Kirjoittamistouhustani puheen ollen, siinä on ongelma. Olen viettien vietävissä nykyisin, enkä mahda mitään sille että tekee mieli ommella ja neuloa ja viikata ja järjestellä ja ajatella lastenvaunuja. Ja jos on aikaa istua tietokoneen edessä, niin tulee luettua kaikenmaailman käsityöaiheisia kotiäitiblogeja. Tosi kauniita ja viehättäviä. Mutta vaikka kuinka ne ovat näppäriä ja kivoja ja niitä pitää vain lukea, niin silti aina lukiessani tunnen itseni harmaaksi ja masentuneeksi. Ja sen jälkeen en onnistu kirjoittamaan mitään järjellistä, kun mielessä pyörii kaikkien aikaansaavien ja onnistuneiden äitien järkevät lausahdukset. Oma kieli on solmussa. Päätin jo toistamiseen, että noissa kaiken maailman blogeissa käy, mutta kävinpä taaskin. Tässä taas ollaan. Parilla tutulla ja ystävällä on kyllä bloginsa ja niitä en tarkoita, niitä olen lukenut ja katsellut pitkään ja se on eri asia.

Toisin kuin lukee hyvää kirjaa tai nauttii musiikista tai kuulee vain jonkun runon joka iskee ytimeen. Tai jos joku vain kirjoittaa jostakin muusta kuin mitä sain aikaiseksi tänään ja mitä teen huomenna. Se sykähdyttää. Mutta en minä osaa oikein suhtautua tähän elämään niin kuin varmaan äkkiseltään ajateltuna pitäisi. Arkeen arkisesti. En tarkoita ettenkö nauttisi arjesta, tavallisesta sateisesta tiistaipäivästä tyttöjen kanssa kotona sisällä kun muut ovat koulussa. Tarkoitan etten osaa suhtautua arkeen tarpeeksi käytännöllisesti. Tiskaan kyllä aina astiat ennen pitkää ja laitan ruoankin, mutta harvemmin prikulleen silloin kuin olisi aika. En suunnittele nokkaani pitemmälle, kuivatan sieniä kyllä ja pakastan marjoja, mutta päiväruokaa alan miettimään puoli tuntia ennen nälkää ja kurkin pakastimeen ja annan aivojeni jotain raksuttaa. Tiedän kyllä että saisin monia hyviä vinkkejä kaikkeen sujuvuuteen, mutta en taida haluta. Taidan haluta elää niin kuin lintu oksalla puun.

Meidän perheessä on ollut myös saunomisongelma. Saatiin sauna viime jouluna ja ei vielä olla opittu koko perheellä saunomaan. Muistan jotain lapsuuteni lauantai-illan saunomisista. En kyllä tiedä, muistanko samaa mitä äiti ja isä muistavat. Mutta nyt on tilanne se että meillä koko perheen saunomiset on komentelua, kieltoa, oven jatkuvaa aukomista, vedellä lääräämistä, liian lähelle kiuasta menemistä, kiukuttelua ja hermojen venyttelyä. Aina kun olisi sauna-aika, olemme me vanhemmat niin väsyneitä jo ettemme jaksaisi saunottaa lapsia. Usein käymme vain kahdestaan saunassa, mikä on rentouttavaa ja mukavaa. Mutta mielessä kaihertaa että kyllä lastenkin kanssa pitäisi osata saunoa.

Tänään sitten tuli mieleeni, että minäpä saunon lasten kanssa kun isäntä on harrastuksissaan. Ja saunoin. Muut lapset menivät jo edeltäkäsin saunaan, minä ja Salli tultiin perässä. Ja kun tultiin, niin kaikki istuivat lauteilla hiljaa ja rauhallisena kuin hämäränhenget. No, se oli vain sellainen hetken tunnelma joka hävisi heti kun itse pääsin ylälauteille. Mutta laulettiin vähäsen ennen kuin lapset rupesivat pesulle. Itse istuin ylälauteilla ja antelin pesuohjeita ja roikotin hermojani tietoisesti koko ajan hyvin löysällä. Ajattelin vähän niin kuin pianoa soittaessa, kun ranne pitää olla löysänä koko ajan että sormet toimivat kunnolla. Kyllä ne hermotkin pysyivät rentoina kun oikein yritti. Ja lapset pesivät, isommat pesivät pienempänsä ja minä sitten vain isointa autoin ja itseäni. Ja kaikki sujui jotenkin, en tiedä miten mutta hyväntuulisesti silti. Ja oli mukava kävellä Leevin kanssa sisälle pimeän ja kostean pihan poikki. Toivoin mielessäni että saisin vielä uudestaankin käydä lasten kanssa saunassa keskellä viikkoa hermot ihan löysällä.

Mahassa oleva viikari on hyvin liikunnallisesti orientoitunut. Sanokaa minun kirjoittaneen, että hän tulee olemaan samanlainen ikiliikkuja kuin Sohvi. En muista että ennen olisin yöllä joutunut valvomaan mahamöyrinöiden takia. No, muistiin ei ole luottamista useinkaan. Joka tapauksessa olen iloinen mahamöyrijästä. Olen muuten ajatellut iloa. Että olenko tarpeeksi antanut itselleni lupaa olla iloinen? Kun on niin paljon epäkohtia ja pahuutta ja hätää. Onko sen kaiken edessä varaa olla iloinen? Uskallan sanoa että on. Onneksi iloitseminen ei tarkoita samaa kuin silmien sulkeminen. Päin vastoin. Iloisella mielellä jaksaa tehdä hyvää työtä paremmin. Ilottomana joutuu itsekin hädänalaiseksi. Eikö se näin ole?

Salli on ruvennut puhumaan aika myöhään, yksivuotiaana hänellä ei ollut vielä oikein sanoja. “Anna” ja “mamma” taisivat olla käytössä. Puolitoistavuotiaana hän alkoi kiinnostumaan sanoista ja puhumisesta pikkuhiljaa, ja vauhti kiihtyi tuossa kevään korvalla. Nyt hän puhuu jo pitkiäkin lauseita. “Äiti aihtaa reippaasti mun aipan.” Salli osaa ässän ja ärrän. Se, mikä on hauskaa, on se ettei hän osaa koota. “ups laiva teittas!” hän laulaa. Ja me nauramme.

Salli on täynnä virtaa ja riemua. Vilkas ja toimelias luonteenlaatu yhdistettynä itsepäisyyteen ei ole kuulkaa helppo yhdistelmä. Te meinaatte hypätä tämän kappaleen yli, huomaan, mutta uskokaa tai älkää. Kun on viisi lasta, ja kaikki jääräpäitä ja reippaita, niin ei ole helppoa. Kun alle kaksivuotias tappelee pukemisessa kaikilla voimillaan ja desibeleillään että “ei alua sitä paitaa, tuhma paita, tämän aluaa!” niin siinä saa äidilläkin olla melkomoiset voimat käytössä. Ja tämä kertaa viisi, kertaa joka päivä. Joku pukemiskerta voi olla helpompi, mutta se ei jostain syystä lohduta. En osaa olla kateellinen rikkaille enkä monille muillekaan, mutta melkeinpä voisin sanoa kateudeksi sitä tunnetta, joka minut valtaa kun näen perheen, jossa lapset seistä töröttävät vanhempiensa liepeillä ja ihmettelevät hiljaa maailman menoa ja katselevat ja kävelevät aina perässä kuin joutsenet aurassa. Meillä, näin vain esimerkkinä, ei nuorimmaisesta lähtien kukaan malta oleskella yleisellä paikalla äidin tai isän lähettyvillä. (No, tästä asiasta ei nyt enempää. Taidan olla vähän liemessä noiden lapsieni kanssa. Mutta huomautan vielä, että se on nolo huomata tässä vaiheessa että ei minusta olisi ollutkaan äidiksi. Melko nolo.)

Salli on kuitenkin kaikin puolin ihastuttava ihmisenalku, kaunis ja säteilevä, älykäs ja oppivainen. Yksi minun kannaltani mielenkiintoa herättävä piirre hänessä on vielä: hän on hyvin kiintynyt rutiineihin, tapoihin ja tottumuksiin. Kun joimme isännän kanssa entisessä keittiössämme kahvia, meidän piti istua omilla puolillamme pöytää, mikäli se Sallista riippui, isä isän paitalla ja äiti äitin. Ja jos joku vieras on erehtynyt istumaan äidin suosimaan nojatuoliin, niin hänelle on ilmoitettu kyllä, että se on “äitin pentti”. Ja kun rupean syöttämään häntä nopeasti kodarikeittiössämme, minä istuen jakkaralla ja hän sylissäni, hän ei avaa suutaan jugurtille koska “lappu”. Eihän voi syödä jos ei ole lappua. Jonkun mielestä tietystikään tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minun sukuni puolelta luulen tämän herättävän hymyä huulille. Noin tarkka tyttö, hassu pieni. Keneen lie tullut, isänsä sukuun. Minuakin se hymyilyttää, huvittaakin, mutta vielä enemmän hymyilyttää toiveikkaassa mielessä. Jospa saataisiin yksi järjestyksen ihminen lisää tähän taloon.

