Aihearkisto: Arkista aherrusta

Jäkä jäkä

Uunissa paistuu kuivakakku. Uuni rämisee, surraa ja hurraa harvinaiselle asiakkaalleen, kuivakakulle. Se on suklaanmakuinen, siellä on myös minttusuklaarouhetta seassa. Omppareihin.

Kun olin illalla kaupassa ja ostelin tarvikkeita, tunsin itseni kunnolliseksi, perinteiseksi, käytännölliseksi ja osaavaksi, mielessä kuivakakku ja korvapuustit, servietit ja palasokeri. Nyt aamulla kun oli aika, tunsin itseni reippaaksi vaikka jokin sisälläni sanoi että entä jos illalla sittenkin vasta. Mutta nykäisin itseäni niskasta ja kaivelin jostain kirjasesta esiin kuivakakun ohjeen. Halusin maustaa sen kaakaojauheella, mutta sellaista versiota ei löytynyt. Vaikka olin päättänyt olla nyt säntti ja tehdä juuri ohjeen mukaan, niin en tehnyt, kun ei juuri minun makuni mukaan löytynyt tarpeeksi nopeasti ohjetta. Sovelsin.

Siinä soveltaessani mietin, että juupa juu, kuka käskee tehdä kuivakakkua omppareihin. Miksi en tee Apple Pieta tai mutakakkua. Nyt kun katson uuniin, niin se näyttää juuri siltä kuin silloin edellisellä kerralla noin seitsemän vuotta sitten. Nousee liikaa keskeltä, reunoilta ei tarpeeksi. Miksi pitää yrittää olla niin kuin jotkut muut. Miksi en ole niin kuin minä? Jäkä jäkä. No, tuota sitten tarjotaan. Ehkä. En päätä vielä.

Olen seitsemän lapsen äiti. Neljä lähtee aamuisin kouluun. Vanhin heistä menee bussilla, herää 6.30, käyttää koiraa ulkona, menee aamupesulle, tekee aamupalan itselleen pöytään ja istuu sen ääreen ja syö. Sitten hän valmistelee itsensä koulukuntoon, ottaa repun jossa on tarvittavat kirjat joissa on tarvittavat läksyt tehtyinä ja kävelee bussipysäkille. Ei myöhästy. Tunnin parin päästä äidin puhelin plinksahtaa: lapsenne sai seuraavan merkinnän: plussaa. Äiti on todistamassa vain viimeistä plinksahdusta. Äiti nääs nousee lähes aina vasta kun bussi on mennyt. Isä on kertonut äidille muut vaiheet, ja ne toistuvat joka aamu. Äiti kuuntelee isää hiljaa, sydämessään ihailua. Keneen tämä lapsi on tullut?

Eräs toinenkin ehtii aina kouluun, ei unohda tarvikkeitaan eikä läksyjään. Joskus saattaa olla paidassa tahroja, mutta kuka niitä aamulla hämärässä näkee, ei hän ainakaan, ei aina isäkään. Äiti vasta iltapäivällä. Jäkä jäkä. On meillä sitten sellainenkin joukko-osasto, jonka Wilmaan tulee toisenlaisia merkintöjä. Myöhästyminen. Kotitehtävät tekemättä. Jotka äärimmäisessä kiireessä kymmentä vaille (kun äiti hoputtaa uhkaa ojentaa voileipää juoksee hiusharjan kanssa taloa ympäri) näkevät tähdellisemmäksi puhdistaa kuivausrummun nukkasihdin. Jäkä jäkä.

