Aihearkisto: Filosofista pohdintaa

Umpihangessa

Olen tässä viime päivinä kirjoitellut muutamia juttuja tänne laittaakseni, olisivat varmasti mielenkiintoisia joillekin. Mutta sitten olen alkanut empimään että eihän tällaista voi kaikelle kansalle julkaista. Esimerkiksi siitä kun pyhäiltana minulla meni hermot ja löin hiusharjalla ovenkarmiin niin että se katkesi. Aika herkullinen kohtaus, voitte uskoa, mutta parhaat jutut ovat yleensä vähän kyseenalaisia, niin se on. Pitää ensin keksiä joku toinen henkilö itseni tilalle niin ehkä sen sitten uskaltaisi julkaista. Hehe.

Ja toinen syy. Kun tunnen itseni nykyisin niin sekavaksi, kummasti päässä pyörii kaiken maailman ihmettely ja hämmennys, etten itsekään tiedä mitenkä kaikki oikein tapahtuu, niin rupeapa tekemään siitä sitten  selkoa koko maailmalle. Voisi mieluummin tehdä vaikka pienen runokirjasen (taiteilijanimellä tietysti) missä on sitä ja tätä ja tuota ihan sekaisin, ensin tuonne suuntaan, sitten ihan päinvastaiseen. Kun on filmaattiset kannet niin kukaan ei uskalla sanoa että ei ymmärrä siitä mitään, vaikka itse runoilijakaan ei toki ymmärrä. Hölökäsen pöläystä.

Mutta nyt alan kirjoittamaan tätä juttua, ja katsotaan painanko sitten mitä nappia tuossa lopuksi. Eilen ajelin autolla puoliltapäivin lounaalle kaveria tapaamaan. (Tyhmää lähteä ajamaan viisitoista kilometriä, kun kotonakin voi syödä terveellisesti ja edullisesti, ja ei mene edes rahaa bensaan, semminkin kun kaveri olisi mielellään tullut kyläänkin. Mutta kun on syönyt kotona omatekemää ruokaa joka armon päivä ilman bensoja sun muita koko alkuvuoden, lukuunottamatta yhtä pientä reissua, niin ihminen on aika valmis välillä tekemään hullujakin päätöksiä. Varsinkin kun on kotona muutenkin liikaa. Tarvii päästä tuulettumaan.) No niin se siitä, mutta tosiaan ajelin isolla ruosteisella autolla märän lumen halki kaupunkiin ja ajattelin kaikenlaista. Tietysti ensin ajattelin ruosteista autoa, joka minua aina hävettää (eniten Tyrnävällä töissä ollessani, koska tyrnäväläiset ovat selvästi kunnon väkeä eivätkä mistään hinnasta aja ruosteisella autolla varsinkaan hautajaispäivänä kirkon pihaan, mihin kanttorinsijainen tuntee ajavansa kaikkien aikojen ruosteisimmalla autolla, keskelle mustia juhlavaatteita ja kukkavihkoja ja arkunkantajia valkoiset liinat kaulassa tummien takkien alla), mutta sanon taas topakasti itselleni että minun itsetuntoni ei ole auton ulkokuoressa, mutta sitten ajattelin kaikkea muutakin. Sitä että tahdon oppia ja löytää koko ajan. Oppia olemaan ja elämään tietysti, mutta löytää myös ihan uutta, luoda, keksiä, ideoida, tehdä. Haluaisin elää eteenpäin katsoen, menneestä oppien, ihmetellen, kokeillen, tehden. Ajatellen. Parempaa elämää etsien. En vain itselleni ja perheelleni, vaan ympärillenikin.

Minulta on aina puuttunut kunnianhimo siinä mielessä, että olisin halunnut olla luokan paras tai saada hyviä numeroita. Nyt kun esikoiseni on yläkoulussa, tekee töitä ja menestyy sekä saa kiitosta opettajilta ahkeruudestaan, havahdun muistelemaan omia yläasteaikojani. Minähän en saanut varmasti koskaan kiitosta. Olin nuori ja tietämätön (ja sietämätön), enkä tajunnut miksi minun olisi pitänyt tehdä töitä. Kyllähän opettajat varmasti yrittivät selittää miksi kannattaa, mutta olin sitä sorttia että minun piti itse etsiä ja löytää syy kaikkeen, enkä ollut kovin hyvä kuuntelemaan tai ymmärtämään opettajia. Olin varmasti kamala tyttö yläasteella, näsäviisas anarkisti, jota opettajat yrittivät pitää kurissa. Oli vain pari opettajaa, jotka ehkä vähän pitivät minusta, vaikka olinkin rasittava ja höpötin kavereiden kanssa koko ajan. Minäkin sitten pidin heistä, koska tunsin että he näkivät näsäviisaan käytökseni läpi. Olen aina ollut huono tekemään mitä käsketään. Tunnen itseni edelleenkin orvoksi ja hulttioksi ja ennen kaikkea taitamattomaksi heti kun minulle annetaan tehtävä ja tarkat ohjeet miten kaikki tehdään. En asetu ulkoapäin annettuihin raameihin, alan heti ahdistua ja tempoa sinne tänne. Uskotte siis että ihailen paljon ahkeraa ja tunnollista tytärtäni.

Enkä ole tainnut oppia paljonkaan sitten noiden yläasteaikojen. Näkeehän sen. Istun kotona kirjoittelemassa blogiin, kun muut ahertavat työpaikoilla, teen niitä näitä, eniten omia projektejani joista saan palkkaa huonosti tai en ollenkaan, kylvän siemeniä taimimultaan, hoidan lapsia ja kanoja siinä sivussa. En ole koskaan ollut vakituisessa palkkatyössä, aina vain sijaisena siellä täällä. Kaipaan aikuisten ihmisten seuraa ja säännölliselle palkallekin olisi käyttöä, siinä mielessä haluaisin ollakin töissä. Mutta osaisinko vieläkään asettua kunnon työntekijän raameihin? Alkaisinko äkkiä tuntemaan itseni taas vangiksi. Tätä mietin tänään kun luistelin pihan läpi kanalaan, ja päässäni soi vain Hellaakoski: Tietä käyden tien on vanki… 

Ja silti elän tuntien koko ajan voimakkaasti sisälläni että minun on tehtävä, edettävä. En laiskottele, minun on vaikea ajatella arkipäivänä että voisin vain oleskella. Koko ajan minulla on kumma pakko mielessäni, sisäinen pakko. Nyt sen tässä vasta näenkin oikein ja kirjoitan sanoiksi ensimmäisen kerran. Tunnen että minulla on tehtävä joka minun pitää täyttää, muuten en voi elää enkä olla tyytyväinen. Jos joku on sanonut minulle ystävällisesti joskus että kyllä kotiäitinä tarvitsen jotain pientä harrastusta kotielämän lisäksi, niin olen järkyttynyt mielessäni. Pientä harrastusta! Harrastusta! En tietenkään sano mitään ääneen, mutta minusta tuntuu että sanoja lyttää lyttyyn koko kutsumukseni. Pieneksi harrastukseksi, minun elämäntehtäväni!

Mutta mikä se tehtävä on, siitä en ole ihan varma.

Voi voi, sanon minäkin.

Älkää lukeko! (Tai lukekaa vaan sittenkin.)

