No kun kerran hiihtäjätkin, niin jospa minäkin vähäsen. Koettakaa nyt ymmärtää ja empatiseerata, kun selitän. En ole päässyt koneelle, kun “yks anonyymi tyyppi” on ollut koneella joka ihana ilta. Joku projekti taas kuulemma. Minä olen saanut tyytyä punavalkoiseen päiväkirjaan ja mustaan kuulakynään. Mutta, sen verran kun on geeniperintönä saanut tuota esiintymisen halua, niin eihän sitä omaan yksityiseen paperiseen kirjaan ole lähellekään niin hauska kirjoittaa kuin tänne sivuseikkaan. Ihan sama kuin sekin, että itsekseen kun jorisee ja paasaa, niin siitä puuttuu joku kumma hohto, vaikka sitäkin tulee tietysti harrastettua. Herra X on ehdottanut, että jos hankittaisiin minulle joku läppäri, niin saisin kirjoittaa sivuseikkaan vaikka sivu suuni jos niin sattuisi. Mutta eihän sitä semmoisia läppäreitä taloon tarvita. Saa tuo mies pyöriä nyt tuolla tuvassa vaikka kehää jos ei osaa muuta tehdä, minä kirjoitan ja sillä siili.

Tuosta yksinolosta (Saatte päättää, onko se yksi nolo vai jotain muuta) tulikin mieleeni, että se on aika mukavaa. Milloinkohan viimeksi olen ollut aivan yksin kotona? Joskus viime keväänä. Nyt on Salli aina kaverina, mutta hän yleensä sallii olla mun aiva rauhass’, kun ensin hänet syöttänyt oon ja kapalonsa kuivittanut. Tänään aamulla sain olla taas rauhassa kuitenkin, kun siis Salli nukkui ja muut olivat uimassa. Hirveät suunnitelmat tietysti olivat laaditut jo moneen kertaan ennen kuin kukaan uimaanmenijä oli ehtinyt edes uikkareita pakata. Silmät kavalasti viiruina  ja kieli lipoen ahneesti ajatuksissani kämmeniä hieroen tein listaa, mitä kaikkea aion tehdä tuon autuaan parituntisen aikana. Kirjoitan sivuseikkaan, ja sitten lasten Hiirenkorvalla -kirjoihin. Laitan punaisen lammaspadan tulelle ja tyhjään* tiskikoneen. Jumppaan ainakin puoli tuntia. Juon jättikupillisen teetä ja tutustun vähän yhteen suunnitteluhommaan. Loppuajan lööpaan*.

Lopulta nykäisin viimeisen kerran ulko-oven kiinni uimareitten mentyä  (Sampan takajalka meinasi jäädä väliin), ja suutani maiskutellen ja huulia muikistellen kävelin eteisestä tupaan ja mietin, että nyt. Keitin ison kupin teetä, ja istuin lampaannahkatuolilleni, ja aloitin yksinolon. No noloa se tietysti oli, kun samalla hetkellä Salli heräsi vaunuissaan, eikä pysäyttänyt heräämistään. Aivan sama, ajattelin kuin pikkusisko konsanaan, otin Sallin kainaloon, ja häntä ja kuppia kantaen menin yläkertaan tietskan ääreen. Siinä vierähti tovi ja kuppi tyhjeni, Salli töllötti vasemmalla käsivarrellani silmät pyöreinä ja suu auki kirkasta kuvaruutua ja ehkä ajatteli syvällisiä, vaikka ei ihan heti siltä näyttänytkään. Siinä sitten muistin, että ainiin jumppa. Palasin alakertaan, ja rupesin miettimään, että tässäkö sitä lattialla ruvetaan verryttelemään. Laitoin Sallin jatkamaan uniaan, mutta en ehtinyt ottaa vielä huopaa alustaksi, kun keksin, että laatuaikaani säästääkseni voin siivota keittiön ja tiskata aivan hyvin samalla kuin jumppaan. Lämmittely marssien ja astioita koneeseen pistäen, yks’, kaks’, tahdissa mars. Vähän hankalaa kun nuo polvet eivät mahdu tässä niin hyvin nousemaan, täytyy lämmitellä näin sivusuunnassa, ajattelin ja muutin liikerataa. Puoli tuntia oli tavoite, radiosta kuului jumalanpalvelus Sipoosta, minä marssin ja heiluin ja hötkysin ja tiskasin Oulunsalon Ervastinkylällä. Käsien ja alavartalon liikeratoja en kattilaa tiskatessani saanut oikein mukavasti rimmaamaan, mutta olin sitkeä, enkä antanut periksi. Keittiö siistiytyi, ja sitten ajattelin että lelujen keräys seuraavaksi, jump jump.

