Se onkin sitten oma ongelmansa, että miten se näyttäminen ja oikea oleminen erotetaan toisistaan, mistä tietää millä puolella milloinkin pitää olla? Jos meidän kanat näyttävät terveiltä ja onnellisilta, niin ne ovatkin sitä, ainakin minun näkökulmastani. Samoin, jos talo näyttää sotkuiselta, niin harvemmin se kovin siistikään siinä tapauksessa on. On vaikea näyttää oikein onnelliselta, jos masentaa (vaikka joltakin poliitikolta kai  sekin varmasti onnistuu.) Mutta eihän kaikki ole niin yksinkertaista kumminkaan päin. Sellaisen älykkään havainnon olen tehnyt, että jotkut asiat ovat sitä miltä näyttävät, ja jotkut asiat eivät ole. Niin kuin meidän Viiru esimerkiksi: sillä on matoja, mutta vain minä näen sen (hännänpää on kippurassa), mutta joku vierailija voi ihan hyvin sanoa, että onpa teillä herttainen hyvinvoivan näköinen kissa. Kokonaan eri asia on se, miten ne madot saadaan sieltä pois, ts. miten drontal-tabletti saadaan sullottua sen kurkusta alas. (Kaikkea on kokeiltu, ja turvauduttu jopa 30 euroa maksavaan valeluliuokseen, jota vain eläinlääkäri voi määrätä.)

Mutta tähän alkuperäiseen ongelmaan siis vielä palataksemme. Olen ollut huomaavinani, että on ihmisiä, jotka mieluummin paneutuvat siihen näyttävyyteen, toisin sanoen laittavat ja kunnostavat sitä näkyvää. Kun kaikki näyttää hyvältä, niin eiköhän se kaikki olekin silloin oikein hyvää? Yksi logiikka tuo. Toinen on sitten se, ettei niin panosteta siihen näkyvään, vaan panostetaan asioihin siellä ruohonjuuritasolla. Jos ei olla terveitä, niin aletaan tervehdyttämään ensin sielua, ja sitten vasta, kun sielu on reilassa (eli ei koskaan), niin ryhdytään panostamaan kropan huoltoon. Kun huusholli näyttää siltä, että se on ylösalaisin, niin ei uskota silmiämme vaan ajatellaan vain, että tämähän vain näyttää tältä, ei tämä oikeasti ole tällainen tämä siivo. No, jos joskus satummekin tulemaan siihen tulokseen, että huusholli on sekaisin, niin ajattelemme sitä perimmäisen kaapin perimmäisen nurkan pölykertymää viimeisen rojun takana, ja järkeilemme, että kaiken sotkun syy ja alkutodellisuus on lähtöisin sieltä. Ja siivouksen on siis lähdettävä sieltä. Ja koska emme välitä, miltä siivous ulospäin näyttää, vedämme kaapista ronskisti kaikki rojut ulos ja sukellamme jynssäämään peränurkkaa, johon tietysti väsymme pian ja jätämme siivouksen sikseen. No, miten tämä nyt muuttui vaivihkaa passiivista me -muotoon? Salakavalaa…

Joka tapauksessa, olen kuitenkin huolissani siitä, että tänä aikana asiat näyttäytyvät liikaa sellaisina, minä ne näyttäytyvät, ts. miltä ne asiat näyttävät. Syynä lienee kaiken maailman netit, kuvakalleriat ja veispuukit (ja plogit). Tämän päivän nuoret eivät ole välttämättä vioittuneita, mutta he ovat paljon kuvoittuneempia kuin minä olin nuoruudessani. Veispuukkiin isketään päivittäin kuvia itsestä, ja samalla kommentoidaan kavereiden kuvia mm. seuraavanlaisilla kommenteilla: Iihana :):) Suulonen!!!! Jne. Sitten syynäillään tarkasti, miltä kukanenkin näyttää missäkin kuvassa. Siinä on helposti koko nuoruuden ajan nenä kuvaruudussa kiinni (ja kuvaruutu läskissä). Minulla oli nuoruus puoli elämää sitten, ja se ei ollut mitään superhelppoa aikaa, en sitä väitä ollenkaan en, mutta onneksi silloin oli merkitystä kuitenkin enemmän sillä olemisella!

Ja sitten, kaikki kokeneet saavat neuvoa, miten drontal-kammoisen kissan saa puhtaaksi leveistä heisimadoista…

Niin ja tosiaan nauraa hekotin, kun olin päässyt yläkertaan ajoissa, ja näin kuinka luisteluretkeläiset olivat ylittämässä Hailuodon tietä. Lapsilla oli jo valmiiksi jääkiekkokypärät päässä, reput selässä ja Heinin repusta pilkisti luistinta toisesta taskusta ja termospulloa toisesta. Ison tien jälkeen tulee pieni alamäki, jonka alussa Leevi kipusi takaisin potkurin kyytiin ja Martta istui pulkassa. Heini katsoi että kaikki on valmista ja antoi mennä. Niin hauskalta näytti meno, yksi kypäräpäinen Martta heilui pulkassa kun pulkka ei suostunut kulkemaan suoraan vaan halusi mieluummin mutkitella metkasti. Potkuri oli paljon järkevämpi ja Leevi istui kyydissä kuin tatti. He näkyivät enää pieninä pisteinä ja kohta katosivat pajukon taakse, mutta silti näin mielessäni rakkaiden lapsieni onnelliset, odottavat katseet. Eväät repussa ja luistelutunti edessä, mikä riemu! Mennyt viikko on ollut yhtä sillisalaattia meille, kun hoitajia on ollut sen seitsemää sorttia, lapset ovat silmin nähden siitä kärsineet, vaikka hoito onkin ollut hyvää. Heiniä ja elämän tasaantumista on odotettu takaisin jo kymmenen päivää. Nyt on taas kaikki hyvin ja minäkin voin rentoutua. En itse pääse vielä nauttimaan talvesta enkä luistinradoista, mutta olen ihan kevyenä ilosta, jota tunnen noiden pienokaisien puolesta!

Nyt on vähäsen aikaa ja minä aion lukea kirjaa. Minulla on nyt Juhani Aho -kausi ja eilen päätin Papin tyttären ja aloitin Papin rouvan. Mielessä oli pyörimässä nämä sivuseikan keskustelut, ja monta kertaa kirjaa lukiessani tuli mieleen, miten ihminen voi ajautua tekemään vääriä valintoja, vaikka ei tahtoisi. Aho on taitava kirjoittaja, nuo tunteet, ajatukset ja teot tulevat niin lähelle että ne ovat ihan omia. Tulee luettua ja ihmeteltyä, mitä tämä elämä oikein on. On ollut ja on olemassa  miljardeja ihmiselämiä, niin erilaisia! Mihin me kaikki pyrimme? Haluamme olla terveitä ja tasapainoisia, mutta vaikka tuntisimme itsemme ja rajamme, ottaisimme vastuun, niin siltikin elämä voi olla raskasta ja vaikeaa. Niin moni joutuu kokemaan vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Oma elämä tuntuu välillä pehmeältä hattarapumpulimössöltä kun kuulee toisten kertomuksia. Joskus taas ihmettelee tosissaan, että miten kummassa tämä elämä on juuri minulle niin vaikeaa?

Aikuiseksi olen pikkuhiljaa kasvanut, ja huomannut, että aikuisena olo on yhtä ihmetysten sekamelskaa. Tämä olemassaolo ja kaikki asiat elämässä ovat niin moniulotteisia ja ristiriitaisia, ettei mitään voi saada kursittua kokoon. Moni sisustaa kotiaan ja siivoaa ja pitää kaiken näkyvän materian tarkoin järjestyksessä ehkä juuri sen vuoksi, luodakseen oman maailmansa, jossa kaikki sujuu ja on loogista. Haitit ja kaikki muut kaoottiset asiat suljetaan pois, kun niitä ei pystytä käsittelemään järkevästi.  Ei kai yksi ihminen voi millään käsittää kaikkea mitä maailmalla tapahtuu. Kun tässä kähipiirissäkin on käsitettävää kylliksi.  Sen vuoksi minusta tuntuu, että Antti Hyry on viisas mies.