Ystäväni ja serkkuni tuossa kommentoi, että omista tuntemuksista kirjoittaminen ei ole koskaan toisten varpaille tallomista. Ja että mistä vain voi kirjoittaa. No, minä nyt koetan kirjoittaa omista tuntemuksistani, joista tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa, kun tuntemukset ovat nyt niin huonolaatuisia. Mutta kun kerran luvataan että voi, niin minä kirjoitan. Ja luvataanpa vielä etten tallo kenenkään varpaille. Se on ehkä ainut hyvä asia tässä jutussa.

Kun minun tuntemukseni ovat niin huonoja! Ärsyttää. Kirjoitin jo yhteen paikkaan, että silloin kun ärsyttää ja ahdistaa, masentaa ja haluaisi kadota mustaan aukkoon, niin on paha kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea negatiivisista tunteista pahantuulisen ihmisen kirjoittamana. Kaukaiset ihmiset siksi kun se on vain niin tavallista ja tylsää, ja läheisetkään eivät tykkää kun eivät keksi miten auttaisivat ja sitten kilteimmät syyllistyvät ehkä. Niin, siis on paha kirjoittaa, kun en halua omia yksityisiä murheitani ja mahdottomuuksiani levittää koko kansalle, en halua raivota julkisesti kun en halua syyttää ketään (muuta kuin ehkä kohtaloa, mutta en sitten sitäkään.) Olen usein tuntenut miten kirjoittaminen auttaa, hoitaa, virkistää, ja niin se näyttää väkisinkin tekevän nytkin, vaikka haluaisin olla loppuun asti pahantuulinen ja negatiivinen, virua omassa onnettomuudessani.

Kirjoitin siis yhteen paikkaan, että on paha kirjoittaa pahasta olosta. Eikä tee mielikään, vaikka monta kertaa olen sitäkin tehnyt. Kyllästyttävän monta. En myöskään jaksa lukea silloin (nyt) mitään hyvää kirjaa, koska rinnassani on täyttävän painava möntti, joka ei jaksa enää omaksua yhtään ajatusta tai kokemusta, ei mitään. Urheilijaluonne sanoisi että lähde kävelemään, hiihtämään, juoksemaan. Se auttaa, ei tarvitse ajatella mitään. Minä kuitenkaan en lähde, olen laiska. Otan pianovihon esiin, ja soitan paria pientä kaunista pianokappaletta, Skrjabinia. Kaunista, surullista. Ja soitan taas, ehkä opin soittamaan paremminkin. Ja ajattelen, että ehkä musiikki on kuitenkin taiteenlajeista mahtavin. Ei tarvitse sanoja, ei mitään, ja silti tunnen kuin saisin itkeä siihen musiikkiin, siihen pieneen pianokappaleeseen jota yritän soittaa. Saisin valittaa ja ulvoa, etten kestä tätä elämää enää. Ja silti tuo musiikki ei ota nokkiinsa, vaan armollisesti jokin kaunis nousee sen kaiken surkean keskeltä, jokin jota ei voi sanoa eikä kirjoittaa, se täytyy tuntea siinä musiikissa, siinä hetkessä.

Ja vaikka rakastan kuvataidetta ja ilman kirjoja en voi elää, niin silti musiikki vie voiton. Inhoan kyllä sitä, mikä pyörii musiikin tekemisen ympärillä kenties enemmän kuin kuvataiteen tai kirjallisuuden ympärillä. Semmoista kilpailuhenkisyyttä, ihmispalvontaa, kaikkea kovin muodollista ja vanhanaikaista. Näen ja tunnen usein miten ihmiset sijoittelevat muusikkoja korokkeille tai tiputtavat niiltä, arvioivat toisiaan sen mukaan miten taitavia tai suosittuja tai menestyneitä ovat, arvostelevat, kehuskelevat, pitävät toisiaan kilpailijoinaan. Ovat olevinaan. Olen varmasti syyllistynyt sellaiseen itsekin.  Ja enemmän vain inhoan sitä! Haluaisin nähdä enemmän vilpitöntä halua jakaa musiikin ilosanomaa, nähdä musiikin arvo ja kauneus itsessään ja hetkessä, ei virheettömyydessä tai koossa tai näyttävyydessä. Ja ihmisen arvo on asia erikseen. Tottakai tarvitaan taitoa ja tekniikkaa, mutta se on vain väline. Musiikki ilmaantuu esitykseen jos on ilmaantuakseen. Yleensä se ei ilmaannu jos esittäjä on liian keskittynyt itseensä tai yleisöönsä. Kuuntelen levyiltä vähän musiikkia, monesta syystä, kaikkia syitä en tiedä, mutta sen tiedän että kun joku soittaa elävää musiikkia, niin musiikin tekee se tunnelma, joka vallitsee siinä hetkessä ja tilassa, ja sitä ei voi äänittää. Onneksi sitä voi vähän muistella. Ja onneksi minullakin on muutama kaunis muisto.

Mutta älkää luulko ettei elämä olisi vielä monimutkaisempi ja kummallisempi asia. Ja vaikeampi. Järkyttävän vaikea. Mutta aika kulkee kulkuaan ja minä hengitän ja elän, se taitaa nyt olla ainoa vaihtoehto. Ehkä taas jonakin hetkenä huomaan olevani keitaalla ja jaksan taas.

 

 

 

Jäkä jäkä

Uunissa paistuu kuivakakku. Uuni rämisee, surraa ja hurraa harvinaiselle asiakkaalleen, kuivakakulle. Se on suklaanmakuinen, siellä on myös minttusuklaarouhetta seassa. Omppareihin.

Kun olin illalla kaupassa ja ostelin tarvikkeita, tunsin itseni kunnolliseksi, perinteiseksi, käytännölliseksi ja osaavaksi, mielessä kuivakakku ja korvapuustit, servietit ja palasokeri. Nyt aamulla kun oli aika, tunsin itseni reippaaksi vaikka jokin sisälläni sanoi että entä jos illalla sittenkin vasta. Mutta nykäisin itseäni niskasta ja kaivelin jostain kirjasesta esiin kuivakakun ohjeen. Halusin maustaa sen kaakaojauheella, mutta sellaista versiota ei löytynyt. Vaikka olin päättänyt olla nyt säntti ja tehdä juuri ohjeen mukaan, niin en tehnyt, kun ei juuri minun makuni mukaan löytynyt tarpeeksi nopeasti ohjetta. Sovelsin.

Siinä soveltaessani mietin, että juupa juu, kuka käskee tehdä kuivakakkua omppareihin. Miksi en tee Apple Pieta tai mutakakkua. Nyt kun katson uuniin, niin se näyttää juuri siltä kuin silloin edellisellä kerralla noin seitsemän vuotta sitten. Nousee liikaa keskeltä, reunoilta ei tarpeeksi. Miksi pitää yrittää olla niin kuin jotkut muut. Miksi en ole niin kuin minä? Jäkä jäkä. No, tuota sitten tarjotaan. Ehkä. En päätä vielä.

Olen seitsemän lapsen äiti. Neljä lähtee aamuisin kouluun. Vanhin heistä menee bussilla, herää 6.30, käyttää koiraa ulkona, menee aamupesulle, tekee aamupalan itselleen pöytään ja istuu sen ääreen ja syö. Sitten hän valmistelee itsensä koulukuntoon, ottaa repun jossa on tarvittavat kirjat joissa on tarvittavat läksyt tehtyinä ja kävelee bussipysäkille. Ei myöhästy. Tunnin parin päästä äidin puhelin plinksahtaa: lapsenne sai seuraavan merkinnän: plussaa. Äiti on todistamassa vain viimeistä plinksahdusta. Äiti nääs nousee lähes aina vasta kun bussi on mennyt. Isä on kertonut äidille muut vaiheet, ja ne toistuvat joka aamu. Äiti kuuntelee isää hiljaa, sydämessään ihailua. Keneen tämä lapsi on tullut?