Tämä Sallista tällä kertaa. Ja sitten toiseen asiaan. Kävin eilen kirjastossa ja löysin pinon kirjoja, joihin suhtaudun melkoisin odotuksin teidän ansiostanne. Luin eilen Juha Itkosen novelleja, tänään olen lukenut toista romaania. Tykkäsin, ja koirankarvojen imurointi ja muut kotihommat tuntuivat heti paljon mielekkäämmältä niin kuin aina kun on kesken joku hyvä kirja. Fiksu ja näkevä mies, tämä herra I. Enkä häntä voi soimata siitä, että hänen kirjoistaan en löytänyt sitä huumoria mistä niin pidän. Koska niissä oli syvyyttä ja särmää, älyä. Ja rohkeutta tunnustaa, että kaikki syvyydet ja särmät riittävät kuitenkin vain hyvin lyhyen matkan päähän, kun elämän monimutkaisuudesta puhutaan. Loppupelissä.

Kesä on tullut, ja siinä mukana loma ja kesäkeittiö ja ryske ja pauke entisessä keittiössä. Isäntä tekee Tiituksen kanssa hommaa ja minä yritän laittaa ruokaa ja keittää kahvia ja pysyä elossa lasten kanssa. Voin ihan hyvin. Viime viikolla tähän aikaan en voinut, olin hermoraunio ja väsynyt ja istuin tietokoneen ääressä katselemassa lomamainoksia. Mutta sitten pääsimme yhdeksi vuorokaudeksi lepolomalle Oulun Toppilaan. Kävimme ostamassa hyviä syötäviä siitä Halpa-Hallista ja menimme Sampan siskon ja tämän miehen tyhjillään olevaan asuntoon lukemaan kirjaa. Löhösimme sohvalla ja kuuntelimme hiljaisuutta. Olin unohtanut miltä se kuulostaa. Emme antaneet minkään häiritä. Luin Anne Tylerin uusimman ja viihdyin kuten ennenkin, vaikka tuntuu että olen lukenut jo ne kaikista parhaimmat Tylerit. Sopi oikein hyvin lepolomalukemiseksi. Mietimme että söisimmekö nyt vai kohta vai illalla. Kävimme hakemassa kebabruokaa yhdestä tutusta paikasta ja niin pois päin. Ihmettelimme että minkälaista se on sellaisten ihmisten elämä, joilla ei ole lapsia lähettyvillä. On se ainakin yksinkertaisempaa, jos ei muuta.

Lomalta kotiinpaluu oli meluisa ja hirveä, mutta siitä huolimatta nyt voin todeta, että minulle se teki erinomaisen hyvää. En ole montaa kertaa sen jälkeen puhunut rumasti läheisilleni. En muista ainakaan!  Voin siis hyvin. On kivaa tiskata pienessä kodikkaassa kesäkeittiössä (kodinhoitohuoneessa) ja tehdä ruokaa keittolevyllä. Olen jopa miettinyt että voisi ottaa siitä kuvan, mutta en taida päästä siihen pisteeseen saakka. On se ainakin kauniimpi kuin nyt purettu keittiö.

Onko teillä hyttysiä? Meillä on. Annetaan pois hyvän kodin löytyessä. Samuli on puhunut moskitokilleristä tai jostain mutta minua se vähän epäilyttää. Tulisi huono omatunto jos se toimisi, ja se taas tuntuu utopialta tällä hetkellä.

Olen katsellut internetistä kaunista näppärää puuhellaa uuteen keittiöömme. Tänään sulkeutui yhden sellaisen oikein sievän hellan huuto, ja se meni minulta valitettavasti ohi kun luulin että huomenna on vasta 14. päivä. Se olikin tänään. Ei muuta kuin uutta hellaa katselemaan. Ilman puuhellaa en halua enää pärjätä talveakaan, kun olen siihen tottunut ja tykästynyt.

Kävin kirjastossakin, mutta en saanut lainattua mitään. Olisiko teillä lukuvinkkejä? Sellaista nokkelaa ja humoristista ja syvällistä. Ei vakavaa eikä rankkaa pelkästään eikä vain kaunista. Kaunis voi olla tylsää.

Meillä oli eilen naiskuoron kanssa keväinen musiikki-ilta. Mukavasti meni, vaikka tietystihän parannettavaa löytyy aina. Kuulijat kiittelivät, että olipas nuorekkaan kuuloista. Emme voineet olla olematta hyvillämme, vaikka nuoruuttahan ei saisi ihannoida liikaa. Naiskuoromusiikista puhuttaessa silti tulee ihannoitua, sitä ei voi välttää.  Joka tapauksessa, nautimme kaikki. Yhteistyö on mukavaa, elossa pitävää!

Muuten, meidän pitäisi keksiä kuorollemme hyvä nimi. Olemme sitä miettineet jo viime syksystä alkaen, kun porukan perustimme, mutta emme ole päässeet puusta pitkään. Ehdottakaapa joku mainio nimi! Palkitsen (vielä keksimättömällä palkinnolla) oikean nimen ehdottajan, jos sellainen löytyy. Oulunsalon kansalaisopiston naiskuoro on liian pitkä ja kuivakka (ja nutturapäinen) nimi.

Täällä on jo vihreää. Linnunpöntöissä asutaan ja ruokitaan pienoisia täyttä päätä niin kuin täällä meilläkin. Joka aamu ja päivä ja iltapäivä ja ilta. Syötävää on saatava, mutta onneksi sitä saa jo pihaltakin. Yhtenä päivänä jääkaappi näytti autiolta, mutta minua se ei masentanut, päin vastoin. Heti rupesi raksuttamaan päässä ja kohta kyykin saksien ja kulhon kanssa nokkosmaalla. Sitten kipaisin kanalassa hakemassa munia, ja pian söimme lasten kanssa tyytyväisin mielin nokkoskeittoa kera pesätuoreiden pehmeäksi keitettyjen munien. Minä olin erityisen tyytyväinen, oikein hyrisin ja kehräsin. Että tuosta vain ruoka pihamaalta. En antanut sen häiritä, että maito loppui puolessa välissä keitontekoa, vaan haaveksin lypsettävästä ruohonleikkurista taas, salaa mielessäni. Haaveet ovat kylläkin tässä kohtaa pehmeän vaaleanpunaisia ja hennon vihreitä, koska taidan luulla että pidän kuitenkin enemmän tulppaaneista ja ruusuista ja muista ihanista kukista. Ja koska en ole koskaan maistanut vuohenmaitoa. Juustoa vain. Kun maito ja juusto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka raaka-aineet ovat samat. (–Siis tulppaanit ja pionit mm.)

Toinen hyrinää tuottava asia ovat lipstikka ja ruohosipuli. En tee mitään, ja tuolta ne kuitenkin punkevat itseään ylemmäs ja ylemmäs. Keittoon mars, ne sanovat ja maistuvat siinä hyvältä. Raparperikin on, mutta sen kohdalla olen hiljainen. Siirsin raparperin kasvimaalle muka parempaan paikkaan. Mutta se raukka kituu ja nytkin se on vain tuuman korkuinen. Se meinaa hukkua ravintoon, mitä olemme ajaneet kasvimaahan keväisin. Sillä on koti-ikävä omaan paikkaansa takaisin. Raparperi on hyvää piirakassa, vaikkapa hasselpähkinöiden kanssa.

Kylvimme Martan kanssa sipuleita kasvimaahan, samoin persiljaa ja porkkanaa. Martta piti kovasti pienenpienistä sipuleista, joita se sai tiputtaa minun tekemiin reikiin. “Vaikka en mää kyllä näitä syö, mää myyn ne vaikka naapurin äitille”, sanoi hän ja jatkoi sipulinlaittoaan. Martta ei pidä sipulista. (Olenko maininnut tästä ennenkin?) Se ei oikein niin kuin passaisi minulle, joka pidän. Sen vuoksi olen syöttänyt Sallille kaikkia kasviksia heti kun kiinteää ruokaa on saanut ruveta antamaan. Kun syödään kasvisvokkia ja riisiä, Salli haluaa vokkia lisää mutta riisit tahtovat jäädä lautaselle. Työni on tuottanut hedelmää. Vaikka kyllähän sitä riisiäkin voi syödä, ei sillä.

Olisi aika istuttaa muutama vadelmantaimi. Monena kesänä olen harmitellut kun en ole tehnyt sitä edellisvuonna. Nyt aion tehdä, vaikka tämä savinen kosteikko ei mitään luontaisen ihanteellista vadelmamaata ole. Erkinmäen etelärinne voisi olla sille hyvä paikka. Mutta kun se etelärinne olisi mainio paikka myös ruusuille, mansikoille, perennoille ja vaikka mille, niin, ettei siihen ole voinut laittaa mitään. Voi Erkinmäki sentään.

