Silloin kun yhdessä ihastelimme ensimmäistä kääröämme, kun raportoimme toisillemme tarkasti hymyt ja kielennäyttämiset ja vaippakuulumiset ja kaikki, mielessä kävi että näinköhän sittenkin kun taloon tulee viides, saatikka kuudes. Nyt on taloon tullut kuudes, ja sanon, että juuri näin.

Tämä poika ei ole mikään tyhjännauraja. Toki hymyjä on näkynyt, mutta ei läheskään niin runsaasti ja aikaisin kuin vaikkapa isoilla siskoillansa. Se onkin poika, ja se on tullut veljeensä. Se tietää että mies tulee räkänokastakin ja niin edelleen. Mikä se, hänhän hän on. Olemme asettaneet pojan sänkymme keskelle iltaisin ja siinä hän on maannut ja säteillyt niin että se melkein soi. Pieni poika, niin suurenmoinen. Me olemme paistatelleet siinä säteilyssä ja katselleet punertavia näppyläisiä poskia, vielä pienempää Sorvarin nenää, suloista suuta ja suuria silmiä. Kaunis lapsi!

Isommat ovat pitäneet syyslomansa ja käyneet koulua ja ottaneet kännyköillään kuvia vauvasta näyttääkseen opelle. Ja pitäneet sylissä ja hoitaneet, tuoneet tuttia. Isäkin ehti olla lomalla. Martta ja Salli ovat myös ehtineet kaikenlaista. Kun äiti on puhelimessa, pöytäliinat vedetään lattialle ja mennään nukkumaan vauvan “viereen” vaunuihin. Ja rasvataan tukka isosiskojen huulihoiteella. Ja leikataan sukkiin toiset reiät, “pittusen vaan”. Miten nelivuotiaskin voi olla niin pahankertaisen holtiton? Lukemaan opetteleva, älykäs ja hoksaava tyttö tekee tämän tästä typeryyksiä, jotta äiti ei vain unohtaisi huomata.

Nyt olisi toisen syysloman tarpeessa. Onhan sitä kun meille on tuppautunut kuusi ihmistä kysymättä asumaan, salakavalasti, ihan huomaamatta. Muina miehinä tulleet kultatuolissa sisään ja ruvenneet pesettämään pyykkinsä meidän pesukoneessa. Nytkin kuivaustelineellä roikkuu pienenpieniä paitoja ja sukkahousuja isojen vaatteiden välissä niin kuin ei mitään. Huh huh.

Olenhan minä ollut väsynyt. Monenmoista pyörii mielessä öisin kun herää vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Kuoroasiat ja kotiasiat ja lasten soittotuntiasiat. Ja tämän elämän asiat. Niitä on järkevä pyöritellä, mutta eihän ne siitä miksikään mene, pyörittelystä. Päivällä vain väsyttää enemmän. Pitäisi hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, tehdä hommat ja rästihommat. Mutta miten tekee kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki saattaa olla illalla kello 21.45? Lukemiset ja kirjoittamiset ovat jääneet taka-alalle. Nyt on tällainen vaihe. Positiivista kun elämä on näin vaiherikasta!

Kiitokset kaikille muistamisesta, onnentoivotuksista ja kaikesta. Onnea tarvitaan, ja ollaanhan sitä saatukin. Sampan työkaveritkin muistivat lahjalla ja kortilla, jossa oli runo jossa oli säe “lapsi lahja taivainen”. Hymyilytti ja lämmitti pitkään työtovereiden hienotunteisuus ja huomaavaisuus. Vielä kun sylissä minua tapitti tummansinisillä silmillään ja suu suipollaan poika, joka kyllä ei ole voinut tulla mistään muusta kuin taivaasta. Niin ihana se on!

Onhan tuo oleminen siitä tasaantunut ja lomaviikko kulunut. Tällä viikolla on i-syysloma ja ensi viikolla syysloma. Vauva ei ole vielä syntynyt, ei ole poikaa vielä suotu. Mahani on iso. Tuntuu että alkaa syntymisen ajat mennä ohi ja maha rupeaa pienentymään. Jos ei syntyntyt eilen niin tuskinpa vain tänäänkään. Saatikka huomenna.

Isäntämies siirsi tänään monisataakiloisen puuhellan paikoilleen. Alkuviikosta hän valmisteli alustaa ynnä muuta ja tänään muurasi reikää sopivamman kokoiseksi seinässä. Oli tarkoitus pyytää apumiehiä kantamishommiin mutta kun on järkeä päässä, saa hellan liikkumaan yksinkin. Kiskot vain alle ja vipuvarsi käyttöön. Muutama tunti meni ja tuli rakot käteen, ja ulkona paistoi välillä aurinko ja välillä oli harmaampaa. Eilen käytiin makuuhuoneen ovella mainitsemassa, että minäkin makaan sängyssä kuin joku korsteeni. En tiedä mikä korsteeni on mutta pakko oli laittaa kyynärvarsi kasvojen peitoksi ja purskahtaa nauruun. Illemmalla isäntä palasi kaupasta ja toi kuusi pientä limonaadipulloa mukanaan ja sanoi että tänään saunotaan viimeisen kerran tällä porukalla. Ja niin me saunottiin, kovassa metelissä ja iltavillingissä. Kun lapset tajusivat, että pullot ovat omia, niin alkoi säästely ja pihistely. Pari kertaa limukkaa kaatui lauteille, pärskähtäen ja sihisten. Saunatonttu oli vesitynnyrin takana ja aikoi puraista kaikkia jotka eivät ole rauhassa. Pienemmät rauhoittuivat mutta isommat menivät vuorotellen työntämään nenänsä nurkkaan ja alkoivat kovalla äänellä voivottelemaan kun tonttu niin kipeästi puraisi! Saunottiin siis kuin viimeistä päivää.

