Aihearkisto: Musiikki ja taide

Älkää lukeko! (Tai lukekaa vaan sittenkin.)

Ystäväni ja serkkuni tuossa kommentoi, että omista tuntemuksista kirjoittaminen ei ole koskaan toisten varpaille tallomista. Ja että mistä vain voi kirjoittaa. No, minä nyt koetan kirjoittaa omista tuntemuksistani, joista tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa, kun tuntemukset ovat nyt niin huonolaatuisia. Mutta kun kerran luvataan että voi, niin minä kirjoitan. Ja luvataanpa vielä etten tallo kenenkään varpaille. Se on ehkä ainut hyvä asia tässä jutussa.

Kun minun tuntemukseni ovat niin huonoja! Ärsyttää. Kirjoitin jo yhteen paikkaan, että silloin kun ärsyttää ja ahdistaa, masentaa ja haluaisi kadota mustaan aukkoon, niin on paha kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea negatiivisista tunteista pahantuulisen ihmisen kirjoittamana. Kaukaiset ihmiset siksi kun se on vain niin tavallista ja tylsää, ja läheisetkään eivät tykkää kun eivät keksi miten auttaisivat ja sitten kilteimmät syyllistyvät ehkä. Niin, siis on paha kirjoittaa, kun en halua omia yksityisiä murheitani ja mahdottomuuksiani levittää koko kansalle, en halua raivota julkisesti kun en halua syyttää ketään (muuta kuin ehkä kohtaloa, mutta en sitten sitäkään.) Olen usein tuntenut miten kirjoittaminen auttaa, hoitaa, virkistää, ja niin se näyttää väkisinkin tekevän nytkin, vaikka haluaisin olla loppuun asti pahantuulinen ja negatiivinen, virua omassa onnettomuudessani.

Kirjoitin siis yhteen paikkaan, että on paha kirjoittaa pahasta olosta. Eikä tee mielikään, vaikka monta kertaa olen sitäkin tehnyt. Kyllästyttävän monta. En myöskään jaksa lukea silloin (nyt) mitään hyvää kirjaa, koska rinnassani on täyttävän painava möntti, joka ei jaksa enää omaksua yhtään ajatusta tai kokemusta, ei mitään. Urheilijaluonne sanoisi että lähde kävelemään, hiihtämään, juoksemaan. Se auttaa, ei tarvitse ajatella mitään. Minä kuitenkaan en lähde, olen laiska. Otan pianovihon esiin, ja soitan paria pientä kaunista pianokappaletta, Skrjabinia. Kaunista, surullista. Ja soitan taas, ehkä opin soittamaan paremminkin. Ja ajattelen, että ehkä musiikki on kuitenkin taiteenlajeista mahtavin. Ei tarvitse sanoja, ei mitään, ja silti tunnen kuin saisin itkeä siihen musiikkiin, siihen pieneen pianokappaleeseen jota yritän soittaa. Saisin valittaa ja ulvoa, etten kestä tätä elämää enää. Ja silti tuo musiikki ei ota nokkiinsa, vaan armollisesti jokin kaunis nousee sen kaiken surkean keskeltä, jokin jota ei voi sanoa eikä kirjoittaa, se täytyy tuntea siinä musiikissa, siinä hetkessä.

Ja vaikka rakastan kuvataidetta ja ilman kirjoja en voi elää, niin silti musiikki vie voiton. Inhoan kyllä sitä, mikä pyörii musiikin tekemisen ympärillä kenties enemmän kuin kuvataiteen tai kirjallisuuden ympärillä. Semmoista kilpailuhenkisyyttä, ihmispalvontaa, kaikkea kovin muodollista ja vanhanaikaista. Näen ja tunnen usein miten ihmiset sijoittelevat muusikkoja korokkeille tai tiputtavat niiltä, arvioivat toisiaan sen mukaan miten taitavia tai suosittuja tai menestyneitä ovat, arvostelevat, kehuskelevat, pitävät toisiaan kilpailijoinaan. Ovat olevinaan. Olen varmasti syyllistynyt sellaiseen itsekin.  Ja enemmän vain inhoan sitä! Haluaisin nähdä enemmän vilpitöntä halua jakaa musiikin ilosanomaa, nähdä musiikin arvo ja kauneus itsessään ja hetkessä, ei virheettömyydessä tai koossa tai näyttävyydessä. Ja ihmisen arvo on asia erikseen. Tottakai tarvitaan taitoa ja tekniikkaa, mutta se on vain väline. Musiikki ilmaantuu esitykseen jos on ilmaantuakseen. Yleensä se ei ilmaannu jos esittäjä on liian keskittynyt itseensä tai yleisöönsä. Kuuntelen levyiltä vähän musiikkia, monesta syystä, kaikkia syitä en tiedä, mutta sen tiedän että kun joku soittaa elävää musiikkia, niin musiikin tekee se tunnelma, joka vallitsee siinä hetkessä ja tilassa, ja sitä ei voi äänittää. Onneksi sitä voi vähän muistella. Ja onneksi minullakin on muutama kaunis muisto.