Tänään tuli mieleen, että onnistuukohan tuo päätöksen pitäminen kuitenkaan, koska olisi niin mukava ommella tonttulakkeja lapsille, joita on viisi, ja tonttulakkeja vain kolme, ja nekin kaikki erilaisia keskenään. Jos tekisin ne vain hyvissä ajoin jouluksi 2010? Enhän minä voi estää, jos joku sitten välttämättä haluaa käyttää niitä jo tänä jouluna. Toinen kiusaus liittyy villalankaan, jota minulla on nyt paljon, ja siitä niin kuin väen vängellä muotoutuu tossuja ja muita ilmestyksiä. Voihan lahjoja tietysti antaa muuten vain. Siinä on tietysti se vaara, että joku luulee vahingossa lahjaa joululahjaksi, jos se annetaan vaikkapa aatonaaton iltana.

Muita kiusauksia ei ole tullut, koska mieheni S.S. sanoi päätökseni kuultuaan, että hyvä homma, pidä pääsi kans sitten! Jonkun tovin päästä se kuitenkin istahti kahvipöydän ääreen vastapäätä minua ja katsoi syvälle silmiini ja kysyi, että enkö edes aio paistaa kinkkua. Menin sanattomaksi. En ole varma. No jos se tuossa valmiina sulatettuna on, ja uuni lämpimänä, niin voin minä sen kinkun uuniin työntää. “Jos ei ole?” kysyi S.S. “Pahempi juttu”, ajattelin mielessäni mutta en sanonut mitään, katsoin vain halveksivasti keittiön laminaattisen lattian nurkkaan ja tuhahdin.

Mutta eipä tämä hieno päätökseni auta tähän joulunalusaikaan kuitenkaan. Ei lasten koulun joulujuhlasta voi olla pois, eikä muistakaan juhlista, ja kun lapset laulavat tiernatytöissä, niin eihän heitä voi kerta kaikkiaan olla pynttäämättä ja kuskaamatta keikoille. Ja kun tulee työhommia sopivasti, eikä harrastuksiakaan voi joulun tulon takia perua. Ja nuo pikkujoulut, itsehän niistä voisi olla pois, mutta entä lapset? Kun on koulun pikkujoulut, kerhon pikkujoulut, kuviksen pikkujoulut, kuoron pikkujoulut, omat pikkujoulut. Ja kaikkiin tai melkein kaikkiin saa (täytyy) viedä karkkia. Eihän puolihullun äidin päähänpisto voi lasten pikkujouluja teilata? Täytyy siis ravata siellä ja laukata tuolla, pistäytyä täällä ja taas kiiruhtaa pois ja takaisin. Ja lapset tarvitsevat ruokaakin, jopa useita kertoja päivässä. Kuka semmoisiakin muistaa? Täytyy syödä makaroonia ja kesällä pakastimeen unohtunutta atrilli-makkaraa. Sinänsä hyvää, mutta kuitenkin aika reppanan oloista. Mies tiuskii, on väsynyt ja murjottaa, koska on niin hässäkkää, ja koska kaikki muutkin tiuskivat ja ovat väsyneitä.

Niin että vaikka kuinka päättää sitä sun tätä, niin onko tämä tätä kurjuutta kummempaa kuitenkaan. Epäilen.

Huomasin yhtenä päivänä, kun puuhailin omiani tuossa kodinhoitohuoneessa, että minä saatan ehkä tykätäkin lapsista. Ihan tosi, uskokaa pois. Elämäni tilanne on vain tällainen ja sellainen, että sitä lapsirakkautta ei välttämättä ihan heti huomaa. Mutta kun oikein tonkii ja kaivelee tätä suurta sekalaista tunnemöykkyäni, niin kyllä se siellä vilahtaa, nopeasti mutta vilahtaa kuitenkin.

Eläinrakkaaksikin minua voisi sanoa. Se on paljon simppelimpi ja helpompi asia, se eläinrakkaus. Joko on eläinrakas tai ei ole. Sitäkin olen tosissaan monesti miettinyt kuitenkin, että tykkäänkö minä eläimistä. Kun istuin kerrankin tyttöjen huoneen lattialla keskiviikkoiltana kello vartin yli viisi Martta ja Salli ja Pörri seuranani, mietin asian laitaa oikein juurta jaksain. Tuntui niin hirvittävän viihtyisältä ja mukavalta olla siinä, kun siinä oli kanin häkki, juomapulloineen ja heinäntuoksuineen, ja sen häkin ovi auki ja pörröinen iloinen Pörri loikki pitkin huonetta, pörröpäinen iloinen Martta tutki isosiskojen aarteita ja Salli ihmetteli kaikkea ympärillään. Mietin, että miksi tämä tuntuu niin kivalta. Ajattelin lapsuuttani ja omaa tyttöjen huonettani, jossa ei koskaan ollut häkkiä eikä minkään sortin eläimiä, kuin vain väliaikaisesti ja usein puolisalaa. Aina halusin jotakin. Luin paljon eläinlehtiä ja kirjoja, joissa oli koiria, hevosia ja marsuja, ja haaveilin. Olin niin mieltynyt häkkeihin ja kutterinpuruihin ja kaikkeen, mikä edes jotenkin liittyi lemmikkieläimiin, että jopa vaatekaapin lankakorit, jotka olisivat nurinpäin voineet hätätilassa toimia jonkin eläimen häkkinä, saivat minussa aikaan lämpimiä tunteita. Nyt siis istuin tyttärieni huoneessa ja mietin, tykkäänkö minä tuosta pörröisestä suloisesta eläimestä vai tykkäänkö minä siitä, että ne lapsuuden haaveet ovat nyt totta. Vai tykkäänkö minä tuosta isosta sinipunakeltaisesta häkistä. Vai noista papanoista. Tykkäisinkö enää ollenkaan eläimistä, jos olisin lapsena saanut asua eläinten keskellä, niin kuin nyt omat lapseni? Kuka senkin tietää?

Lapsirakkaudesta siis, jos siitä veisataan viis, tai vähän enemmän vielä. Jos niin kuin vertaa tuohon eläinrakkauteen, niin minä kyllä olen saanut elää koko elämäni eri ikäisten lasten ja vauvojen ja uhmaikäisten ja kouluikäisten keskellä. Murrosikäisenä olin jo vaihtanut varmaan yli sata vaippaa tai enemmänkin, mutta silti tuntui mukavalta ottaa pikkusisaruksia mukaan jonnekin, minne itse olin menossa. (Kunhan niillä vain oli säädylliset tamineet päällä, muussa tapauksessa ei missään nimessä.) Koskaan en ole ehtinyt haaveilla vauvoista enkä pikkuisista, sillä haaveet on täytetty ennen kuin niitä on ehtinyt syntyäkään. Lapsiakin on siunattu jo viisi, enkä koskaan niitä ehtinyt enemmälti toivoa, pidin joskus silloin naimisiinmenoaikaan lasten (n.11-15 kpl) syntymistä itsestäänselvyytenä. (Tietysti aikamoinen virhe, jos nyt saa asiaa arvostella.) En ole ikinä kovasti edes pohtinut, että olenko lapsirakas vai en. Toki olen sen huomannut, että en osaa hoitaa lapsiani niin kuin jotkut äidit, luontevasti, helposti, sujuvasti ja väsymättä. Minun äitiyteni ja kasvattajuuteni tökkii alati, mutta se onkin eri asia kuin tämä rakkaus, eikö vain? Kun rupean miettimään, mistä puhun miehelleni, niin joo, kyllähän siellä puheen seassa lampaat, kanat, kissat ja koirat ja hevoset vilahtelevat, mutta kyllä se paljon on sitä, kun kerron, mitä Leevi teki, mitä Martta, mitä Sohvi tai Liina, mitä naapurin Urho tai Paavo, jonka äiti tykkää tomaatista “ihan sikahirmuna, ei kun hirmusikana!”