Hella on kuulemma ruma. Ei muodoltaan eikä muutenkaan olemukseltaan, mutta luukkujen väri, se on beige. Minä tuskittelin että jos olisi tarpeeksi ruma, niin silloin se voisi olla jopa hieno. Tuli kuitenkin mieleen kiitollisuus, että onneksi se ei ole tumman mintunvihreä niin kuin yhdessä myynti-ilmoituksessa. Ihmettelin että eikös beessi ole porvarillinen sävy. Kyllä ne luukut varmaan maalataan, vaikka minulle on tärkeämpää vain että on puuhella. Se on tuo isäntä niin tarkka esteettisessä mielessä. Toinen ongelma on siinä, että muhevan puuhellan viereen ei näytä passaavan mikä vain sähköhella. Ehkä passaisi semmoinen Opera retroliesi, jos semmoinen löytyisi kirpputorilta. Epäilen ettei löydy. Ehdotinkin, että jos yritettäisiin pärjätä ilman sähköliettä. En saanut vastausta. Kolmanneksi mietitään, että uskaltaako lieden taustaseinäksi laittaa valkoista laattaa ja saumaa. Vai olisiko muita vaihtoehtoja?

Nyt en osaa ajatella tulevaisuutta kovinkaan pitkälle eteenpäin. Tuskallista kun voisi oikeastaan suunnitella valmiiksi jo kaikenlaista, mitä pitäisi. Mutta sen verran jännittää tulevat koitokset että en kykene keskittymään mihinkään. Martan ja Sallin kanssa olemme laulaneet ja yrittäneet kutsua vauvaa esiin. “Tule pittu poitavauva sieltä, tule tänne minun syliin!” Salli taputtaa mahaa ja piipittävällä äänellään, suu tötteröllä anelee. Navasta kuulemma mahtuisi tulemaan. Kyllä minä ainakin tulisin jos noin kauniisti pyydettäisiin.

Meillä on tänä keväänä ollut pihalla elämää. Ollaan silputtu risuja ja oksia. Sitten kuljetellaan ne ämpäreillä ja kottikärryillä puiden ja pensaiden juurille. Siirsimme tässä viime viikolla tontin laidalta saunan lähettyville tuomiakin. Siellä ne nyt kukkii, saa nähdä kukkiiko ensi vuonna. Olen ostanut ruusupensaita ja tyrnilapsukaisiakin. Vadelmat on vielä jossakin kaupassa, mutta ne laitetaan tänä vuonna, meni syteen tai saveen. Mieluummin kuitenkin muhevaan multaan suojaisaan paikkaan. Lapset ovat mukana touhuissa, pienimmät eniten. Jostakin syystä isompia ei enää hommat kiinnosta itsestään, täytyy käskeä ja komentaa, ja sitten tapahtuu ehkä. Pienempiä ei tarvitse käskeä, he tekevät paljon enemmän kuin ehdimme valvoakaan. Eilen Salli kantoi kahdessa kymmenen litran ämpärissä tomerasti haketta pihan toiselta laidalta toiselle. Sitten hän kaatoi sekaan vettä ja sekoitti. Sen jälkeen tulikin naapurin Topi-koira kylään ja Sallihan innostui. “Tipo! Topi! Tänne Topi!” Nallekin toki innostui, ja niin siinä sitten lennettiin. Salli touhusi perässä ja kaatui muutaman kerran koiramelskeessä. Mutta sehän ei hidastanut, taas tyttö pyyhälsi mekossaan ja kädet vain viuhtoivat edessä ja takana. Ilmankos ne olivat illalla mustat.

Täällä on paljon punkkejakin. Lapsille eivät punkit ole tarttuneet, mutta eläimiin, varsinkin kissaan ovat. Kissa ei syö valkosipulia. Me syömme. Liekö haisemme, en tiedä, mutta noin joka toinen päivä on sellaista ruokaa johon voi puristaa kynnen jos toisenkin. Valkosipulin on sanottu pitävän myös muita eliöitä loitolla, kuten kihomatoja. Mustikatkin pitävät. Kävimme jo Martan kanssa katsomassa mustikoiden tilannetta. Oikein hyvältä näytti tässä vaiheessa, kunhan nyt vain lämmintä riittäisi ja pörisijät uskaltautuisivat koloistaan mettä maistelemaan.

Väsymystäkin meillä on, eikä ihan vähän. Siis minulla. Siksipä epäröin ottaa vuohikuttua meille kileineen, vaikka siihen voisi olla mahdollisuus. Onhan tässä muutakin puuhaa. Keittiö hajotetaan ensi viikolla ja sitten odotellaan uuden ilmestymistä. Meille tuleekin kesäkeittiö kodinhoitohuoneeseen, mikä tuntuu kodikkaalta. Mikä hullu minäkin olen, kun innostun aina kun täytyy elää poikkeustilannetta. Mukava kun saa sulloa astiat ja kattilat tilapäismajoitukseen ja keittolevyn, kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen pyykkikoneen päälle. Muovipressu keittiönovessa ja jääkaappi tukkimassa tietä pesuhuoneeseen luovat tunnelmaa. Ehkä väsymys lakkaa kun päästään tositoimiin, ja palaa kun tositoimet ovat ohi. Eikö näytäkin valoisalta? Onneksi on tositoimia näköpiirissä myöhemminkin.

Kun on äiti kertaa viisi, niin joutuu tekemään monenlaista hommaa pikku pätkissä. Saa hakata halkojakin, jos haluaa, mutta ei tarvitse kovin pitkään. Jos väsyy, niin aina löytyy jokin tosi hyvä syy miksi täytyy nyt lähteä Sallin kanssa keinumaan tai iltapuuroa keittämään. Vaihtelevuutta riittää. Usein harmittaa, kun mitään hommaa ei saa tehdä rauhassa. Ei mitään! Mutta sitten jos joutuukin jonkin ison työlään homman tekemään alusta loppuun, tuntuu että eipä tuo nyt niin haittaisi, jos joku nyt huutaisi vaikka että pyyhkimään.