Ihmettelen Luojan töitä. Rakastan kevättä ja kesää odotan. Vielä enemmän pidän kukista. Perennoistakin pitäisin, mutta kesäkukat hehkuvat niin kauniisti, että niitä tulee ostettua lähes joka kauppareissulla. Luin kyllä juuri lehdestä, että kesäkukkia ei saisi ostaa heräteostoksina, vaan täytyy tarkasti suunnitella, minkälaiset ja väriset asetelmat tekee minäkin vuonna. Minä otin opiksi ja päätin, että tämän kesän värikoodi on punainen, vaaleanpunainen, valkoinen ja sininen. Vaaleanpunainen tuli siitä Sylvin pelakuusta, joka on erittäin kaunis kukka. En ole vaaleanpunainen ihminen, mutta tuota kukan väriä ei voi olla ihailematta. Anna K, saat kyllä minulta yhden, olen luvannut.

Sovitaanko yhdessä että avataan aina välillä silmät kaikelle kauniille, hengitetään kevättä ja nautitaan ja iloitaan tästä hetkestä tässä! Unohdetaan ihan huoleti välillä kaikki synkät ja ikävät asiat ja uskotaan vain pois että on se niin ihana tämä kevät. “Nyt huolet joutaa hukkaan, mä kurkkaan joka kukkaan, saa reikä kasvaa sukkaan ja takku tulla tukkaan…”

Kun on äiti kertaa viisi, niin joutuu tekemään monenlaista hommaa pikku pätkissä. Saa hakata halkojakin, jos haluaa, mutta ei tarvitse kovin pitkään. Jos väsyy, niin aina löytyy jokin tosi hyvä syy miksi täytyy nyt lähteä Sallin kanssa keinumaan tai iltapuuroa keittämään. Vaihtelevuutta riittää. Usein harmittaa, kun mitään hommaa ei saa tehdä rauhassa. Ei mitään! Mutta sitten jos joutuukin jonkin ison työlään homman tekemään alusta loppuun, tuntuu että eipä tuo nyt niin haittaisi, jos joku nyt huutaisi vaikka että pyyhkimään.

Voin kylvää siemeniä purkkeihinkin niin, että tänään muutama auringonkukansiemen ja eilen noita unikonsiemeniä. Minä kylvin idänunikkoja. Isoja monivuotisia kukkia, jotka kukkivat vasta toisena tai kolmantena vuonna. Harmikseni tulin tietämään sen vasta kylvön jälkeen. Ei jaksa nimittäin odottaa kahta vuotta. Mutta sitten ajattelin, että toisaalta, eipä haittaisi jos maasta punkisi joku kukka tänä kesänä, jonka olisin kylvänyt toissakeväänä. Joten ajattelin, että hoidan idänunikkoni kunnialla penkkiin asti. Jospa ne sieltä joskus. Olen suunnitellut kaunista perennapenkkiä terassin eteen. Terassia vasten valkoista pohjoista köynnösruusua ja siihen eteen sitten jotain muuta. Minulla ei ole vain hajuakaan, miten perennoja hallitaan, tai siis niitä rikkaruohoja siellä välissä. Ja miten erotan idänunikontaimet saviheinästä? Täytyykö kaikki istuttaa viivasuoriin riveihin ja piirtää tarkka kartta koko komeudesta? Että tietää mistä voi kitkeä. Saapa nähdä tuleeko sitä penkkiä. Jos jonakin kesänä ainakin.

Mansikkamaata haluaisin laajentaa ja pitkulaisen vadelmapenkinkin tehdä. Ja toki kasvimaa! Maa-artisokka on muuten monivuotinen mukulakasvi, jota ei tarvitse kuulemma paljoa hoitaa. Voissa paistetut maa-artisokanviipaleet ovat herkkua. Jos laittaisin pari mukulaa maahan. Sieltä se sitten punkisi kesä kesän jälkeen ylös aina tuomiopäivään asti. Minä en sitä hävittäisi.

Jos joku kerrostalossa haaveilee (vanhasta) omakotitalosta ja isosta pihasta ja perheestä ja eläimistä ja onnesta siihen päälle niin kuin minä tein silloin yli kuusi vuotta sitten, niin suosittelen: toteuta haaveesi. Elämä on tyystin erilaista näin kuin kaupungissa. Tyystin, aivan ja täysin. Sata kertaa työläämpää ja sotkuisempaa ja mielekkäämpää. Ihanampaa. Haisevampaa ja karvaisempaa, mutta onnellisempaa. Väsyneempää ja kärttyistäkin, mutta kuka sanoo ettei olisi väsynyt ja kärttyinen aina silloin tällöin, ei varmaan moni kaupunkilainenkaan. Ja lapset. Miten erilaisen kasvun he saavat elämälleen, kun kantavat puita pinoon ja kahlaavat päiväkausia ojissa, rakentelevat majoja ja keräävät soraa ämpäriin ja vievät sitä kanoille. Erilaisen. Sen kyllä tunnustan, ettei muuten kasvatus ole mennyt kovin nappiin. Mutta eivätpähän istu vain tietokoneen ääressä päiväkausia, vaikka muita virheitä tulisikin.

Lopuksi haluan sanoa, että en nyt sano vaaleista enkä tsunameista mitään. Vaan siitä, että alituisesti jäytää mieltä yksi toinen hyvin ajankohtainen asia. Lasten ja nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja niin edelleen. Se on nyt hyvinkin ajankohtaista, vaikka olemmekin myöhässä. Kymmenen vuoden päästä lienemme vielä enemmän myöhässä. Haluaisin antaa kotitehtäväksi kaikille yhden ison asian. Ottakaa selvää riippuvuudesta ja puhukaa siitä. Kuinka vakavaa ja ongelmallista riippuvuus voi olla pahimmillaan? Voiko joku olla niin syvästi vaikkapa nettiriippuvainen, että se vie työkyvyn? Kyvyn elää normaalia ei-syrjäytynyttä elämää? Minä luulen, että voi. Jos aikuinen ihminen jää johonkin uuteen asiaan koukkuun, niin siitä voi ehkä puhua kevyesti ja se on ehkä ohimenevää. Mitä tapahtuu lapselle tai nuorelle, jonka aivot kehittyvät koko ajan siihen suuntaan mihin hän nuorena aikansa kuluttaa? Vaikeasti alkoholiriippuvaisen läheinen tietää että kyse on elämänikäisestä vakavasta ongelmasta. Samoin voi nuori kasvaa riippuvuuteen, joka tekee kaikesta muusta elämässä jopa mahdotonta. Mitä nuorempi ihminen on, sitä alttiimpi hän on sairastumaan (vaikeaan) riippuvuuteen. Eräs asiantuntija sanoi, että jokainen päivä, viikko ja kuukausi ennen ensihumalaa on nuorelle kullanarvoinen asia. Mitä nuorempana ihminen tottuu juopottelemiseen, sitä varmemmin hänestä tulee alkoholisti. Onneksi vanhempia, jotka sallivat lastensa alkoholinjuomisen, paheksutaan. Valitettavasti vanhempia, jotka eivät kontrolloi mitenkään lastensa netin käyttöä, ei vielä osata oikein paheksua. Haluaisin sanoa sellaisille vanhemmille: ajattele tulevia lastenlapsiasi. Minkälaisen äidin tai isän he saavat? Miten hyvin vaikeasti peli- tai muu nettiriippuvainen vanhempi pystyy antamaan elämän eväitä jälkikasvulleen? En tiedä, mutta varmaankaan ei niin hyvin kuin äiti tai isä, jotka eivät istu koneen äärellä kaiken päivää.

Että anteeksi vain, olen paasannut tästä ennenkin. Mutta kun tämä aihe tarvitsisi paasausta vielä enemmän. Puhutaan nyt eikä sitten jälkiviisaina!

Se oli puistattavaa. Kylmät väreet kiersivät selässäni pitkään. Menimme Nallen kanssa ensin kanoja ruokkimaan. Kouraisin muovikauhalla punahelttaa automaatin puolilleen, ja sen jälkeen kauhoin kauraa toisen säkin pohjalta, jonka kylvin kanojen sekaan. Sitten menin hakemaan munat pesästä. Siinä kun yritin äheltäen kyykkiä kananpesien luona, Nalle säpsähti kaurasäkkiin päin, josta kuului huomattava meteli. Niin kuin joku olisi pomppinut siellä. Sitten se joku pomppasi tarpeeksi ylös, hyppäsi säkin reunan yli, siitä kanien kesäaitauksen verkon läpi johonkin koloon. Hiiri. (Nyt kirjoittaessanikin puistattelee.) No ei siinä mitään muuta kuin katsoin pesiinkin vähän tarkemmin ennen kuin poimin munia lisää taskuihini. Katselin vähän tarkemmin vähän joka puolelle. Huomasin peremmällä vadin, johon Samppa on pannut likoamaan viimekesäiset pensselinsä. Sielläkin oli kuollut joku. Hiiri. Sitten otin vermeet kainaloon kuin ei mitään, ja ajattelin että tämä kuuluu asiaan kuin nenä taikinaan, ja kylmän rauhallisesti suljin kanalan oven takanani ja suuntasin kanien heinävarastolle. Muutaman heinäkouraisun jälkeen joku vilahti sielläkin. Silloin jo tippuivat heinät maahan vähäksi aikaa. Sohin niitä kepillä aikani ennen kuin sulloin ne pussiini.