Mutta älkää luulko ettei elämä olisi vielä monimutkaisempi ja kummallisempi asia. Ja vaikeampi. Järkyttävän vaikea. Mutta aika kulkee kulkuaan ja minä hengitän ja elän, se taitaa nyt olla ainoa vaihtoehto. Ehkä taas jonakin hetkenä huomaan olevani keitaalla ja jaksan taas.

 

 

 

Nopsasti vaan!

On monta syytä miksi kirjoitan vähän, ja yksi muttei suurin on se, että täällä tietskahuoneessa on lämpöpatteri rikki. Kun tässä istuu, alkaa paleltaa, ensin varpaita, sitten selkää. Sitten tulee sairaaksi. Sen vuoksi nytkin kirjoitan jotakin nopsasti vaan etten vilustu. (Olen jo kyllä flunssassa.)

Viime yönä meidän sängyssä oli kolme sijaispatteria: Niilo (+38,5°C), Salli (+39,3°C), Samuli (lämpöä ainakin). Minä olin heidän välissään ja nukuin huonosti. Ajattelin että lähden jäähdyttelemään koneelle ja kirjoitan että olen ainoa teRRRve tässä talossa, siis fyysisesti. En mennyt koneelle, vaan nukahtelin ja heräilin miten sattuu. Totta se muuten on, kaikki meillä ovat sairaana, enemmän tai vähemmän. (Istuneet liikaa tietskakoneella?)  Aamulla nukuin kun isäntämies lähti töihin. Hän kävi vain huikkaamassa että Liinakin on kuumeessa, ei lähde kouluun. Nukahdin jälleen kerran ja heräsin kun Liina hoippui vähän liian harkitusti sisään. Hänellä oli kännykkä kädessä ja piti kuulemma heti selvittää että oliko se estetunti yhdeksäs päivä vai milloin. Halusin vain kokeilla hänen otsaansa enkä keskustella estetunneista. Otsan lämpö ei vakuuttanut, eikä kyllä mittarinkaan. +35.9°c. No, tyttö oli jäänyt kotiin ja hänellä olikin kuulemma tosi heikko olo, eihän sellaista voi olla uskomatta. Meillä on muuten kuumemittarin kärki vähän tummunut ja vääntynyt, koska joku on vissiin joulunaikaan sitä vähän lämmitellyt. Toimii se silti.

Nyt tuntuu elämä mukavalta, vaikkakin kuumeiselta. Mutta merkitykselliseltä ja täydeltä, ei silti liian. Kerrankin näin! Sain kuulkaa ystävänpäivälahjojakin. Vaaleanpunaisia tulppaaneja, kirkkaanpunaisia Lindoreja kauniissa rasiassa ja vielä arvatkaapas mitä? Havunvihreän kahvakuulan! Miehellä oli ollut töissä kahvakuulailtapäivä. (Ilmankos hän tuli kotiin virkeänä ja hyväntuulisena.)  Sain opastetun kahvakuulaharjoittelunkin kaupan päällisiksi. Se oli muuten mukavin ystävänpäivä miesmuistiin, tunsin itseni lahjasiepoksi onnelliseksi hölmöksi.

Sallista puheen ollen: hänellä on laulukärpäsen purema. Laulaa koko ajan! Se on ihmiselon otollisinta aikaa laulamisen aloittamiseen, tuo aika kahden ja kolmen ikävuoden välillä. Saarnaan laulamisen ilosta, huvista ja hyödystä! Laululeikit innostivat Sallin laulamaan. Siskoni muskaritäti, (samanaikaisesti Sallin kummitäti), opetti pari laululeikkiä ja siitä se lähti, eikä loppua näy. Nyt meillä soivat koko ajan lastenlaulut, livenä tai levynä. Ja muutakin laulumusiikkia, kuten ”Baaleerhööremus, Baal eerhööle mus!”. Viime yönä hän kuumeessaan puheskeli niitä näitä, mutta sen vain muistan, kun hän sanoi että ”laittakaa peutalopottisuomensotti”. Martta kyllä sanoi että hän ei mene ikinä aikuisten kuoroon laulamaan kun siellä vain karjutaan jotain ”tuupisteliias!” ja semmoista. No, aika näyttää. Laululeikkiminen edistää puheen ja kielen kehitystä, ja parantaa kykyä suunnata tarkkaavuutta (olen kuullut sen radiosta). Ja monta monta muuta asiaa. Ja olenhan paasannut tästä ennenkin. Joten taas, laulamaan siitä!