Voin kylvää siemeniä purkkeihinkin niin, että tänään muutama auringonkukansiemen ja eilen noita unikonsiemeniä. Minä kylvin idänunikkoja. Isoja monivuotisia kukkia, jotka kukkivat vasta toisena tai kolmantena vuonna. Harmikseni tulin tietämään sen vasta kylvön jälkeen. Ei jaksa nimittäin odottaa kahta vuotta. Mutta sitten ajattelin, että toisaalta, eipä haittaisi jos maasta punkisi joku kukka tänä kesänä, jonka olisin kylvänyt toissakeväänä. Joten ajattelin, että hoidan idänunikkoni kunnialla penkkiin asti. Jospa ne sieltä joskus. Olen suunnitellut kaunista perennapenkkiä terassin eteen. Terassia vasten valkoista pohjoista köynnösruusua ja siihen eteen sitten jotain muuta. Minulla ei ole vain hajuakaan, miten perennoja hallitaan, tai siis niitä rikkaruohoja siellä välissä. Ja miten erotan idänunikontaimet saviheinästä? Täytyykö kaikki istuttaa viivasuoriin riveihin ja piirtää tarkka kartta koko komeudesta? Että tietää mistä voi kitkeä. Saapa nähdä tuleeko sitä penkkiä. Jos jonakin kesänä ainakin.

Mansikkamaata haluaisin laajentaa ja pitkulaisen vadelmapenkinkin tehdä. Ja toki kasvimaa! Maa-artisokka on muuten monivuotinen mukulakasvi, jota ei tarvitse kuulemma paljoa hoitaa. Voissa paistetut maa-artisokanviipaleet ovat herkkua. Jos laittaisin pari mukulaa maahan. Sieltä se sitten punkisi kesä kesän jälkeen ylös aina tuomiopäivään asti. Minä en sitä hävittäisi.

Jos joku kerrostalossa haaveilee (vanhasta) omakotitalosta ja isosta pihasta ja perheestä ja eläimistä ja onnesta siihen päälle niin kuin minä tein silloin yli kuusi vuotta sitten, niin suosittelen: toteuta haaveesi. Elämä on tyystin erilaista näin kuin kaupungissa. Tyystin, aivan ja täysin. Sata kertaa työläämpää ja sotkuisempaa ja mielekkäämpää. Ihanampaa. Haisevampaa ja karvaisempaa, mutta onnellisempaa. Väsyneempää ja kärttyistäkin, mutta kuka sanoo ettei olisi väsynyt ja kärttyinen aina silloin tällöin, ei varmaan moni kaupunkilainenkaan. Ja lapset. Miten erilaisen kasvun he saavat elämälleen, kun kantavat puita pinoon ja kahlaavat päiväkausia ojissa, rakentelevat majoja ja keräävät soraa ämpäriin ja vievät sitä kanoille. Erilaisen. Sen kyllä tunnustan, ettei muuten kasvatus ole mennyt kovin nappiin. Mutta eivätpähän istu vain tietokoneen ääressä päiväkausia, vaikka muita virheitä tulisikin.

Lopuksi haluan sanoa, että en nyt sano vaaleista enkä tsunameista mitään. Vaan siitä, että alituisesti jäytää mieltä yksi toinen hyvin ajankohtainen asia. Lasten ja nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja niin edelleen. Se on nyt hyvinkin ajankohtaista, vaikka olemmekin myöhässä. Kymmenen vuoden päästä lienemme vielä enemmän myöhässä. Haluaisin antaa kotitehtäväksi kaikille yhden ison asian. Ottakaa selvää riippuvuudesta ja puhukaa siitä. Kuinka vakavaa ja ongelmallista riippuvuus voi olla pahimmillaan? Voiko joku olla niin syvästi vaikkapa nettiriippuvainen, että se vie työkyvyn? Kyvyn elää normaalia ei-syrjäytynyttä elämää? Minä luulen, että voi. Jos aikuinen ihminen jää johonkin uuteen asiaan koukkuun, niin siitä voi ehkä puhua kevyesti ja se on ehkä ohimenevää. Mitä tapahtuu lapselle tai nuorelle, jonka aivot kehittyvät koko ajan siihen suuntaan mihin hän nuorena aikansa kuluttaa? Vaikeasti alkoholiriippuvaisen läheinen tietää että kyse on elämänikäisestä vakavasta ongelmasta. Samoin voi nuori kasvaa riippuvuuteen, joka tekee kaikesta muusta elämässä jopa mahdotonta. Mitä nuorempi ihminen on, sitä alttiimpi hän on sairastumaan (vaikeaan) riippuvuuteen. Eräs asiantuntija sanoi, että jokainen päivä, viikko ja kuukausi ennen ensihumalaa on nuorelle kullanarvoinen asia. Mitä nuorempana ihminen tottuu juopottelemiseen, sitä varmemmin hänestä tulee alkoholisti. Onneksi vanhempia, jotka sallivat lastensa alkoholinjuomisen, paheksutaan. Valitettavasti vanhempia, jotka eivät kontrolloi mitenkään lastensa netin käyttöä, ei vielä osata oikein paheksua. Haluaisin sanoa sellaisille vanhemmille: ajattele tulevia lastenlapsiasi. Minkälaisen äidin tai isän he saavat? Miten hyvin vaikeasti peli- tai muu nettiriippuvainen vanhempi pystyy antamaan elämän eväitä jälkikasvulleen? En tiedä, mutta varmaankaan ei niin hyvin kuin äiti tai isä, jotka eivät istu koneen äärellä kaiken päivää.