Sisällä aloin heti kertomaan tarinaani värikkäästi ja mahdollisimman karmivasti. Se sujui helposti. Kunnes Sohvi mainitsi sohvalta Akkaristaan katsettaan nostamatta, että ne heinät on täynnä hiiriä, niitähän näkee melkein joka kerta. Ja jatkoi lukemista. Minä jäin toppavaatteissani (munat taskuissa) hetkeksi paikoilleni olohuoneen keskelle, ennen kuin menin riisumaan. Liina vahvisti siskonsa väittämät läksyjensä äärestä. Välinpitämättömästi, kuin puhuisi jostain tuiki arkipäiväisestä. Kuin vaikka Martasta, joka on syönyt ison Mauste-Sallisen strösselitölkin salaa tyhjäksi kahdessa päivässä.

Minä menin hiljaiseksi. Minun tyttöni ovat juntimpia kuin minä.

Minun lapseni ovat sellaisia, joita minä pienenä vain kaukaa ihailin. Tallilla rennosti seinään nojailevia  verkkarihousutyttöjä, jotka vasemmalla kädellään rapsuttavat isoa silmäpuolta kissaa toinen käsi taskussa, ja huomauttavat ohimennen välinpitämättömän harmistuneesti, että tällä Veskulla ei tee enää mitään kun se on niin laiska ja läski ettei jaksa syyä hiiriä vaan vaatii jotain purkkiruokaa. Hiiriä on joka paikka täynnä niin että pitää varoa ettei päälle astu. Sitten kysytäänkin seuraavaksi että kenellä sää aiot mennä lauantain estetunnilla. Semmoisia kunnon juntteja minä ihailin. Ja haaveilin siitä, että asuisin maalla ja joka paikka olisi täynnä eläimiä, eikä hiiriä rajattaisi joukosta pois.

Haaveet ovat siis käyneet osaksi toteen. Minun junttilapseni. Ja päivä päivältä juntimmaksi muuttuva mieheni. (Suokaa anteeksi, rakkaat Espoon omaiset, en voi tälle mitään.) Tänään hän kahvipöydässä taas otti sen hevosen puheeksi. Että semmoinen jos mikä olisi järkevä hankkia. Toisessa yhteydessä hän mainitsi, että kyllä sitä muutama lammas pitää kesäksi taas ottaa. Siinä vaiheessa minä olin jo niin ymmälläni, että kylmät väreet alkoivat pyöriä taas selässäni. Mihin tässä elämässä vielä joudutaan?

Että kevättä kohti mennään. Ajattelin tuolla raitilla kävellessäni, että on se ihminen niin helposti nenästä vedettävä otus. Pimeään aikaan ihminen luulee, että on pimeää. Että koko elämä on aika tummaa ja missään ei näy valoa. Ehkä pieni myrskylyhdyn liekki mutta sekin valo väpäjää. Valo on loppunut valtion viljavarastoista ja kaikki elävät pimennossa niin kuin männiäiset ja kakkiaiset Matiaksenmetsässä. Järjen valo on sammunut ja hyvyyden hyasintti kuivunut kokoon. Ystävyys ja välittäminen palelevat ja niillä on kiire omaan kotiin vällyjen väliin. Luistinkentän laidalla aikuiset seisovat olkapäät korvissa, käsivarret jäätyneinä suoriksi irti vartalosta. Lapset itkevät jäällä kun ovat muksahtaneet takapuolelleen. Kiekko on hävinnyt lumipenkkaan ajat sitten.

Mutta sitten hyppääkin aurinko esiin valkoisten puiden takaa ja irvailee. Hähää, se näytös loppui nyt, ette kai vain vahingossa luulleet että se oli totta? Ei veikkoseni pienet, tässä maailmassa mikään muu ei ole totta kuin minä. Vain valo, joka lentää ja valuu kaikkiin kolkkiin, leijailee joka pirtissä. Muuttaen kaikki pimeät ja synkät ajatukset ilmassa hyppiviksi pölyhiukkasiksi, joita katselemme ja häpeämme. Me katsomme aurinkoa joka loistaa ohuen pilviverhon takana ja hihittää, ja siristämme silmämme. Katsomme sitä järkevästi ja ajattelemme, että emme anna tuon möllyskän huijata meitä. Elämä  o n  vaikeaa ja synkkää, sille ei yksi aurinko mitään mahda. Heti kun päämme käännämme, ajattelemme, että tuohon tontin reunaan pitää sitten istuttaa kuusentaimia heti kun maa sulaa. Sitten selaamme siemenluotteloa ja katselemme ikkunalautoja eteläpäädyssä. Aurinko pilkottaa puiden välistä. Seisomme valokylvyssä ja ajattelemme, että sama kait se on ruveta reippaammaksi, se mitään maksa jos vähän piristyy. Ihan tuon auringonkin takia. Ettei sille tule paha mieli. Ei muuten. —

Pakko on myöntää, että meitä huijataan ja vedetään nenästä jatkuvasti. Nenästävetäjät ovat huomanneet, että se jos mikä kannattaa. Olemme hetkien ja mielikuvien, olosuhteiden ja ajan vankeja. Välillä onnistumme pyrähtämään irti niistä, mutta silloinkin on joku ulkopuolinen taho meitä siihen auttanut. Kuin kaarnalaivoja vesistössä. Jokin pyörre tarttuu meihin ja pyörimme kunnes toinen virtaus ottaa ja lähdemme ilman vauhtirajoituksia kohti puronsuuta. Tormäämmekin rantaan juuri ennen sitä, muut vilahtavat ohitse. Kohta tulee tuulenpuuska joka kääntää meidät kulkemaan ihan toiseen suuntaan. Sinne sitten porskutamme tuulen mukana, ja kun törmäämme toiseen laivaan, kerskumme että olemme nyt tässä näin, kun olemme sitä tarkkaan miettineet ja pohtineet. Toinen nyökkää viisaan näköisenä ja on aivan samaa mieltä kanssamme. Sitten siinä yhdessä vierekkäin ihmettelemme maailman menoa ja pudistamme hitaasti päätämme, kun vähän matkan päässä muutama venepahanen pyörii päättömästi pyörteen silmässä.

Semmoistahan tämä on, eikö vain?

Ihana lehti. Olisipa niin ihana asua maalla, vanhassa talossa, hirsien sisällä. Ulkona pihaa kiertäisi idylliset hirsiaitat ja navetat. Navetan takana heinäseipäistä rakennetussa pihatossa määkisi kaksi lammasta ja yksi vuohi karvapörröisen islanninponin seurassa. Heinää olisi jokaisen edessä ja vesi kannettaisiin sillä sinkkiämpärillä tarhaan, jonka lumessa ei näkyisi yhtään kakkakikkaretta eikä keltaista kohtaa. Ei haisisi mikään muu kuin heinä ja pakkanen.

Sisällä istuttaisiin kuluneessa nappanahkaisessa nojatuolissa, jalat huovutetuissa töppösissä omamuokkaaman harmaasävyisen lampaantaljan päällä. Puuhellalla padassa porisisi tuoksuva lihapata, ja hyllyllä korissa olisi kauniina kekona vaaleanruskeita leimaamattomia kananmunia. Oma koira makaisi matollaan ja tuhisisi, aina välillä vilkaisisi emäntäänsä. Lapset kulkisivat rauhallisina mutta iloisina huoneissa, puuhaten milloin mitäkin järkevää ja hyvää. Yllään heillä olisi hahtuvasta ja karitsanvillasta neulotut villavaatteet, vanhin harjoittelisi kaulaliinan neulomista, kaksi seuraavaa pianon ääressä tavaisi laulua “kun kuuhut illalla loistaa” ja nuorimmaiset rakentelisivat isän tekemistä puupalasista torneja. Isäntä toisi sisään halkoja.