Jos minulla ei olisi lapsia, tietäisin varmasti paljon paremmin, tykkäänkö niistä vai en. Tai luulisin tietäväni. Eihän toki voi tietää, tykkääkö omista lapsistaan, jos niitä ei ole. Naapurin tai ystävien lapsistakin tykkää, kun niitä näkee silloin tällöin, mutta jos ne olisivatkin tässä koko ajan, niin mitäs sitten?

Olen aivan onnessaan, kun Samppa käyttää lapsia uimassa tai luistelemassa tai peuhumaassa niin kuin tällä hetkellä. Ihana rauha! Aamupalalla olin niin hermo kireällä, että kukaan lapsista ei välttynyt minun kovilta sikahirmuilta käskyiltäni: “Istu suorassa! Syö suu kiinni! Älä puhu ruoka suussa!” Siis totta, meillä oli tänä adventtiaamuna näin käsittämättömän kaameaa. Radiosta kuuluu hoosianna, pöydässä on neljästä kynttilästä sytytetty yksi, ja lapset istuvat ja syövät, uskaltavat tuskin hengittää, katsovat sivusilmät suurina äitiin, jonka leukaperät ovat jumissa ja hermot riekaleina. Juuri perjantai-iltanahan äiti sai olla muutaman tunnin poissa kotoa. Ja nyt on vasta pyhä, ja voimat lopussa. Mikä meidän äitiä riivaa? Tykkääkö se meistä lapsista ollenkaan? Kovia kokenut isä oli sentään niin kokenut, että tajusi tilanteen ja sanoi että käyttää lapsia jossain pyhäkoulun jälkeen, kun uloskaan ei voi mennä kun siellä sataa. Tänne kotiin jäi siis nukkuva Salli, hiljaisuus ja äiti, joka miettii että miten se nyt menikään, mistä minä oikein tykkään.

No, yhden asian minä ainakin tiedän. Se on se, että Samuli tykkää iphonesta. Niin niin, ja tiedänhän minä vielä toisenkin asian: minä EN tykkää iphonesta.

Vuoristorata tulee siitä, että kun pääsee yläkertaan, niin täytyy juosta alakertaan pyyhkimään. Tai jos istahtaa syömään perunamuusia ja lohipastakastiketta (hehe) niin täytyy nousta laittamaan tutti vauvalle. Kissakin täytyy päästää ulos ja sisään. Kaiken huippu on, että tämä kissapuuha täytyy tehdä myös yöllä. Onneksi meillä ei ole menty niin pitkälle, että äiti nousisi keskellä yötä. Isäihminen yleensä nousee tekemään sen, tietenkin. Jos isä ei nimittäin heti nouse, yritän äkkiä ruveta imettämään pienoista niin, etten millään pääse valitettavasti nyt päästämään Viirua ulos. Muutenhan kyllä tekisin sen tottakai, ilman muuta, melkein vaikka minkäkin asian uhalla.

Meillä on kuitenkin menty niin pitkälle jo kymmenessä vuodessa tai sinne päin, että isä tekee melkein kaikki samat jutut mitkä äitikin. Kun jouduin tässä päivänä muutamana lojumaan sairaalassa, niin isä kävi joka päivä katsomassa, ja kertoi uudesta elämyksestään, pyykinpesusta. “Pesin tänään punaista pyykkiä. Sitä muuten kertyy melkein eniten, onhan sitä tummaakin kyllä, sitä pesin eilen” ja sunnuntaina: “vietävä oli pakko tänäänkin laittaa yks koneellinen, oli just sillain sopivasti, huomenna olis ollu jo liikaa. Pyhätöiksi kyllä meni, mutta sillain siinä sivussa, huomaamattomasti.” Toinen juttu on tietenkin ruoanlaitto ja puuronkeitto. Nekin tuntuu onnistuvan ällistyttävän hyvin, äskenkin söin puuliedellä keitettyä neljän viljan puuroa, lehmänmaitoon* tehtyä. Se oli kuin linnunmaitoa, hyvin hautunutta ja hyvää. Niin että on se älyttömän mainio asia tuo sairaala, että vaikka tuntuu ettei sinne kuuluisi tämmöisen äiti-ihmisen joutua ollenkaan, niin kuitenkin jälkeenpäin ajateltuna kuusi päivää poissa isän ja lasten ja eläinten jaloista tekee eetvarttia.

Minä en enää millään muista, mikä oli se yks juttu, mikä minun täytyi kertoa, mutta kai se liittyi Marttaan tai Leeviin jotenkin. Kerron sen heti sitten, kun tulee mieleen. Mutta joka tapauksessa, kun viilettää koko ajan vuoristorataa ylös ja alas, ei kerta kaikkiaan ehdi olla luova ja lahjakas. Kaikki lahjat kääritään paketteihin ja lapset kuskaavat ne kaverisynttäreille. Ja Liinakin on ruvennut haluamaan khattiin, siellä voi kuulemma jutella kavereiden kanssa: “Äiti, mää olin tännään khatissa, ja Aaku oli siellä, ja se kirjotti jotain että xsaoih öoiarltuhalrg, mutta se olikin Tuomas, joka kiusas sitä, ja kun mää kysyin, että mitä tuo tarkottaa, niin se vastas että apua, isoveli kiusaa, ja mää kirjotin että höh. Sitten mää panin että nyt mun pittää lähtä, ja yks ansku laitto siihen että voi ei, se ansku oli aika kiva, vaikka en mää kyllä tunne sitä muutenku khatissa.”

*Lehmänmaito meillä tarkoittaa navetalta suoraan haettua maitoa, ei sitä paljon puhuttua maitoa, jossa on monta lehmänkuvaa purkissa ja joka tulee tuolta rapakon takaisista utareista.

Kävimme kerhossa lasten kanssa. On ihme, että niin tapahtui. Tein piirakan, laitoin sen uuniin paistumaan ja ajattelin: tunti aikaa, tässähän elämä hymyilee. Ehdimme loistavasti. Sitten kului tunti tosi nopeasti. Martta vaihtoi itse vaatteensa ensimmäisen kerran, hän halusi rappulaaharit. Minä tein kohta saman operaation toisen kerran, kun hammastahnaa oli lattiassa, rappulaahareissa, Martan naamassa, käsissä ja tukassa. Siinä meni tahnaa äidinkin paitaan, sekin piti vaihtaa. Tällaisilla tapahtumilla täytyy tietysti olla taustamusiikki, ja siitä Salli piti huolen. Hän huusi puettuna ja pyntättynä ja syötettynä vaunuissa kuin pieni eläin. Leevi yritti auttaa asiaa silittelemällä Sallia, mutta en tiedä auttoiko se sitten mihinkä suuntaan. Varmaan johonkin.

Pienten lasten äitiys saa ihanimmastakin kaunosielusta proosalliset piirteet pintaan. Voi Venäjän tsaari, mitä sinäkin tuhannen täystuho luulet tekäväsi, nyt kävi kalpaten! Äiti riehuu kuin rääkätty härkä areenalla, eikä vaikuta mitenkään kovin järkevältä käytökseltään. On tämä niin auvoisaa, ajattelee hän samalla kun pesee hammastahnaa siitä neljännestätoista paikasta. Mitä ihmettä sitä kaiket päivät tekisi jos ei olisi näitä lapsia?

Jokin luonnonihme tapahtui kuitenkin, pääsimme lopulta tietä tallaamaan, piirakka ja Martan rolupussi vaunujen alakorissa. Muitakin äitejä oli tiellä lapsineen. Kysyin, että miten kummassa te olette päässeet liikkeelle? “Just ja just”, vastasi yksi hymyillen, jolla oli vauva rintarepussa ja työnsi rattaissa kahta vähän isompaa. Kaksi muuta vielä isompaa pyöräilivät kauniisti kypärät päässä. Aurinko paistoi ja lämmitti, kerho pidettiin pihalla. Mitäs me äidit, on se niin mukavaa olla kotiäiti, ajattelin, istuin lasten ja toisten äitien seassa, siemailin kahvia ja söin pullaa. Ruoho oli kirkkaanvihreää, heinikko vielä niin kuin kesälläkin. Lapset istuivat ja juoksivat, joivat pillimehua. Hymyilytti niin jatkuvasti, että poskilihaksissa tuntuu vieläkin.

