Mun mies on ahkera ja tekevä ukko. Aidan se tempas tässä yhtenä iltana valmiiksi, sitten seuraavana päivänä siivosi auton ja teki ainakin neljä muuta hommaa, jotka ovat olleet tekemättä pari kolme vuotta. (Auto tosiaan kiiltää, kiitos siitä Espoon mummille ja papalle, joita sillä kiiltokaaralla tänään kuskailtiin.) Sitten mun mies on ollut aika kilttikin, kärsivällinen ja ei niin pitkävihainen kuin ennen. Sillä on varmaan murrosikä alkamassa olla ohi, ja aikuisuus häämöittää. Me tullaan välistä oikein hyvin juttuun.

Kesälomaa on viikko takana. On ollut sadetta ja tuulta, poutaa ja paistetta, ja sitten niin nuita nuin, nuita mitä ne nyt olikaan, nämä hyttyset. Niitä siis on ollut. Ja sitten vielä kärpäsiä. Espoon isovanhemmat olivat korrekteja ja hienotunteisia eivätkä olleet huomaavinaankaan ruokapöydän ympärillä pörrääviä kärpiäisiä, vaikka minua ne häiritsivät kovin. Mutta kohteliaisuudesta vieraitamme kohtaan päätin olla aloittamatta ajojahtia. Olen viiden vuoden aikana oppinut tappamaan niitä. Että olen määkin jossain joskus hyvä. En mää silti aina osu. No, viikko on siis kuitenkin takana lomaa ja parit aamukahvit terassilla uuden pöydän päällä. Ihana pöytä, ja tuolit, sanoisi joku, mutta ei hienotunteisuudessaan varmaan olisi huomaavinaankaan, koska niiden kulmat ovat niin vaivautuneen näköiset, kun ne on syöty.

Olen tehnyt kaikkia mukavia hommia, kuten lampaan keritsemistä, kasvimaan kylvöä, kukkien istutusta. Olen Martan ja Sallin kanssa ollut tramppiskalla ja riippumatossa, ja katsellut sinistä väriä taivaalla ja vihreää koivun lehdissä. Ja lokkeja. Haukkoja ei ole näkynyt tänä keväänä, muuta kuin huhtikuussa merikotka. Rutkeetuohaukat varmaan vielä näkyvät maitemitta tänä ketänä. Samppa on harjoitellut Martan kanssa ässän käyttöä kovasti, mutta vielä se ei ihan rutiinilla tule. Muutenhan Martta puhuu kuin Ruuneperi ikään.

Salli otti eilen muutaman askeleen, ja seisoo jo paljon ilman tukea. Nallen kanssa menee nykyisin hyvin. Se on käynyt jopa 3 kertaa viikossa tokokurssilla, ja väkisinhän se on jotain oppinutkin. Jos tässä vielä piirun verran edistytään, niin pakkohan se on ottaa videolle ja laittaa näkyville. On se niin hauska puijata koira tekemään askareita makupaloilla! Eilen Nalle kävi tutustumassa Jäälinjärveen, ja vaikka se ei uimaan mennytkään, niin hauskan “villiloikkatanssin” se piti siinä rantavedessä.

Liina ja Sohvi nauttivat lomasta, ovat tehneet jo tuhansia loma-asioita, pitkästyneetkin arviolta satoja kertoja. Aloittivat tänään pakkauspuuhat, kun reissu lähenee kovaa vauhtia, enää 19 yötä, jee. Leevi se vasta muuten nauttiikin lomasta, ja siitä, että isä on kotona ja tekee hommia joihin saa osallistua. Leevi purki tänään isän kanssa verantaa, urakoi kuin aikuinen mies, monta tuntia väsymättä ja valittamatta. Siinä on poika isäänsä tullut!

Meillä on nyt viisi kesää ollut jo tätä työleiriä tässä omalla tilalla, osaakohan sitä enää muunlaisia kesiä viettääkään. Viidenkymmenen vuoden päästä tähän on varmaan tätä menoa rakennettu joku talvipalatsi. No ei vaiskaan. Hommaa riittää vielä ainakin kolmeksi kesäksi tämän jälkeen. On kiva haaveilla, suunnitella ja unelmoida. Kesällä varsinkin, katsoa ikkunasta valoisaan yöhön ja tuumailla. Jos sitä ens vuoden juhannuksena saunois omassa saunassa?

Minusta olisi ihanaa saada sitä ja tätä. Ruusupenkkejä sinne sun tänne ja omenapuita kanssa. Ja ei mua haittaa se kaunis riukuaita pihan ympärillä. Mutta sitten kun rupeaa hankkimaan, tekemään ja valmistamaan, niin se ihanuus siinä hommatessa arkistuu niin hirvittävän paljon, että sitten, kun se “olis ihana” -unelma on todellakin toteutunut, se onkin jo ihan itsestäänselvä kapistus pihan perällä. Niin kuin tämä kesäkin nyt. Kuinka ihana se oli kun se tuli niin äkkiä ja yllättäen, heti ja salamana. Siitä aivaan huumaantui ja sekosi. Mutta se kesäloma, sehän alkaakin vasta puolentoista viikon päästä. Miltäs sen alku sitten tuntuu, luulenpa ettei miltään. Tosi arkiselta ja työntäyteiseltä ja remontinhuljuiselta. Lasten likaisia varpaita viileällä laminaatilla ja tunkkaista pimeää hämärää sisällä, kun ulkona paistaa ja elämä soi.

Mutta ollaan me siltikin ihan kesäihmisiä, vaikka olisikin arkista. Ostettiin aamukuistille kaksi valkoista taittotuolia ja pieni pöytä. Ihana illuusio jostakin Wienin kahvilan edestä, ja  vaikka siitä, että siinä joskus kaksi hillittyä henkilöä kahvittelisi ja tuoksuttelisi ruusujen ja kuusamien tuoksua kuppien vienosti kilistessä ja käen kukkuessa jossakin kaukana. Saimme ne kalusteet siihen paikalleen, niin Leevi tokaisi ensimmäisenä, että “missä mun paikka on?” Keksimme, että kaikki viisi lasta voivat istua rivissä puulaatikon päällä ja mussuttaa pullaa. Ja koira makaisi säyseänä vieressä ja katselisi laumaansa lempein silmin. (Muutaman kerran olemme jo kahvitelleet, hytisseet vilpoisessa tuulessa ja yrittäneet pitää pöytää ja kahvikuppeja pystyssä lasten ja koiran hyökkäyksiltä ja huomanneet, että piirakat hävisivät lautaselta ennen kuin kahvi saapui pöytään.)