Väkisinkin nauratti, kun lakkaamatta hilluen* kävin ympäri taloa tavaroita paikoilleen kuljetellen. Mutta yksin nauraminenkin on vähän turhauttavaa, jopa suorastaan noloa. Joko lopettaa koko jumppatouhun tai sitten jumppaa eikä naura. Pelleilemään ei voi ruveta, ilveily yksin tuntuu aivan kaistapäiseltä touhulta. Jos joku näkisi, niin sitten kyllä totisesti näkisi. Sama jumpata puolituntinen loppuun asti, vakavana ja tehokkaana. Sitten laitoin punaisen lammaspadan alulle, kuuntelin horitsonttia ja sitten tulikin jo porukka takaisin. Uimattaja oli jo väsynyt kuin uitettu koira, hermoissaankin vähäsen. Uitetut olivat nälkäisiä, kysyivät että mitä ruokaa, sanoivat vastauksen kuultuaan että hyi ja menivät penkomaan kaapista jotain hätävaraa. Mutta minun hymyni ei hyytynyt. Olinhan tankannut kaksi ja puoli tuntia akkujani ihan omassa rauhassani olellen, eikä minulla ollut mitään tarvetta olla äkäinen, eikä minulla ollut myöskään mitään tarvetta kertoa, mitä olin itsekseni puuhastellut. Kukaan ei sitä edes minulta kysynyt.

*Selvitykset lainasanoille: tyhjätä = tyhjentää (Tuomo K:n sanastosta), lööpata = laiskotella, hillua = riehua (opittu keskisuomalaisilta tutuilta).

Kuvia löytyy flickeristä ja esitys videoituna kahdessa osassa alta tai YouTubesta.

Viena-Leenalle kiitos tyttöjen harjoituttamisesta ja videoinnista.

Musiikin äänittäminen on mielenkiintoista hommaa. Jotta hommaa pystyy tekemään, on tekninen puoli hallittava. Pitää tuntea ainakin karkeasti lainalaisuudet, jotka liittyvät ääneen ja sen tallentamiseen. (Mikä ei ole vallan vähän) Silti onnistunut lopputulos kysyy enemmänkin taiteellista näkemystä ja korvia. Hyvin harvoin äänitystila on täydellinen ja musiikki kaikilta osin niin virheetöntä, että sitä ei tarvitsisi äänitysteknisesti “korjailla”. Äänittäjä ei siis ole pelkkä tekniikasta vastaava henkilö, vaan taiteilija siinä missä muusikotkin. Tokihan hyvää äänikuvaa haetaan yhdessä muusikoiden kanssa, mutta äänittäjä on silti monessa kohdassa avainasemassa.

Tajusin viikonloppuna, että valokuvauksessa ja äänityksessä on hyvin paljon yhteisiä piirteitä. Kuten äänityksessä, myös valokuvauksessa kameran tekniikka täytyy hallita jotta saisi kuvasta sellaisen kuin haluaa. Hyvään kuvaan ei kuitenkaan tekninen osaaminen riitä, vaan tarvitaan myös taiteellista näkemystä.

Niin ja molempien taiteenlajien tuotoksia arvioitaessa on kyse aika pitkälle makuasioista…

Yritettiin tänään keventää raskasta* tunnelmaa myös uimahallireissulla. Suihkuun sattui samaan aikaan pyörätuolilla liikkuva mies, jolta oli toinen jalka amputoitu. Oli mukava suihkutella, kun kerrankin lapset seisoivat hiljaa ja hiiskumatta. Mies pahoitteli kömpelöä liikkumistaan pyörätuolilla ja kertoi ettei käytä sellaista muuten kuin uimahallissa. Liina kysyi jälkeenpäin saunassa, että joutuuko se mies kinkkaamaan joka paikkaan. Leevi vastasi, että kinkku on pahaa. (Jouluruoka ei ole kovasta yrityksestä huolimatta saavuttanut oikein suurta suosiota meidän lasten keskuudessa.)

*Raskas tunnelma johtunee pääasiassa siitä, että loskakelit ovat pitäneet perhettämme muutamia kävelylenkkejä lukuunottamatta sisätiloissa. Neljä päivää neljän lapsen kanssa neljän seinän sisällä synnyttää raskaan tunnelman, usko pois.