Että anteeksi vain, olen paasannut tästä ennenkin. Mutta kun tämä aihe tarvitsisi paasausta vielä enemmän. Puhutaan nyt eikä sitten jälkiviisaina!

Katkarapupasta oli makoisaa ja Marttakin himoitsi siinä olevaa ravunlihaa niin paljon että päätti myöntyä tarjoukseeni. Oli metka seurata hänen syömistään. Nenä oli miltei lautasen pohjassa kiinni kun hän etsi haukankatseellan pienenpieniä sipulinpaloja, joita piti poistaa tämän tästä katkarapujen kimpusta. Mutta olin iloinen, kun pastat, katkaravut ja maissit tuli syötyä. Sipulia oli kuitenkin verraten vähän. Salli söi kaiken, paitsi maissia joka oli “pahaa” ja lensi lattialle “auvalle”. Nallekaan ei maissinjyvistä piitannut. Minä muuten piittasin kaikesta.

Illalla isäntä kävi ruokakaupassa. Mennessään huikkasin, että ostaa kaikkia kasviksia, muunmuassa maa-artisokkaa ja retikkaa. (Luin juuri silloin kiinalaisia ruokaohjeita vesi kielellä.) Isäntä toi vihanneksia, mutta ei maa-artisokkaa vaan lihapiirakkaa. Minä katsoin häneen ihmeissäni ja hän selitti, että nyt hän osti, kun hän ei ole ainakaan kahteen vuoteen ostanut. Viime syksynä ostit, muistelin minä, mutta isännän mielestä edellisestä kerrasta oli aika tarkalleen vähintään vuosi. Joskus huhtikuun neljäs tai viides se oli kuulemma vuosi sitten. Riidelläänkö, kysyin ja päätimme yhdessä, että ehkemme saa kuitenkaan tarkkaa ajankohtaa ja kellonaikaa selville ihan heti, joten päätimme luopua väittelystä. Söimme iltapalaksi lihapiirakkaa ja kyllähän se maistui.

Aion joka tapauksessa kylvää keväällä multaan maa-artisokan siemeniä. Niistä kasvaneita mukuloita voi sitten harjata puhtaaksi, viipaloida ja paistaa kuumennetussa öljyssä kolme minuuttia ja sen jälkeen maustaa suolalla ja nauttia. Aion kokeilla! Sanokaa te mitä sanotte.

Keittiösuunnitelmissa ollaan päätymässä jonkinasteiseen kompromissiin. Seinään on ehdotettu valkeaksi maalattua paneelia. Minä en tiedä, onko se liian kermavaahtomainen minun makuuni. En tiedä uskaltaako punaisia kaakeleitakaan laittaa. Jos ne alkavat äsryttää?

Nyt illalla olin jo niin kurkkuani myöten kyllästynyt tähän krohisevaan ja yskivään ja huonosti nukkuvaan sakkiin, että luovutin. Siis pilkoin valkosipulinkynsiä sukkiin ja tungin lasten kaulalle ja paitojen alle ja nenien eteen.  Meillähän piti olla parittomia sukkia paljon, sellaisia joille ei ole vuosikausiin löytynyt pareja. Nyt niitä sitten kaivattiin lääkekapseleiksi, mutta niitä ei löytynytkään sukkakorista. Kaikki parittomat olivatkin yhtäkkiä olevinaan sellaisia, joiden parit olivatkin olleet tallessa ihan tässä viime viikolla. Niin ne ainakin yrittivät selittää. No, löysin sentään sukat ja nyt täällä tuoksuu valkosipuli. Haisee siis. Tykkään valkosipulista ruoassa, mutta vaatteissa se jostain syystä oksettaa. Kai tämän kestää. Raportoin sitten aamulla, kuinka monen krohina loppui. Unirikasta yötä kaikille!

Olisiko muuten kenelläkään hyvää ehdotusta kuoromme nimeksi?

Kanaraukat ovat innostuneet hautomaan. Eivät näemmä ole vielä lukeneet biologiaansa ihan kokonaan. Kyllä, hautomalla niitä tipuja tehdään, mutta että ilman kukkoa, voi voi. Elämä on kovaa, sanoin kun ryöstin lämpimät munat tulevien luuloemojen alta pois. Mielessäni päätin että maaliskuun korvalla se pitää uusi kukko saada taloon. Tipuille olisi vientiä keväämmällä.

Älkää koskaan lähtekö retkelle pulkkamäkeen pentumaisen jättikoiran, kolmen pikkulapsen, potkurin, Stigan ja kaakaotermoksen kanssa. Jos siis ette halua nähdä mielessänne palavaa punahehkuista mielikuvaa koirasta, joka on menossa makkaransiivutuskoneeseen. En kerro yksityiskohtaisempaa kuvausta retkestämme. Mutta jos joku tosiaan haluaa tuon mielikuvaharjoituksen toteuttaa, voi kyllä tulla meiltä vuokraamaan pariksi tunniksi tarvittavat tykötarpeet.

Samuli on lähellä böön auttia. Rankan syksyn ja joululoman jälkeen. Mitä minä hänelle keksisin? Toin ensiavuksi kaupasta kokista ja karkkia, vanukasta ja pihvit, mutta saivat vain hetkellisen elämän reaktion aikaan miehessä. Olen ymmälläni. Yritin varovasti ehdottaa että lähtisi Espooseen äitin ja isän hoiviin viikonlopuksi, mutta ehkä se oli minunkin mielestäni kömpelöhkö ehdotus. Miesraukka. (Taidan laittaa kaiken toivoni hänen äkkipikaisuuteensa. Jospa se piristyminen tulisi yhtä äkkiä kuin moni muukin mielentila.)