Eräs toinenkin ehtii aina kouluun, ei unohda tarvikkeitaan eikä läksyjään. Joskus saattaa olla paidassa tahroja, mutta kuka niitä aamulla hämärässä näkee, ei hän ainakaan, ei aina isäkään. Äiti vasta iltapäivällä. Jäkä jäkä. On meillä sitten sellainenkin joukko-osasto, jonka Wilmaan tulee toisenlaisia merkintöjä. Myöhästyminen. Kotitehtävät tekemättä. Jotka äärimmäisessä kiireessä kymmentä vaille (kun äiti hoputtaa uhkaa ojentaa voileipää juoksee hiusharjan kanssa taloa ympäri) näkevät tähdellisemmäksi puhdistaa kuivausrummun nukkasihdin. Jäkä jäkä.

Kerran viittä vaille äiti työnsi erään koululaisen ulos, sulloi vielä repun perässä, pamautti ovan kiinni. Ulkokuistilla koulukas katseli sinisenhämyistä lumista aamua ympärillään,  kuin taikamaailma, hän ajatteli. Sitten hän tarkensi katsettaan, otti sormenpäällä puhtaanvalkeaa lunta kuistin kaiteen päältä vähäsen (kintaat eivät olleet vielä kädessä), maistoi, tökki siihen vielä pieniä koloja sievän rivin. Ovi aukesi ja sieltä lensi kypärä ulos, sen jälkeen vielä rakoon ilmestyi pää joka heilahti ja rääkäisi: ”Mitä mitä, ekkö sää oo vielä menny, nyt viimenen viholainen ala painua!” Pam! ovi sulkeutui ja askeleet tömisivät sisäpuolella. Jäkä jäkä.  Lapsi vähän hosuen puki hanskat käsiinsä, otti kypärän, riisui hanskat, kiinnitti kypärän päähänsä, puki hanskat, otti pyörän, silitteli istuimelta lunta pois ja työnsi pyörän vauhtiin, kiipesi kyytiin ja lähti hiljaa polkemaan pitkin lumista maisemaa. Hän ajoi tielle joka meni talon sivusta, pyöräili kuusiaidan takana. Äiti seisoi liikkumatta keittiössä, katsoi ikkunasta tielle, kuusiaidan taakse, odottaen pyöräijän ilmestymistä. Pyörä oli jäässä, pyöräily oli vaivalloista, äiti katsoi lastaan joka yritti päästä nopeaa, vastoin luontoaan, äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan toinen, ja äidin epätoivoiset silmät suurenivat myötätunnon muotoon, äiti juoksi toiselle ovelle, avasi sitä vähän ja yritti huutaa kovaa mutta lempeästi, että hyvää koulupäivää!

Sitten äiti sulki hiljaa oven, käveli edestakaisin keittiössä ja kodinhoitohuoneessa, katseli tiskejä ja kuihtuneita joulukukkia jotka odottivat kompostiin pääsyä, likapyykkikaappia ja itseään. Jäkä jäkä. Miksi en ole paremmin läsnä, paremmin mukana, kärppänä aina tilanteen tasalla ja vähän edellä. Miksi en herää varhaisella keittämään aamupuuroa, niin että se kutsuisi hituroijatkin syömään ajoissa. Miksi.

Äiti muistelee omaa lapsuuttaan, valoisaa, hyvin värikästä, tapahtuvaa. Paljon ihmisiä, paljon leikkikavereita, paljon naapureita. Paljon leikkejä. Äiti muistaa, miten hän hyvin usein myöhästyi, vaikka yritti ehtiä. Muistaa sen yhden kerran, kun jonkin kirjan luettuaan, jossa oli kaiketi reipas ja aikaansaava ja ahkera päähenkilö, päätti itsekin ruveta reippaaksi, otti koulukirjansa, teki läksyt. Varmaan teki läksyt useamminkin kuin tuon yhden kerran, mutta paljon useammin jätti tekemättä, teki nopeasti tunnin alussa tai samalla kun opettaja kiersi tarkistamassa läksyjä ja ei ollut vielä ehtinyt kohdalle. Sai usein moitteita ja merkintöjä, unohteli liikuntavaatteita, mutta jotenkin selvisi. Lukioaikana hän oppi tekemään läksyjä, pakon edessä. Niitä onneksi pystyi tekemään viihtyisän koulun kirjastossa välitunneilla ja hyppytunneilla, jos kotona ei ollut ehtinyt. Myöhästelemättä äiti ei ole oppinut olemaan vieläkään. Onneksi hän ei ole kertaakaan myöhästynyt töistä, niin että vainajan omaiset tai hääpari olisivat ehtineet huolestua. Koska työtilaisuuksiin hän on säätänyt tietyn ennakkoajan jolloin on oltava paikalla.. Siitä ennakkoajasta hän kyllä aina myöhästyy, mikä toki välillä harmittaa mutta se ei ole niin vahingollista.

Niin että keneen nämä tietyt lapseni tulevat, sitä ei äidin tarvitse kauaa pohtia. Sen sijaan äiti pohtii sitä että miten hän oppisi tekemään työtä. Ei sataa pikkuhommaa, jotka hyppii ja huutaa ympärillä tekemättöminä, vaan yhtä työtä, niin että tulisi tulosta. Tämä äiti on luikerrellut joka välistä ja raosta elämässään enempiä ponnistelematta. Työtä on tehty, mutta ei koskaan aivan tarpeeksi. Siksi hän istuu nytkin keittiössään ja bloggaa, niin kuin sanotaan. Hän luki juuri hiljattain kirjaa, jonka päähenkilö oli lahjakas, ahkera, ponnisteli ja saavutti haluamansa. Nyt äiti siis istuu koneensa ääressä ja miettii, että pitäisikö alkaa nyt kerrankin oikeasti tekemään työtä. Pitäisikö kokeilla, miltä oikein kunnon raataminen tuntuu. Pitäisikö jättää kaikki oheistoiminta muille, keskittyä, että saavuttaisi muutakin kuin sitä oheistoimintaa.

Jos ensin vaikka keittäisi kupin kahvia ja alkaisi sitten. Ehkä.

 

Pitkä juttu pitkän kriisin keskeltä vailla juonta.

Poika ilmestyi keittiön oviaukkoon ja kysyi, mikä on se erikoispalkinto. Ai mikä palkinto, kysyin, ja muistin, että joo, ehkä taisi olla puhetta palkinnosta. ”Se erikoispalkinto jos menee täällä hyvin ku te ootte reissussa”. Niinpä. Katsoin poitaa ja hänen puseroaan, jonka toimme ruokakauppareissulta, sattui silmään poistorekissä. ”Tuo paita, säähän sait sen.” ”Mutta Marttakin sai kengät!” Kerroin että kengät pitää olla jokaisella ja hänhän sai myös muuta. Ja huomautin, että mitä nyt siskot kertoivat niin ei niin kauhean hyvin loppujen lopuksi ollut mennyt, ihan jees mutta ei mitään erikoista.

”Te lupasitte erikoispalkinnon!” Huusi poika eläytyen itkeväksi taaperoikäiseksi naamaltaan ja kääntyi pois.