A) Väännettiin muutama aika sitten erään nimeltämainitsemattoman tahon kanssa kättä siitä, tulisiko Bachin kantaatteja (ynnä muuta vokaalimusiikkia) esittää alkuperäiskielellä vai suomennettuna. Yksipuolisesta kädenväännöstä ei syntynyt valmista, mutta aihe on mielenkiintoinen. Siitä voisi jutella laajemminkin. Keskustelua saattaa kuitenkin jarruttaa se, että suomennoksia on vain kourallinen.

Keskustelu sai alkunsa, kun kuuntelimme King’s Singersin tulkintaa Sibeliuksen rakastavasta alkuperäiskielellä, eli suomeksi (löytyy kyseisen yhtyeen Landscape & time-levyltä). Yhtyeelle ominaiseen tapaan esitys on hieno ja teoksesta löytyi aivan uusia ulottuvuuksia. Mutta vaikka King’s Singersin ääntämys on huomattavasti parempaa kuin mihin esimerkiksi ranskalainen Choeur de chambre accentus pystyi laulaessaan suomalaista musiikkia suomeksi Suomi/Finland-levyllään, kuuntelen sitä kaikkein mieluimmin jonkun suomalaisen kuoron laulamana.

B) Meillä joulun odotus alkoi eilen Oulunsalon kirkon perinteisellä Adventtivesperillä. Hyvin perinteistä oli myös se, että meidän lapset varastivat show:n löntystelemällä ympäri kirkkoa esityksen aikana ja käyttäytymällä muutenkin noin niinkuin huonosti.

Varma merkki joulun lähestymisestä on myös mieskuoron Jouluoratorion harjoitteleminen (ja lähempänä joulua sen esittäminen). Teos on puhutteleva ja se esitetään suomeksi (Olkoon viimeinen toteamus aasinsilta edelliseen kohtaan). Tervetuloa kuuntelemaan.

C) Suosittelen valmistautumaan jouluun myös hankkimalla (jos et jo omista) Bachin kantaatin numero 91, Gelober seist du, Jesu Christ (Kiitetty olkoon Jeesus Kristus). Se on sävelletty Luukkaan evankeliumista löytyvään ensimmäisen joulupäivän tekstiin (Luuk 2: 1-14). Kuorolle, orkesterille ja solisteille erittäin vaikeasta teoksesta ei ole liikenteessä kovin montaa hyvää levytystä, mutta ainakin Bach Collegium Japanin esitys on laadukas ja erittäin kaunista kuunneltavaa. Myös John Elliot Gardinerin johtaman kokoonpanon esitystä on kehuttu (en kuitenkaan uskalla luvata, kun en ole itse kuullut).

Hanki edellä mainittu kantaatti mahdollisimman pian, mutta säästä sen kuuntelu joulupäivälle. Varaa itsellesi parikymmentä minuuttia rauhallista kuunteluaikaa ja paketillinen nenäliinoja, sillä teos on todella häikäisevän kaunis.

Kävi kuitenkin niin ikävästi, että kasetti oli pian kuunneltu puhki. Ja vielä ikävämmin kävi kun kyselin levyä kirjastosta josta olin sen lainannut. Levy oli merkitty hävinneeksi. Muiden kirjastojen valikoimissa sitä ei ole koskaan edes ollut. Sama mollivoittoinen sävelkulku toistui, kun kysyin levyä eri musiikkiliikkeistä: Levy oli poistettu DG:n katalogista ja sitä ei saanut enää mistään.

Noista vastoinkäymisistä on nyt kulunut pitkästi toistakymmentä vuotta. Vuosien aikana olen muutaman kerran palannut keskenjääneiden etsintöjen pariin, mutta tulokset ovat olleet laihoja. Hajanaisia viitteitä netissä, ei muuta.

Deutsche Grammophonin verkkokaupan auettua ajattelin että nyt tai ei koskaan, sillä verkkokaupassa kerrottiin olevan myynnissä paljon levyjä, jotka on poistettu valikoimista. Pikainen vilkaisu kaupan puolelle paljasti kuitenkin toivon turhaksi, Söllscherin levyjä löytyi kyllä kasapäin, mutta ei kaipaamaani levyä.