Heti kun hermot ovat menneet, unohtaa ne lopen niin tyystin, ettei muistakaan, että niitä ikinä olisi ollutkaan. Sellainen se ihminen on. Vaikka sitten sattuisi vielä välillä kaikenlaista, niin toisinaan sitä ehtii pysähtyä ja ihmetellä, kun on vielä merkillisen kauniita päiviä. Kaikki menee nappiin, jos isäntä sattuu astumaan ovesta sisään juuri tuollaisena hetkenä. Silloin voi vastata kysyjälle, että on ollut kerrassaan ihana päivä.

(Marjatkin maistuvat ihanilta, kaikki vadelmat, mustikat, mansikat ja herukat, jotka täyttävät pakastimen.)

Elokuu on siitä hyvä, että kun yksi kaksi tulee tällainen kaunis ja lämmin päivä, niin kaikki tietävät että tämä on aivan erityistä. Tällaiseen päivään suhtautuu kaipauksella, vaikka se onkin ollut juuri tänään, ihan tässä näin, ei missään kaukana. Mutta kun on elokuu, pimeät illat ja heinäkuu takana päin. On niin kaihoisaa, kun lämpö ja valo sanovat että se on moro nyt, palataan ensi vuonna asiaan. Kesällä, heinäkuussa, ulkona voi olla sisällä, lämmössä ja valossa, tuoksussa ja kaikissa äänissä ja väreissä. Elokuussa sisätila sulloutuu taloihin ja asuntoihin, tiivistyy sinne vahvaksi tunnelmaksi ja ulos jää hämärä ja lämpimän jälkilämpötila.

Huomasin tässä hiljattain, että kaipaus on tunne, jota ei voi suoralta kädeltä suruksi nimittää. Suru on surullista, usein ikävää, vaikka sekin voi olla kaunista. Kaipaus on kaunista aivan etuoikeutetusti, ja tällaiselle melankoliselle luonteelle jopa positiivista. Onhan kaipauksessa kyse jonkin aivan erityisen asian ikävöimisestä. Kaihomielellä on minusta ihana olla. Ei se ole niin säälittävää kuin itsesääli, se on valoisampaa ja romanttisempaa. Saa kaivata jotakin, ja usein se jokin on jotain mahdotonta, yltäkylläisen kaunista ja ihanaa. (Niin kuin esimerkiksi eräs nainen, joka on kehittänyt itselleen maan mainiot pallot jalkaan, kaipaa tällä hetkellä juuri Islantiin. Ratsastamaan vaalealla pienellä hevosella pitkin tuulisia ylänköniittyjä.) Tämä elokuu tuoksuineen on kuin luotu kaihomielille.

Siellä ne kaihoisat mielet vaeltavat hämärässä illassa, syysomenan tuoksussa, pakenevassa lämmössä ja poismuuttavien lintujen huudoissa. Ne katsovat johonkin, mutta eivät tiedä minne mennä, sillä katseet suuntautuvat korkeiden vuorten taakse, valtamerien yli, edelliseen aikaan, menneeseen, tulevaan, – paikkaan, johon ei ole pääsyä.

Kaipaus keskellä vipinää ja vilskettä on aika metka harrastus. Se se on vasta elämää, voisi joku sanoa. Jos joku luulee, että kaihostelijat ja kaiken maailman taivaanrannan maalarit eivät elä täyttä elämää, niin saavat luulla minun puolestani, jos haluavat. Minä olen sitä mieltä, että kaipaus tekee tästäkin elokuusta juuri elämän kuukauden. Kaipaus on ajattelua, ja ajatteluhan todistetusti todistaa, että olemme olemassa. Ja jos joku on olemassa, niin hän myös elää. Tämä minunkin käytännöntäyteinen elämäntilanteeni on omiaan juuri kaipaavalle luonteelle. Kaikki mennyt, tuleva, saavuttamaton, kaikki mahdoton ja mahdollinen kuuluu tähän elämään joka hetki. Jos niitä ei olisi ja ajattelisi, niin miltähän tuntuisi huomenna tai vaikkapa lokakuussa tämäkin ihana elokuinen päivä? Sanokaapa se.

Samuliahan tympäisee ja varmaan hävettääkin vieraiden aikana. Mutta täytyy sanoa, että hän on muuttunut. Ennen häntä tympäisi ja hän suuttui, kun minä suutuin. Nykyäänkin häntä tympäisee ja hän suuttuu, mutta vain vähäksi aikaa, ei enää koko viikoksi. Hänestä on hauskaa mainita jotakin jostain hormoneista  tai siihen suuntaan. Minustakin olisi hauska jos voisi syyttää hormoneita eikä itseään tai mikä pahempaa, miestä tai lapsiaan, joilla ei ole mitään tekemistä hormoneiden kanssa. Mutta miten juuri minulla on niitä hormoneita sitten niin paljon mutta naapurin äidillä ne ei näyttäis vaikuttavan mitenkään? Liian paksua minulle, ei mene läpi. Syy on minussa. Olen liian vaativa, lyhytjännitteinen ja laiska. Vätys, niin kuin mieheni eilen eräässä debatissamme loksautti. No, ehkä vätys mutta en ainakaan vetäytyvä, ajattelin minä.

Salli -vauvamme on ollut ja on edelleenkin huomiotaherättävän suloinen lapsi. (Äidin huomion hän ainakin herättää, pari kolme kertaa yössäkin päivähuomioiden lisäksi.) Aina ällistyn uudestaan, kun uusi elämä syntyy. Mistä ihmeestä tätä suloisuutta riittääkään maailmaan? Isänsäkin herättänee huomiota omalla tavallaan. Sori vain, Samppa.

Sitten vielä yksi asia, olkaa hyvä vain. Se, että minua ahdistaa kovasti, kun en ole riittävän hyvä kasvattaja. Minulla ei riitä hermot eivätkä äänihuulet. Ääni käheytyy ennen kuin olen saanut sanottavani perille. Ehkä lopulta kaksinkerroin puoliläkähtyneenä saan asian menemään lasten järkeen, tai siihen missä sen olettaisi kullakin olevan. Siinä on vain se pointti, että seuraavana päivänä huomaa, että sen sanottavan olisi aivan hyvin voinut äänittää cd:lle ja painaa tänään ja kaikkina seuraavina päivinä vain tyynesti play -nappia ja seisoa hiljaa soittimen vieressä kädet puuskassa ja silmäluomet rennosti puoleenväliin alas vedettyinä.

Kun niin paljon pitäisi pärjätä yksin. Miehen mielestä on suurta tuhlausta, jos kaksi vanhempaa hoitaa viittä villiä vilperttiä. (Tai no siis neljää vilperttiä ja yhtä vauva-perttiä.) Täytyisi olla kustannus- ja aikatehokas kuin turbovatkain. Mutta tehän tiedätte hyvin, etten minä ole. Olen haaveilija ja paasaaja ja tyhjänpuhuja ja -nauraja, mutta en tehokas. Tiedätte hyvin myös, että Samuli taasen on todella tehokas. Tehokas ja minä samassa juoksupyörässä, ei meinaa onnistua. Miten tämänkin dilemman ratkaisisi?

Olen miettinyt tänä yönä yhtä elämän suurta asiaa, rakkautta nimen omaan. Tämä yö on siis kulunut rakkausmietteiden parissa. Ehkä sitä herkistyy miettimään tällaisia tunnepitoisia aatoksia näin loppuraskauden aikaan ihan luonnostaan. Miten minun kasvoistani ja sylistäni ja äänestäni riittäisi rakkautta tälle uudelle tulokkaalle saman verran kuin näille muillekin, ilman että se vähentäisi rakkauttani toisiin lapsiin ja läheisiini. Aikaahan ei tokikaan ole rajattomasti, sitä täytyy jakaa ja tarkasti miettiä samalla, mihin kaikkeen sitä haluaa käyttää. Minä elän sellaista vaihetta elämässäni, että asioita täytyy tiputella sieltä turhimmasta päästä pois, että tärkeille jää aikaa kylliksi.

