtinyt ottaa vielä huopaa alustaksi, kun keksin, että laatuaikaani säästääkseni voin siivota keittiön ja tiskata aivan hyvin samalla kuin jumppaan. Lämmittely marssien ja astioita koneeseen pistäen, yks’, kaks’, tahdissa mars. Vähän hankalaa kun nuo polvet eivät mahdu tässä niin hyvin nousemaan, täytyy lämmitellä näin sivusuunnassa, ajattelin ja muutin liikerataa. Puoli tuntia oli tavoite, radiosta kuului jumalanpalvelus Sipoosta, minä marssin ja heiluin ja hötkysin ja tiskasin Oulunsalon Ervastinkylällä. Käsien ja alavartalon liikeratoja en kattilaa tiskatessani saanut oikein mukavasti rimmaamaan, mutta olin sitkeä, enkä antanut periksi. Keittiö siistiytyi, ja sitten ajattelin että lelujen keräys seuraavaksi, jump jump.

Väkisinkin nauratti, kun lakkaamatta hilluen* kävin ympäri taloa tavaroita paikoilleen kuljetellen. Mutta yksin nauraminenkin on vähän turhauttavaa, jopa suorastaan noloa. Joko lopettaa koko jumppatouhun tai sitten jumppaa eikä naura. Pelleilemään ei voi ruveta, ilveily yksin tuntuu aivan kaistapäiseltä touhulta. Jos joku näkisi, niin sitten kyllä totisesti näkisi. Sama jumpata puolituntinen loppuun asti, vakavana ja tehokkaana. Sitten laitoin punaisen lammaspadan alulle, kuuntelin horitsonttia ja sitten tulikin jo porukka takaisin. Uimattaja oli jo väsynyt kuin uitettu koira, hermoissaankin vähäsen. Uitetut olivat nälkäisiä, kysyivät että mitä ruokaa, sanoivat vastauksen kuultuaan että hyi ja menivät penkomaan kaapista jotain hätävaraa. Mutta minun hymyni ei hyytynyt. Olinhan tankannut kaksi ja puoli tuntia akkujani ihan omassa rauhassani olellen, eikä minulla ollut mitään tarvetta olla äkäinen, eikä minulla ollut myöskään mitään tarvetta kertoa, mitä olin itsekseni puuhastellut. Kukaan ei sitä edes minulta kysynyt.

*Selvitykset lainasanoille: tyhjätä = tyhjentää (Tuomo K:n sanastosta), lööpata = laiskotella, hillua = riehua (opittu keskisuomalaisilta tutuilta).

21.9.2009

Syyllisyys. Rauha. Hiljaisuus.

Lapset ovat päivähoidossa. Ei olisi enää akuuttia tarvetta, mutta kymmenen päivän sopimus oli edullisempi kuin viisi päivää tilapäishoitona. Saan tehtyä hommia, joita on rästissä. Pässien keritseminen, kasvimaan siistiminen. Kanalan ja lampolan tyhjennys. Siivoaminen. Pyykinpesu. Ulkona paistaa aurinko. Olisi viisasta mennä nyt vain ulos, aloittaa hommat. Salli täytyisi pukea, itselle vaihtaa vaatetta. Työlästä. Salli nukkuu nyt. Kirjoitan nyt.

Viikonloppu oli meille harvinainen. Olimme lomalla, Samuli, Salli ja minä. Oli viihtyisää, luimme, nukuimme, laitoimme kaasuliedellä ruokaa ja söimme. Saunoimme kerran. Vitsailimme, Salli jutteli ja nauroi, me nauroimme ja juttelimme takaisin. Emme katsoneet kelloa, lämpötiloja enemmänkin. Paljonko on sisällä nyt, paljonko oli yöllä. Katsoin useasti myös kaunista nuorta haapaa, joka kukki keltaisin kolikoin ikkunan takana. Siinä vieressä oli käyrä mänty, se näytti väistävän haavan kauneutta hyvin teatraalisin elkein. Tilaa kauneudelle!

Olin iloinen, että viihdyimme kolmistaan niin hyvin. Salli oli hyvinkin vaikuttava tekijä, hän auttoi asiaa olemalla tyytyväinen ja iloinen ja suloinen.

Olet, olet ihana, olet iloinen
olet, olet ihana, olet suloinen!

Kuitenkin minä olin erityisesti iloinen siitä, että viihdyin Samulin seurassa niin hyvin. Niin harvoin saamme olla kahdestaan näin, ja kuitenkin osasimme olla! Totesin, että lapset ja kotiaskareet eivät pidä meitä pelkästään yhdessä ja onnellisena. Meillä on siis jotain muutakin. Rakkautta? Ystävyyttä tai kumppanuutta?

Erästä ristiriitaa podimme kuitenkin mökillä ollessamme: Samulin pedanttiutta, minun boheemiuttani. Samuli toivoisi minun olevan pedantimpi. Tai ei, ei pedantimpi, vaan järjestelmällisempi. Hän toivoisi, että pitäisin siisteydestä ja järjestyksestä niin paljon, että olisin valmis jopa tekemään asian eteen jotakin. Minä kyllä haluan, että keittiö on siisti ja puhdas, ja sitä olen valmis tämän tästä siivoamaankin. Pöly, muruset lattialla ja vessan hajut myös ovat epämiellyttäviä, imuri ja vessaharja ovat käytössäni aika ajoin. Mutta mutta. Sormissani on jotain vikaa. Ne eivät syyhyä niin kuin pitäisi. Minua pitäisi syyhyttää, kun näen kaappien sisään, joissa vaatteet lojuvat epämääräisissä läjissä, vaipat vinoissa pinoissa ja jopa kasoissa. Vaikka kuinka keskityn näiden turmeltuneiden materia-esiintymien äärellä, en tunne sormissani enkä käsissäni minkäänlaisia syyhyn tai kutinan oireita. Rehellisesti sanottuna olentoni on siinä aivan vilpittömän rento, jopa vetelän oloinen. Ja se mielellään poistuisi paikalta niin pian kuin vain korrektiuden raameihin sopii. Joku sanoisi minua laiskaksi.

Minä sanoisin minua säästäväiseksi, taloudelliseksi. En kerta kaikkiaan raatsi tuhlata kauniita Luojan luomia elämäni päiviä kaappien sisällä arkistoiden vaippoja tai sukkahousuja. Ulkona paistaa aurinko. Kukas se sanoikaan, että tämä päivä pitäisi käyttää kuin se olisi viimeinen. Aurinko paistaa. Koivut ovat kellanvihreitä. Salli nukkuu paremmin ulkona. Kurinpito on kyllä tärkeää, mutta täytyyhän kaapeissa olla luurankonsa. Hyvä että ovat kaapeissa. Libero-merkkisiä luurankoja sulassa sovussa Pampersien ja Vanttilan muovin ämpärin kanssa. Hyvää päivänjatkoa vain sinne kaappiin, otan vain tästä vielä yhden vaipan, en häiritse enempää. Lähdenkin tästä ulos, pihamaalle. Katselemaan värejä, kaivelemaan kasvimaasta naatteja ja rikkaruohon juuria. Sallikin heräsi jo ja hoputtaa. Lukemiin!