Ja että voisi saada laulusta kaikki sävyt ja puolet esille, niin on hyvä osata soittaa pianoakin tai jotain muuta kivaa soitinta. Minulla on muutama piano-oppilas. Kaikki ovat ihania lapsia ja nuoria, mutta yksi pieni tyttö on kyllä aivan verraton tapaus! Hän on vasta aloittanut, mutta on oppinut jo paljon, koska on niin tavattoman innokas. Kun yritän selittää jotakin asiaa käsillä olevasta kappaleesta, niin hän ei meinaa pysyä penkillään, koska haluaa jo päästä kokeilemaan. Hän on muutenkin eläväinen. Viikko sitten tuli -28°C:n pakkasessa pyörällä kahden kilometrin päästä kotoaan tunnille ja sanoi huudahtaen, että ei siellä oo kylymä vaan kuuma ku polokee täysiä! Muutamia kertoja olen joutunut huomauttamaan että ei saisi turhaa poljeskella pedaaleja. Hän aina meinaa unohtaa, ja sanoikin sitten yhden huomautuksen kohdalla, että ”kun nuo mun jalat meinaa koko ajan vaan väkisin polkia niitä, vaikka mää yritän pittää niitä näin”. Tänään hän tuli tunnille taas innoissaan ja rupesi soittamaan läksyä, jota oli kuulemma soittanut joka päivä monta kertaa kakskymmentä kertaa, ainakin. Ja sitten hän ryhtyi soittamaan. Hän soitti oikein ja kovassa tempossa. Viimeisessä kohdassa mennään samaan suuntaan kummassakin kädessä, ja juuri ennen sitä kohtaa hän sanoi nopeasti että ”tääonaivanparas!” ja soitti kappaleen tempossa loppuun. Minun oli pakko soitattaa laulu toisen ja kolmannenkin kerran vain sen takia, että saisin kuulla tuon iki-innokkaan ”tääonaivanparas” -kommentin uudestaan. Ja kuulinhan! Sisälläni pulppusi nauru. Ajattelin että kas tuossa tyttö joka on kuin kultakimpale, oikea persoona. Vielä. Hänen tätinsä oli muuten luokallani ala-asteella ja oli samansorttinen joltakin puoleltaan. Rohkea oli ja tykkäsi kovasti tapella niin kuin pojat, sen muistan.

Tämmöinen nopsa kirjoitus tähän väliin, palaillaanpa asioihin taas. Hyviä laskiaispullia toivotan kaikille!

Metsä!

Viime syksynä kävin paljon metsässä. Sitten tuli talvi ja paksut kinokset, ja ajattelin, että menen metsään heti kun lumet sulaa. Tuli kevät ja kiireet, enkä ehtinyt. Tänä iltana kävin siellä ensi kertaa pitkästä aikaa. Ja tunsin heti saman kuin viime vuonna, sen, että metsä on minun paikkani. Se rauha ja hämärä. Ja vanhat suuret puut. Kuin vanha gregoriaaninen kuoromusiikki. Poimin mustikoita käsin, koska kaikki eivät olleet vielä kypsiä. Päätin että käyn joka päivä metsässä niin pysyn elossa.

Niin, vaikka asummekin lattealla lakeudella pusikkojen ja hyttysten keskellä, niin meillä on tässä hyviä metsiä. Täällä voi asua.

Olin muuten piirustuskurssilla viime viikolla. Meillä oli mukava ryhmä ja ope ja hyviä keskusteluja ja oppimistuokioita. Oli lomaa saada piirtää tuntikausia, satumaista. Ihmeellistä oli myös yksi toinen asia, jonka panin merkille. Olen opiskellut musiikkia vuosia, ja valitettavasti täytyy sanoa että niissä kuvioissa ei ollut vaikea haistaa ilmasta ylpeyttä, kateutta, ylenkatsetta, kyräilyä ja kyynärpäitä. Viime viikon kurssilla semmoisista löyhkistä ollut tietoakaan. Toki se oli vain ”kurssi”, mutta kuitenkin. Olin ihastuksissani siitä ilmapiiristä, siitä että oltiin ihmisiä toisillemme, vaikka (vai sillä?) olimme kovin erilaisia keskenämme. En tiedä opinko paljoa tai kehityinkö, mutta innostuin piirtämisestä. Ei sitä vain tahdo ehtiä. Mutta sainpahan leikkiä viikon taiteilijaa, se oli hyvin mukavaa! (Musiikista sen verran, että rakastan sitä eikä sillä ole paljonkaan tekemistä jonkin musiikkioppilaitoksen haisujen kanssa. Olen onnekas kun olen päässyt tutustumaan klassisen musiikin jalokivikaivoksen rikkauksiin. Kaikkien pitäisi päästä, olen sitä mieltä. Kaikkien.)