Muuten, neilikkaruusut eivät kestäneet kovaa talvea täällä, eikä luumupuu. Koristeomenapuu sai lumiauran töytäisyjä, mutta on siihen yksi kukkaterttu tulossa. Ajattelin suunnata Oulujoen taimistolle, siellä on ruusuvalikoimaa mistä valita! Joku ruusunpunainen kerrottu tarhakurtturuusu olisi parempi vaihtoehto neilikkaruusujen tilalle. Ja jokin kauniisti kukkiva puu luumupuun tilalle talon edustalle. Minä kun tykkään niin kukista, enkä voi sille mitään. Kylvin helmikuussa lobeliaa, petuniaa, ahkeraliisaa ja pelakuuta, mutta silti olen jo sortunut kaksi kertaa käymään ostoksilla kukkapuutarhalla. Onneksi olen valinnut tarkasti enkä ole tuhlaillut. Olen niin tarkan markan pirkko.

Nalleakin olen kovasti koulutellut, mutta en saa sitä menemään maahan suoraan seisaaltaan. Aina se istuu ensin, sitten makaa. Kesäkuussa tuossa naapurikentällä on tottelevaisuuskoulutuskurssi pennuille, eiköhän me siellä palloilla ja saada paljon viisaammilta neuvoja. Koiraa on kiva kouluttaa! Koiran miinuspuolena on se, ettei kanoja uskalla päästää irti. Vaikka ne kuinka haluaisivat, niin ei auta. Onhan niillä ruhtinaallisesti tilaa, mutta eihän se riitä. Kun pitäisi saada koko maailma, ei yhtään vähempää! Kaninpoikaset on varattu uusiin koteihin (onnea ja iloa niihin) ja kohta Pörri ja Hopsu saavat jatkaa kahdenkeskistä elämäänsä, niin kauan kuin sitä niille riittää. Toivottavasti pitkään. Hopsu leikattiin kaiken varmuuden välttämiseksi. (Leevi kerran kysy yhdestä lapsettomasta perheestä, että miksi niillä ei ole lapsia, onko ne leikattu…) Huomenna Sohvin eskariluokka tulee meille vierailulle, sehän on meistä kaikista jännää ja kivaa, ja lapset varmasti tykkäävät katsella eläimiä. Saavat karstata villaakin myllyllä muistoksi pienet tupot. Ja minä saan leikkiä kotieläinfarmin emäntää. (Ja kyllä mää siihen hommaan passaan kun mulla on niin leveä tekohymy ja korkeet poskipäät.)

Tämmöisiä iltaturinoita tänään, hyviä kelejä!

Voiko olla onneton, kun on näin kaunis kesäinen ilma? Tiedän tiedän juu, huomenna se on ohi, mutta ei vielä tänään! Mikä ihanuus kun ei tarvitse vatkata käsiään pipojen ja saappaiden pukemisessa. Saa vatkata ihan muuten vain, leyhytellä aurinkoisessa tuulessa ja hyräillä jotakin kesäistä sävelmää.

Vaikka on huolia ja murheitakin, niin eiväthän ne ole niin kuoleman vakavia. On niistä ennenkin maailmassa selvitty, miksi ei siis tänään sitten? Paljon on töitä jonossa, kiireisimmät hommat kurkkivat kärsimättömästi akuutimpien hommien päiden takaa. “Eikö olis jo mun vuoroni?” Onneksi on Salli, mitä pitää pitää vain sylissä. Sen vain kun pitää mielessä, niin pitämisestä voi nauttia ja ojennella samalla valkeita sääriä aurinkoon päin. Onneksi on Martta, joka huutaa “Saa tulla pyyhkimään”, ja silloin saa tosissaan mennä. “Eipä saakaan”, sanoo hän sitten kun olen vapautuneesti luovuttanut palkkakuittien kopioinnin kesken ja kävellyt vessaan. Silloin saa ihan luvan kanssa istahtaa vessan penkille ja puhaltaa ilmat pois keuhkoista ja katsella aurinkoiselle vihreälle kartanolle. Ja saa nähdä, miten Leevi kuorii pihakoivusta kuorimaraudalla (isä haki mummulasta lainaan sellaisen) kuorta pontevasti pois. Vähintään yhtä pontevasti saan pompata pystyyn ja juosta kuistille ja huutaa, että nyt loppu! Lopulta huomaan kyykkiväni potan ja Martan vaiheilla huokaillen, että voi elämän kevät. Kukkiva nuoruus on tippunut kyydistä jo ajat sitten.

Ei tunnu missään, vaikka tulee tehtyä virheitä. Jos huomaa, että norjanangervoissa on pienenpienet kukkanuput, ja että omakylvämät ahkeraliisat punkevat tomaatintaimen vierestä tomerasti esiin, niin virheet kutistuvat ja kuivuvat käppänöiksi niin kuin viimekesäiset koivunlehdet tänäkesäisessä ojassa. Tokihan niitä virheitä tulee, kun paljon pitää tehdä ja tietää. Välillä tuntuu että täytyy olla viisaampi kuin Salomo. Mtä tehdä, kun Nalle toimii noin ja minä toimin näin ja kaikki kaninpojat ovat poikia ja Leevi istuu välikön lattialla syömässä keittämättömiä nuudelinpalasia. Missä vika? No ei vissiin kovin kaukana. Mutta välillä sekin tuntuu liian vaikealta käsittää. Mutta on tässä muitakin pähkinöitä purtavana. Eilisiltanakin minulta kysyttiin, että  “Äitii, tiiäkkö paljo on kolmesattaaviis?” Mietin mielessäni kuumeisesti, että onko se kolme satasta ja vitonen vai mitä, mutta en ehtinyt ajatella pitkällekään, kun jo kuului vastaus: “No kolmesattaakoolme tietenki!”

Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta “aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. “Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että “Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen “kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!

Sideharsoliinalla ts. puklurätillä pyyhkii parhaiten. Tosin jos lammikko on kovin kookas, niin rättejä tarvitaan kaksi. Ja huuhtelu ja uusi pyyhkiminen. Onneksi Salli on lopettanut puklaamisensa, niin piisaa rätit pissanpyyhintään.

Ymmärsitte oikein, Nalle ei vielä ole oivaltanut, mistä ulos-tamisessa on kyse. Että se olisi tehtävä nimen omaan ulos. Vain ja ainoastaan ulos, ei sisälle. Kyllähän Nalle osaa siis uloskin tarpeensa tehdä, mutta ihan yhtä hyvin se luonnistuu sisälläkin, varsinkin pesuhuoneen lattialla. Tämä arki on yhtiä voittoja ja tappioita. Ulkoa tullaan yleensä voiton kera: Nalle pissas! Sisällä sattuu sitten niitä tappioita. Mutta on meillä Nallen suhteen muunlaisiakin voittoja, se on näet oppinut jo kaikenlaista, jos opettajalla vain on makupaloja käsissään ja taskuissaan. Se osaa tulla luokse ja istua ja maata ja pyytää lupaa syömiseen ja olemaan paikallaan kun opettaja käy kauempana. Nalle on jo luontevasti tullut osaksi vauhdikasta elämäämme ja häseltävää perhettämme, ja mukavasti se onkin kotiutunut, kun ei ole kertaakaan ainakaan minulle tullut valittelemaan että olis omaa emoa ikävä. Täytyy myöntää että ongelmiakin on, kun Nalle ei ymmärrä että lasten vaatteissa ja käsissä hampailla roikkuminen on kiellettyä. Lapset käytöksellään eivät auta asiaa juurikaan, kun pitäisi olla välinpitämätön ja katsoa eri suuntaan ja lopettaa “leikki” alkuunsa, mutta vaikka kuinka lahjakkaita nämä lapsemme ovatkin, niin tätä he eivät ole vielä oppineet. Mikä neuvoksi?