Tavallinen ei toki riitä. Kaikille annettiin taikapillit ja karkkipussit. Mutta kun kaikki sai ne. Mikä on kun pitää aina odottaa jotain erikoista? No toki jos luvataan. Mietiskelin aikani, join kahviani, joka sattui sillä hetkellä olemaan siinä kupissa. Meinasi tulla mieleen, ja tulikin, vaikka yritin torjua, että kukapa tässä ei erikoispalkintoa odottaisi. Tai siis ainakin jos minusta puhutaan. Odotan jotakin ihmettä tapahtuvaksi, jonakin päivänä, kun en ole oikein koko ajan tyytyväineen nykyiseen asiain tilaan. Odotan, että tulisi puhelu tai sähköposti, että sulle nyt tarjotaan tämmöinen juttu, tulisitko. Ja sanoisin heti että tulisin. (Tiedän kyllä että sitten jälkeenpäin valittelisin, että eihän tämä oikein minulle sovi, tämä homma, liian rankkaa, liian sitovaa, ei tässä elämäntilanteessa. Joten oikeastaan en odotakaan, kun tiedän, että semmoista ei tule.) Tiedän, että vain itse menemällä ja askeleen ottamalla voin saavuttaa jotakin, josta seuraa se, mitä haluan, erikoispalkinto. Erikoispalkinto minulle, työ, mitä rakastan. Vaikka en vielä tiedä mikä semmoinen työ on, mitä rakastaisin. Mutta vaikka tiedän, että itse olisi mentävä, odotan silti. Mikä on? Tilanne on nimittäin eri kuin pojallani, hänelle oli luvattu, minulle ei ole kukaan luvannut mitään, ei edes tavallisia palkintoja, hyviä ja tarpeellisia, joita olen paljon saanut. Harva ihminen maailmassa saa semmoista erikoispalkintoa, että saa elämässään tehdä mitä rakastaa. Sadattuhannet ihmiset joutuvat tekemään sellaista mikä on rakkaudesta kaukana, hyvin kamalaa ja tappavaakin, vain siksi että pysyisivät hengissä.

Samalla tavalla sitä tässäkin yritetään pysyä hengissä. Toisinaan olen hyvin masentunut. Yhtenä päivänä kuin vaikeasti masentunut, kyvytön tekemään mitään. Sitten: kaksi sanaa, yksi sähköposti tai yksi ymmärtävä katse, ja kaikki on valoisaa, kaunista, kirjavaa ja nauravaa.

Eilen oli masennuspäivä. Mietin koko päivän, mikä saa mieleni näin matalaksi. Jos olisin yksin, ei haittaisi vaikka olisikin tämmöinen päivä. Mutta jos olen päivän iltaan asti seitsemän lapsen kanssa, jotka tarvitsevat minua joka hetki niin, etten pysty risottoa keittämään, se on paha. Mies tuli töistä kotiin myöhään (puoli kuudelta, eli siihen aikaan kun kunnon perheissä miehet tulevat kotiin) ja olin kuin yksi tulehtunut möykky, sattui kipeästi joka sana, pyyntö, kysymys, kosketus, ääni. Menin pimeään ja olin yksin. Jossain vaiheessa talo alkoi hiljenemään, hain pienimmän lapsen, vaihdoin vaipan, nauroin ja leikin niin kuin aina vaipanvaihdossa, lapsen takia leikin, (vähän väkisin, lapsen iloa ja naurua nähdäkseni, lääkettä saadakseni). Sitten pesimme pienet hampaat ja menimme nukkumaan. Laskin lapsen omaan sänkyynsä, annoin nuken kainaloon, menin itse omaan sänkyyni makaamaan, lähelle, ojensin käden pinnojen välistä ja silitin pienen tytön hentoa tukkaa. Unikoulu on takanapäin, huomasin, se kesti kaksi yötä. Ensimmäisen yön tyttö itki alakerrassa, isä käveli olohuoneessa ympyrää ja kantoi, hyssytti ja hoiti. Toisen yön tyttö nukkui väsyneenä sängyssään, minä aina annoin tutin ja silitin kun hän heräsi, ja hän ei enää suuttunut eikä halunnut viereeni. Siitä päättelin että unikoulu on ohi, tyttö on lannistunut, oppinut omaan sänkyynsä, yksin, ilman äidin lämpöä vierellään. Minusta tuntui pahalta. Tää maailma on niin kylmä. Kunpa voisinkin pitää lapseni aina kainalossani, lämmössäni, lähelläni, syöttäen aina kun hänellä tulee nälkä! On niin ihana ottaa lapsi kainaloon, lapsi on niin onnellinen, lämmin, autuas, imee rintaa ja tulee kylläiseksi, nukahtaa. Nyt sitä ei enää ole, en voi enää ottaa häntä kainalooni, vaikka se olisi kuinka ihanaa. Kun lapsi on jo niin iso, se ei enää itsekään osaa nukkua siinä vieressä, niin kuin en minäkään, vaikka molemmat haluaisimme. Elämä, taas. Täynnä ristiriitoja ja vaikeita valintoja.

Niin, siinä pimeässä maaten, nukkuvan tyttöni tukkaa tunnustellen, ajattelin, että tämä taitaa olla se syy tänään matalaan mieleeni. Suren, kun tämä on ohi, tämän lapsen kanssa. Tulee uudet vaiheet, sylissä saa pitää paljon, suukotella, halata, nauraa, leikkiä ja laulaa, mutta nekin ajat menevät ohi aikanaan. Kaikki on joskus ohi.

Ja suren myös omaa tyhmyyttäni. Kun osaisin nousta vähän korkeammalle, nähdä elämäni kaukaa, pienoiskoossa kuin lego-rakennelmat lattialla, nähdä, mikä on hyväksi ja mikä pahaksi, nähdä, mihin suuntaan ottaisin askeleeni. Mutta kun en osaa. Yhtenä päivänä astelen reippaasti ja varmasti yhteen suuntaan, seuraavana päivänä askel on vähän epävarma, pysähdyn, melkein käännyn. Astelen pitkään sivupolkua, sitten palaan ja jatkan taas. Ja edessä näkyy jotain hailakkaa valoa, mutta en tiedä, mitä se on. Onko siellä se erikoispalkinto. Vai onko siellä vain tavallinen palkinto, vai ei palkintoa ollenkaan, niin että huomaan tulleeni aika kirkkaasta ja valoisasta, sitä vain näkemättä?

 

Lokakuun lopulta

Makoilin tuossa vaatteet päällä sängyssäni, kun väsytti että voisi nukkua mutta myös oli vähän nälkä että voisi mennä aamupalalle ja vähän myös kahvihammasta kolotti. Joka tapauksessa niin monta missiota etten tehnyt mitään muuta kuin makoilla, otin vain aamunäkymästäni kuvan ja julkaisin. Ja kommentoin kahteen kolmeen asiaan, ystävieni julkaisuun. Ja sitten taas mietin, niin kuin useinkin, että onkohan tämä Sivuseikkaan kirjoittaminen ihan eettistä touhua.

Ja sitten perustelin, kuten sata kertaa aiemminkin. On tämä. Jos tämä auttaa minua olemaan yhtään onnellisempi ja siedettävämpi, niin tämä on. Onhan tämä narsistista touhua, kirjoittaa läpyttää menemään omasta itsestään juttua, mitä sattuu kehtaamaan. Ja sitten sitä ihmiset lukee. Kuvittelen, että monikin ajattelee, että on se pöljä ja itsekeskeinen. Kirjoittaa nyt tuollaisesta, tuommoisesta elämästä ja olemisesta, aina samaa. Miten se viittii. Mutta ajattelen, että jos joku vaikka syö suklaata suruunsa tai ahdistukseensa ja se auttaa, niin se on hyvä silloin. Vaikka suklaan, vaikka fazerin sinisen syömisen eettisyydestä ihmiset ovat varmaan eri mieltä. Minä kirjoitan tänne, en nyt syö suklaata. Vaikka fazerin suklaalevy, se sinikeltainen onkin parasta. Kenenkään ei tarvitse lukea. Mutta saa jos haluaa. Ja saa moittiakin, ei moittiminen ole aina pahasta. Kun harkiten moittii.