Kotona isäntä toki joutui koville kurssini takia, mutta uskon että hän saa kaiken takaisin vähän miellyttävämpänä vaimona ja emäntänä. Kun elämässä on mukavaakin välissä, niin jaksaa itsekin olla mukavampi. Tänään kävimme valitsemassa kaakelit välitilaan ja ostamassa maaleja lattiaan ja seiniin. Yritimme myös uuden puhelimen ostoa, mutta eihän siitä mitään tullut. Muilla kaupassa jonottajilla oli varmasti hauskaa kun seurasivat meidän episodiamme, luulisin ainakin, en voi taata koska en viitsinyt katsella sen tarkemmin ympärilleni. Jos satuit olemaan paikalla, niin laitahan vain kuvausta kommentteihin, niin täälläkin saamme iloita yhdessä tapahtumista.

Remontti etenee, Lohien avulla saimme hilattua puuhellan sisään iltapäivällä. Isäntä raataa tälläkin hetkellä puutyöluokassa laatikoston kimpussa tai sitten hän istuu autossa jossakin ja syö troijalaista perinneruokaa.

Muuten onpa vaikea kirjoittaa kun Inkeri Wallenius tarinoi Pepistä teitokoneen kaiuttimissa. Mutta kirjoitinpa kuitenkin. Hyviä metsäreissuja!

Ihanuutta

Olemme nähneet ihanuuksia paljon. Eilen näet olimme pikkusiskon ja hänen miehensä häissä. Voi sitä iloa ja ihanuutta! Ja me kaikki saimme siitä palasen itsellemme, lapsetkin. Heti aamulla Salli huomasi, että jokin on nyt jotenkin erityistä. Hän alkoi oitis ilakoimaan ja tanssahtelemaan ja juoksemaan pienillä tanakoilla jaloillaan ympäri pirttiä, eikä lopettanut ennen iltaa. Pieni valkoinen tukka vain hulmusi ja kädet viuhtoivat minkä ehtivät. Liina ja Sohvi sattuivat pääsemään jopa oikealle kampaajalle juhlakampauksen saantiin, ja huomasin ettei sitä tarvinnut harmitella koko päivänä. Hienot kampaukset nimittäin näyttivät velvoittavan kuin itsestään hitusen viehkeämpään käytökseen.

Juhlat sujuivat hienosti, ja lasten taskut ja suut täyttyivät marengeista, joita kuljetettiin sivukäytävään ja mutusteltiin salaa serkkujen kesken. Eikä ketään haitannut. Herkkuja riitti, vaikka ne maistuivatkin, ja ohjelma oli hääparin näköistä ja tuntuista, siis mukavaa. Kun morsiamen ystävä luki kirjettä, jonka oli saanut noin kymmenen vuotta aikaisemmin pikkusiskoltani morsiamelta, siis pieneltä pellavapäiseltä tytöltä, kaikkien kuulijoiden sydämet sulivat lopullisesti. Ihana että se kirje oli säilynyt!

Muutakin ihanuutta olemme saaneet seurata keittiön ikkunasta. Varpusten perhe-elämää, joka näkyy, kun seisoo hellan edessä, juuri siinä missä laitetaan ruokaa. Pesässä käy kova vipinä ja vilske, ja kun isä- tai äitivarpunen lennähtävät tuomaan einestä, vilske kiihtyy moninkertaiseksi. Eivät meinaa pöksyissään tai siis pesässään pysyä. Metelikin on varmaan korvia huumaava, voisin kuvitella, vaikka en olekaan sitä kuullut. Kun tämä oman pesämme meteli sen näyttää peittoavan kuitenkin, mennen tullen. Vilskettä siis, meilläkin.