Salli osaa kontata ja on noussut isänsä mukaan lelulaatikkoa vasten seisomaankin. Hymy on nyt kaksi hammasta suloisempi kuin ennen. (Sallin hampaat ovat saaneet erityistä rakkautta osakseen, kun ne ovat niin viattomat ja syyttömät ja epäterävät verrattuna erään toisen suloisen olennon hampaisiin.)

Jessin ja Pilvin mahat hytkyvät ja muljahtelevat ja utareet ovat täynnä, mutta mitään ratkaisevaa ei ole vielä tapahtunut. No minä olen sanonut jo kaksi viikkoa, että viikon sisällä kyllä alkaa tapahtumaan, ja pysyn edelleen sanassani!

Leevi oksensi viime yönä seitsemän tai kahdeksan kertaa (Samulilta voi tarkistaa tarkemmat tiedot), onneksi nyt jo pystyy kisuamaan aika taitavasti tuossa Martan kanssa.

Olemme siis eläneet täyttä elämää, sen enempiä kehumatta. Välillä ei kehumista ole ollut nimeksikään, mitä sitä tosia asioita salailemaan.

Mutta jos se kevät tässä tulisi, niin paljon olisi jo voitettu. Ja jos pääsiäiseksi uskaltaisi matot laittaa lattialle, niin olisihan se jo juhlaa. Aurinko ainakin mukavasti jo lämmittää ikkunan läpi niskaan. Hyvää kevään odotusta!

Hulluja kun olemme, (ja täten siis keskivertoa onnellisempia), olemme ottaneet meille tyypin, joka pissailee matoille. Niille harvoille, joita emme jaksaneet rullata syrjään pissojen tieltä. Eihän meillä enää ollutkaan kuin kaksi yökastelijaa entuudestaan ja vain yksi kokoaikakastelija. Joten pitihän sitä hankkia toki lisää kastelijareserviä, totta mooses. Tyyppi on myös perheemme tutinhimoitsija numero kolme, Martan ja Sallin jälkeen. Virallinen tutinsyömäri on tietysti Salli, mutta Martta päätti ruveta pikkusiskonsa syntymän myötä ikään kuin senioritutinsyöjäksi. Yöllä aulasta kuuluu pienet askeleet, sip sip töp töp, ja ne lähestyvät huonettamme ja sänkyämme. Kohta pieni kaksijapuolivuotiaan käsi haravoi kaikkialta sängystämme taitavasti, tottuneesti ja tuloksellisesti sitä yhtä ainokaista tuttia, joka pian heiluu kaksijapuolivuotiaan suussa tasaiseen tahtiin. Tai nyt siis on kolmaskin käyttäjä, kuten jo ehdin mainita. Heti, kun tutti erehdyksessä lipeää käyttäjä N:o ykkösen kädestä maahan, on se jo pienen mustan kuonon päässä punaisena ja kirkkaana, ja tämä Petteri punakuono viilettää seuraavassa hetkessä tuvan poikki omalle matolleen nauttimaan löydöksensä ihanuutta.

Minäkin nautin monenlaista ihanuutta kaiken aikaa, mutta äitiyteni onnistuneisuutta ja hyvyyttä pääsen varsin harvoin ihastelemaan. Minä olen vain surkea ja piste. Tänään nimittäin kävi niin kamala tempaus, että käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi hoitopöydällä olevalle Sallille, ja hän tippui. Itkulla siitä yhdessä selvittiin, Salli itki, minä itkin ja Martta itki. Vain Nalle ei itkenyt, tai ainakaan en nähnyt sitä missään. Kunnes löysin jonkun minuutin päästä sen kaapin taakse menneenä nauttimassa kirkkaanpunaista tuttia, joka oli tippunut onnettomuuden yhteydessä hoitopöydän eteen. Hyvästi tutti. Ja tervetuloa syyllisyys, olen kurja äiti numero yksi.

Nalle on tehnyt tuttavuutta kaikkien perheenjäsenten kanssa kiitettävästi kolmen päivän ajan. Liinaan, Sohviin ja Leeviin oli helppo tutustua, lapsia ja sillä hyvä, kyllähän niiden kanssa pärjää. Minuun Nalle näyttäisi olevan eniten ihastunut, toistaiseksi, ja seuraa minua alakerrassa joka paikkaan kuin hai laivaa. Olen siitä imarreltu, eihän minulla ole vasta kuin viisi pientä ihmistä, jotka seuraavat minua joka paikkaan kuin hait laivaa. Kyllä kuudes aina siihen vielä tarvitaan. (Minä sen kun purjehdin, pidän vain sopivan välimatkan.) Liina loukkaantui tästä edellämainitsemastani seikasta. Hän oli jo etukäteen suunnitellut että Nalle tykkää hänestä eniten ja mielikuvaharjoitellut koiran kotiutumista sen mukaisesti. Liina ei myöskään heti ymmärtänyt, että Nalle on pieni eikä heti jaksa valvoa koko ensimmäistä päivää putkeen. Onneksi ensimmäisiä päiviä on vain yksi. Sohvi suhtautui nalleen hyvin keskiverrosti, ei liian innostuneesti eikä vaativasti, vaan hillitysti ja iloisesti. Leeville olin aiemmin puhunut naksutinkoulutuksesta ja hän kulki Nallen perässä kaksi ensimmäistä päivää naksutellen pilttipurkin kantta. “Kato nyt se kävelee tuonne ko mää naksutan, nyt se rupee nukkuun ko mää naksutan, hei se meni tästä mun ohi ko mää naksutin!”

Martta pelkäsi Nallea ensimmäisen päivän, ja ikään kuin leikki “lattiaan ei saa koskea” -leikkiä iltaan asti. Seuraavana aamuna ei Nalle enää hänenkään mielestä tuntunut niin pelottavalta, ja hän alkoi purkaa pelkoaan härnäämällä koiraa. Ensin uskalsi mennä lähelle, sitten uskalsi koskea häntään, sitten jo silitettiin. Seuraavana olikin testaaminen, että miten se toimii jos korvasta vetäisee vähäsen. Ja eihän se oikein toiminut, piti vetäistä toisestakin. No äiti ja isä estivät nämä älykkään ja näppärän tyttärensä pavlovmaiset taipumukset pidemmittä puheitta.