Lokakuu on lopuillaan. Pimeys ja tummuus, märkyys ja mustuus alkavat huojua uhkaavasti  ikkunan takana. Syksyn puolukanpunaiset reippaat päivät ovat takana, flunssakin on sairastettu. Syyslomasta selvitty, juuri ja juuri. Ehkä tässä uskaltaa ruveta heittäytymään marraskuuhun, ehkä. Ehkä, vaikka mustaakin mustemmat yöt jolloin maailman menon toivoton alamäki näyttäytyy karuna ja kaameana unen vieden, väsymyksen tuoden, ovat saapumassa. Onhan muutama mukava etappi marraskuussa. Laulun iloa, pieni matka Helsinkiin tyttären kanssa, ja pieni loma miehen kanssa ja hoitajakin tiedossa. Kun vain tietäisi minne lähtisi. Pitäisi saada levätä, syödä toisten tekemää ruokaa, lukea, nauttia kauneudesta. Haluaisin kaupunkiloman mutta pelkään lentämistä sen verran etten sittenkään. Ja sitäpaitsi omatuntokin kolkuttaa, ei saisi turhaan lennellä. Jäätiköt sulavat kohisten. Kylpylälomapaikat ovat usein rumia ja ankeita. Etelä-Suomi ja Tallinnakin olisi mielessä mutta menee ikä ja terveys kun yrittää valkata tuhannen vaihtoehdon joukosta sitä idyllisintä edullisinta hotellia, missä on paras aamiainen. Matkoista puhumattakaan.

Syyslomalla poikamme, sinisilmä suurisilmä pellavapää, täytti kolme vuotta. Olimme leirillä, juhlimme tikkarin ja legopaketin kera, leiriläisten kanssa onnentoivotuslaulun laulaen. Poika peitti käsillään silmänsä, naurusuu josta pienet hampaat pilkkuivat näkyi, ja sillä poika sanoi että ”nyt ette nää mua”, ja oli iloinen saamastaan huomiosta. Kolmevuotias, iso rakas pojanpallero. Pussailee pikkusiskoaan ja äitiäänkin ihanasti, lukee (katselee) tuntikaupalla kirjoja alahuuli pitkällä kuin kummisedällään, hiljaa ja rauhassa tuhisten. On myös villi kun se pää sattuu, ja sehän sattuu yleensä kun tulee vieraita, ketä vain. Lauleskelee paljon, omiaankin, kauniilla pojanäänellään. Krokotiili herpertti, ajeli raktorilla, tuli vastaan tiellä kameli ja se moikkas sitä-äää.

Olen monta kertaa aikonut myös kirjoittaa vielä kerran taas kuopuksestamme. Puhuu kuin ruuneperi. Sanoo hyvin usein minä, minä, minä. Minä! Kirkkaalla kovalla äänellä, niin että pienin ei kyllä jää jalkoihin. On pieni kirppu, pitää semmoisia vaatteita nyt jotka olen ottanut viime helmikuussa viimeistään käyttöön. Sanoo myös aina ”auta!” kun on pulassa, ja on usein pulassa. Vessanpöntön päällä, pöydällä, syöttötuolin selkänojalla keikkumassa pää kohti lattiaa. Repii kaiken kaikkialta alas, on nopea kuin elohopea. On riiviö. Viikko syyslomaa kun hänen kanssaan ilman suurempia taukoja (hän nukkuu hyvin vähän ja nopeasti) saa kenet tahansa uupumuksen partaalle. Lapset ovat erilaisia. Yllämainittu isoveljensä tuossa iässä oli kotihoidossa ja niitä päiviä muistelen rauhallisina ja leppoisina. Sytytettiin hellaan tuli ja poika katseli suurilla silmillään, istuskeli ja tallusteli. Tämä nykyinen yksivuotias on tulta ja tappuraa, pippurinen pieni salama. Mutta iloinen! Vaikka en millään jaksaisi, kun hän puolen tunnin nukuttamisen ja kahdenkymmenen minuutin päiväunien jälkeen köpöttää taas menojaan ympäri huushollia kuin pyörremyrsky, niin se, että hän on kuin aurinko, niin rakkautta ja iloa ja kujeita, höpötystä ja naurua täynnä että se muuttaakin kaiken sietämättömän päälaelleen, maailman ihanimmaksi, aarteeksi, onneksi.

Eilen illalla mietin juuri iloa, miten suuri voima sillä on. Kun tyttö ei nukahtanut, vaan kurkki yöpöydän takaa ja sanoi kukkuu. Että vaikka olin väsynyt, tarvitsin omaa rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, niin en voinut muuta kuin olla iloinen, kun toinen kukkuili siinä ihan luvattomasti. Ajattelin, että ihminen tai asia saa olla aika kuluttava ja vaativa, jos se on iloinen. Saa olla melkein sietämätön, koska ilo pyyhkii suurimman osan siitäkin pois. Kummallista, ihmeellistä tämä elämä. Ei ollenkaan niin kuin luulisi.

Mutta kaipaan minä omaa rauhaa, tarvitsen. Syyslomalla sitä ei ollut, ja olin tulossa kovaa vauhtia kamalaksi hirviöksi. Nyt sitä on ja ehkä jaksan olla taas siedettävä. Ja se on tärkeää minulle, kuten kaikille. Huolehtia omasta jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan, että osaa jakaa sitä muille. Minä olen vasta tämän opettelun alussa. Mutta olen jo pienen pieniä hailakoita hedelmiä näkevinäni. Vaaleanvihreitä.

Mitä varten!

Joskus on semmoinen päivä, ja joskus yö, että kysyy että mitä varten.

Isä on laittanut koululaisille, kahdeksaan lähteville, jugurttiannokset valmiiksi, mysliä päälle. Yksi jugurtti on jäänyt pöydälle pehmenemään. En syö sitä, vaikka en ole nirso.  Mitä varten jugurtti on niin sokerista? Miksi sokeriton on kalliinpaa?

Katson ikkunasta ulos. Juuri ja juuri pakkasen puolella, maa paljaana, osittain. Mitä varten taivas on harmaa?

Mitä varten pienimmän hengitys rohisee aina vain, miksi kaksivuotias yskii? Mitä varten kaikki elämää masentavat laitteet ovat tulleet keskuuteemme? Miksi lasten kasvattamisesta on tehty niin vaikeaa, uuvuttavaa?

Miksi ihmeessä asumme pajupusikon keskellä, vaikka haluaisin asua pienen joen rannalla, pellon laidalla? Mitä ihmettä varten ihmisen pitää juuttua johonkin paikkaan?

Miksi tuo vauva ei nuku kuin 15 minuuttia, sitten herää, on jotakin vailla, mutta miksi en tiedä mitä? Sylissä ei viihdy, maitoa ei halaja, ruokaa ei syö, vaippa on kuiva, vaunuissa itkee. MITÄ varten!

Mikä idea on siinä, että lapset haluavat harrastuksia, mutta aina muita kuin niitä joita on jo valittu. Mitä varten heille pitää marmattaa joka päivä harjoittelusta, mitä varten sitä pilaa arkipäivänsä soittoharjoittelusotaan? Miksi on niin vaikea valita oikeaa ratkaisua, onko sellaista?