Ja vaikka olisi raskasta, niin se ei ole tappavaa, kun kerran kesää kohti mennään. Vääjäämättömästi. Vaikka olisi kylmä päivä, niin tulppaaninalut ovat silti joka päivä eilistä suurempia. Äidin istuttamat synttärilahjatulppaanit. Elossa ollaan, ja tuntuu että pysytäänkin.

Työkeikkaakin on ilmaantunut. Mukavaa kun saa mennä silloin kun pääsee. Jos ei pääse, ei tarvitse. Tänään pääsin kahteenkin paikkaan, aamulla toiseen ja illalla toiseen. Tuli sekin taas mieleen, että uruilla on väliä. Pakko se on sanoa, oli siinä selityksen makua tai ei. Illalla otin Hailuotoon Leevin ja Martan matkaseuraksi. Se oli onnistunut otto, ovathan ne niin verrattoman veikeitä nuo nassikat! Auto- ja lauttamatkat menivät kuin vettä vain joutsenia, lokkeja ja sinirastaita (Leevi) havainnoidessa. Martta näki sorsiakin. Perillä oli sitäkin veikeämpää, kun juuri ensimmäisen hallelujan kohdalla Leevi ilmaantui urkujen viereen että ”Äiti, äiti, Martta ei tuu vessasta pois”. Sihistelin sormellani ja evankeliumin alettua kysyin hiljaa että miksi. ”No kun se ei oo vielä kakannu, ja se haluaa että sää pyyhit”. Sihisin että sano Martalle että äiti tulee kohta. Toisen hallelujan jälkeen lähdin hipsuttelemaan kohti eteisen wc-tiloja. Kysyin kuiskaten että missä Martta, ja miesten vessasta kuului heti kirkas ”täällä!”. Siellähän hän olikin, ja pääsin apuun. Kotimatkalla lautassa myhäilin että Martta taisi käydä miesten vessassa. Leevi katsoi minua ja hymyili hämmentyneenä kunnes totesi, että sitten hän taisikin olla naisten vessassa. ”Kun mää ei vielä muista niitä numeroita.”

Samuli taisi muuten nyt mennä katselemaan pihasaunan kattopaneeleita. Korvat höröllään että milloin se emäntä sieltä tulee. Touhukas viikonloppu ja viikko on ollut takana, ja toinen on edessä, joten taidanpa lähteäkin tästä samantien kiukaan soittoa kuuntelemaan. Ja jospa sitä pihan yli loikkiessa kuulisi vaikka vähän kuovinkin laulua. Tykkään siitä.

Balsamia rohtuneelle

Eilen tuli tämmöinen mieleeni, kun istuin erään kirkon urkupenkillä puoli yhdentoista aikaan ja soitin erästä koraalia. Että tämä on minulle kuin balsamia. Saan soittaa tätä tässä. Ihmeellisen kaunis koraali, ja minä osaan soittaa sen. Tuli varma tunne siitä, että en olekaan koskaan istunut urkupenkillä turhaan. Ei yhtään hukkaanheitettyä minuuttia.

Aiemmin näet olen usein luullut, että olen kuluttanut takapuoltani ja aikaani ihan turhaan urkuluokissa ja kylmissä kirkoissa. Kun en oikein koskaan päässyt urkumusiikin ”sisälle”. Suhde urkuihin oli etäinen ja epämiellyttävä, pakon sanelemana synnytetty. (Minkä pakon, kysytte. Tottahan se on, että urkujensoitto on niin kauan vapaaehtoista kun ei rupea opiskelemaan kirkkomuusikoksi. Sen jälkeen se on ihan muuta.) Mutta eilen, silloin pääsin johonkin sisälle, ja heti tiesin että luulo ei ole tiedon väärti. En väitä ollenkaan, että olisin siellä nyt tänä maanantiana enää. Mutta eilen minä tunsin, että elän siinä musiikissa, pystyn tuntemaan sen mitä siinä tarvitsee tuntea. Ja sanoa täräytän vielä, että soitin hyvin. Sen vuoksi, että olin jyvällä. Nuoteissa ja sävelissä voi olla mukana helpohkosti, jos pänttää ja opettelee. Mutta että olla siinä musiikissa läsnä. Että osaa kertoa niin että sen kuulee ja ymmärtää.