Sallista Nalle muuten tykkää kuin vanhasta kouluaikojen kamusta. Heti kun Salli tulee näköpiiriin, Nalle ryntää kimppuun koko takapää heiluen hännän mukana, innostusta ja iloa pursuten. Muutaman kerran erehdyimme jättämään Sallin lattialle, ja silloin Nalle varmaan ajatteli, että joku hänen koirasiskoistaan on tänään pukenut vähän kummalliset kuteet mutta “kyllä mä sen kans silti leikin ja telmin niin kuin ennenkin”. Salli ei moista käpälä- ja kieli- ja hammaslöylyä ole vielä oppinut ymmärtämään, vaan on aina ruvennut huutamaan äitiä ja isää apuun. Mutta pelkäämään hän ei silti ole oppinut. Tänään koira nukkui sikeästi jaloissani kun soitin pianoa, ja Salli ryömiskeli (hän osaa, huomio,) siinä lähettyvillä ja lopulta tuli siihen Nallen viereen ja rupesi testailemaan, herääkö tuo jos vähän vetää tästä tai tästä. Ei herännyt, ainakaan heti. Lopulta se Nalle sitten haukotellen siitä kuitenkin heräsi, ilostui kun näki sydänystävänsä siinä ihan hollilla, mutta yllätys yllätys, käyttäytyikin nyt ihan siivosti. Nuoli vain vähän poskesta ja asettautui makaamaan toisen samankokoisen kylkeen, laittoi kuononsa toisen kainaloon. Salli vain katsoi ja ajatteli että “mitä nää nyt siinä oikein yrität”.

Että tämmöistä. Pakkastakin on pidellyt ja polttopuut alkavat vähetä pikkuhiljaa. No kohtahan se on uusien savottojen aika. Karitsoinnitkin lähestyvät. Toivottavasti siis, kyllä tyttien masut jo ovat pyöristyneet. Esko-pässi pitäisi pistää poikki ja pinoon ja pakastimeen vain tässä ensi tilassa kanssa, mutta pakkaset ja muut seikat (kuten se, että Esko on niin kesy ja kiltti) ovat venyttäneet toimenpiteen täytäntöönpanoa. Mutta elämä on, ja kuolema tulee, ei sille mitään voi. Hyvää paastonaikaa.

On perjantai-ilta, päällisin puolin mukavan viikon loppuosan alku. Ollaan oltu pienoisessa räkätaudissa, mutta kuumeet ynnä muut on vältetty. Väsymys ja päänsärky, yskä sekä räkä on vain vaivannut.

Tänään paistoi taas aurinkokin. Se on kultaakin kalliimpaa kultaa, joka kimaltelee tuolla korkeilla valkoisilla hangilla! Mentiin nuhista huolimatta pihalle, oikeastaan ensi kertaa minä yksin lasten kanssa tänä vuonna. Vein kompostin roskapönttöön (kompostori jäässä), hain halkoja Martan kanssa ja postin potkurin kanssa. Yritin ahmia auringonvaloa itseeni, mutta en tullut lainkaan kylläiseksi. Puolituntinen ulkoilu teki terästä kuitenkin. Loppujen lopuksi olin niin terästäytynyt, että sain aikaiseksi lounaan minulle ja lapsille, joka sisälsi nakkeja ja ranskalaisia. Kyllä tänään Espanjassa lomaileva kansa taisi saada pitkän nenän, kun aurinko pistäytyikin tänne pohjolaan meidän kotona käkkivien iloksi!

Mukava viikko on kyllä ollut, koska lapset ovat nuhan takia olleet hieman hitaampia kuin normaalisti. Legopalikoilla on leikitty, lueskeltu Lucky Lukea ja kuunneltu äänikirjoja ja tunnelma on ollut jopa rauhallinen! Mahtavaa että tuo nuha tympeydestään huolimatta antaa jotain hyvääkin. (Olen kyllä itse ollut usein sairas silloinkin, kun lapset ovat terveitä kuin pukit tai pässit, ja se ei aina ole oikein käynyt laatuun.) No nautitaan nyt joka hetkestä ja siitäkin kun pian taas ollaan terveitä! Ja muuten, oikea jalkani ei ole enää este ollenkaan, pieni hidaste vain.

Tuosta auringosta vielä, se tekee minullekin tepposiaan. Olen tilannut kahdesta eri verkkokaupasta kesäkukkien ja muiden esikasvatettavien kasvien siemeniä. Tänään otettiin pistokkaita parista huonekasvista ja Leevi ja Martta sai istuttaa ne omiin ruukkuihinsa. Kantoivat ne sitten yläkertaan omaan huoneeseensa (=aulaan) ja Leevi meinasi tuskastua kun ei ollut kunnon ikkunalautaa, ja piteli rahapuunalkuaan käsillään ikkunan edessä ettei se vain kuolisi valon puutteeseen. Martta päätti sijoittaa joulukaktuksenpoikasensa lattialle, keskelle automattoa legopalikoiden sekaan, “ettei te tipu”. Minä linkkasin ja avitin parhaani mukaan lapsia, mutta mielessäni rakentelin kesäksi kedolle kasvihuonelampolaa. Kesällä siellä kasvaisi tomaatit ja maissit ja melonit, ja talvella se saisi olla lampaiden pihattona. Loistava idea. Ei muuta kuin tekemään. Malttaisikohan tuota odottaa, että lumi kuitenkin sulaisi ensin, enpä tiedä.

Kevään olen huomannut siinäkin mielessä lähenevän, että luen erinäisiä ilmoituspalstoja netistä päivittäin. Olisi pikkuinen koirakuume. Pikkuinen ison koiran kuume siis. Kunnon koirasta on haaveiltu jo 4,5 vuotta, niin kauan kuin tässä talossa on asuttu. Oli meillä jo yksi koira, Minni, mutta se oli jo aikuinen meille tullessaan eikä ollutkaan tarpeeksi tottunut lapsiin, ja se oli sen pituinen se tarina. Vähän niin kuin tuo hevoshommajuttutarinakin. Niin eikö se olisi oikein ja kohtuullista joku koiranköriläs ottaa tähän huusholliin vielä. No huh huh, hulluhan minä olen, kyllä se on selvä (ollut aina.)

Kävin eilen ex-ratsastuksenopen luona haastattelemassa. Että mitä oikein tapahtui, miten “tulin tonttiin”. Tämä ope oli oikein ystävällinen ja kiltti ja selitti kaikki parhain päin ja yritti ottaa syitä niskoilleen. Mutta eihän siinä ollut ollut muuta kuin se, että olin tullut tonttiin, niin kuin kaikki ratsastajat joskus aina tekevät, mutta paikka oli ollut väärä. Alla oli ollut jääkökkäre. Sen pituinen se.