Minä olen tullut siihen tulokseen, että olen toisinajattelija. Se tulos helpottaa kummasti. Saan ajatella aivan rauhassa mitä tahdon, eikä ole tarkoituskaan että toisten pitäisi olla samaa mieltä. Olen aivan häikäistynyt tästä oivalluksesta. Saan oikein luvan kanssa olla eri mieltä. Ja minähän olen.

Ja unessa salaa ajattelen mielessäni: onneksi kukaan ei huomannut ennen minua. Kamalan itsekästä! Parempihan lampaille olisi jos joku, kuka vain, olisi huomannut lampaiden hädän jo aiemmin. Ihminen on itsekkyydessään raatelevan julma. No, meillä ei ole enää lampaita ja sen vuoksi en ole hoitanutkaan niitä kuukausiin. (Pitäisikö kuitenkin käydä varalta tarkistamassa, jos sinne on jokunen määkijä unohtunut?)

Mistä johtuu että näen tuommoisia unia, taas viime yönä yks kaks? En lampurinaikanani tainnut koskaan unohtaa lampaidenruokkimista. Toki monesti illalla muistin, että ai niin, iltaruokinta, mutta se muistaminen ei tainnut jäädä kertaakaan seuraavaan aamuun. Mikä psykologia tuommoisten unien taakse kätkeytyy? Kertokaapa te viisaammat.

Toinen on tuo raksakammo. Kammoan rakennuksia, keskeneräisiä. Jo kuvat jostakin rakennusvaiheesta saavat puistatukset pintaan. Ja se haju. Kaikki semmoinen. Tuolla saunallakaan en ihan itsestään viihdy, toki pystyn siellä olemaan ja puuhailemaan, jos pakko on, ei se niin paha tauti sentään ole. Mutta mistä moinen kammotus johtuu? Minulla on kaksi ehdotusta: joko se, että isä rakensi meille taloa, kun olin ihan pieni, ja siihen liittyy jotakin tympeitä kokemuksia, tai sitten se, että olen joskus myöhemmin elämässäni joutunut hommiin rakennuksen tai remontin keskellä. Hommat raksalla ovat tietysti tällaiselle laiskanpuoleiselle haaveilijalle toki traumatisoivia. Heh.

Olen kovasti ja koko ajan ylen kiitollinen siitä, että minulla on tekevä mies. Sen vuoksi, että tykkään itsetehdystä, käsityöstä. Tykkään oikeasta puusta ja luonnonmukaisista materiaaleista ja rakennustavoista. En minä vastaan pistä sitäkään tosiasiaa, että itse rakentaminen ja tekeminen on edullisempaa. Siis rahallisesti, ei ajallisesti. Ja ei ole siihenkään vastaansanomista, että miehellä on sellaiset mukavat työajat aina toisinaan, että rakentamaankin ehtii. Niin kuin tässäkin jaksossa jouluun asti, perjantaisin ei opetusta ollenkaan.

Ja siitäkin olen kiitollinen, että minulla on varsin kammoton vaihtoehto, nimittäin lasten hoitaminen kotona kun mies rakentaa. Ja mikä parasta, hommat edistyvät!

Pakkasterveisin nimimerkki “jouluksi saunaan”.

Tuo viimeinen ominaisuus on se ratkaiseva. Nimittäin minä olen niin läheisriippuvainen että en saa kirjoitettua jos Samppa on lähipiirissä. Eilenkin se oli tuolla saunalla yöhön asti ja minä kävin kolmesti ulko-ovella kuikistelemassa ja tästä yläkerran ikkunastakin tuijasin että siellä tuo nyt levittää foliota saunan seiniin. No ehkä olisin saanut pungettua yhden jutun ulos jos olisin ollut sinne päin kallellaan, mutta en jaksanut. Kahvi  nimittäin loppui eilen  ennen iltapäiväkahviaikaa. Olin koko illan kuin heikkomielinen, vaihdoin kyllä vaippaa ja latasin tiskikonetta mutta tuijotin tylsänä eteeni samalla ja yritin saada edes jostakin ajatuksesta kiinni. Illalla kun kävin sänkyyn yksin maate (jotkut sanovat noin koirallensa) niin koin yhden kirkastumisen hetken. Tajusin että olen alkanut väsyä tuohon koko saunaprojektiin. Tämä akka on tainnut saada tarpeekseen koko mörskästä. Käkkikööt kylmänä minun puolestani vaikka tuomiopäivään asti.

Tänään oli sentään kahvia. Ja olipa tuota äksöniäkin sitten. En kuitenkaan kylille asti lähtenyt, huh en sentään, mutta paljon muuta. Ompelin jihänkejä tiernoille ja mäiskin vaatteita pyykkikoneeseen ja toisia kuivaustelineelle. Ompelemaan päästyäni teimme myös Leeville pellavaisen (sitä sattui olemaan sopiva riekale) käärmeen ja sille punaiset silmät ja kielen. Martalle possun ja nappisilmät, nekin punaiset, toisen sydämenmuotoisen ja toisen kukanmuotoisen. Ja mikä merkillisintä, sain melkein ajallaan lapset iltakuosiin, luin energisesti eläytyen iltasatua ja hääräsin melkein niin kuin äidit yleensä, nostelin vaatteita lattioilta oikein ajatuksen kanssa, tuo pyykkiin, tuo Liinan sukkakoriin, tuo alakertaan… Alakertaan päästyäni raivasin tiskipöydän tyhjäksi ja hinkkasin sen niin että se kiilsi kuin Musorskin nenä.