Tulin kuitenkin samalla vilkaisseeksi olisiko nettiin ilmaantunut uusia viitteitä levystä. Ja olihan niitä. Joku tekijänoikeuksia halveksiva rikollinen oli laittanut sivulleen koko levyn ladattavaksi. Pyrin yleensä kunnioittamaan tekijänoikeuksia, mutta edellä kuvattuun tilanteeseen vedoten otin ja latasin levyn itselleni. Jälleennäkemisen riemu on suunnaton, tuntuu kuin olisin nuori jälleen.

Pitkän ja viipyilevän johdannon jälkeen lienee syytä mennä itse asiaan.

Kirjoituksen otsikko on vapaasti suomennettuna kunnianosoitus Silvius Leopold Weissille. Weiss oli Bachin aikalainen (ja käsitykseni mukaan myös Bachin ystävä), luutisti ja säveltäjä. Kitaristeille Weissin tuotanto tulee yleensä ainakin jossain määrin tutuksi, mutta suurelle yleisölle Weiss ei juuri näyttäydy. Se on harmi, sillä Weissin luuttumusiikki on sanoinkuvaamattoman kaunista.

Söllscherin Greensleeves-levy sai minut aikanaan innostumaan Weissin musiikista Nyt kun levy on uudestaan käsissäni, ymmärrän miksi. Kuuntele seuraava kappale niin ymmärrät ehkä sinäkin.

Silvius Leopold Weiss: Fantasia

Tästä tekijänoikeuksien uhmaamisesta näyttää tulleen tapa…

Jos haluat kuunnella jotain hyvää, kuuntele Henry Purcellin teos If Music Be The Food Of Love King’s Singerssin tulkitsemana (löytyy esim. iTunesista *). On huikean hyvä.

Jos haluat lukea jotain hyvää, lue Dumasin Monte-Criston Kreivi.

Jos haluat hampaillesi hyvää, aloita karkkilakko. Reilun kuuden viikon kokemuksella voin vakuuttaa, että tekee hyvää.

Hyvää illanjatkoa.

* iTunes-linkki. Mainittua raitaa lukuunottamatta ko. albumi ei ole ollenkaan hyvä.

Viimeiset päivät ja viikot ovat vierineet ohi hurjaa vauhtia. Välillä olen tuntenut itseni sivulliseksi tapahtumiin, jotka vain vierivät eteenpäin ja seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli pysähtyä, mutta ei oikein saa otetta mistään. Töissä on ollut hurjasti tekemistä ja kotonakin olisi rästissä monta hommaa. Samaan aikaan lapset tarvitsisivat paljon huomiota. Eeva Maijalla on hermot niin tiukalla, että suunnittelee jo hermoratahierontaan menemistä.

Hulluilla päivillä on taas myynnissä halpoja lentoja Budapestiin. Ajateltiin hetken mielijohteesta, että repäistään itsemme irti arjesta ja lähdetään syyslomalla koko perheen voimin Unkariin. Hotellikin ehdittiin jo varata, mutta tarkemmin asiaa tuumailtuamme taidamme kuitenkin olla sitä mieltä, että on viisaampaa pysyä kotona ja yrittää vähän rauhoittua. Hotellinomistajille kaunis kiitos palvelualttiudesta.

Vietettiin Jontun 30-vuotissynttäreitä mummulassa. Vilskettä riitti, serkuksia on jo ihan kunnon joukko. Ilta (ja meteli) huipentui Eeva Maijan ja synttärisankarin yksinlaulusuorituksiin. Pyynnöstä huolimatta lauloivat molemmat monta laulua.

Tekemättömien töiden listahan ei tässä kirjoittaessa kovin paljon lyhene, mutta paineentasaajana tämä toimii erinomaisesti.

Sibeliuksen kuolemasta tulee tänään kuluneeksi 50 vuotta. Mielestäni Sibelius on yksi suurimmista suomalaisista. Hän on elämällään ja tuotannollaan vaikuttanut erittäin suuresti siihen mitä suomalaisista maailmalla ajatellaan. Siksi suosittelen päivän musiikkipoiminnaksi Sibeliuksen mieskuoroteosta “Veljeni vierailla mailla”. Teos on Sibeliuksen protesti 1900-luvun alun toisinajattelijoille, jotka poliittisesti epävakaassa tilanteessa pakenivat maasta. Taisi olla Sibeliuksellakin tuolloin ahtopaineet korkealla.