Joka tapauksessa olen loppujen lopuksi ollut iloinen että olen kaksi päivää peräkkäin pärjännyt ihan hyvin lasten kanssa omin avuin. Kyl se täst taas lähtee rullaan. Se on ihan hyvä yleensäkin elämässä että välillä tulee tonttiin, niin osaa taas arvostaa tämmöistä melko onnellista kotiarkea lasten kanssa. Pullaakin leivottiin ja sillain, ja kahvit on juotu joka päivä isännän kanssa.

Ja nyt menenkin tuon Sallin kanssa nukkumaan. Että tämän pituinen tämä.

Jalka on toipunut mainiosti. Pääsen erittäin hyvin kulkemaan yhden kyynärsauvan varassa. Pääsen kulkemaan myös ilman k-sauvoja kokonaan, mutta mieheni takia, ettei hän luulisi olevansa naimisissa vanhan linkkaavan mummun kanssa, yritän muistaa käyttää kyynärsauvaa ja kävellä hillityn tasaisesti.

Aamiaiseksi söimme jugurttia myslin kera. Martalla valui siinä vaiheessa tuntemattomasta syystä johtuen verta nenästä hieman. Perheemme jakautuu neljään eri kategoriaan jugurtin syönnin suhteen. On maustamatonta ja arkijugurttia. On muromysliä ja hedelmämysliä. Neljää erilaista yhdistelmää siis esiintyy. Olisi viideskin, mutta sitä ei hallituksemme hyväksy. Martta nimittäin söisi jugurttinsa ilman jugurttia ja lautasta muromyslin kera.

Olemme kuunnelleet Astrid Lindgrenin Saariston lapset -äänikirjaa. Luimme vuosi sitten kirjan iltalukemisina lapsille, ja mielellään sitä kuuntelee nyt uudestaan. Astrid L. on paras.

Lounaaksi teimme Heinin kanssa makaronilaatikkoa. Jälkiruoaksi ohukaisia, arkisesti kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Kahvi on edelleen J. Mokkaa.

Pianonsoittotouhuissa annoin ajatuksissani sylissäni vääntelehtivälle Sallille jotain kättä pidempää, joka oli lähinnä oleva esine, tällä kertaa lyijytäytekynä. Hän tökkäsi kynän terävällä päällä silmäluomeensa reiän ja nenänvarteensa naarmun ja huusi sitten. Minä kauhistelin tyhmyyttäni ja yritin lohduttaa, mutta hän ei rauhoittunut ennen kuin annoin hänelle kynän uudestaan. Vaihdoin vaarallisen kynän selkäni takana vaivihkaa paksuun tylsään puuväriin, ja se meni täydestä kolme sekuntia.

Minä sain yhden neuletyöni valmiiksi. Langat siihen olin ostanut 11 vuotta sitten. Langoista olin neulonut puolikkaan mekon ja puolikkaan villapaidan Liinalle ja kolmasosaponchon itselleni. Tämä viimeinen neulomus “tuubi” tuli valmiiksi, kun katkaisin jalkani ja sain näin istumismahdollisuuksia enemmän ja toisekseen tein siitä tarpeeksi pienen. Samuli kysyi, että mikä lankakimppu sulla on kaulassa.

Iltapalaksi tein (huom. “teiN” ei “teimME”) kukkakaaliparsakaalipekonicashewpähkinäsipulimajoneesisinappimustapippurisuolasalaattia. Kaikki söivät. Leevi söi pekonit ja pähkinät, ja sanoi, että hän voi syödä yhden parsakaalinkin, jos saa lisää pekonia ja pähkinöitä. Vastaukseksi hän sai vain ähkinöitä.

Iltapalan jälkeen Martta oli luotettavimman tietolähteen mukaan noussut pesuhuoneen penkille ja ruvennut riisumaan villapukuaan samalla kun oli leikkinyt Leevin kanssa “sano lakka” -leikkiä. Hänellä oli juuri hihojenpoisto-operaatio käynnissä kun hän horjahti ja tippui kasvoilleen lattialle. Toinen etuhammas meni kolmeen osaan, joista yksi osa tippui heti pois. Huomenna menemme hammaslääkäriin. Martta oli ilmeisen tyytyväinen saamaansa huomioon ja hoivaan ja kävi näyttämässä hammastaan minulle ja sanoi, että häneltä meni hammas poikki ja hän menee huomenna lääkäriin ja saa kepit.

Salli istuu nyt sylissäni ja repii  suutani ja poskiani ja hymyilee. Nyt hän puklasi kaulassani olevaan lankakimppuun.

Minä ja mieheni Samuli J. Sorvari lähdemme levolle jälleen yltäkyllämystyneinä päivän antiin. ÖITÄ!

Ja sitten leikitään. Leevi on Robin Hood, Martta on veli Tuck, äiti on Pikku-John, Salli Alan a Dale ja isä tietysti Nottinghamin sheriffi. Martta juoksee tämän tästä äidin luo nojatuolin viereen ja kysyy, että “mikä minä olin?” “Veli Tuck”, on vastaus ja sitten kysytään että mikä äiti on, ja kun äiti ilmoittaa olevansa Pikku-John niin sitten halataan. Jos ei muisteta heti halata, niin veli Tuck kyllä muistaa muistuttaa.

Martta on kovapäinen kaksivuotiaaksi. Mutta äiti on ovela. Hän on keksinyt, että päiväunille mennään Sherwoodin metsään ja siellä tapahtuu tänään jänniä juttuja. Jos veli Tuck ei tottele, niin Pikku-John sitten itkee. Äiti on huomannut, että Veli Tuck on vähäsen tottelevaisempi kuin Martta. Siis vähäsen. Välillä äiti tarvitsee apua, täytyy vaikka tuoda Sallille ei kun Alan a Dalelle lelu. Joskus Martta on reipas ja tuo lelun, ja antaa heti myös ohjeen: “Tano hyvä veli tuk!”