Menin kerran kyläilemään yhteen maalaistaloon. Ostin sieltä koiran. Heillä oli pari muutakin koiraa ja hevosia. Unelmaelämää, ajattelin automatkalla mennessäni sinne. Maisemat näyttivät ikiaikaisen kauniilta, tähdet loistivat samalla tavalla kuin sata vuotta sitten kun kuljettiin hevospelillä karhuntaljan sisässä. Kuulin melkein aisakellojen helinän. Oikea osoite löytyi helposti. Näimme ensiksi lasikuitukepein ja sähkölangoin aidatut hevoset tumman tien vierestä. Sitten tuli keltainen talo, jonka maalista osa oli kuprulla ja toinen osa ottanut hatkat. Ikkunoissa oli vihreät reunaräppänät. Pihassa oli paljon harmahtavia lumikasoja ja juoksulangassa hyppi hurjistuneena haukkuva musta koira edestakaisin. Polku kuistin portaille oli liukas, ja tupakantumpit olivat täyttäneet portaiden reunassa olevan kanervaruukun. Kanervasta näkyi kolme oksaa. Ehdimme pimpottaa ovikelloa, kun piharakennukselta päin tuli vaalean mintunvihreässä toppatakissa oleva nainen avaamaan meille oven. Takki oli auki, ja se oli tummunut kauluksesta ja käsivarsista. Hiuksetkin olivat auki, ja niissä oli punaista ja vieolettia. Pääsimme sisään, ja siellä tuoksui tupakka tai tunkkainen ja koira haukkui kylmän kuistin oven takana, jossa oli keittiö. Lattialla oli erikuntoisia ja -ikäisiä räsymattoja niin, ettei keltaista lautalattiaa näkynyt ollenkaan. Kahden hengen ruokapöydällä oli kahvikupit ja kulho täynnä lakumiksejä. Vahakankainen pöytäliina oli kulmista kulunut puhki. Ruskealla veltolla plyyshillä päällystetyllä sohvalla istui isäntäväki, edellä mainittu nuori nainen ja vanhempi mies. Sohvan vieressä seisoi kaksi koululaisen kokoista koiranruokasäkkiä. Minä etsin katseellani koiraa. Nainen meni perähuoneeseen ja viittasi minut mukaansa. Siellä oli parisänky ja televisio ja vinyylitapetti. Koira makasi sängyllä korvat höröllä. Kiltti koira, joka tuli haistelemaan kun sitä kutsuttiin. Se tuli keittiöönkin, jossa sitten istuimme tuoleilla juomassa kahvia ja kyselemässä koirasta. Lakumikseihin emme koskeneet. Siinä tuvassa istuessani mietin, että taidan olla asumisen suhteen aika hyvään tottunut. Koira lähti mukaamme ja se istui kiltisti takapenkillä vieressäni. Silitin tupakanhajuista koiraa ja katselin tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla vähän eri järjestyksessä kuin tulomatkalla. Samuli tuhahteli kenkäänsä, joka oli uponnut reunojaan myöten hevosenläjään. Samuli tuhahteli muutakin, mutta minä olin onnellinen.

(Se koira oli meidän makuuhuoneemme sängyn takana neljä kuukautta. Sitten se sai uuden kodin, jossa ei ollut pieniä pelottavia lapsia.)

Niin kuin nytkin, kun taivaalta putoo lunta niin että isännät pitkin facebookia lähettävät viestejä nettiavaruuteen, että saisi jo se lumentulo riittää. Minullekin totta puhuen piisaisi tuo määrä, mikä tuolla nurmikoilla ja tienpenkoilla makaa.  Äskenkin tuhlasin elämästäni tunnin lumenlykkimiseen. Lämmin tuli, jopa hiki. Käsivarsia jomotti valmiiksi eilisten kolaamisten jäljiltä ja tänään lumi tuntui entistä raskaammalta. Katselin nurkkasilmällä naapuriin, jossa isäntä käveli rauhaisasti pihassaan edestakaisin yhden jylisevän ja luntanakkelevan koneen perässä. Kone hoiti homman, isäntä vain hellästi ohjasi. Ollapa meilläkin tuommoinen laite, kyllä pysyisi piha siistinä. Ei tulisi kuuma eikä tarvitsisi harkita suihkureissuja homman jälkeen. Voisi vain tepastella ja katsella koneen jättämää siistiä suoraa vanaa, ja tähyillä vaikka samalla taivaanrantaa silmiä siristellen, että joko se aurinko sieltä pilkottaisi. Koneen melulta ei kuulisi ollenkaan roska-auton mökää eikä naapurin koirien räksytystä. Oi sitä rauhaa ja helppoutta. (Vieläkin muuten kuulen naapurin pihalta koneen ihanan hurinan.)

Tämäkin kone tässä nyt, jota näpyttelen, hurisee rauhallisesti ja helposti. Sen kun vain sormenpäitäni liikuttelen ja kohta ihmiset ympäri lumisia tienoita saavat luettavakseen minun ajatukseni. Heidän ei tarvitse edes hymähtää, ei tervehtiä, ei takapuoltaan kohottaa penkistä. Muutama sormenpään nitkautus, ja siinä se on. Missä minäkin olisin nyt, jos ei tätä konetta tässä olisi? Olisin viemässä rahaa ratsastuskoululle. Kuvitelkaa mikä homma! Jalkapatikassa neljä kilometriä tuolla valkoisessa maailmassa. Tulisi lämmin ja punaiset posket, turkanen. Ja taas menisi sitä kallista aikaa. Ja kun minullahan ei koskaan ole sitä käteistä, kaikki on numeroina pankkitilillä. Lähdepäs tästä vielä pankkiinkin, kuluta leukaniveliäsi pankkivirkailijalle ja hymyjäkin menisi ainakin yksi tai kaksi kuin tuhka tuuleen. Ratsastuskoululla pitäisi aukaista suunsa ja vaihtaa väkisinkin pari sanaa tallitytön kanssa. Jokunen ylimääräinenkin sana tulisi varmasti epähuomiossa tuhlattua. Kohteliaisuudesta pitäisi käydä hevosia tervehtimässä, voi voi sitä ajan menekkiä. Hajujakin pitäisi haistella. Ja matkalla. Mikä suuri riski, että tulee joku puolituttu vastaan, sitähän joutuu tuskailemaan että nostaako kätensä vai sanooko jotain ja mitä sitten. Tuommoiseen sitä on ennen pitänyt päivänsä kuluttaa, eikä ole paljon muuta ehtinyt. Miten kummassa entisaikojen ihmiset ovat jaksaneet?

Olen harkinnut kirkasvalolampun ostamista, kun meinaa kaamos masentaa. No eihän täällä ole ihan oikeaa kaamosta, mutta melkein. Kuka sitä ehtii ulos valoisan aikaan tässä kiireisessä ajassa? Vielä ei kylläkään ole löytynyt kunnon rahoja sellaiseen arvolamppuun, mutta ehkäpä ensi talvena? Kyllä kuluisi talvi kuin unta vain, ei tarvitsisi ulos lähteä metsästämään auringonsäteitä, kun vain ajastaisi lampun syttymään ihan itsestään. Sisällä voisi ottaa ihania valokylpyjä, ja nauraa räkäisesti auringolle, joka yrittää säälittävästi tuikkia taivaanrannassa. Täällä ei nyt sinua tarvita, kjäh kjäh!

Sanokaa minun sanoneen, että tulee vielä se armas päivä, jolloin markkinoille tuodaan laitteiden laite. Se on niin älykäs, omatoiminen ja ennen kaikkea niin helppokäyttöinen, ettei sitä oikeastaan tarvitse käyttää ollenkaan! Siinä voi sitten ihminen ihan leppoisan rennosti istahtaa nojatuoliin ja huokailla helpotuksesta vaikka joka päivä, aamusta iltaan.

Aiemmin näet olen usein luullut, että olen kuluttanut takapuoltani ja aikaani ihan turhaan urkuluokissa ja kylmissä kirkoissa. Kun en oikein koskaan päässyt urkumusiikin “sisälle”. Suhde urkuihin oli etäinen ja epämiellyttävä, pakon sanelemana synnytetty. (Minkä pakon, kysytte. Tottahan se on, että urkujensoitto on niin kauan vapaaehtoista kun ei rupea opiskelemaan kirkkomuusikoksi. Sen jälkeen se on ihan muuta.) Mutta eilen, silloin pääsin johonkin sisälle, ja heti tiesin että luulo ei ole tiedon väärti. En väitä ollenkaan, että olisin siellä nyt tänä maanantiana enää. Mutta eilen minä tunsin, että elän siinä musiikissa, pystyn tuntemaan sen mitä siinä tarvitsee tuntea. Ja sanoa täräytän vielä, että soitin hyvin. Sen vuoksi, että olin jyvällä. Nuoteissa ja sävelissä voi olla mukana helpohkosti, jos pänttää ja opettelee. Mutta että olla siinä musiikissa läsnä. Että osaa kertoa niin että sen kuulee ja ymmärtää.

Olen minä ennenkin nauttinut soittamisesta. Silloin kun soitin paljon, niin olihan niitä hyviäkin hetkiä, oli toki. (Tuon toki -sanan käytön olen oppinut Martalta hiljattain.) Mutta jos sitä musiikkia tekee ja harjoittelee koko ajan, niin missäs joku pieni hyvä fiilis tuntuu, ei muistissa ainakaan kovin pitkään. Nyt on ihan eri tilanne. Soitan ja laulan vain vähän ja säälittävästi. Olen kotona metelissä ja kuuntelen radiosta huolestuneiden ihmisten puhetta ja jos joku hyvä kappale sattuu kuulumaan, niin en ole viitsinyt ruveta teippaamaan lasten suita sen ajaksi. (En ole muutenkaan hyvä äänilevyjen kuuntelija.) Ja tuo saunahommeli tuolla, tämä kiire ja viuhtominen siellä täällä ja huolet ja murheet, kaikki ne ovat saaneet minut ihan rohtuneeksi. Eilen taisin tajuta senkin, että miksi olen päässytkin näin kuivumaan ja penseytymään. Enpä ole viime aikoina liiaksi antanut itseäni voideltavan tuolla väkevällä balsamilla, musiikilla. Olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä, en ole osannut kaivata sitä mikä on ollut lähellä.