Niin että kyllä on emäntä voimansa tunnossa. Tämä ohjelmallinen päivä huipentui kananruokintaan (eivät muni vieläkään) ja Nallen kanssa pihaulkoiluun. Olin varustautunut isohkolla köntäreellä juustoa, ja se sai Nallen motivaation kohoamaan pilviin. Tokoiltiin ja koirassa oli vauhtia kuin pienessä päästäisessä. Nalle kyllä tykkää tokoilusta, vaikka itse en oikein käsitä mitä hyötyä siitä on. Siis käsitän, että hauskaa se on meistä molemmista, mutta näin niin kuin pitemmällä tähtäimellä. Pitäisi olla kansantaloudellista hyötyä. Eihän sitä kukaan muuten mitään tuommoista jaksa. Enkä minä ole mikään himotreenaaja, silloin tällöin leikitään, kuitenkin vissiin niin usein että ei ole koira pentukurssilla opittuja liikkeitä unohtanut. No, päätin että täytyy ottaa joku päivä videolle taas. Ette kato usko että on sama koira.

Nyt näyttää tuommoinen harmaa hassu sitikka kaartavan Ervastinkylän raitille. Että tähän loppui turinat tältä tiistailta. Sen vielä ajattelin kertoa, että mulla on ollut jääkaapissa tummaa suklaata, josta muut ei oikein tykkää. Välillä kun tarvitsee potkun takapuoleen, ja jos isäntä ei siihen hätään ole maisemissa, käyn ottamassa kaapista aimo nokareen tuota järeää tavaraa. Sitä sitten sulattelen suussani ja hommat luistaa taas jonkun tovin.

Ps. Oikein otettu olen että joku odottaa täältä juttua. Se joku saa nyt lukea, mutta varmaan se samalla haistaa, että täällä taitaa turista aika väsynyt eukko. Ei se mitään. Ei minulla ole ollut tapana muutenkaan paljoa punnita sanottaviani. Lukemisiin!

Mun mies on ahkera ja tekevä ukko. Aidan se tempas tässä yhtenä iltana valmiiksi, sitten seuraavana päivänä siivosi auton ja teki ainakin neljä muuta hommaa, jotka ovat olleet tekemättä pari kolme vuotta. (Auto tosiaan kiiltää, kiitos siitä Espoon mummille ja papalle, joita sillä kiiltokaaralla tänään kuskailtiin.) Sitten mun mies on ollut aika kilttikin, kärsivällinen ja ei niin pitkävihainen kuin ennen. Sillä on varmaan murrosikä alkamassa olla ohi, ja aikuisuus häämöittää. Me tullaan välistä oikein hyvin juttuun.

Kesälomaa on viikko takana. On ollut sadetta ja tuulta, poutaa ja paistetta, ja sitten niin nuita nuin, nuita mitä ne nyt olikaan, nämä hyttyset. Niitä siis on ollut. Ja sitten vielä kärpäsiä. Espoon isovanhemmat olivat korrekteja ja hienotunteisia eivätkä olleet huomaavinaankaan ruokapöydän ympärillä pörrääviä kärpiäisiä, vaikka minua ne häiritsivät kovin. Mutta kohteliaisuudesta vieraitamme kohtaan päätin olla aloittamatta ajojahtia. Olen viiden vuoden aikana oppinut tappamaan niitä. Että olen määkin jossain joskus hyvä. En mää silti aina osu. No, viikko on siis kuitenkin takana lomaa ja parit aamukahvit terassilla uuden pöydän päällä. Ihana pöytä, ja tuolit, sanoisi joku, mutta ei hienotunteisuudessaan varmaan olisi huomaavinaankaan, koska niiden kulmat ovat niin vaivautuneen näköiset, kun ne on syöty.

Olen tehnyt kaikkia mukavia hommia, kuten lampaan keritsemistä, kasvimaan kylvöä, kukkien istutusta. Olen Martan ja Sallin kanssa ollut tramppiskalla ja riippumatossa, ja katsellut sinistä väriä taivaalla ja vihreää koivun lehdissä. Ja lokkeja. Haukkoja ei ole näkynyt tänä keväänä, muuta kuin huhtikuussa merikotka. Rutkeetuohaukat varmaan vielä näkyvät maitemitta tänä ketänä. Samppa on harjoitellut Martan kanssa ässän käyttöä kovasti, mutta vielä se ei ihan rutiinilla tule. Muutenhan Martta puhuu kuin Ruuneperi ikään.

Salli otti eilen muutaman askeleen, ja seisoo jo paljon ilman tukea. Nallen kanssa menee nykyisin hyvin. Se on käynyt jopa 3 kertaa viikossa tokokurssilla, ja väkisinhän se on jotain oppinutkin. Jos tässä vielä piirun verran edistytään, niin pakkohan se on ottaa videolle ja laittaa näkyville. On se niin hauska puijata koira tekemään askareita makupaloilla! Eilen Nalle kävi tutustumassa Jäälinjärveen, ja vaikka se ei uimaan mennytkään, niin hauskan “villiloikkatanssin” se piti siinä rantavedessä.

Liina ja Sohvi nauttivat lomasta, ovat tehneet jo tuhansia loma-asioita, pitkästyneetkin arviolta satoja kertoja. Aloittivat tänään pakkauspuuhat, kun reissu lähenee kovaa vauhtia, enää 19 yötä, jee. Leevi se vasta muuten nauttiikin lomasta, ja siitä, että isä on kotona ja tekee hommia joihin saa osallistua. Leevi purki tänään isän kanssa verantaa, urakoi kuin aikuinen mies, monta tuntia väsymättä ja valittamatta. Siinä on poika isäänsä tullut!

Meillä on nyt viisi kesää ollut jo tätä työleiriä tässä omalla tilalla, osaakohan sitä enää muunlaisia kesiä viettääkään. Viidenkymmenen vuoden päästä tähän on varmaan tätä menoa rakennettu joku talvipalatsi. No ei vaiskaan. Hommaa riittää vielä ainakin kolmeksi kesäksi tämän jälkeen. On kiva haaveilla, suunnitella ja unelmoida. Kesällä varsinkin, katsoa ikkunasta valoisaan yöhön ja tuumailla. Jos sitä ens vuoden juhannuksena saunois omassa saunassa?