Yhtenä iltana kello oli paljon, äiti oli väsynyt ja istui jo hyvin kumarassa nojatuolissaan. Äidillä oli vaippa sylissä, mihin hän yritti pyydystää alastonta Marttaa. Se oli aika epätoivoinen tehtävä äidille, jolla ei vielä toinen jalka kantanut sitä vastoin kun pyydystettävällä kantoi erittäin hyvin jokainen jalka ja käsi joita näytti olevan paljon kun ne heiluivat sinne ja tänne ja tuonne. Pikkuinen vikkeläliikkeinen tyttö kävi sieppaamassa juuri nukahtaneelta vauvalta tutin suusta. “Tano huono veli tuk!” “Tutti takaisin ja heti”, yritti äiti mutta huomasi pian että ensin on tosiaankin sanottava “huono veli tuk”. Lopulta tuo pikkuinen alaston munkki laittoi ihanasti tutin Alan a Dalen itkevään suuhun, ja taloon laskeutui siltä osin hiljaisuus. “Tano hienoa veli tuk!” “Mikä julma olento”, ajatteli äiti itku kurkussaan ja tyhjä vaippa sylissään samalla kun munkki viipotti juoksujalkaa aivan väärään suuntaan ohjeistaen että nyt pitäisi sanoa “iliootti veli tuk!”

Muutamia kertoja olen kyllästynyt ja jättänyt kepakot unholaan. Ajatellut, että nyt saa tämä höpötys riittää, ruvetaan elämään kuin ennenkin. Olen noussut viileän tyylikkäästi ylös ja lähtenyt kävelemään. Kyllä se tuo jalka kantaa, kuten mikä tahansa suora keppi, miksi ihmeessä muka ei kantaisi. Ensimmäinen ja toinen askel ovat hillityn varovaisen rauhallisia, mutta lopulta iskee väsy siihenkin pelleilyyn ja linkkasen mummomaisesti hypähdellen nopeasti taas noiden armorikkaiden keppien turviin.

Toisinaan väsyn totaalisesti. Nyt loppu! huudan mielessäni ja rupean saman tien itkemään mielessäni kun ei ole mitään undonappia jota voisi painaa. Samulikin on väsynyt totaalisesti sen kymmenen kertaa. Hommat kyllä hoituu, pyykit on pestynä ja viikattuna ja tiskit tiskattuna ja eläimet ruokittuna ja lapset pestyinä ja niistettyinä. Mutta lopussa hän on, sen näkee sokeakin, koska kerran minäkin näen sen. Kyllä sen kuuleekin, välillä oikein hyvinkin, mutta tuo musta pilvi tuossa naaman edessä on kyllä niin selvä merkki jostakin huolestuttavasta, että ei mikään. Pilvi on ja ääntä lähtee juu, mutta hommat hoidetaan, vaikka taivas tippuisi niskaan, siitä lähdetään kun kerran siihen on tultu. Ja on se mahtava asia että hommat on hoidossa.

Minä en vielä selviä ilman apujoukkoja. Periaatteessa pystyn hoitamaan Sallia, kunhan vain saan siirrettyä hänet vaipanvaihtopisteeseen ja kaikkiin tarvittaviin paikkoihin. Kissaemon poikastenkantotyyli on käynyt mielessä, mutta vielä tilanne ei ole ollut niin säälittävä että sitä olisi kokeiltu. Viisi eri apuhoitajaa on ollut jo kylässä, ja huomenna tulee kuudes. Meidänpä kunnassa on kodinhoitajia perhetyössä, ja niitä on käynyt tässä päivänä muutamana, lällällää. Huolehtikaapa sinne teidänkin kuntaan tällainen kodinhoitopalvelu! Varsin erinomainen asia on kerta kaikkiaan kuitenkin tämä naapuriapu ja ystävien ja tuttavien muistaminen hädän hetkellä. Se jos mikä on lämmittänyt mieltä ja antanut valtavasti voimia. Apua on tarjottu moneen kertaan ja sitä on myös saatu, pyytämättäkin. Että sitä on mielissään, kun joku välittää, vaikka avun vastaanottaminen on taitolaji sekin. Kyllähän me jotenkin pärjätään tässä itseksemmekin, mutta kyllä ne nakkikeitot ja kinkkukiusaukset ja pullat ja rieskat ovat menneet kaupaksi kuin vettä vain!

Jospa tämä kaikki opettaisi meille jotakin, ja vielä parempi jos oppisimme vähän siitä oikeasti. Monena iltana olemmekin Sampan kanssa miettineet, että mikä tämän kaiken tarkoitus on. Siihen on monta hyvää ja oikeaa vastausta, ja yksi on sellainen, jonka oikein jämerästi typistettynä menin esittämään sunnuntai-illan pöytäseurueelle goudajuuston rohkaisemana. Tämä kyynärkeppi -operaatio on tapahtunut nimittäin ilmiselvästi sen vuoksi, että Samuli saisi Oppia* ja minä Lepoa**.

*Ison perheen isälle tekee hyvää ottaa välillä “kotiäidin” paikka perheessä, pidemmäksi aikaa. Ei tarvinne perustella.

**Kotiäidille tekee hyvää saada leikkiä välillä vapaaherraa ja istua nojatuolissa miettimässä mitä sitä seuraavaksi lukisi tai neuloisi.

Ps. Muuten, pienenä vinkkinä kaikille äiti -ihmisille, älkää missään nimessä loukatko itseänne äitiyslomalla. Lääkäri voi antaa mukavasti reilustikin sairaslomaa, mutta mitä se merkitsee kotiäidille? Kukaan ei sitä vauvaa tule teidän puolestanne hoitamaan ainakaan verovaroilla. Itsehän ne on synnytetty, ja itse ne hoidetaan vaikka olisi sitten kolme raajaa irtipoikki kerralla. Loogista niin kauan kun ei vertaa. Vakuutuksetkaan eivät tämmöiseen tilanteeseen ole varautuneet.

Äitillä oli tänään töitä vähäsen päivällä, ja Heinin piti tulla hoitamaan. Mutta sitä ennen äiti laittoi meille jukraa ja mysliä ja otti ite omenan ja puhelimen ja meni yläkertaan ja sanoi, että sen pitää soittaa kahdelle tätille. Me ei jaksettu syödä yksin vaan otettiin jukralautaset mukaan ja omenatkin kun äitikin otti ja mentiin kans yläkertaan. Salli oli sängyllä ja se on ihana pieni tyttö ja mun aina pitää mennä sen kanssa leikkimään. Me laitettiin omenat ja lautaset siihen sängyn reunalle ja mää pomppasin heti parkouralla siitä niitten yli Sallin viereen. Äiti oli puhelimessa ja nousi ylös ja otti musta kiinni, se aina luulee että mää hyppään Sallin päälle, vaikka mää hyppäänkin siihen viereen, eikä Sallia satu yhtään, muuta kuin joskus jos on vähän liian kova vauhti. Äiti laittoi heti jukrat ja muut pöydälle ja rupes työntämään meitä pois huoneesta, mutta me ei haluttu mennä pois, meillä oli nälkä ja Sallikin itki kun minä en saanu enää leikkiä sen kanssa. Äiti pyöritteli toista kättä sillain jännästi ja yritti pitää puhelinta itestään siinä korvan välissä, että se vois ottaa Sallin ja laittaa meitä pois. Onneksi se antoi meidän kuitenki syödä siinä vähän jukraa ja omenaa, Martan paita ja kädet oli sitten jukrassa ja ne piti pestä ja äiti sanoi tätille että heippa ja lähti kantamaan Marttaa alakertaan.