Musiikista vielä sananen. Onhan sitä maailma pullollaan, joka puolella jotakin. Mutta se musiikki, jota minä tarkoitan, on jotakin mitä ei olekaan pullollaan missään. Sitä on vaikeampi kuunnella äänilevyiltä tai etsiä tuubista. Eikä sitä välttämättä tavoita samantien vaikka kuinka uutterasti rupeaisi koluamaan noita kirkkoja ja konserttisaleja. Joku, joka on elänyt musiikin kanssa tai löytänyt tiensä sen luokse, tietää mitä tarkoitan. Tarkoitan, että musiikki on elävä olento. Se ei ole nuotteja eikä säveliä, ei rytmejä eikä sointuja, ei dissonansseja eikä konsonansseja. Se on se, mikä elää, kaikkien tuon edellämainitun sälän sisällä, se, joka kertoo jotakin. Se antaa sisällön niille sävelille. Ja olenpahan myös sitä mieltä, että kaikesta metelistä tuota eloa ja sisältöä ei löydy.

En halua linkittää yhtään videota tai äänitettä tähän, koska en löytänyt nyt sitä, mitä eilen löysin, mutta suosittelen kuitenkin kuuntelemaan, jos on aikaa ja rauhaa siihen. J.S.Bach: Nun komm der Heiden Heiland, BWV 659. Hyvää adventin aikaa!

En tiedä onko muita, joilla elämä tuntuu välillä epäselvältä mössöltä. Kalenteria kun katsoo, ja vaikka kuinka terästää katseensa ja näkee että eihän tuossa ole kuin tuommoiset, niin siltikin ne omassa päässä puuroutuvat sekalaiseksi kaaokseksi.

Onko minusta mihinkään. Olen jo päättänyt, että ei kanttoriksi ainakaan. Ja kun täällä kotona hiippailee ja seuraa tätä meininkiä täällä, voisi helposti päättää että ei minusta ole perheenemännäksikään. Saatikka eläinten pitäjäksi, kukkokin kuoli. Ja naapuritkin huolestuvat että osaanko hoitaa koiran tassussa olevaa haavaa. Leevin puvusta meni vetoketju rikki, sekin asia pitäisi hoitaa. Nyt sillä on tyttöjen värinen ruskea puku hoidossa, voi voi poika parkaa. Sallille puskee hampaita suuhun kuin sieniä sateella. Nukupa siinä kun toisella tunkee ikenistä tomeria luutatteja suuhun.  Sitten kun vielä ajattelee, että nyt olen kolkyt, ja jos tämä tätä vauhtia virtaa, niin pian nelkyt. Tähänkö ihmettelyyn ja tuumailuun tämä elämä kuluu? Muut viuhtovat sivummalla ja minä kökötän yksin tässä ja muljotan ihmeissäni ympärilleni.

Suunnittelutyöhön tai pikemminkin haaveiluun minusta kyllä on. Ehdotin Sampalle, (kun ensin olin pyytänyt häneltä sen herneen siitä nenän lähettyviltä itselleni) että laitettaisiin saunan pukuhuoneeseen penkiksi tuolta pihalta yksi vanha harmaa iso hirsiparru. Huomasin että mies yritti vähän katseellaan salaa etsiä hernettään, mutta kun se oli piilossa niin hänen ei auttanut muuta kuin sanoa että joo, miksi ei ensihätään laitettaisi. Kun sitten yritin jatkaa pöytäasialla, niin silloin sain vain ennenaikaiset tyrmäävät naurut naamalleni. Ei kuulemma mitään sahapukkeja autotallin takaa pöytälevyn alle. En sanonut, että mistä arvasit. Muutin vain ilmeeni kyllästyneen halveksivaksi ja sanoin jotakin “hohhoijaa sun kanssas” tai jotakin muuta yhtä huonosti keksittyä.

Minulla on huono, tai ennemminkin hidas tilannetaju. Katsokaas jos tulee joku äkkinäinen tilanne, missä pitäisi jotain sanoa, niin menen hädikseeni. Ei se haittaisi, jos menisin sanattomaksi, mutta se haittaa, että minulle tapahtuu päinvastoin. Sanaa kyllä pukkaa jos jonkinlaista, laidasta laitaan. Harvemmin kuitenkaan mitään kokonaista ajatusta ja varsinkaan asiaankuuluvaa. Sen tämä ihmisen hitaus teettää. Mutta voin vakuuttaa teille, että ajatuksissani huomaan itseni usein aika fiksuksi ja filmaattiseksi. Jonkun tärkeän puhelun jälkeen esimerkiksi saatan usein mielessäni korjailla käyttämiäni puheenvuoroja niin, että ne menisivät täydestä vaikka ykkösaamussa P. Kejosen haastattelussa.

No se siitä, olen joka tapauksessa ajatellut, että saa tuo mieskin rakentaa tuota saunaa. Kunhan menee illalla ihmisten aikaan nukkumaan. Minä ehdin täällä sisällä möljöttää ja lämmittää piisiä ja tehdä ruokaa että lapset pysyvät tolpillaan.Saunassa on jo lattia ja seinätkin melkein. Ja isäntä siellä vasta melkein koko ajan onkin. Lohdutusta tuo ajatuskuva tulevalta jouluaatolta, missä tilan Salonpää yli marssii polkua pitkin kylpytakkinen jono erikokoisia Sorvareita kohti tilaa Pajukko. Pajukossa on näet pieni rakennus, jonka piipusta tupruttaa savu. Ja sen ulko-oven vieressä roikkuu lyhty, josta tuikkaa pieni tuli. Tuo kylpytakkikansa katoaa rakennuksen ovesta sisään, tietystikin ensin ojennettuaan äänekkääsi yhtä pientä sinitakkia, joka on löytänyt polun varrelta mukaansa kepin, jolla on sohaissut lyhtyä niin, että sen sisällä tuikkaileva tuli on mennyt kumoon ja sammunut. Ovi sulkeutuu ja avautuu jälleen. Valkoinen isotakkinen yksilö ojentautuu ulos puoliksi ja heittää äskenmainitun kepin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Keppi lentää kaaressa kohti lasten tekemää lumiukkoa ja jää törröttämään ukon rintaan. Kai se siinäkin voi joskus pippuri kasvaa, ajattelee yksi tyhjäntoimittaja saunan ikkunasta kepin kohtaloa katsoessaan ja hymyilee. Ihmeitten aika näet ei vielä ole ohi.

Aamulla heräsin, eikä oikein painunut mieleen, että missä vaiheessa sitä oikein heräsi. Kahvi tuoksui hyvälle ja leipäjuustoa syötiin vierekkäin keittiön pöydän ääressä. Ensin isäntä sanoi Liinalle, että vois jo alkaa sisäistää että äiti ja isä ei jaksa survoutua tuonne reunapaikoille niin helposti kuin he lapset. Sitten hän (isäntä) heilutteli leipäjuustonsiivua kädessään ja sanoi ettei ole oikein koskaan ymmärtänyt näitä tämmöisiä. Minä haukkasin omasta siivustani ja sanoin että “leipäjuustoa”. Sitten hörppäsin kahvia.

Sen jälkeisestä ajasta en muista oikein mitään. Pitelin varmaan Sallia sylissä ja tuumailin ja tunnustelin kurkkuni karheusastetta, taisin juoda ylimääräisen kupin teetä sen kunniaksi. Keittiöradio ei toiminut. Tuhahdin mielessäni jo kuudennen kerran että minä en sitten tuohon saunaan jalallani astu. Seinäpaneelit vain 8 senttiä leveitä kun piti olla 10,5! En pystynyt istua harmitukseltani aloillani. Kävelin edestakaisin ja yritin kuvitella mielessäni miten kaamean jannumaiselta näyttää 8 cm kapea vaakapaneli saunan seinässä. Pökerryttävän mautonta. En ole sellaista kyllä missään nähnyt, vain kymmenenjapuolisenttistä, miten tyylikästä, muu leveys ei tule kuuloonkaan. Katselin harmistuneena saunaa ikkunan läpi teekuppi kädessä. Isäntä laitteli ovia ja ikkunoita siellä paikalleen. Ne näyttivät siltä miltä pitivätkin. Sentilleen oikean kokoiset ja tyyliset. Vanhat oikeat ovet ja ikkunat Jäälistä Typpi Oy:n entiseltä huvilalta.  Mieliala kohosi pikkuisen ja karjaisin terassinovesta pihalle että “kivan näköset!”. “Kiitos!” karjaisi Samppa takaisin. Minä vetäydyin sisään kurkkimaan ikkunasta tien suuntaan, oliko naapureita lenkillä kuuloetäisyydellä. Ei näkynyt.