Edelliseen kirjoitukseen viitaten: löysin Kirkkonummen kirjaston sivuilta tietoa musiikin etäkuunteluhankkeesta. Palvelu on tarkoitettu ko. kirjaston asiakkaille ja toimii ainoastaan sikäläisen kirjastokortin numerolla. Soitin kirjastoon ja ystävällinen virkailija luovutti minulle testitunnuksen. Lyhyen ensivierailun perusteella systeemi vaikutti toimivalta. Valikoima on todella kattava ja hakutoiminnot oli toteutettu käytännöllisesti. Palvelun kompastuskivi lienee äänenlaatuongelmissa, sillä musiikki tulee suoratoistona verkon yli 20 kbps – 128 kbps tasoisena. Lopullisen tuomion julistan kuitenkin vasta kun pääsen omien kaiuttimien ääreen testaamaan.

Jos palvelun kokeileminen kiinnostaa, niin ilmoita. Voin kuulemma lainata tunnuksia… 

Yritin etsiä asiasta lisätietoja, mutta hakutulokset näyttivät puhdasta nollaa. Kulttuuriuutisten sivujen lisäksi en löytänyt mitään aiheeseen viittaavaa. Jäämme odottelemaan lisätietoja asiasta.

Toinen asia:
Olen aina kuulunut Wikipedian mahdollisuuksien epäilijöihin. Tai itseasiassa epäilin sen mahdollisuuksia joskus aikanaan niin paljon, etten ole vaivautunut käyttämään sitä koskaan. Eilen tehdessämme oppilaiden kanssa tiedonhankintaprojektia, jouduin pakon edessä kertomaan oppilaille wikipediasta. Puhuessamme lähdekritiikistä, vertasimme muutaman eri julkaisijan tietokirjaa ja wikipedian tekstejä. Vertailun jälkeen käänsin takkini: Wikipedia on kasvanut huikeasti. Vielä on havaittavissa suurta epätasaisuutta, mutta nyt jo se tarjoaa erittäin hyvää ja huoliteltua tietoa.

Kolmas asia:
Näille sivuille harhautuu melko paljon porukkaa hakusanoilla “kebab pitaleivällä”. Pitäisiköhän perustaa kebab-ravintola :)

Käytiin Välimäellä kylässä. Lyhyesti sanottuna ovat sydämellisiä ihmisiä. Heidän kanssaan ei ikinä arvaa, minkälaisista asioista löytää itsensä keskustelemasta. Usein aihepiiri liippaa jossain musiikin ja Glen Gouldin välimaastossa. Ja siihen väliinhän mahtuukin jo vaikka mitä. Tänään emme kuitenkaan musiikista puhuneet, joten se siitä.

Musiikista vähän joka tapauksessa. Soittimessa on soinut viimeaikoina kovasti Bachin kantaatit ja erityisesti kantaatti nro 71, Gott ist mein König, vapaasti suomennettuna Jumala on kuninkaani. Eri kokoonpanojen versioita kuunnellessa ylivoimaiseksi ykköseksi on noussut Mazaaki Suzukin johtaman Bach Collegium Japanin esitys, joka on kaikenkaikkiaan huikaiseva. Erityisen hieno on kantaatin toinen osa, tenorin ja sopraanon duetto. Aikani sitä kuunneltuani ja saksaa huonosti osaavana päätin ruveta selvittämään mitä kerrottavaa tuolla sopraanon ja tenorin vuoropuhelulla on. Seuraavaa löytyi (osoitteesta www.bach-cantatas.com):

Saksankielinen alkuperäisteksti:

Ich bin nun achtzig Jahr, warum soll dein Knecht sich mehr beschweren?
Soll ich auf dieser Welt
Mein Leben höher bringen,
Durch manchen sauren Tritt
Hindurch ins Alter dringen,
Ich will umkehren, dass ich sterbe in meiner Stadt, So gib Geduld, für Sünd
Und Schanden mich bewahr,
Auf dass ich tragen mag
bei meines Vaters und meiner Mutter Grab. Mit Ehren graues Haar.

Ja englanninkielinen käännös:

(Tenori)
I have lived eighty years, wherefore shall thy thrall still more complain, then?

(Sopraano)
If I should in this world
My life extend yet longer,
Through countless bitter steps
Into old age advancing,
I would return now, that I die within my own town,
Help me forbear, from sin
And scandal me defend,
So that I may wear well
beside my father’s and mine own mother’s grave.
With honor my gray hair.

Niin ja ihan baitövei, Välimäen Samuli täytti tänään vuosia, ei ihan kaheksaakymmentä mutta likeltä liippaa jo…