Miksi sitä tuntee niin huonosti itsensä? Miksi valmiit mallit ja polut eivät kiinnosta, miksi juuri minä haluan päättää itse mitä teen ja varsinkin, miten sen teen? Miksi se oman tien kulkeminen on sitten niin vaikeaa?

Miksi juuri meille on syntynyt lapsia, jotka myös haluavat päättää kaiken itse? Kuka heille on antanut niin  voimakkaan tahdon? Mitä varten tämä elämä on yhtä tahtojen taistelua, aina sukkahousujen valinnasta lähtien?

Mitä varten kaikki menee näin, aivan väärin päin? Mitä varten yöllä täytyy valvoa ja vatvoa, vaikka lapset nukkuisivat kuin enkelit? Miksi niin hyvin tietää miten pitäisi toimia ja olla, mutta niin huonosti kuitenkin toimii ja on? Mitä varten siinä on niin suuri ero?

Mitä varten nämäkin kysymykset piti tänne kirjoittaa? Miksi kysymysmerkki on niin ärsyttävä merkki?

En tiedä! En tiedä!

Mitä varten en tiedä?

 

Ongelmat ja ilo

Täällä on kuulemma vielä terminen kesä. Että ei ole niin kuin tarpeeksi kylmä että olisi syksy. Ja lämmintähän on riittänyt, tosin tänään isäntä paleli jo aamusta alkaen ja näpsytteli pattereita päälle. Minä en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Heitellä nyt kallista rahaa lämpönä lämpimään.

Kirjoittamistouhustani puheen ollen, siinä on ongelma. Olen viettien vietävissä nykyisin, enkä mahda mitään sille että tekee mieli ommella ja neuloa ja viikata ja järjestellä ja ajatella lastenvaunuja. Ja jos on aikaa istua tietokoneen edessä, niin tulee luettua kaikenmaailman käsityöaiheisia kotiäitiblogeja. Tosi kauniita ja viehättäviä. Mutta vaikka kuinka ne ovat näppäriä ja kivoja ja niitä pitää vain lukea, niin silti aina lukiessani tunnen itseni harmaaksi ja masentuneeksi. Ja sen jälkeen en onnistu kirjoittamaan mitään järjellistä, kun mielessä pyörii kaikkien aikaansaavien ja onnistuneiden äitien järkevät lausahdukset. Oma kieli on solmussa. Päätin jo toistamiseen, että noissa kaiken maailman blogeissa käy, mutta kävinpä taaskin. Tässä taas ollaan. Parilla tutulla ja ystävällä on kyllä bloginsa ja niitä en tarkoita, niitä olen lukenut ja katsellut pitkään ja se on eri asia.

Toisin kuin lukee hyvää kirjaa tai nauttii musiikista tai kuulee vain jonkun runon joka iskee ytimeen. Tai jos joku vain kirjoittaa jostakin muusta kuin mitä sain aikaiseksi tänään ja mitä teen huomenna. Se sykähdyttää. Mutta en minä osaa oikein suhtautua tähän elämään niin kuin varmaan äkkiseltään ajateltuna pitäisi. Arkeen arkisesti. En tarkoita ettenkö nauttisi arjesta, tavallisesta sateisesta tiistaipäivästä tyttöjen kanssa kotona sisällä kun muut ovat koulussa. Tarkoitan etten osaa suhtautua arkeen tarpeeksi käytännöllisesti. Tiskaan kyllä aina astiat ennen pitkää ja laitan ruoankin, mutta harvemmin prikulleen silloin kuin olisi aika. En suunnittele nokkaani pitemmälle, kuivatan sieniä kyllä ja pakastan marjoja, mutta päiväruokaa alan miettimään puoli tuntia ennen nälkää ja kurkin pakastimeen ja annan aivojeni jotain raksuttaa. Tiedän kyllä että saisin monia hyviä vinkkejä kaikkeen sujuvuuteen, mutta en taida haluta. Taidan haluta elää niin kuin lintu oksalla puun.

Meidän perheessä on ollut myös saunomisongelma. Saatiin sauna viime jouluna ja ei vielä olla opittu koko perheellä saunomaan. Muistan jotain lapsuuteni lauantai-illan saunomisista. En kyllä tiedä, muistanko samaa mitä äiti ja isä muistavat. Mutta nyt on tilanne se että meillä koko perheen saunomiset on komentelua, kieltoa, oven jatkuvaa aukomista, vedellä lääräämistä, liian lähelle kiuasta menemistä, kiukuttelua ja hermojen venyttelyä. Aina kun olisi sauna-aika, olemme me vanhemmat niin väsyneitä jo ettemme jaksaisi saunottaa lapsia. Usein käymme vain kahdestaan saunassa, mikä on rentouttavaa ja mukavaa. Mutta mielessä kaihertaa että kyllä lastenkin kanssa pitäisi osata saunoa.

Tänään sitten tuli mieleeni, että minäpä saunon lasten kanssa kun isäntä on harrastuksissaan. Ja saunoin. Muut lapset menivät jo edeltäkäsin saunaan, minä ja Salli tultiin perässä. Ja kun tultiin, niin kaikki istuivat lauteilla hiljaa ja rauhallisena kuin hämäränhenget. No, se oli vain sellainen hetken tunnelma joka hävisi heti kun itse pääsin ylälauteille. Mutta laulettiin vähäsen ennen kuin lapset rupesivat pesulle. Itse istuin ylälauteilla ja antelin pesuohjeita ja roikotin hermojani tietoisesti koko ajan hyvin löysällä. Ajattelin vähän niin kuin pianoa soittaessa, kun ranne pitää olla löysänä koko ajan että sormet toimivat kunnolla. Kyllä ne hermotkin pysyivät rentoina kun oikein yritti. Ja lapset pesivät, isommat pesivät pienempänsä ja minä sitten vain isointa autoin ja itseäni. Ja kaikki sujui jotenkin, en tiedä miten mutta hyväntuulisesti silti. Ja oli mukava kävellä Leevin kanssa sisälle pimeän ja kostean pihan poikki. Toivoin mielessäni että saisin vielä uudestaankin käydä lasten kanssa saunassa keskellä viikkoa hermot ihan löysällä.

Mahassa oleva viikari on hyvin liikunnallisesti orientoitunut. Sanokaa minun kirjoittaneen, että hän tulee olemaan samanlainen ikiliikkuja kuin Sohvi. En muista että ennen olisin yöllä joutunut valvomaan mahamöyrinöiden takia. No, muistiin ei ole luottamista useinkaan. Joka tapauksessa olen iloinen mahamöyrijästä. Olen muuten ajatellut iloa. Että olenko tarpeeksi antanut itselleni lupaa olla iloinen? Kun on niin paljon epäkohtia ja pahuutta ja hätää. Onko sen kaiken edessä varaa olla iloinen? Uskallan sanoa että on. Onneksi iloitseminen ei tarkoita samaa kuin silmien sulkeminen. Päin vastoin. Iloisella mielellä jaksaa tehdä hyvää työtä paremmin. Ilottomana joutuu itsekin hädänalaiseksi. Eikö se näin ole?

Istä anna täsi!