Olen minä ennenkin nauttinut soittamisesta. Silloin kun soitin paljon, niin olihan niitä hyviäkin hetkiä, oli toki. (Tuon toki -sanan käytön olen oppinut Martalta hiljattain.) Mutta jos sitä musiikkia tekee ja harjoittelee koko ajan, niin missäs joku pieni hyvä fiilis tuntuu, ei muistissa ainakaan kovin pitkään. Nyt on ihan eri tilanne. Soitan ja laulan vain vähän ja säälittävästi. Olen kotona metelissä ja kuuntelen radiosta huolestuneiden ihmisten puhetta ja jos joku hyvä kappale sattuu kuulumaan, niin en ole viitsinyt ruveta teippaamaan lasten suita sen ajaksi. (En ole muutenkaan hyvä äänilevyjen kuuntelija.) Ja tuo saunahommeli tuolla, tämä kiire ja viuhtominen siellä täällä ja huolet ja murheet, kaikki ne ovat saaneet minut ihan rohtuneeksi. Eilen taisin tajuta senkin, että miksi olen päässytkin näin kuivumaan ja penseytymään. Enpä ole viime aikoina liiaksi antanut itseäni voideltavan tuolla väkevällä balsamilla, musiikilla. Olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, en ole osannut kaivata sitä mikä on ollut lähellä.

Musiikista vielä sananen. Onhan sitä maailma pullollaan, joka puolella jotakin. Mutta se musiikki, jota minä tarkoitan, on jotakin mitä ei olekaan pullollaan missään. Sitä on vaikeampi kuunnella äänilevyiltä tai etsiä tuubista. Eikä sitä välttämättä tavoita samantien vaikka kuinka uutterasti rupeaisi koluamaan noita kirkkoja ja konserttisaleja. Joku, joka on elänyt musiikin kanssa tai löytänyt tiensä sen luokse, tietää mitä tarkoitan. Tarkoitan, että musiikki on elävä olento. Se ei ole nuotteja eikä säveliä, ei rytmejä eikä sointuja, ei dissonansseja eikä konsonansseja. Se on se, mikä elää, kaikkien tuon edellämainitun sälän sisällä, se, joka kertoo jotakin. Se antaa sisällön niille sävelille. Ja olenpahan myös sitä mieltä, että kaikesta metelistä tuota eloa ja sisältöä ei löydy.

En halua linkittää yhtään videota tai äänitettä tähän, koska en löytänyt nyt sitä, mitä eilen löysin, mutta suosittelen kuitenkin kuuntelemaan, jos on aikaa ja rauhaa siihen. J.S.Bach: Nun komm der Heiden Heiland, BWV 659. Hyvää adventin aikaa!

No tässä

Olen tuntenut itseni painostuneeksi, kun en ole saanut kirjoitettua. Kirjoitin jo kyllä tässä iltana muutamana yhden jutun, mutta se ei ehtinyt olla kauankaan julkaistuna. Se oli vissiinkin liian läpinäkyvää ja privaattia. Niin, jos ei saa olla rehellinen niin sitten pyyhitään koko juttu pois. Yritäpä nyt ruveta kiillottelemaan ja silittelemään, siinä voi tulla tämmöiseltä tumpelolta vaikka minkälaista jälkeä.

No kun kerran hiihtäjätkin, niin jospa minäkin vähäsen. Koettakaa nyt ymmärtää ja empatiseerata, kun selitän. En ole päässyt koneelle, kun ”yks anonyymi tyyppi” on ollut koneella joka ihana ilta. Joku projekti taas kuulemma. Minä olen saanut tyytyä punavalkoiseen päiväkirjaan ja mustaan kuulakynään. Mutta, sen verran kun on geeniperintönä saanut tuota esiintymisen halua, niin eihän sitä omaan yksityiseen paperiseen kirjaan ole lähellekään niin hauska kirjoittaa kuin tänne sivuseikkaan. Ihan sama kuin sekin, että itsekseen kun jorisee ja paasaa, niin siitä puuttuu joku kumma hohto, vaikka sitäkin tulee tietysti harrastettua. Herra X on ehdottanut, että jos hankittaisiin minulle joku läppäri, niin saisin kirjoittaa sivuseikkaan vaikka sivu suuni jos niin sattuisi. Mutta eihän sitä semmoisia läppäreitä taloon tarvita. Saa tuo mies pyöriä nyt tuolla tuvassa vaikka kehää jos ei osaa muuta tehdä, minä kirjoitan ja sillä siili.