Mutta aika ei ole sama asia kuin rakkaus. Uskon, että rakkautta voi olla rajattomasti. Kun sitä on paljon jossakin, niin se leviää siitä ja sitä on kohta siinä vielä enemmän. Kun ihminen saa paljon rakkautta osakseen, niin hän voi jakaa sitä ympärilleen avokätisesti, kuitenkaan siinä kaupassa yhtään häviämättä.

Olen tänään sitäkin pohtinut, että miksi sitä rakkautta tuntuu olevan liian usein liian vähän. Kärsinkö itse rakkaudettomuudesta? Miksi on niin vaikea antaa rakkautta johonkin suuntaan, kun joku suunta taas näyttää imevän kaiken rakkauden ihan vahingossa ja itsestään. Onko minussa tarpeeksi rakkautta, vai onko sitä niin vähän, että minun täytyy ihan tiristää ja puristaa viimeisetkin rakkauden tipat sydämestäni että voisin näyttää jollekulle, että rakastan häntä ja hyväksyn hänet. Vai onko se rajaton rakkaus valmiina minussa, mutta en osaa kaivaa sitä esiin oikealla tavalla ja tarpeeksi usein. Miksi on usein helpointa sivuuttaa ja unohtaa, kuin huomata ja muistaa? Miksi olen usein vain miettimässä, kuinka paljon minua noteerataan ja arvostetaan? Siinä touhussa jää noteeraamatta ja arvostamatta moni arvokas ihminen.

Monia ihmisiä ihaillaan ja arvostetaan oikein julkisesti ja näkyvästi. Rakastetaanko heitä kuitenkaan? Miksi ihaillut ja kadehditut ihmiset tuntuvat joskus rakkaudettomilta, epävarmoilta ja itsekkäiltä? Miksi olen joskus huomaavinani, että paljon arvostusta (=rakkautta?) saaneet ihmiset ovat taipuvaisia kuitenkin vähättelemään toisia. Onko tässä kyse rakkaudesta, vai aivan jostakin muusta?

Tästä päivästä lähtien yritän löytää enemmän rakkautta itsestäni. Sellaista arvokasta rakkautta, joka ei etsi omia etujaan, vaan on pyyteetöntä ja rikastuttavaa. Yritän jakaa sitä rakkautta sinne, jossa sitä tosissaan tarvitaan, en pelkästään sinne, minne se tuntuu helpoiten ja mukavimmin menevän. Nyt menen kuitenkin ensiksi saamaan vielä vähäsen unta. Jospas minä unta saisin, kyllä sitten rakastaisin…

Ja loppui vielä hienommin, kun illalla ilma oli kuin linnunmaito, jos tuulta ei oteta lukuun. Pystyimme pyöräilemään koko perhe eräälle älyttömän hyvälle makkarapaikalle. Sohvilla on uusi pyörä, ja täten myös Leevillä astetta isompi. Pääsimme määränpäähämme alle puolessa tunnissa, eikä kukaan valittanut väsymistä, ei edes Leevi, joka aiemmin on lyhyemmilläkin matkoilla moittinut spurttiensa välillä, että “mun sydän pomppii”. (Tähän ei millään viitsi lisätä, että eräällä sydämenpomppimiskerralla häntä askarrutti, miltäköhän Jeesuksesta tuntuu siellä kun se pomppii niin paljon.) Nyt kuitenkin Leevi antoi pyörän kiitää pitkin asvalttia kuin moottoripyörä ikään. Martta lauloi äidin selän takana koko matkan hämähämähäkistä ja muurahaisesta sekä muutamasta muusta kivasta jutusta. Siinä on yksi aurinkoinen luonne. Perinyt vissiin kaiken aurinkoisuuden vanhemmiltaan, heiltä kun tuota ominaisuutta ei tahdo enää löytyä. Onneksi yhdellä auringolla lämmittää ja valaisee jo aika monta mieltä. Parhaillaan noita aurinkoja voi sitä paitsi meilläkin olla jopa viisi.

Minä kiitän onneani, kun ei siis tarvinnut lepytellä pahantuulista isäntää koko päivää. Hän oli välillä hyvinkin maissa, kun ulkona satoi. Sitten vielä tällainen päivä, pitäisi tietenkin sitä ja tätä ja tuota, kun on kerran äitien päivä, vaikka ethän sinä ole edes mun äiti, vaan vaimo! Lepyttely ei paljon auttanut, mutta se auttoi, että kovasti kaikki toivottiin iskälle parempaa säätä. Sade loppui ja ilma selkeni. Jo suoreni isännänkin selkä, ja katseensa alkoi suuntautua ikkunasta pihamaalle. Suukin meinasi mennä välillä vahingossa hymyyn.

Juhlapäivän kunniaksi kaikki munintakunnossa olevat kanat olivat munineet kukin yhden munan. Yksi kana, Martan Toffee hautoo, se ei siis muni. Juhlapäivän kunniaksi sain myös asentaa hautovan kanan alle kymmenen merkittyä munaa, ja ottaa yhden sijaismunan pois, jota oli haudottu jo viisi päivää. Liinan täytyi viedä tuo muna kompostiin. Sitä ei voisi enää aukaista eikä syödä. Liinaa suretti, eikä muna millään tahtonut suostua kompostiin. Miksi sitä ei voisi yrittää hautoa sitäkin? Siksi koska kanaemo alkaa hoitaa sitä sen kuoriuduttua, ja saattaa unohtaa muut munat lopuksi aikaa kylmettymään, ja huonostihan niille käy. Tämä pieni muna sai olla uhrina nyt näiden kymmenen munan vuoksi. Raakaa on tämä siipikarjatalous tänä päivänä. Ahneus ja kovat arvot jyräävät pienet yksinäiset avuttomat munat kompostiin. Liina kuitenkin elää vielä vienossa toivossa: kompostissa on aika lämmin ja kosteakin. Jospa se sieltä vielä kuudentoista päivän jälkeen kuoriutuisi? Ei sitä voi koskaan tietää, jos ei kokeile.

Tämä äiti tässä on onnellinen miehestään ja lapsistaan. Onnellinen myös lähisukulaisista ja keväästä ja auenneista koivunlehden silmuista. Onnellinen täytekakuista, joista toista sai maistaa juhlissa ja toista kotona. Miehen täyttämä kakku on se paras kakku maultaan ja lutusin näöltään. Uskokaa pois! Kyllä sitä iloa on elämässä sentään enemmän kuin surua. Onneksi.

Meillä on kevät. Mahtavaa kun tulee kesä, ja ilmat eivät ole enää kovin kylmät! Valo on myös suuri asia. Ei tarvitse käyttää keinovaloja enää kanalassa eikä lampolassa, eikä kyllä paljon täällä sisälläkään. Keväästä johtuen kanat munivat jo ahkerasti, monena päivänä on ollut kolme munaa nätisti pesässä. Aletaan olla hyvästi omavaraisia kananmunien suhteen. Muuten, nämä meidän kanat ovat aivan symppiksiä. Harmi kun ei ole kovin paljon aikaa niiden kanssa seurusteluun, ruokinta ja muu hoito saa riittää kanoille tällä hetkellä. Kesä on tulossa, jospa sitten saisi nauttia kanojen touhuilusta täysipainoisemmin.