Äiti yritti olla tietskalla, kun sen piti tehdä työhommia, mutta me haluttiin kattoa tiernatyttöjä. Äiti sanoi että leikkikää sitä uimaleikkiä, ja me ruvettiin heti leikkimään, se on niin hauska leikki. Siinä on kyllä paljon työtä kun pitää ihan ekana työntää tuvan penkki sinne sohvaan kiinni, sitten kaataa keinutuoli siihen päälle ja siitä aina tulee kova ääni. Se pulpetin tuoli on helpompi kaataa, se kaatuu ihan hiljasesti. Mun pitää tehä aina kaikki kovat hommat, Martta ei millään jaksais mitään painavia jakkaroita kantaa niin pitkiä matkoja kuin minä kannan. Martta kyllä osaa laittaa taljoja ja vilttejä ja tyynyjä. Sitten pitää hakea kelluttimia ja uimarenkaita, niissä joissakin on reikiä mutta remppahuoneessa on semmoinen teippilaatikko missä voi olla hyvää korjausteippiä. Mää en löytäny sitä harmaata teippiä, mutta oli semmoista ruskeeta paperista, pyysin että äiti paikkaa uimarenkaan. Äiti heilutti vain päätään ja imetti Sallia. Mää otin sitten yhet eripariset ehjät kelluttimet, Martta rupes käyttään sitä teippiä. Mutta ei uimaleikissä oo yhtään kivaa jos ei saa olla uikkareita. Mulla on semmoiset tulenväriset, ja mää laitoin ne. Äiti sanoi että ei saa ottaa sukkia pois. Martta penkoi kaikki uikkarit ja kelluttimet, se ei meinannu löytää omia uikkareita.

Äiti yritti siivota, mutta meijän leikkejä ei saanut tietenkään, eihän me oltu ehitty yhtään leikkiä vielä. Sitten me haettiin juomapullot, kun rannalla pitää olla juomista. Ei ollu muita ko tuttipulloja, kummallekin riitti omat. Meni aika kauan ennen ku mää sain kuntoon ne pullot, mutta sitten Martta ei suostunu ruveta rantaleikkiin vaan rupes vauvottelemaan ja sössöttämään ja yritti varastaa mun pullon kun se oli jo juonu oman. Tai ei se ollu juonu, siitä sen pullosta oli vaan vuotanu kaikki vedet siihen sohvalle. Mää löinki Marttaa kun se ei ikinä tottele mua, ja Silloin äiti kuiskas sika kovalla äänellä että Tonttu Torvinen näki varmasti kun sinä löit, se kertoo sen kyllä joulupukille. Äiti kuiskailee kun sen pitää parantaa sen käheä ääni. Se on ihan hyvä ettei se huuda, mutta sen ilmeet ei oo kovin kivan näköiset. Äitillä oli joitakin papereita, mihin se kirjotti nimiä ja muita, ja se ei antanu Martan piirtää niihin. Minä oisin halunnu värityskuvia mutta muste oli loppunu, ja äiti lupas tulostaa punaisella värillä jos ensin siivotaan uimaleikit. Onneksi äiti auttoi, kun ne on ihan sika raskaita ne kaikki tuolit ja muut, ja tyynytkin on niin tympeitä kun ne ei millään meinaa osua sohvalle kun niitä yrittää heittää. Äiti sanoi että pitää olla vähän siistimpää kun Heini tulee, ja sitten me mentiin tulostamaan. Halusin sotakuvan, mutta niitä oli niin sikana etten mää tiennyt, mikä olis paras. Äiti sanoi että äkkiä joku, mutta aina kun meinasin jonkun valita, niin se tuntuikin paljon huonommalta kuin ne muut kuvat siinä ympärillä. Sitten me otettiin semmoinen suorana seisova sotilas. Mutta äiti ei osannutkaan laittaa sitä punaseksi, kun meillä on uusi tietska, ja sillä ei voinut, ja äiti oli tosi väsynyt, ja se sanoi että voi basjuu. Silloin mää arvelin että kyllä se basjuu on vähän ruma sana sittenkin.

Jos ei äitiys aina oikein onnistu, niin sekös hermostuttaa. Kun ei jaksa lähteä lasten kanssa ulos tai kun ei jaksa leikkiä tai keksiä ohjattua toimintaa lapsille. Kun välillä motivaatio on tosiaan finaaleissa, niin kuin Fingerporissa se kissa. Kiinnostais tehdä kaikkea muuta kuin tätä hommaa. Mutta tosiseikkahan on, että turha yrittää mitään muuta. Silloin räjähtää talo, lapset ja lopulta äidin neulehommatkin.

Tänään oli kuitenkin mukavaa, kun pääsimme ulos. Kuvitellun vankisellin ovi aukesi yllättävän sujuvasti ja ulkopuolella oli elämää, vaikka asumme nykyisin marraskuussa. Maa oli hennosti valkoinen ja aurinko näkyi sumuisen taivaan läpi. Leevi haki varastosta ihan itsestään vanhat kaksostenrattaat ja siihen paketoitiin Salli tutti suussa ja Martta, jolla ei vielä ollut tutti suussa. Postilaatikoiden kohdalla huomasin, kun piti pysähtyä tyynnyttelemään itkevää Sallia, että tutti oli siirtynyt itotitkon suuhun. No sitä samaa väliä se tutti sitten ramppasi lopun ulkoilua, suusta suuhun. Onneksi Salli oli jo sikiunessa leikkipuistoon saavuttuamme, joten jätin tuttiasian Martan huomaan, jolloin Martta luonnollisesti hylkäsi tutin ja heitti sen hiekkalaatikkoon.

Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jolloin aion aloittaa uudenlaisen elämän. Lopetan karkin syönnin, käyn säännöllisesti lenkillä, ulkoilemme myös lasten kanssa päivittäin. Päiväkahvilla syön vain yhden pullan tai kakun tai keksin, ja herään aamuaskareisiin ennen lapsia. Käytän aina kestovaippoja lapsilla, kertakäyttövaipat siirrän autoon odottamaan käyttöä jossain matkalla. En äkämöi kellekään, en huuda enkä hauku, en edes miehelle. Enkä koskaan soita Sampalle koulupäivän päätyttyä, että missä sitä luurataan. Lämmin, terveellinen ja alusta asti itse valmistettu ruoka on valmiina kaksi kertaa samaan aikaan joka päivä. Teen joka ilta 50 vatsalihasliikettä. Venyttelen itseni vetreäksi säännöllisesti. En jätä koskaan petejä petaamatta enkä tiskejä odottamaan myöhempiä aikoja. Otan rennosti ja hyväntuulisesti, tietysti, sillä jos kaikki nämä uudistukset toteuttaa, niin mikäs sen mukavampaa. Ja Huom! Teen näin joka ikinen päivä, aina elämäni loppuun asti.