Ruoka-aika lähestyi armottomalla tarmolla ja nälkä loikkasi Martan muodossa keittiön pöydälle syömään tomaattia. Mieliala kohosi lisää, kun huomasin että aurinko paistaa ja on korkeapaineen tuntu ilmassa. Voin siis lämmittää piisiä. Laitoin puita pesään ja ruoan tulelle. Martta, Salli ja minä otettiin varaslähtö ja syötiin lauantaista jauhelihakeittoa.

Ruokailun aikana Aune soitti että saako tulla käymään. Tervetuloa tervetuloa, sanoin ja jatkoin syömistä. Aune ja lämpimäiset tulivat ja kysyin, haluaako hän syödä, olis jämämääriä riisiä ja kanaa ja jauhelihakeittoa. Aune otti vähän keittoa ja me muut söimme leivinuunituoretta rieskaa. Leevi olisi halunnut käydä kiinni lämpimään ruislimppuun, mutta uskoi kyllä kun sanoimme että se on illalla parempaa. (Se olikin illalla parempaa, jopa aivan parasta. Syötiin sitä ja juotiin maitoa äskettäin iltapalaksi.) Mutta Auneen palatakseni vielä. Tykkään hänestä, ja ihailenkin. Osaa hän leipoa, mutta ei se ihailu johdu siitä. Se johtuu vain Aunesta, ei siitä mitä hän osaa tai tekee. Tänään hän sanoi että kesti naimisissaoloa 18 vuotta ennen kuin he pääsivät Matin kanssa kahdestaan lähtemään kotoa reissuun. Sitä ennen oli käyty vuorotellen. Klup, minulta pääsi salaa. Kun minä olen luullut että me Sampan kanssa olemme kotikissoja. Aunen kanssa nähtiin päästäinenkin ja Aune kysyi että missä kissa. Viiru on yleensä vieraiden aikana piilossa, selitin ja sanoin että Viiru ei päästäisestä välitä, tai ehkä se on kyllästynyt koko hiirestyshommaan.

Aune lähti kuitenkin ennen pitkää ja minä olin taas kaulaani myöten tässä päivässä, josta ei oikein saanut mitenkään päin kiinni. Soittelin pianolla yhtä fuugaa. Oli tavoite että osaisin sen ennen kuin olen 30 vuotta. Tavoite ei täyttynyt, niin kuin minulla tahtoo usein käydä, ja ajattelin tänään että josko esittäisin sen viisikymppisilläni. Kävin ruokkimassa kanoja jotka eivät ole sisäänoton jälkeen oikein munineet, sitten kävelin kananruokakuppi kädessä sanomaan Sampalle että se olis nyt uimareissun paikka, tuota meteliä ja kisuamista ei kuuntele einokaan. “Sitten kun tää lattia on valmis”. Sinä ja sun lattias, ajattelin ja kävelin sisään.

Jotenkin se vain sitten ilta luiskahti niin, että porukka oli hävinnyt sinne uimareissulleen ja minä lähdin Sallin ja Nallen kanssa lenkille. Lenkilläkään ei tuntunut kovin erikoiselta. Nalle haisteli joka ruohonkorren tyvestä latvaan mitä matkalla vastaan tuli ja minä odottelin minkä jaksoin, hoputin ja vähän nyinkin, koska meinasi kylmä tulla. Salli istui kärryssä, mutusti Aunen rieskaa ja katseli hämärään. Kymmenen vuotta vanhat Emmaljungat puolsivat oikealle voimakkaasti. Niska jumiutui jatkuvasta kääntelystä, eikä yhtään ihmistä tullut vastaan. Ajattelin, että olenpas yksinäinen ja synkkämielinen. Sen tämä syksy teettää.

Mutta turha se on enää tässä iässä odottaa että aika kuluisi ja tulisi taas kevät. Koska se aika kuluu odottamattakin. Aika vikkelään jopa.

Tärkein homma on nauttia syksystä. Katsella koivuja ja haapoja ja muita puita, kuinka lehdet muuttuvat keltaisiksi pikku hiljaa. (Vielä ei ole yöhallaa ollut.) Pitää tuijotella pihlajia ja sanoa joka kerta Niemenrannan kohdalta ajettaessa, että on nuo pihlajat sitten kauniita, niitä pitäis saada meille lisää. Voi tatti sentään kun on niin ihanaa kun on syksy ja nuo pihlajanmarjatkin niin kultaisen ja rakkaan värisiä. En selitä enempää, katsokaa itse. Ja sitten seuraava homma on tuskaisin silmin, hymyillen katsella lobelioita, neilikoita ja petunioita, jotka ovat nyt niin kauniita vielä! Ne ovat parhaimmillaan, mutta kauhu rinnassa ajattelen, että ehkä ensi yönä kohtalon hallainen koura muuttaa ne väriloistosta kompostikuntoon. Ja kevätkesällä noista kesäkukista nautti enemmän. Nyt ei osaa enää, kun tietää että kohta niistä on luovuttava.

Syksyyn kuuluu myös se, että aamupala syödään aamulenkillä metsässä. Koska lapset lähtevät joinakin päivinä hoitoon, ja minä jään kotihommiin, ja tunnen siksi syyllisyyttä (joka loppuviikon aikana laimenee kun lapset ovat taas kotona), niin paikkailen sitä syyllisyyttä mm. edellä mainitulla tavalla. Mikä onkaan parempi syyllisyyden poistaja kuin puolukoiden ja mustikoiden suorasyönti metsästä! Kyllä siitä karttuu selvää säästöä. Ja rahalla voi selittää lasten hoidossakäynnin aina, sen olen huomannut. Lisään tästälähin selittelyihini pianotuntien pidon (jota on vaivaiset 5 tuntia viikossa) lisäksi marjojen suorasyönnin. Sieniäkin mahtuu tuulitakin taskuihin ainakin kaksi litraa kerralla. (Kokeiltu on)

(Syyllisyydestäni: tiedän että se on aiheetonta. Kuitenkin tunnen sitä. Vaikka kokemus on osoittanut, että lapsille ja minulle näin on parempi, niin silti tunnen. Olisi se niin paljon oikeutetumpaa ja muodikkaampaa olla nääntynyt ja väsynyt ja hermoraunio, töiden uuvuttama, burn outin partaalla. Se ymmärrettäisiin ja ihmiset kannustaisivat. Mutta nyt, kun en ole missään töissä (kuin vain sivutoimisesti jossakin ties missä), niin sanotaan että ai nekö käy hoidossa, mä en tiennytkään. Onneksi olemme perhepiirissä havainneet, että on kaikkien etu, jopa miehenkin, kun äiti ei ole äkäinen, turhautunut ja väsynyt. Olen tuntenut itseni jopa aikaansaavaksi, minulle hyvin harvinainen tunne.)

Eilen illalla metsäkierrokseltani Nallen kanssa palatessani taskut pullollaan rouskuja (pyhätöiksi meni), vastaan tuli viininpunainen farmarisitikka. Toinen etuvalo oli himmeämpi kuin toinen. En nähnyt autossa olevia, mutta tuohon autoon ja sen eriparihimmeisiin valoihin sulloin kaiken uupumuksen, väsymyksen ja niukkuuden, mitä olen tässä lapsiperhe-elämässäni tuntenut. Kuvittelin, että siinä on nuori äiti ja isä palaamassa kahdenkeskiseltä viikonloppulomaltaan. Menevät mummulasta hakemaan neljää villiä pientä lastaan. Autossa on tunnelma hiljainen ja valmistautunut. Perjantaina on viety lapset hoitoon iloa pidätellen, sitten ajettu s-kauppaan ostamaan karkkia, sipsiä, limukkaa ja pitsa-aineita. Vihreällä kortilla on vielä rahaa, niin että kärsii ostaa jonkun lehden lukemiseksi. Viikonloppu oli maattu mökin sohvalla karkkia jauhaen ja lehtiä ja kirjaa lukien. Ulkona on käyty kerran vaivautuneella kävelyllä, palattu melko pian takaisin sisään. Kaksi lomapäivää vilahtivat hiljaisina ja salakavalan rauhallisina ohi. Nyt on aika pakata lapset kyytiin, ajaa kotiin ja aloittaa uusin voimin uusi viikko. Mummulassa kysytään, että no onko nyt levännyt olo. On tosiaankin, vastataan lapsia syliin nostellen mutta olo ei tunnu mitenkään miltään erikoisen levänneeltä. Kotimatkalla autossa äiti jakaa pussin pohjalta karkkeja lapsille, ja laskee että kahdeksan viikkoa ja sitten on se Luulajan kirppisreissu. Äkkiähän ne viikot loppupelissä menee.

Olipa ankeat tunnelmat viininpunaisessa farmarissa. No ne tunnelmat on nyt sullottu siihen.