Eilen kävimme koko perheellä pyöräilemässä mummulassa. Saimme iltapalan ja saunoimme. Illalla pyöräily takaisin sujui tyttöjen kanssa yllättävän hyvin, vaikka kello oli kiirehtinyt jo liian pitkälle. Leevi jäi ensimmäistä kertaa elämässään mummulaan yöksi. Hän nukkui kuulemma tosi hyvin Saara-Kaislan kainalossa, mutta harmi vain hän ei ollut silti saanut ollenkaan unta, kun mummulassa soi kuulemma “yömusiikki” radiosta koko yön. Tänään hän sitten pääsi enoineen ja täteineen Kapteenin synttäreille katsomaan taikurin esitystä. Yksi pieni poika oli saanut puhaltaa korvalla ilmapallon! Liinan kanssa käytiin kaupungilla asioilla. Juhlia on tiedossa ja ostettavaa olisi, mutta kun ei tahdo olla voimia ja taitoa hankkia vaatetusta koko perheelle. Väsyneenä tulimme kotiin, jossa Samuli oli siivonnut koko alakerran, lattiat oli pesty, samoin vessat! (Samuli ei ole ollut yleensä kovin nopea ryhtymään vessansiivoukseen.) Sohvi on ollut pääosin tyytymätön tänään, koska ei ole päässyt kuin pihalle, ei kaupunkiin eikä Kapteeniin. Yritin kertoa, että tyytyväisyys on suuri onni. En tiedä auttoiko se Sohvia yhtään.

Martta on laulajatyttö. Aamulla hän jo ehdottaa silmät suurina ja innostuneina, että “laulukirja!”. Ja siinä sitten lauletaan, sopimattomalla ja sopivalla ajalla. Ja oppiihan Martta laulunsa, kun tarpeeksi harjoittelee. On ihana kuulla pientä nokipoikaa tai tinttantanttantallallalleita tai ooon piiilotta viilakon. (Tuo “kärme-laulu” on kirjassamme, ja jännittävän kobra-kuvan ansiosta Martta on tullut tutuksi myös laulun kanssa.) Martta osaa myös erottaa leijonan ja tiikerin toisistaan ongelmitta.

Leevi on pyssypoika. Uimahallin saunassa joku pappa kyllä sanoi, että ei pyssyillä kannata leikkiä. “Mutta ei mulla oo oikeita panoksia”, perustelee Leevi harrastustaan. Äitinsä miettii, että miten tässä on näin käynyt. Poika vouhottaa pyssyistä, rautaisista, puisista ja muovistista. Jouskarikin olisi saatava. Ja kun minä olen luullut, että minusta tulee sellainen “valistunut” kasvattaja.

Sohvi on sosiaalinen tyttö. Hän kärsii silmin nähden, jos ei ole kavereita. Tämä on jotakin outoa äidillensä. No, kyllähän minäkin kärsin jos ei ole kavereita, mutta en silmin nähden. Näennäisesti olen vain olevinani oikein tyytyväinen. Sohvi on myös perheen lapsista ahkerin siivooja ja järjestelijä. Kiitos Sorvarin geenien.

Liina on Liina -tyttö. Temperamenttinen, tunteellinen, herkkä ja innostuva. Vähän huolimaton ja hutaisija. Lukutoukka, ja silloin hiljainen. Suuri näytelmän ja leikkien ohjaaja, ja silloin kovaääninen. Reipas koululainen.

Minä olen pohdiskelijanainen. Yöllä, kun en saanut unta, niin mietin taas tätä suurta hullunkurisuutta. Me makaamme peittojen alla, olemme lihaa ja verta, muutaman vuosikymmenen päästä makaamme samassa asennossa selällään, ja olemme aivan eri ainetta maan sisässä. Häviämme aineellisesti kuin tuhka. Ja nyt kuitenkin teemme työtä paljon sen eteen, että saamme kerättyä tätä aineellista tuhoon tuomittua krääsää ympärillemme mahdollisimman paljon mutta samalla tyylikkäästi. Asumme taloissa, jotka on aivan tarpeettoman isoja tämän kokoisille ihmisille. Mutta jos me luulemmekin, että ihminenkin kasvaa sitä mukaa kuin talo kasvaa? Jos olisimme vaikka vaivaishiiriä, ja meillä olisi pesinä koivunlehtikeot. Kilpailisimme viikset väpättäen kekojemme suuruudesta ja hienoudesta. Kunnioittaisimme kaikista suurimman keon haltijaa. Ihailisimme hiljaisesti tyylikkäimmässä pesässä asuvaa yksinäistä hiiripariskuntaa. Mietiskelin kaikenlaista, myös sitä, että kuka antaa meille oikeuden pitää sen mitä olemme saaneet, jakamatta sitä niille, jotka eivät ole saaneet? Ei kukaan, tiedämmehän me sen. Meillä on kyllä tieto siitä, että meidän pitäisi jakaa omastamme. Meillä olisi taitokin siihen. Kuitenkin jätämme asian “Herran haltuun” ja vahingossa ajatella lipsautamme, että kyllä tämä kaikki olisi jaettu tasaisemmin, jos se olisi niin tarkoitettu. Tällaiset ajatukset tulivat mieleeni, kun katsoimme hiljattain Liinan ja Sohvin kanssa Pentikäisen Antin pääsiäistervehdyksen. Liinaa se järkytti kovasti, ja Liinan kysymys, että miksi emme auta enemmän, jäi pyörimään minunkin mieleeni. Niin, miksi en auta enemmän, vaikka tiedän, että voisin?

Nyt on iltamyöhä ja aamulla minulla on herätys aikaisin, käyn tuurausreissulla Hailuodossa. Samuli on parhaillaan viettämässä iltaa “kaverilla”. Yksityisyyden suojan vuoksi en kerro kaverin nimeä. No, lautapelejä ne siellä kumminkin pelaavat. Tai sitten he keventävät toinen toisensa kuormia, ovathan he kummatkin aviomiehiä. Ja se osa ei ole helppo. Perheen isänkään työ ei vedä vertoja aviomiehen tehtävän vaikeudelle. Tänään olen minäkin saanut kuulla vähän aiheesta. Mutta jos se aviomiehenä olo ei aina niin kevyttä ole, niin vaihtelevaa se meidän perheessä ainakin on. Ja siitä otan minä kaiken kunnian itselleni.

Minäkin uskon, että vaivan ja kärsimyksen jälkeen on luvassa parempaa. Viime vuonna, pitkäperjantaina, olimme lähdössä kävelylle kun kuulimme lampolasta Lulun määintää kummallisessa äänensävyssä. Lulu oli sairas. Päivästä tuli pitkä, ahdistava ja uuvuttava. Onneksi saimme eläinlääkärin ja Lulu selvisi. Tämän vuoden pitkäperjantaista toivon vähän helpompaa, vaikka huonolta näyttää. Lulu on taas sairas. Olen rampannut lampolan ja lampola.org:n väliä puhelin, kuumemittari ja lääkeruisku taskussa ja kädessä kolme lampaanhoito-opasta. Lulu ehkä alkaa karitsoimaan, ehkä ei, mutta normaali se ei ole. Kuitenkin se on pystyssä ja liikkuu ketterästi. Syönti on huonoa, mutta karitsoinnin ollessa kyseessä se on ihan normaalia. Mutta jos se olisi pelkkä karitsointi, niin karitsat olisivat jo tulleet.

Kohdunsuu on kiinni. Sain ohjeen, että kohdunsuuta kannattaisi yrittää “ruuvata” auki. Parin tunnin välein, niin synnytys voisi edetä. Niin. Parin tunnin välein, eli nyt, ja sitten klo 1, klo 3, ja niin edelleen. Tässä vaiheessa saattaa tulla mieleen, että mitä jos ei olisikaan ikinä ottanut lampaita. Olisi se helppoa. Voisi valittaa torstaina ennen pitkäperjantaita, kun huoh, ei meinaa siivous ja pashan teko maittaa. Ja narsissit on unohdettu. Mitä tehdään, kun meillä ei ole narsisseja? Eräällä läheisellä tupsahtanee myös mieleen kysymys, että mitä iloa on lampaista. No, onhan se elämys, saa ruuvailla kohdunsuita yökaudet ja ruutata lääkettä ruiskukaupalla vastaanhangoittelevaan turpaan. Jännä tunne on myös kävellä aamuyöllä puoli neljältä pihan poikki lampolaan, sääret paljaina, kengät sukattomissa jaloissa ja untuvatakki ympärille kietaistuna. Pipo tietysti päässä. Kun puolessa välissä pihaa tunnistevalot räpsähtävät päälle, jännitys tiivistyy ja voi vähäsen toivoa ettei kukaan Ervastinraittilainen ole ajelulla siihen aikaan vuorokaudesta.