Salli on kohta kaksivuotias. Hän on niin täynnä elämää ja uutta joka päivä, että en meinaa mukana pysyä. Jotain haluaisin muistiinkin, sillä nämä ovat sellaisia asioita elämässä, että ne unohtuvat. Niitä ei tule muisteltua, kun seuraava vauva syntyy, edellinen kasvaa ja oppii taas uutta ja se seuraava oppii pian ne mitkä Salli nyt. Kuitenkin Sallikin on ihan oma erityinen itsensä, arvokas ja täydellinen ihminen, niin kuin ihmiset ovat. No ei tietenkään täydellinen ihminen, mutta täydellisen merkittävä tai jotain.

Salli on ruvennut puhumaan aika myöhään, yksivuotiaana hänellä ei ollut vielä oikein sanoja. ”Anna” ja ”mamma” taisivat olla käytössä. Puolitoistavuotiaana hän alkoi kiinnostumaan sanoista ja puhumisesta pikkuhiljaa, ja vauhti kiihtyi tuossa kevään korvalla. Nyt hän puhuu jo pitkiäkin lauseita. ”Äiti aihtaa reippaasti mun aipan.” Salli osaa ässän ja ärrän. Se, mikä on hauskaa, on se ettei hän osaa koota. ”ups laiva teittas!” hän laulaa. Ja me nauramme.

Salli on täynnä virtaa ja riemua. Vilkas ja toimelias luonteenlaatu yhdistettynä itsepäisyyteen ei ole kuulkaa helppo yhdistelmä. Te meinaatte hypätä tämän kappaleen yli, huomaan, mutta uskokaa tai älkää. Kun on viisi lasta, ja kaikki jääräpäitä ja reippaita, niin ei ole helppoa. Kun alle kaksivuotias tappelee pukemisessa kaikilla voimillaan ja desibeleillään että ”ei alua sitä paitaa, tuhma paita, tämän aluaa!” niin siinä saa äidilläkin olla melkomoiset voimat käytössä. Ja tämä kertaa viisi, kertaa joka päivä. Joku pukemiskerta voi olla helpompi, mutta se ei jostain syystä lohduta. En osaa olla kateellinen rikkaille enkä monille muillekaan, mutta melkeinpä voisin sanoa kateudeksi sitä tunnetta, joka minut valtaa kun näen perheen, jossa lapset seistä töröttävät vanhempiensa liepeillä ja ihmettelevät hiljaa maailman menoa ja katselevat ja kävelevät aina perässä kuin joutsenet aurassa. Meillä, näin vain esimerkkinä, ei nuorimmaisesta lähtien kukaan malta oleskella yleisellä paikalla äidin tai isän lähettyvillä. (No, tästä asiasta ei nyt enempää. Taidan olla vähän liemessä noiden lapsieni kanssa. Mutta huomautan vielä, että se on nolo huomata tässä vaiheessa että ei minusta olisi ollutkaan äidiksi. Melko nolo.)

Salli on kuitenkin kaikin puolin ihastuttava ihmisenalku, kaunis ja säteilevä, älykäs ja oppivainen. Yksi minun kannaltani mielenkiintoa herättävä piirre hänessä on vielä: hän on hyvin kiintynyt rutiineihin, tapoihin ja tottumuksiin. Kun joimme isännän kanssa entisessä keittiössämme kahvia, meidän piti istua omilla puolillamme pöytää, mikäli se Sallista riippui, isä isän paitalla ja äiti äitin. Ja jos joku vieras on erehtynyt istumaan äidin suosimaan nojatuoliin, niin hänelle on ilmoitettu kyllä, että se on ”äitin pentti”. Ja kun rupean syöttämään häntä nopeasti kodarikeittiössämme, minä istuen jakkaralla ja hän sylissäni, hän ei avaa suutaan jugurtille koska ”lappu”. Eihän voi syödä jos ei ole lappua. Jonkun mielestä tietystikään tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minun sukuni puolelta luulen tämän herättävän hymyä huulille. Noin tarkka tyttö, hassu pieni. Keneen lie tullut, isänsä sukuun. Minuakin se hymyilyttää, huvittaakin, mutta vielä enemmän hymyilyttää toiveikkaassa mielessä. Jospa saataisiin yksi järjestyksen ihminen lisää tähän taloon.

Tämä Sallista tällä kertaa. Ja sitten toiseen asiaan. Kävin eilen kirjastossa ja löysin pinon kirjoja, joihin suhtaudun melkoisin odotuksin teidän ansiostanne. Luin eilen Juha Itkosen novelleja, tänään olen lukenut toista romaania. Tykkäsin, ja koirankarvojen imurointi ja muut kotihommat tuntuivat heti paljon mielekkäämmältä niin kuin aina kun on kesken joku hyvä kirja. Fiksu ja näkevä mies, tämä herra I. Enkä häntä voi soimata siitä, että hänen kirjoistaan en löytänyt sitä huumoria mistä niin pidän. Koska niissä oli syvyyttä ja särmää, älyä. Ja rohkeutta tunnustaa, että kaikki syvyydet ja särmät riittävät kuitenkin vain hyvin lyhyen matkan päähän, kun elämän monimutkaisuudesta puhutaan. Loppupelissä.

Kesäkeittiö

En osaa oikein kirjoittaa enää tänne sivuseikkaan. Kaikista parhaimmat ja herkullisimmat jutut eivät tule siitä, että hyvin menee ja kivaa on ja aurinko paistaa ja ruoho vihertää. Ne hyvät jutut ovat monesti vähän henkilökohtaisia. Mutta voiko tänne kirjoittaa henkilökohtaisuuksia? Voi tietysti, mutta haluanko minä, tai haluaako muu perhe. Olisi kiva kirjoittaa anonyymisti niin ettei kukaan tiedä kenestä puhutaan. Kukaan ei loukkaantuisi ja sillain.

Kesä on tullut, ja siinä mukana loma ja kesäkeittiö ja ryske ja pauke entisessä keittiössä. Isäntä tekee Tiituksen kanssa hommaa ja minä yritän laittaa ruokaa ja keittää kahvia ja pysyä elossa lasten kanssa. Voin ihan hyvin. Viime viikolla tähän aikaan en voinut, olin hermoraunio ja väsynyt ja istuin tietokoneen ääressä katselemassa lomamainoksia. Mutta sitten pääsimme yhdeksi vuorokaudeksi lepolomalle Oulun Toppilaan. Kävimme ostamassa hyviä syötäviä siitä Halpa-Hallista ja menimme Sampan siskon ja tämän miehen tyhjillään olevaan asuntoon lukemaan kirjaa. Löhösimme sohvalla ja kuuntelimme hiljaisuutta. Olin unohtanut miltä se kuulostaa. Emme antaneet minkään häiritä. Luin Anne Tylerin uusimman ja viihdyin kuten ennenkin, vaikka tuntuu että olen lukenut jo ne kaikista parhaimmat Tylerit. Sopi oikein hyvin lepolomalukemiseksi. Mietimme että söisimmekö nyt vai kohta vai illalla. Kävimme hakemassa kebabruokaa yhdestä tutusta paikasta ja niin pois päin. Ihmettelimme että minkälaista se on sellaisten ihmisten elämä, joilla ei ole lapsia lähettyvillä. On se ainakin yksinkertaisempaa, jos ei muuta.

Lomalta kotiinpaluu oli meluisa ja hirveä, mutta siitä huolimatta nyt voin todeta, että minulle se teki erinomaisen hyvää. En ole montaa kertaa sen jälkeen puhunut rumasti läheisilleni. En muista ainakaan!  Voin siis hyvin. On kivaa tiskata pienessä kodikkaassa kesäkeittiössä (kodinhoitohuoneessa) ja tehdä ruokaa keittolevyllä. Olen jopa miettinyt että voisi ottaa siitä kuvan, mutta en taida päästä siihen pisteeseen saakka. On se ainakin kauniimpi kuin nyt purettu keittiö.