Haluan vielä sanoa aivan muusta asiasta, eli siitä, että minä tykkään lampsia metsässä. Se on uusi ala elämässäni, ja siitä kiitän Nallea. Tässä on yllättävän lähellä synkkiäkin metsiä, täynnä mustikoita, puolukoita, rouskuja ja haperoita. Herkkutatteja saisi olla enemmän. Se tykkääminen on jännä asia, sellainen metsäpolun muotoinen ja kuusienlatvojen välistä tulevan auringonvalon värinen, sitä tuntee joka sekunti kun siellä kävelee. Nauttii, niin kuin sanotaan. Niin kuin jotkut ajavat huvipuistossa vuoristoradassa, pitävät kiinni turvatangosta ja keskittyvät intensiivisesti siihen nauttimiseen. Metsässä on hitaampaa, ei tarvitse niin keskittyä. Ja silti nauttii.

Niin, sitä minä olin siis sanomassa, että eihän ne tekemiset kerro oikeasti ihmisestä mitään, kun se harvoin kertoo mitä se ei ole tehnyt, eikä niitä statuksen lukija, joka ei kovin hyvin henkilöä edes tunne, osaa edes arvatakaan. Että vaikka tuo on nyt tehnyt seitsemäätoista asiaa yhden päivän aikana, niin se ei silti ole koskaan ollut kiinnostunut siitä tai tästä. Niin tulin vain siihen ajatukseen tässä yksi kaksi, että paljon enemmän valaisisi jos kertaisi statukseensa, mitä on päivän aikana ajatellut. Sehän se vasta jotain kertoisi, sen todellisen asiain laidan. Kuvitelkaapa vaikka, kun jonakin lumoavan kauniina iltahetkenä, kun aurinko laskee meren taakse ja lokin lentävät vasemmalta oikealle hiljaa, kysyn joltakulta, että mitä mietit, niin tämä vastaa että sitä, miten minä liittäisin ne laatikoiden kulmat ja pitäiskö kannet tehdä vesivanerista vai liimalevystä ja ostaisko vaan ronskisti Bauhausista ne levyt. No tuo oli vain esimerkki, keksitty ainakin teoriassa. Niin tuli tästä kaikesta mieleen se, että nyt laittelen tähän ajatuksia, mitä tänään ajattelin ja mitä vielä nyt muistan.

1. Ruoho saa puskea esiin soran seasta, jos on puskeakseen. Ei puhettakaan mistään myrkytyksistä. Miksi ihmeessä kaikki pitää olla niin viimeisen päälle rakennettua ja ihmisen jälki niin täydellisen eri laidassa kuin mitä luonto luonnostaan tekisi. Kyllä luonnon pitää saada protestoida, vaikkapa noilla vihreillä ruohoilla tuolla harmaan soran keskellä.

2. Kun on hyvä kirja, ja ihminen saa lukea sitä hyvässä ilmassa, niin ihminen voi olla niin onnellinen kuin on. Silloin on niin mukava katsoa koivikossa työskentelevää miestäkin siitä kirjan raosta, ja hymähtää mielessään, että jos on kirjassa ihmisillä ystäviä, niin onpa minullakin, tuollahan tuo kävelee pelttorit korvilla ja katselee puitten latvoja, se on minun mies se, ettepä tiedä kirjan henkilöt sitä.

3. Joskus, kun on niin mukava kirja, että sitä luulee melkein että se on aitoa ja luonnollista ja oikeaa ja pyyteetöntä ja kaikkea suoraa ja vaatimatonta ja rehellistä, niin sellokappaleen aloitus spotifystä hiljaisuuden keskeltä tuntuu niin harmillisen vastakohdalta tuohon kaikkeen edelliseen. Ei osaa ajatellakaan, että nuo on kauniita säveliä, mukavia kiekuroita, niissä on ajatusta. Tulee vain väkisin mieleen sellistin ilme, kun se nostaa välillä kulmiaan ja tuhisee ja sieraimet elävät ja jousikäden ranne joustaa tarkoituksellisen elegantisti. Ja hienon virtuoosimaisen kuvion kohdalla tulee vain mieleen harmaa elementtirakenteinen musiikkioppilaitoksen harjoitteluluokka, kulutetut hartsit ja kaikki se tunkkainen aika mitä sekin soittaja on tuhlannut elämästään että voisi mikrofonien edessä laajennella sieraimiaan ja tuhista ja nakata otsahiuksiaan tyylikkäästi pois kulmakarvojensa edestä.

4. Ironia on mukavaa. Vain pikkuisen katkerat voivat olla ironisia. Se on niiden etuoikeus.

No muuta en enää muista. Onneksi tulee uusia päiviä ja uusia ajatuksia. Mutta yksi vielä unohtui sanoa: että illalla kävin vielä hakemassa pyykit narulta. Eikö olekin siis aika hyvä päivä?

Se onkin sitten oma ongelmansa, että miten se näyttäminen ja oikea oleminen erotetaan toisistaan, mistä tietää millä puolella milloinkin pitää olla? Jos meidän kanat näyttävät terveiltä ja onnellisilta, niin ne ovatkin sitä, ainakin minun näkökulmastani. Samoin, jos talo näyttää sotkuiselta, niin harvemmin se kovin siistikään siinä tapauksessa on. On vaikea näyttää oikein onnelliselta, jos masentaa (vaikka joltakin poliitikolta kai  sekin varmasti onnistuu.) Mutta eihän kaikki ole niin yksinkertaista kumminkaan päin. Sellaisen älykkään havainnon olen tehnyt, että jotkut asiat ovat sitä miltä näyttävät, ja jotkut asiat eivät ole. Niin kuin meidän Viiru esimerkiksi: sillä on matoja, mutta vain minä näen sen (hännänpää on kippurassa), mutta joku vierailija voi ihan hyvin sanoa, että onpa teillä herttainen hyvinvoivan näköinen kissa. Kokonaan eri asia on se, miten ne madot saadaan sieltä pois, ts. miten drontal-tabletti saadaan sullottua sen kurkusta alas. (Kaikkea on kokeiltu, ja turvauduttu jopa 30 euroa maksavaan valeluliuokseen, jota vain eläinlääkäri voi määrätä.)

Mutta tähän alkuperäiseen ongelmaan siis vielä palataksemme. Olen ollut huomaavinani, että on ihmisiä, jotka mieluummin paneutuvat siihen näyttävyyteen, toisin sanoen laittavat ja kunnostavat sitä näkyvää. Kun kaikki näyttää hyvältä, niin eiköhän se kaikki olekin silloin oikein hyvää? Yksi logiikka tuo. Toinen on sitten se, ettei niin panosteta siihen näkyvään, vaan panostetaan asioihin siellä ruohonjuuritasolla. Jos ei olla terveitä, niin aletaan tervehdyttämään ensin sielua, ja sitten vasta, kun sielu on reilassa (eli ei koskaan), niin ryhdytään panostamaan kropan huoltoon. Kun huusholli näyttää siltä, että se on ylösalaisin, niin ei uskota silmiämme vaan ajatellaan vain, että tämähän vain näyttää tältä, ei tämä oikeasti ole tällainen tämä siivo. No, jos joskus satummekin tulemaan siihen tulokseen, että huusholli on sekaisin, niin ajattelemme sitä perimmäisen kaapin perimmäisen nurkan pölykertymää viimeisen rojun takana, ja järkeilemme, että kaiken sotkun syy ja alkutodellisuus on lähtöisin sieltä. Ja siivouksen on siis lähdettävä sieltä. Ja koska emme välitä, miltä siivous ulospäin näyttää, vedämme kaapista ronskisti kaikki rojut ulos ja sukellamme jynssäämään peränurkkaa, johon tietysti väsymme pian ja jätämme siivouksen sikseen. No, miten tämä nyt muuttui vaivihkaa passiivista me -muotoon? Salakavalaa…

Joka tapauksessa, olen kuitenkin huolissani siitä, että tänä aikana asiat näyttäytyvät liikaa sellaisina, minä ne näyttäytyvät, ts. miltä ne asiat näyttävät. Syynä lienee kaiken maailman netit, kuvakalleriat ja veispuukit (ja plogit). Tämän päivän nuoret eivät ole välttämättä vioittuneita, mutta he ovat paljon kuvoittuneempia kuin minä olin nuoruudessani. Veispuukkiin isketään päivittäin kuvia itsestä, ja samalla kommentoidaan kavereiden kuvia mm. seuraavanlaisilla kommenteilla: Iihana :):) Suulonen!!!! Jne. Sitten syynäillään tarkasti, miltä kukanenkin näyttää missäkin kuvassa. Siinä on helposti koko nuoruuden ajan nenä kuvaruudussa kiinni (ja kuvaruutu läskissä). Minulla oli nuoruus puoli elämää sitten, ja se ei ollut mitään superhelppoa aikaa, en sitä väitä ollenkaan en, mutta onneksi silloin oli merkitystä kuitenkin enemmän sillä olemisella!

Ja sitten, kaikki kokeneet saavat neuvoa, miten drontal-kammoisen kissan saa puhtaaksi leveistä heisimadoista…