No, en valita tämän enempää. Toivotan kaikille valoisaa ja keväistä pääsiäislomaa ja rauhallista pitkäperjantaita. Kaikkein eniten tällä hetkellä toivotan Lululle hyvää ja nopeaa karitsointia sekä paranemista. Itselleni toivotan levollista ja onnellista mieltä. Onneksi ilo on vasta sitten oikein suurta ja voimakasta, kun ensin on saanut maistaa kärsimyksen katkeraa kalkkia.

Siis te, jotka eläydytte nyt osaani, ymmärrätte varmaan, että ensimmäisen kerran Hellstenin ajatuksia luettuani lauantaina olin aika vaikuttunut. Olisin halunnut keskustella aiheesta kovastikin, ja siksipä ehdotin miehelleni vienosti, hienoinen epätoivo kylläkin mielessäni, että hän myös lukisi kirjan. Juuri M. Connellyn dekkarin lukeneena hän vastasi odotetusti, että eiköhän se riitä, kun minä (siis hänen vaimonsa) olen nuo Hellsteenini lukenut. Hänellä varmaan riittäisi muutakin luettavaa.

Koska olin siis juuri lukenut tuon suuren pienen kirjan, niin olin toki täynnä kärsivällisyyttä, rauhaa ja varsinkin rakkautta. Ajattelin, että tästälähin elän juuri niin kuin Einari. Niin, että olen jo perillä. Ei mitään hätää, Emppu, sanoin itselleni, maatessani sängyssä ja katsoessani kattolamppuja, joissa ei vielä ole kupuja. Olen tässä ja nyt, ja vain sillä on merkitystä. Kaikki tapahtuu, kun sen vain antaa tapahtua. Täytyy sanoa, että hetken onnistuinkin ihan hyvin. Kaikki oli jees ja reilassa, lapset nukkuivat ja olin täynnä uutta viisasta tietoa. Kun vain vielä saisi tuon jörrikän lukemaan saman kirjan. Hänhän sitä juuri tarvitsisi. Niin rauhaton ja kärsimätön tyyppi. (Huomaatte varmaan, eläytyjät, että tässä kohden tunteeni alkoivat pikkuhiljaa kuumeta.) “Olis mielenkiintoista kuulla, miten tuommoinen ihminen, joka ei koske mihinkään sydäntä sivistävään opukseen pitkällä tikullakaan, reagoi tuohon kirjaan”, oli suunnilleen seuraava repliikki. “Joo joo, kiitos vain”, reagoi mieheni minun repliikkiini. Ne (repliikit) eivät siihen ihan loppuneet. Niitä tuli ja tuli, mies oli hiljalleen kääntänyt selkänsä jo ajat sitten ja viisasta tietoa täynnänsä olevan vaimon astia alkoi tulvia yhä “viisaampien” repliikkien myötä yli. Peruttiinpa niissä eräs kahdenkeskinen viikonloppulomareissukin jo kovin sanankääntein ja todettiin, että kaikki sellaiset olivat olleet tähän mennessä yhtiä pettymyksiä. Pelkkää suoritusta, teennäistä “lepoa” ja hehheh, mitä vielä, paha mieli tulee vain. Lopulta vaimo, eli minä, kuitenkin väsyin, ja vaivuin hitaasti uneen katkerien kyynelten saattamina.

Niin että tämän Sinä Tommy, ja Einari, saitte meillä aikaan. Kiitokset vain, sanoisi joku, joka on eläytynyt raukkaparan Samppa-mieheni osaan. Luulette, arvon eläytyjät, että varmasti heräsin sunnuntai-aamuna ihana rakkaus sydämessäni. Ja nimenomaan rakkaus itseäni kohtaan, siitähän kirja puhui paljon. Kattia kanssa. Oli morkkis ja vaikka mitä, niin että sillain. Mieheni oli myös herännyt, ja tiedättekö, hän pyysi heti ensi alkuun anteeksi. Minulla meni mieli ja kieli solmuun siinä. Asia sovittiin ja siitä ei enää puhuttu. Rupesin hiljokseen aamurieskaa (Meriläisen) syödessäni pohtimaan, ettei ehkä Einarikaan välttämättä olisi Samulimaisia dekkarityyppejä ruvennut noin ärhäkkäästi syyllistämään.

Ja niin siinä sitten kävi (Miinan ja Manun luojaa Teutoria lainatakseni), että eilen löysin mieheni lukemasta tuota nimenomaista kirjaa. Tunsin itseni hiukan syylliseksi, ja en niin iloiseksi ensi alkuun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä nyt on kaikki hyvin. Ja älkää luulko, etteikö nyt olisi loppukin, sillä on ihan sama, nimeääkö tämän hetken lopuksi tai aluksi, koska oikeastihan aikaa ei ole olemassa. Ei siis ole loppuja eikä alkujakaan. On vain tämä hetki tässä, ja eihän tämäkään keskustelu varmaan tähän lopu.

Ja tämä viimeinen kappale on teille, jotka ette ymmärtäneet edellisestä mitään. Jotta ymmärtäisitte edes jotain, niin kerron, että söimme tänään intialaista mausteista kanacurryä, ilman mitään valmismausteseoksia. Merkittävää oli se, että kokkasimme yhdessä Sampan kanssa. Sitä tapahtuu aika harvoin. Siitä ehkä johtui, että uusi ruokalajikin onnistui ja jopa Sohvi-sihtikurkkumme söi kolme annosta. Ja me vanhemmat vielä vähän enemmän. Maha on siis vieläkin täysi. Suosittelemme rohkeasti kokeilemaan uusia reseptejä, vaikka ei olisikaan mikään mestarikokki. Jos epäonnistuu, niin aina voi lohduttautua sillä, että kukaan ei joka kerta onnistu.

Martta on tällä hetkellä läheisin kanssaihmiseni. Yöllä hän kyllä yleensä luovuttaa lähimmän paikkansa vähäksi aikaa, mutta yleensä aamuyöstä siinä ollaan ja potkitaan taas lähimpänä. Toisella sijalla on Leevi ja sitten perässä tulevat Samppa, Sohvi ja Liina. Tarkoitan siis sitä vyysistä läheisyyttä enimmässä määrin (joka toki on riippuvuussuhteessa muunkinlaiseen läheisyyteen ja kiintymyspuoleen), enkä yritä mitään tärkeys- tai rakkausjerjestystä tässä teille tyrkytellä. Kaikki ovat rakkaita, niin paljon että eihän niitä voi laittaa minkään maailman järjestykseen. Minulta ei ainakaan onnistu, mutta enpä saa kovin kummoiseen järjestykseen mitään muutakaan.

Järjestys- ja järkiasiat kuitenkin sikseen, kun puhutaan läheisyydestä. (Puhutaan sitten järki-ihmisistä toisella kertaa.) Läheisyys on ihanaa ja siihen jää koukkuun, mutta ottaahan se välillä pannuun, sitä ei voi kieltää. Kun toinen on enintään metrin päässä koko ajan. Tai ei nyt ihan koko aikaa, mutta ei sitä muuta aikaa voi ottaa lukuun, koska niinä aikoina olen niin suurten tunnekolkutusten vallassa että aika menettää merkityksensä. Kun Martta on valveilla ja tuon metrin ulkopuolella, niin sydämeni alkaa nykiä kuin uutta tikkua ihmettelevän kanan pää ja hermot alkavat pullistella sykäyksittäin. Jalat tulevat ääniefektin perässä, kun huhuillen ja huudellen säntään kahden metrin päässä olevan Martan perään. Sydämen valtaa ihana rauha, kun tilanne on hallinnassa, tyttö sylissä, shampoopullo takaisin paikallaan ja shampoo huuhtoutumassa käsisuihkusta tulevan veden mukana lattiakaivoon. Pää tietysti pyörittelee ja suu käy, mutta ne tulevatkin aina sydämen perässä. Tämä riippuvuus toimii toisinkin päin. Kun äiti yrittää karata legoleikkien lomassa makuuhuoneen hämärään vaivihkaa, niin Martan stressitaso kohoaa välittömästi ja äiti-huudot valtaavat äänimaiseman. En aio ryhtyä kuvailemaan, miltä nuo huhuilut äidistä tuntuvat. Jokainen äiti kyllä tietää, ehkä isikin.