Onko teillä hyttysiä? Meillä on. Annetaan pois hyvän kodin löytyessä. Samuli on puhunut moskitokilleristä tai jostain mutta minua se vähän epäilyttää. Tulisi huono omatunto jos se toimisi, ja se taas tuntuu utopialta tällä hetkellä.

Olen katsellut internetistä kaunista näppärää puuhellaa uuteen keittiöömme. Tänään sulkeutui yhden sellaisen oikein sievän hellan huuto, ja se meni minulta valitettavasti ohi kun luulin että huomenna on vasta 14. päivä. Se olikin tänään. Ei muuta kuin uutta hellaa katselemaan. Ilman puuhellaa en halua enää pärjätä talveakaan, kun olen siihen tottunut ja tykästynyt.

Kävin kirjastossakin, mutta en saanut lainattua mitään. Olisiko teillä lukuvinkkejä? Sellaista nokkelaa ja humoristista ja syvällistä. Ei vakavaa eikä rankkaa pelkästään eikä vain kaunista. Kaunis voi olla tylsää.

Pitkästä aikaa

Täytyyhän sitä kirjoittaa jotain tännekin. Ei ole pakko lukea, jos haluaa nauttia keväästä ihan aidosti vaikka ulkona eikä tietokoneen ääressä. Suosittelen ensimmäistä, mutta kirjoitan kuitenkin.

Meillä oli eilen naiskuoron kanssa keväinen musiikki-ilta. Mukavasti meni, vaikka tietystihän parannettavaa löytyy aina. Kuulijat kiittelivät, että olipas nuorekkaan kuuloista. Emme voineet olla olematta hyvillämme, vaikka nuoruuttahan ei saisi ihannoida liikaa. Naiskuoromusiikista puhuttaessa silti tulee ihannoitua, sitä ei voi välttää.  Joka tapauksessa, nautimme kaikki. Yhteistyö on mukavaa, elossa pitävää!

Muuten, meidän pitäisi keksiä kuorollemme hyvä nimi. Olemme sitä miettineet jo viime syksystä alkaen, kun porukan perustimme, mutta emme ole päässeet puusta pitkään. Ehdottakaapa joku mainio nimi! Palkitsen (vielä keksimättömällä palkinnolla) oikean nimen ehdottajan, jos sellainen löytyy. Oulunsalon kansalaisopiston naiskuoro on liian pitkä ja kuivakka (ja nutturapäinen) nimi.

Täällä on jo vihreää. Linnunpöntöissä asutaan ja ruokitaan pienoisia täyttä päätä niin kuin täällä meilläkin. Joka aamu ja päivä ja iltapäivä ja ilta. Syötävää on saatava, mutta onneksi sitä saa jo pihaltakin. Yhtenä päivänä jääkaappi näytti autiolta, mutta minua se ei masentanut, päin vastoin. Heti rupesi raksuttamaan päässä ja kohta kyykin saksien ja kulhon kanssa nokkosmaalla. Sitten kipaisin kanalassa hakemassa munia, ja pian söimme lasten kanssa tyytyväisin mielin nokkoskeittoa kera pesätuoreiden pehmeäksi keitettyjen munien. Minä olin erityisen tyytyväinen, oikein hyrisin ja kehräsin. Että tuosta vain ruoka pihamaalta. En antanut sen häiritä, että maito loppui puolessa välissä keitontekoa, vaan haaveksin lypsettävästä ruohonleikkurista taas, salaa mielessäni. Haaveet ovat kylläkin tässä kohtaa pehmeän vaaleanpunaisia ja hennon vihreitä, koska taidan luulla että pidän kuitenkin enemmän tulppaaneista ja ruusuista ja muista ihanista kukista. Ja koska en ole koskaan maistanut vuohenmaitoa. Juustoa vain. Kun maito ja juusto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka raaka-aineet ovat samat. (–Siis tulppaanit ja pionit mm.)

Toinen hyrinää tuottava asia ovat lipstikka ja ruohosipuli. En tee mitään, ja tuolta ne kuitenkin punkevat itseään ylemmäs ja ylemmäs. Keittoon mars, ne sanovat ja maistuvat siinä hyvältä. Raparperikin on, mutta sen kohdalla olen hiljainen. Siirsin raparperin kasvimaalle muka parempaan paikkaan. Mutta se raukka kituu ja nytkin se on vain tuuman korkuinen. Se meinaa hukkua ravintoon, mitä olemme ajaneet kasvimaahan keväisin. Sillä on koti-ikävä omaan paikkaansa takaisin. Raparperi on hyvää piirakassa, vaikkapa hasselpähkinöiden kanssa.

Kylvimme Martan kanssa sipuleita kasvimaahan, samoin persiljaa ja porkkanaa. Martta piti kovasti pienenpienistä sipuleista, joita se sai tiputtaa minun tekemiin reikiin. ”Vaikka en mää kyllä näitä syö, mää myyn ne vaikka naapurin äitille”, sanoi hän ja jatkoi sipulinlaittoaan. Martta ei pidä sipulista. (Olenko maininnut tästä ennenkin?) Se ei oikein niin kuin passaisi minulle, joka pidän. Sen vuoksi olen syöttänyt Sallille kaikkia kasviksia heti kun kiinteää ruokaa on saanut ruveta antamaan. Kun syödään kasvisvokkia ja riisiä, Salli haluaa vokkia lisää mutta riisit tahtovat jäädä lautaselle. Työni on tuottanut hedelmää. Vaikka kyllähän sitä riisiäkin voi syödä, ei sillä.

Olisi aika istuttaa muutama vadelmantaimi. Monena kesänä olen harmitellut kun en ole tehnyt sitä edellisvuonna. Nyt aion tehdä, vaikka tämä savinen kosteikko ei mitään luontaisen ihanteellista vadelmamaata ole. Erkinmäen etelärinne voisi olla sille hyvä paikka. Mutta kun se etelärinne olisi mainio paikka myös ruusuille, mansikoille, perennoille ja vaikka mille, niin, ettei siihen ole voinut laittaa mitään. Voi Erkinmäki sentään.

Ihmettelen Luojan töitä. Rakastan kevättä ja kesää odotan. Vielä enemmän pidän kukista. Perennoistakin pitäisin, mutta kesäkukat hehkuvat niin kauniisti, että niitä tulee ostettua lähes joka kauppareissulla. Luin kyllä juuri lehdestä, että kesäkukkia ei saisi ostaa heräteostoksina, vaan täytyy tarkasti suunnitella, minkälaiset ja väriset asetelmat tekee minäkin vuonna. Minä otin opiksi ja päätin, että tämän kesän värikoodi on punainen, vaaleanpunainen, valkoinen ja sininen. Vaaleanpunainen tuli siitä Sylvin pelakuusta, joka on erittäin kaunis kukka. En ole vaaleanpunainen ihminen, mutta tuota kukan väriä ei voi olla ihailematta. Anna K, saat kyllä minulta yhden, olen luvannut.

Sovitaanko yhdessä että avataan aina välillä silmät kaikelle kauniille, hengitetään kevättä ja nautitaan ja iloitaan tästä hetkestä tässä! Unohdetaan ihan huoleti välillä kaikki synkät ja ikävät asiat ja uskotaan vain pois että on se niin ihana tämä kevät. ”Nyt huolet joutaa hukkaan, mä kurkkaan joka kukkaan, saa reikä kasvaa sukkaan ja takku tulla tukkaan…”