Tuosta yksinolosta (Saatte päättää, onko se yksi nolo vai jotain muuta) tulikin mieleeni, että se on aika mukavaa. Milloinkohan viimeksi olen ollut aivan yksin kotona? Joskus viime keväänä. Nyt on Salli aina kaverina, mutta hän yleensä sallii olla mun aiva rauhass’, kun ensin hänet syöttänyt oon ja kapalonsa kuivittanut. Tänään aamulla sain olla taas rauhassa kuitenkin, kun siis Salli nukkui ja muut olivat uimassa. Hirveät suunnitelmat tietysti olivat laaditut jo moneen kertaan ennen kuin kukaan uimaanmenijä oli ehtinyt edes uikkareita pakata. Silmät kavalasti viiruina  ja kieli lipoen ahneesti ajatuksissani kämmeniä hieroen tein listaa, mitä kaikkea aion tehdä tuon autuaan parituntisen aikana. Kirjoitan sivuseikkaan, ja sitten lasten Hiirenkorvalla -kirjoihin. Laitan punaisen lammaspadan tulelle ja tyhjään* tiskikoneen. Jumppaan ainakin puoli tuntia. Juon jättikupillisen teetä ja tutustun vähän yhteen suunnitteluhommaan. Loppuajan lööpaan*.

Lopulta nykäisin viimeisen kerran ulko-oven kiinni uimareitten mentyä  (Sampan takajalka meinasi jäädä väliin), ja suutani maiskutellen ja huulia muikistellen kävelin eteisestä tupaan ja mietin, että nyt. Keitin ison kupin teetä, ja istuin lampaannahkatuolilleni, ja aloitin yksinolon. No noloa se tietysti oli, kun samalla hetkellä Salli heräsi vaunuissaan, eikä pysäyttänyt heräämistään. Aivan sama, ajattelin kuin pikkusisko konsanaan, otin Sallin kainaloon, ja häntä ja kuppia kantaen menin yläkertaan tietskan ääreen. Siinä vierähti tovi ja kuppi tyhjeni, Salli töllötti vasemmalla käsivarrellani silmät pyöreinä ja suu auki kirkasta kuvaruutua ja ehkä ajatteli syvällisiä, vaikka ei ihan heti siltä näyttänytkään. Siinä sitten muistin, että ainiin jumppa. Palasin alakertaan, ja rupesin miettimään, että tässäkö sitä lattialla ruvetaan verryttelemään. Laitoin Sallin jatkamaan uniaan, mutta en ehtinyt ottaa vielä huopaa alustaksi, kun keksin, että laatuaikaani säästääkseni voin siivota keittiön ja tiskata aivan hyvin samalla kuin jumppaan. Lämmittely marssien ja astioita koneeseen pistäen, yks’, kaks’, tahdissa mars. Vähän hankalaa kun nuo polvet eivät mahdu tässä niin hyvin nousemaan, täytyy lämmitellä näin sivusuunnassa, ajattelin ja muutin liikerataa. Puoli tuntia oli tavoite, radiosta kuului jumalanpalvelus Sipoosta, minä marssin ja heiluin ja hötkysin ja tiskasin Oulunsalon Ervastinkylällä. Käsien ja alavartalon liikeratoja en kattilaa tiskatessani saanut oikein mukavasti rimmaamaan, mutta olin sitkeä, enkä antanut periksi. Keittiö siistiytyi, ja sitten ajattelin että lelujen keräys seuraavaksi, jump jump.

Väkisinkin nauratti, kun lakkaamatta hilluen* kävin ympäri taloa tavaroita paikoilleen kuljetellen. Mutta yksin nauraminenkin on vähän turhauttavaa, jopa suorastaan noloa. Joko lopettaa koko jumppatouhun tai sitten jumppaa eikä naura. Pelleilemään ei voi ruveta, ilveily yksin tuntuu aivan kaistapäiseltä touhulta. Jos joku näkisi, niin sitten kyllä totisesti näkisi. Sama jumpata puolituntinen loppuun asti, vakavana ja tehokkaana. Sitten laitoin punaisen lammaspadan alulle, kuuntelin horitsonttia ja sitten tulikin jo porukka takaisin. Uimattaja oli jo väsynyt kuin uitettu koira, hermoissaankin vähäsen. Uitetut olivat nälkäisiä, kysyivät että mitä ruokaa, sanoivat vastauksen kuultuaan että hyi ja menivät penkomaan kaapista jotain hätävaraa. Mutta minun hymyni ei hyytynyt. Olinhan tankannut kaksi ja puoli tuntia akkujani ihan omassa rauhassani olellen, eikä minulla ollut mitään tarvetta olla äkäinen, eikä minulla ollut myöskään mitään tarvetta kertoa, mitä olin itsekseni puuhastellut. Kukaan ei sitä edes minulta kysynyt.

*Selvitykset lainasanoille: tyhjätä = tyhjentää (Tuomo K:n sanastosta), lööpata = laiskotella, hillua = riehua (opittu keskisuomalaisilta tutuilta).