Minusta olisi ihanaa saada sitä ja tätä. Ruusupenkkejä sinne sun tänne ja omenapuita kanssa. Ja ei mua haittaa se kaunis riukuaita pihan ympärillä. Mutta sitten kun rupeaa hankkimaan, tekemään ja valmistamaan, niin se ihanuus siinä hommatessa arkistuu niin hirvittävän paljon, että sitten, kun se “olis ihana” -unelma on todellakin toteutunut, se onkin jo ihan itsestäänselvä kapistus pihan perällä. Niin kuin tämä kesäkin nyt. Kuinka ihana se oli kun se tuli niin äkkiä ja yllättäen, heti ja salamana. Siitä aivaan huumaantui ja sekosi. Mutta se kesäloma, sehän alkaakin vasta puolentoista viikon päästä. Miltäs sen alku sitten tuntuu, luulenpa ettei miltään. Tosi arkiselta ja työntäyteiseltä ja remontinhuljuiselta. Lasten likaisia varpaita viileällä laminaatilla ja tunkkaista pimeää hämärää sisällä, kun ulkona paistaa ja elämä soi.

Mutta ollaan me siltikin ihan kesäihmisiä, vaikka olisikin arkista. Ostettiin aamukuistille kaksi valkoista taittotuolia ja pieni pöytä. Ihana illuusio jostakin Wienin kahvilan edestä, ja  vaikka siitä, että siinä joskus kaksi hillittyä henkilöä kahvittelisi ja tuoksuttelisi ruusujen ja kuusamien tuoksua kuppien vienosti kilistessä ja käen kukkuessa jossakin kaukana. Saimme ne kalusteet siihen paikalleen, niin Leevi tokaisi ensimmäisenä, että “missä mun paikka on?” Keksimme, että kaikki viisi lasta voivat istua rivissä puulaatikon päällä ja mussuttaa pullaa. Ja koira makaisi säyseänä vieressä ja katselisi laumaansa lempein silmin. (Muutaman kerran olemme jo kahvitelleet, hytisseet vilpoisessa tuulessa ja yrittäneet pitää pöytää ja kahvikuppeja pystyssä lasten ja koiran hyökkäyksiltä ja huomanneet, että piirakat hävisivät lautaselta ennen kuin kahvi saapui pöytään.)

Muuten, neilikkaruusut eivät kestäneet kovaa talvea täällä, eikä luumupuu. Koristeomenapuu sai lumiauran töytäisyjä, mutta on siihen yksi kukkaterttu tulossa. Ajattelin suunnata Oulujoen taimistolle, siellä on ruusuvalikoimaa mistä valita! Joku ruusunpunainen kerrottu tarhakurtturuusu olisi parempi vaihtoehto neilikkaruusujen tilalle. Ja jokin kauniisti kukkiva puu luumupuun tilalle talon edustalle. Minä kun tykkään niin kukista, enkä voi sille mitään. Kylvin helmikuussa lobeliaa, petuniaa, ahkeraliisaa ja pelakuuta, mutta silti olen jo sortunut kaksi kertaa käymään ostoksilla kukkapuutarhalla. Onneksi olen valinnut tarkasti enkä ole tuhlaillut. Olen niin tarkan markan pirkko.

Nalleakin olen kovasti koulutellut, mutta en saa sitä menemään maahan suoraan seisaaltaan. Aina se istuu ensin, sitten makaa. Kesäkuussa tuossa naapurikentällä on tottelevaisuuskoulutuskurssi pennuille, eiköhän me siellä palloilla ja saada paljon viisaammilta neuvoja. Koiraa on kiva kouluttaa! Koiran miinuspuolena on se, ettei kanoja uskalla päästää irti. Vaikka ne kuinka haluaisivat, niin ei auta. Onhan niillä ruhtinaallisesti tilaa, mutta eihän se riitä. Kun pitäisi saada koko maailma, ei yhtään vähempää! Kaninpoikaset on varattu uusiin koteihin (onnea ja iloa niihin) ja kohta Pörri ja Hopsu saavat jatkaa kahdenkeskistä elämäänsä, niin kauan kuin sitä niille riittää. Toivottavasti pitkään. Hopsu leikattiin kaiken varmuuden välttämiseksi. (Leevi kerran kysy yhdestä lapsettomasta perheestä, että miksi niillä ei ole lapsia, onko ne leikattu…) Huomenna Sohvin eskariluokka tulee meille vierailulle, sehän on meistä kaikista jännää ja kivaa, ja lapset varmasti tykkäävät katsella eläimiä. Saavat karstata villaakin myllyllä muistoksi pienet tupot. Ja minä saan leikkiä kotieläinfarmin emäntää. (Ja kyllä mää siihen hommaan passaan kun mulla on niin leveä tekohymy ja korkeet poskipäät.)

Tämmöisiä iltaturinoita tänään, hyviä kelejä!

Voiko olla onneton, kun on näin kaunis kesäinen ilma? Tiedän tiedän juu, huomenna se on ohi, mutta ei vielä tänään! Mikä ihanuus kun ei tarvitse vatkata käsiään pipojen ja saappaiden pukemisessa. Saa vatkata ihan muuten vain, leyhytellä aurinkoisessa tuulessa ja hyräillä jotakin kesäistä sävelmää.