Jossain syvällä mietteissäni en kuitenkaan usko tuohon kaikkeen hyvistelyyn. En usko, että olisin sen onnellisempi, vaikka tekisin kaikki prikulleen ja tarkasti niin kuin olisi ihanteellista. Nimittäin jo alttarin ääressä joskus yhdeksisen vuotta sitten minun annettiin ymmärtää, että elämässäni tulisi olemaan sekä hyviä että pahoja päiviä. Tähän mennessä pahat päivät ovat olleet äkämöimistä, riiteleviä lapsia, kiirettä, ravaamista, väsymystä, tiskaamattomia tiskejä, liian makeaa ja epäterveellistä ruokavaliota, lenkkejä ja ulkoiluja jotka ovat jääneet haaveeksi, sekä tekstiviestejä miehelle töihin, joissa lukee että “ressi mää en jaksa enää sekuntiakaan, mihin mää karkaan noita tuhannen tenavia, tuu ukonjäröke kotiin ja heti”. Kun tuollaisia ovat siis huonot päivät nyt, niin kyllä minua hirvittää edes ajatella, minkälaisia ne pahat päivät olisivat, jos ne eivät olisi kaikkea tuota tuttua tuoksinaa ja tuhisemista. Jotain viiltävän ja pelottavan kauheaa varmasti.

Joten minä tyydyn siihen, että vain silloin tällöin yritän jotain erittäin täydellistä. Muulloin olen ihan iloinen, kun olen vain tällainen kuin olen. Aina ei jaksa kaikkea tehdä just niin kuin oppaissa sanotaan. Mutta se oli mukava oivallus, kun hoksasin, että siitä ei tarvitse kuitenkaan repiä pelipöksyjä välttämättä. Pöydältä voi raivata muovailuvahamurut ja pelit ja pensselit sivuun toisella kädellä, ja toisella voi houkutella metelöivän pikkuväen toiselle puolelle huushollia vaikkapa dominokeksien avulla. Siihen raivaustyömaan ääreen voi sitten ihan rennosti istahtaa juomaan kahvia, ja ihan hyvin voi hymyilläkin. Kukaan ei sitä kiellä. Tai jos joku yrittää, niin sanokaa, että minä olen luvannut.

Ulkona elämä useimmiten hymyilee. Nyt olen sisällä. Leevi makaa sängyllä, repii paperia ja marisee: “mää haluan kaverin”. Leevi rukka, kaverit kaukana ja tytöillä uudet intressit. Olen miettinyt, että josko Leevi lähtisi osapäivähoitoon Eilalle. Mutta ei kuitenkaan, siitä ei olisi minulle sanottavaa hyötyä, kun Martta kuitenkin tarvitsee myös kaveria. Leeville siitä voisi olla hyötyä kylläkin. Mikäköhän olisi oikea ratkaisu? Martta pissasi juuri housuun, vaikka käytin pöntöllä vasta. Hän on muuten mukava tytteli, mutta muuttunut vauvan tulon jälkeen eri ihmiseksi, nimittäin isosiskoksi, ja mustat on sukat. Talossamme asuu siis nykyään oikea täystuho. Kun imetän, L ja M hyökkivät joka puolelta kimppuun kuin ampiaiset. On tukalaa, pyykit odottavat ja ruoka myös. Täällä sisällä ei oikein mikään suju.

Muuttaisi ulos kokonaan.

Mutta joka tapauksessa, eiköhän tämä tästä, kun on kerran merkkipäiväkin! (Kiitos Mire muistutuksesta.)

Samuliahan tympäisee ja varmaan hävettääkin vieraiden aikana. Mutta täytyy sanoa, että hän on muuttunut. Ennen häntä tympäisi ja hän suuttui, kun minä suutuin. Nykyäänkin häntä tympäisee ja hän suuttuu, mutta vain vähäksi aikaa, ei enää koko viikoksi. Hänestä on hauskaa mainita jotakin jostain hormoneista  tai siihen suuntaan. Minustakin olisi hauska jos voisi syyttää hormoneita eikä itseään tai mikä pahempaa, miestä tai lapsiaan, joilla ei ole mitään tekemistä hormoneiden kanssa. Mutta miten juuri minulla on niitä hormoneita sitten niin paljon mutta naapurin äidillä ne ei näyttäis vaikuttavan mitenkään? Liian paksua minulle, ei mene läpi. Syy on minussa. Olen liian vaativa, lyhytjännitteinen ja laiska. Vätys, niin kuin mieheni eilen eräässä debatissamme loksautti. No, ehkä vätys mutta en ainakaan vetäytyvä, ajattelin minä.

Salli -vauvamme on ollut ja on edelleenkin huomiotaherättävän suloinen lapsi. (Äidin huomion hän ainakin herättää, pari kolme kertaa yössäkin päivähuomioiden lisäksi.) Aina ällistyn uudestaan, kun uusi elämä syntyy. Mistä ihmeestä tätä suloisuutta riittääkään maailmaan? Isänsäkin herättänee huomiota omalla tavallaan. Sori vain, Samppa.

Sitten vielä yksi asia, olkaa hyvä vain. Se, että minua ahdistaa kovasti, kun en ole riittävän hyvä kasvattaja. Minulla ei riitä hermot eivätkä äänihuulet. Ääni käheytyy ennen kuin olen saanut sanottavani perille. Ehkä lopulta kaksinkerroin puoliläkähtyneenä saan asian menemään lasten järkeen, tai siihen missä sen olettaisi kullakin olevan. Siinä on vain se pointti, että seuraavana päivänä huomaa, että sen sanottavan olisi aivan hyvin voinut äänittää cd:lle ja painaa tänään ja kaikkina seuraavina päivinä vain tyynesti play -nappia ja seisoa hiljaa soittimen vieressä kädet puuskassa ja silmäluomet rennosti puoleenväliin alas vedettyinä.

Kun niin paljon pitäisi pärjätä yksin. Miehen mielestä on suurta tuhlausta, jos kaksi vanhempaa hoitaa viittä villiä vilperttiä. (Tai no siis neljää vilperttiä ja yhtä vauva-perttiä.) Täytyisi olla kustannus- ja aikatehokas kuin turbovatkain. Mutta tehän tiedätte hyvin, etten minä ole. Olen haaveilija ja paasaaja ja tyhjänpuhuja ja -nauraja, mutta en tehokas. Tiedätte hyvin myös, että Samuli taasen on todella tehokas. Tehokas ja minä samassa juoksupyörässä, ei meinaa onnistua. Miten tämänkin dilemman ratkaisisi?