Tiernatytöt

Tiernapojat 2008 - 3 Tänään kisattiin Oulun Rotuaarilla perinteisen tiernapoikakilpailun alkuerät. Liina ja Sohvi yhdessä Saara-Kaislan ja Raulamon Olgan kanssa olivat mukana. Vaikka paikkaa jatkokilpailuun ei hellinnytkään, niin voin vakuuttaa että olin ylpeä tytöistä. Liina tähtipoikana oli kuin enkeli ja Sohvia jämäkämpää knihtiä saa etsiä. Saara-Kaisla oli Herodeksena kuin vanha tekijä ja Olga-kummityttömme suoriutui murjaanin osasta hienosti.

Kuvia löytyy flickeristä ja esitys videoituna kahdessa osassa alta tai YouTubesta.

Viena-Leenalle kiitos tyttöjen harjoituttamisesta ja videoinnista.

Pyörii…

MikkiViikonloppu vierähti suomalaisia yksinlauluja äänitellessä. Minä hoitelin äänityspuolta, musiikista vastasi kaksi nuorta musiikin ammattilaista. Upeaa jälkeä heiltä, oma suoritus on vielä vähän kysymysmerkki. Kun aikansa mikrofonien kanssa säätää, korvat turtuvat ja kaikki kuulostaa hyvältä. Sitäpaitsi flyygelin mikitys on erittäin haastavaa. Toivottavasti jälki on kuitenkin kelvollista. Saanette itse arvioida sitten joskus.

Musiikin äänittäminen on mielenkiintoista hommaa. Jotta hommaa pystyy tekemään, on tekninen puoli hallittava. Pitää tuntea ainakin karkeasti lainalaisuudet, jotka liittyvät ääneen ja sen tallentamiseen. (Mikä ei ole vallan vähän) Silti onnistunut lopputulos kysyy enemmänkin taiteellista näkemystä ja korvia. Hyvin harvoin äänitystila on täydellinen ja musiikki kaikilta osin niin virheetöntä, että sitä ei tarvitsisi äänitysteknisesti ”korjailla”. Äänittäjä ei siis ole pelkkä tekniikasta vastaava henkilö, vaan taiteilija siinä missä muusikotkin. Tokihan hyvää äänikuvaa haetaan yhdessä muusikoiden kanssa, mutta äänittäjä on silti monessa kohdassa avainasemassa.

Tajusin viikonloppuna, että valokuvauksessa ja äänityksessä on hyvin paljon yhteisiä piirteitä. Kuten äänityksessä, myös valokuvauksessa kameran tekniikka täytyy hallita jotta saisi kuvasta sellaisen kuin haluaa. Hyvään kuvaan ei kuitenkaan tekninen osaaminen riitä, vaan tarvitaan myös taiteellista näkemystä.

Niin ja molempien taiteenlajien tuotoksia arvioitaessa on kyse aika pitkälle makuasioista…

No onkos tullut kevät

Våren är kommenSain Eeva Maijalta joululahjaksi Orphei Drängarin Våren är kommen -levyn. Oodee on mieskuoro isolla ämmällä, kenties maailman paras. On käsittämätöntä, miten kaheksankymmenhenkinen mieskuoro voi laulaa niin kevyesti ja ilmavasti. Sitä on helppo kuunnella. Sitäpaitsi keväiset serenadit toivat mukavasti vaihtelua välipäivien raskaaseen* tunnelmaan. (Kuuntele esimerkiksi tämä, niin uskot.)

Yritettiin tänään keventää raskasta* tunnelmaa myös uimahallireissulla. Suihkuun sattui samaan aikaan pyörätuolilla liikkuva mies, jolta oli toinen jalka amputoitu. Oli mukava suihkutella, kun kerrankin lapset seisoivat hiljaa ja hiiskumatta. Mies pahoitteli kömpelöä liikkumistaan pyörätuolilla ja kertoi ettei käytä sellaista muuten kuin uimahallissa. Liina kysyi jälkeenpäin saunassa, että joutuuko se mies kinkkaamaan joka paikkaan. Leevi vastasi, että kinkku on pahaa. (Jouluruoka ei ole kovasta yrityksestä huolimatta saavuttanut oikein suurta suosiota meidän lasten keskuudessa.)

*Raskas tunnelma johtunee pääasiassa siitä, että loskakelit ovat pitäneet perhettämme muutamia kävelylenkkejä lukuunottamatta sisätiloissa. Neljä päivää neljän lapsen kanssa neljän seinän sisällä synnyttää raskaan tunnelman, usko pois.