Me ollaan saatu olla perheen kanssa omalla tontilla aika mukavasti ja pitkään. Äiti ja isä ovat alkaneet ehkä  kärsiä jo jonkinlaista läheisyyden yliannostusta. Lapset eivät ole, kumma kyllä, ilmoittaneet vielä kärsivänsä vastaavasta. Kun pääsisi vähäksi aikaa vaikka johonkin karkuun. Parin kolmen tunnin karkumatkoja olemme silloin tällöin tehneet, ja minä sellaisia puolen tunnin pikaiskuja kanalaan, lampolaan tai vaikka kompostille. Ihmeesti auttavat aina seuraavaan pakoyritykseen asti. Syitä, miksi tällainen tilanne on päässyt kehkeytymään, löytyy useita, ja suurin osa ihan katu-uskottavia. (Sairastelu, remontti, eläimet, mökkimäinen koti jne.) Ja turha katsella taaksepäin, siitähän lähdetään, että tähän on tultu. Niin on kummisetäni opettanut. Niin, tähän on tultu, ja tässä ollaan, ja aika tukevasti vielä. Jos katsoo kahdeksan ja puoli vuotta taaksepäin, niin aika repaleiselta, stressaavalta ja kiireiseltä se aika näyttää. Me vasta opettelemme tätä rauhallisempaa, hitaampaa ja staattisempaa elämää.

Sillä nimittäin, jos muistelee erästä noin kymmenen vuoden takaista kirjeenvaihtoa, niin voi huomata, että tästähän sitä ollaan unelmoitu. Rauhallisesta lauantai-illasta rakkaiden läheisten, oman perheen seurassa. (Noista kirjeistä puuttui vain se, että lapset ovat villejä ja äänekkäitä ja välillä jopa päällekäyviä.) Ja punaisesta talosta ja omenapuista puutarhassa. (Taas on jäänyt mainitsematta, että iltakävelyllään perheen isä katsoo stressiä tuntien vanhaa vuorilaudoitusta ja jo uusittuja maalaamattomia kohtia, ja emäntä vilkaisee omenapuihin omantunnon pistos sydämessään, lumi on jäänyt tallaamatta puiden ympäriltä.) Joka tapauksessa noiden kirjeiden (tai oikeammin tulostettujen mailien) toiseksi päällimmäinen ajatus on se, että elämä olisi ulkoisesti luonnonläheistä, vaatimatonta ja yksinkertaista, sanalla sanoen harmaata. Kuitenkin kaikkein suurin toive on ollut, että elämä olisi sisäisesti rikasta, täynnä väriä ja tunnetta, lämpöä ja läheisyyttä. Eikä noissa kirjeissä laitettu mitään kriteeriä esimerkiksi vaikkapa läheisyyden määrälle. Sitä saa olla niin paljon kuin on. Ja onhan sitä ollut.

Sitten lisäksi, mistä kirjoittaisin? Jos kirjoitan, että olen nauttinut kotona olemisesta ja rauhallisesta elämänrytmistä, niin puhun totta. Jos kirjoitan, että olen nauttinut lapsista erittäin paljon ja en ole menettänyt malttiani läheskään niin usein kuin aiemmin yleensä, niin puhun totta. Vielä kun lisään, että on ihanaa lähestyä joulua näin, ilman työkiireitä ja täyttä kalenteria, niin olen oikea totuuden torvi. Mutta kun minua vähän ujostuttaa puhua totta. Jostain syystä. Jos joku pahoittaa mielensä, ajattelee että olen itsekäs kun nautin tästä ja otan rennosti, kun muut ei saa. Siksi en uskalla.

Lohdutukseksi voisin sanoa, että on tässä ollut vastustakin. Kaksi mahatautiepidemiaa perheellä tänä aikana, sekä minun krooninen sellainen koko ajan. Väsymystä remonttisaralla ja muuallakin, miehellä suuria työpaineita. Ja karstata pitäisi kolme kiloa villaa huomiseen mennessä, olen vasta karstannut 700 grammaa. Hirveä homma!

Yksi ystävä sanoi, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän. Siis että toinen on kotona vain sen takia että se tuntuu hyvältä. Niin, ajattelin minä. Sääli heitä. Onneksi sentään meillä on mahdollisuus tähän, kun ollaan valmiita elämään vähän pienemmällä liikevaihdolla. Yksi toinen sanoi kerran, että kyllä kaikkien kotiäitien pitäisi lähteä töihin rakentamaan yhteiskuntaa. No, sen sanomisen annoin jo etulahjana anteeksi. Kun hän kerran ei muistanut, että kyllä ne kotiäitienkin lapset ovat yhteiskuntaa siinä missä hoitotätien hoidokit. Mitä sitten, jos joku meneekin rakentamaan yhteiskuntaa, viemällä omat lapset hoitoon ja menemällä päiväkotiin hoitamaan toisten lapsia? No, kyllä Sinun, työssä oleva äiti, työtäsi tarvitaan ja se on tärkeää. En halua väheksyä yhtään sitä. (Luulenpa, että minäkin saatan olla vielä joskus töissä.) Eräs nuori äiti, joka on opiskellut ammatin, onkin kotona ja sanoi, että hän on nyt “rauhoittunut” kotiin ja tuntee että hänen paikkansa on siellä. “Voi, hänhän on niin nuori, kyllähän hän ehtii vielä”, sanoi ystäväni. Niin mitä ehtii? Ehtii vielä sieltä kotoaan rakentamaan sitä yhteiskuntaa? Pitäisikö välttämättä ehtiä?

Antakaa anteeksi kaikki, joita olen näpäyttänyt. Minut on vain saanut kananlihalle äsken lukemani Hs.fi:n uutiskeskustelu koskien Sarkomaan eroamista ministerintehtävästään. Onneksi suurin osa nosti hattua Sarkomaalle. Oikean valinnan on tehnyt, ja lapset saavat nauttia äidin läsnäolosta toivottavasti rauhallisemmissa merkeissä. Mutta ne muutamat kommentit. Että Sarkomaa olisi yksi niistä luuserinaisista, jotka perhe “tekosyynään” luovuttaa urastaan, kun eivät kestä uraäitielämän paineita. Eräskin kommentoija ylpeänä kehui, että hän kyllä kestää paineet. Minä ihan suutuin, ja meinasin kirjoittaa oikein vihaisen huutomerkkikommentin. Onneksi keskustelu vaati sähköpostiosoitteen jonka johdosta jänistin. Voi että toivoisin, että kaikki nämä paineenkestäjät ja muut kovien arvojen kannattajat ymmärtäisivät, että lapset tarvitsevat paljon vanhempiaan! Isommatkin lapset. Itse muistan, kun pyöräilin yläasteikäisenä koulusta kotiin äitini äitiysloman ensimmäisenä päivänä, ja kotitiellä muistin, että ai niin, jes, äiti on kotona! Tämän muistan nyt, ja toivottavasti muistan vielä sittenkin, kun lapseni ovat yläasteikäisiä.

Tämmöinen palopuhe tällä kertaa. Jospa seuraavalla kerralla tulisi jotain leppeämpää?

ps. Remonttimme ei ole edistynyt aikoihin. Mutta lapset ovat vaihdelleet huonejärjestystään tiuhaan tahtiin yläkerran aulassa. Ajattelin, että sitä voisi ruveta raportoimaan tänne sivuseikkaan. Onhan se vähintään yhtä tähdellistä askartelua kuin kodinhoitohuoneen kaapitkin!