Vaikka on huolia ja murheitakin, niin eiväthän ne ole niin kuoleman vakavia. On niistä ennenkin maailmassa selvitty, miksi ei siis tänään sitten? Paljon on töitä jonossa, kiireisimmät hommat kurkkivat kärsimättömästi akuutimpien hommien päiden takaa. “Eikö olis jo mun vuoroni?” Onneksi on Salli, mitä pitää pitää vain sylissä. Sen vain kun pitää mielessä, niin pitämisestä voi nauttia ja ojennella samalla valkeita sääriä aurinkoon päin. Onneksi on Martta, joka huutaa “Saa tulla pyyhkimään”, ja silloin saa tosissaan mennä. “Eipä saakaan”, sanoo hän sitten kun olen vapautuneesti luovuttanut palkkakuittien kopioinnin kesken ja kävellyt vessaan. Silloin saa ihan luvan kanssa istahtaa vessan penkille ja puhaltaa ilmat pois keuhkoista ja katsella aurinkoiselle vihreälle kartanolle. Ja saa nähdä, miten Leevi kuorii pihakoivusta kuorimaraudalla (isä haki mummulasta lainaan sellaisen) kuorta pontevasti pois. Vähintään yhtä pontevasti saan pompata pystyyn ja juosta kuistille ja huutaa, että nyt loppu! Lopulta huomaan kyykkiväni potan ja Martan vaiheilla huokaillen, että voi elämän kevät. Kukkiva nuoruus on tippunut kyydistä jo ajat sitten.

Ei tunnu missään, vaikka tulee tehtyä virheitä. Jos huomaa, että norjanangervoissa on pienenpienet kukkanuput, ja että omakylvämät ahkeraliisat punkevat tomaatintaimen vierestä tomerasti esiin, niin virheet kutistuvat ja kuivuvat käppänöiksi niin kuin viimekesäiset koivunlehdet tänäkesäisessä ojassa. Tokihan niitä virheitä tulee, kun paljon pitää tehdä ja tietää. Välillä tuntuu että täytyy olla viisaampi kuin Salomo. Mtä tehdä, kun Nalle toimii noin ja minä toimin näin ja kaikki kaninpojat ovat poikia ja Leevi istuu välikön lattialla syömässä keittämättömiä nuudelinpalasia. Missä vika? No ei vissiin kovin kaukana. Mutta välillä sekin tuntuu liian vaikealta käsittää. Mutta on tässä muitakin pähkinöitä purtavana. Eilisiltanakin minulta kysyttiin, että  “Äitii, tiiäkkö paljo on kolmesattaaviis?” Mietin mielessäni kuumeisesti, että onko se kolme satasta ja vitonen vai mitä, mutta en ehtinyt ajatella pitkällekään, kun jo kuului vastaus: “No kolmesattaakoolme tietenki!”

Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta “aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. “Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että “Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen “kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!

Sideharsoliinalla ts. puklurätillä pyyhkii parhaiten. Tosin jos lammikko on kovin kookas, niin rättejä tarvitaan kaksi. Ja huuhtelu ja uusi pyyhkiminen. Onneksi Salli on lopettanut puklaamisensa, niin piisaa rätit pissanpyyhintään.

Ymmärsitte oikein, Nalle ei vielä ole oivaltanut, mistä ulos-tamisessa on kyse. Että se olisi tehtävä nimen omaan ulos. Vain ja ainoastaan ulos, ei sisälle. Kyllähän Nalle osaa siis uloskin tarpeensa tehdä, mutta ihan yhtä hyvin se luonnistuu sisälläkin, varsinkin pesuhuoneen lattialla. Tämä arki on yhtiä voittoja ja tappioita. Ulkoa tullaan yleensä voiton kera: Nalle pissas! Sisällä sattuu sitten niitä tappioita. Mutta on meillä Nallen suhteen muunlaisiakin voittoja, se on näet oppinut jo kaikenlaista, jos opettajalla vain on makupaloja käsissään ja taskuissaan. Se osaa tulla luokse ja istua ja maata ja pyytää lupaa syömiseen ja olemaan paikallaan kun opettaja käy kauempana. Nalle on jo luontevasti tullut osaksi vauhdikasta elämäämme ja häseltävää perhettämme, ja mukavasti se onkin kotiutunut, kun ei ole kertaakaan ainakaan minulle tullut valittelemaan että olis omaa emoa ikävä. Täytyy myöntää että ongelmiakin on, kun Nalle ei ymmärrä että lasten vaatteissa ja käsissä hampailla roikkuminen on kiellettyä. Lapset käytöksellään eivät auta asiaa juurikaan, kun pitäisi olla välinpitämätön ja katsoa eri suuntaan ja lopettaa “leikki” alkuunsa, mutta vaikka kuinka lahjakkaita nämä lapsemme ovatkin, niin tätä he eivät ole vielä oppineet. Mikä neuvoksi?

Salli osaa kontata ja on noussut isänsä mukaan lelulaatikkoa vasten seisomaankin. Hymy on nyt kaksi hammasta suloisempi kuin ennen. (Sallin hampaat ovat saaneet erityistä rakkautta osakseen, kun ne ovat niin viattomat ja syyttömät ja epäterävät verrattuna erään toisen suloisen olennon hampaisiin.)

Jessin ja Pilvin mahat hytkyvät ja muljahtelevat ja utareet ovat täynnä, mutta mitään ratkaisevaa ei ole vielä tapahtunut. No minä olen sanonut jo kaksi viikkoa, että viikon sisällä kyllä alkaa tapahtumaan, ja pysyn edelleen sanassani!

Leevi oksensi viime yönä seitsemän tai kahdeksan kertaa (Samulilta voi tarkistaa tarkemmat tiedot), onneksi nyt jo pystyy kisuamaan aika taitavasti tuossa Martan kanssa.

Olemme siis eläneet täyttä elämää, sen enempiä kehumatta. Välillä ei kehumista ole ollut nimeksikään, mitä sitä tosia asioita salailemaan.

Mutta jos se kevät tässä tulisi, niin paljon olisi jo voitettu. Ja jos pääsiäiseksi uskaltaisi matot laittaa lattialle, niin olisihan se jo juhlaa. Aurinko ainakin mukavasti jo lämmittää ikkunan läpi niskaan. Hyvää kevään odotusta!