Kerran viittä vaille äiti työnsi erään koululaisen ulos, sulloi vielä repun perässä, pamautti ovan kiinni. Ulkokuistilla koulukas katseli sinisenhämyistä lumista aamua ympärillään,  kuin taikamaailma, hän ajatteli. Sitten hän tarkensi katsettaan, otti sormenpäällä puhtaanvalkeaa lunta kuistin kaiteen päältä vähäsen (kintaat eivät olleet vielä kädessä), maistoi, tökki siihen vielä pieniä koloja sievän rivin. Ovi aukesi ja sieltä lensi kypärä ulos, sen jälkeen vielä rakoon ilmestyi pää joka heilahti ja rääkäisi: ”Mitä mitä, ekkö sää oo vielä menny, nyt viimenen viholainen ala painua!” Pam! ovi sulkeutui ja askeleet tömisivät sisäpuolella. Jäkä jäkä.  Lapsi vähän hosuen puki hanskat käsiinsä, otti kypärän, riisui hanskat, kiinnitti kypärän päähänsä, puki hanskat, otti pyörän, silitteli istuimelta lunta pois ja työnsi pyörän vauhtiin, kiipesi kyytiin ja lähti hiljaa polkemaan pitkin lumista maisemaa. Hän ajoi tielle joka meni talon sivusta, pyöräili kuusiaidan takana. Äiti seisoi liikkumatta keittiössä, katsoi ikkunasta tielle, kuusiaidan taakse, odottaen pyöräijän ilmestymistä. Pyörä oli jäässä, pyöräily oli vaivalloista, äiti katsoi lastaan joka yritti päästä nopeaa, vastoin luontoaan, äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan toinen, ja äidin epätoivoiset silmät suurenivat myötätunnon muotoon, äiti juoksi toiselle ovelle, avasi sitä vähän ja yritti huutaa kovaa mutta lempeästi, että hyvää koulupäivää!

Sitten äiti sulki hiljaa oven, käveli edestakaisin keittiössä ja kodinhoitohuoneessa, katseli tiskejä ja kuihtuneita joulukukkia jotka odottivat kompostiin pääsyä, likapyykkikaappia ja itseään. Jäkä jäkä. Miksi en ole paremmin läsnä, paremmin mukana, kärppänä aina tilanteen tasalla ja vähän edellä. Miksi en herää varhaisella keittämään aamupuuroa, niin että se kutsuisi hituroijatkin syömään ajoissa. Miksi.

Äiti muistelee omaa lapsuuttaan, valoisaa, hyvin värikästä, tapahtuvaa. Paljon ihmisiä, paljon leikkikavereita, paljon naapureita. Paljon leikkejä. Äiti muistaa, miten hän hyvin usein myöhästyi, vaikka yritti ehtiä. Muistaa sen yhden kerran, kun jonkin kirjan luettuaan, jossa oli kaiketi reipas ja aikaansaava ja ahkera päähenkilö, päätti itsekin ruveta reippaaksi, otti koulukirjansa, teki läksyt. Varmaan teki läksyt useamminkin kuin tuon yhden kerran, mutta paljon useammin jätti tekemättä, teki nopeasti tunnin alussa tai samalla kun opettaja kiersi tarkistamassa läksyjä ja ei ollut vielä ehtinyt kohdalle. Sai usein moitteita ja merkintöjä, unohteli liikuntavaatteita, mutta jotenkin selvisi. Lukioaikana hän oppi tekemään läksyjä, pakon edessä. Niitä onneksi pystyi tekemään viihtyisän koulun kirjastossa välitunneilla ja hyppytunneilla, jos kotona ei ollut ehtinyt. Myöhästelemättä äiti ei ole oppinut olemaan vieläkään. Onneksi hän ei ole kertaakaan myöhästynyt töistä, niin että vainajan omaiset tai hääpari olisivat ehtineet huolestua. Koska työtilaisuuksiin hän on säätänyt tietyn ennakkoajan jolloin on oltava paikalla.. Siitä ennakkoajasta hän kyllä aina myöhästyy, mikä toki välillä harmittaa mutta se ei ole niin vahingollista.

Niin että keneen nämä tietyt lapseni tulevat, sitä ei äidin tarvitse kauaa pohtia. Sen sijaan äiti pohtii sitä että miten hän oppisi tekemään työtä. Ei sataa pikkuhommaa, jotka hyppii ja huutaa ympärillä tekemättöminä, vaan yhtä työtä, niin että tulisi tulosta. Tämä äiti on luikerrellut joka välistä ja raosta elämässään enempiä ponnistelematta. Työtä on tehty, mutta ei koskaan aivan tarpeeksi. Siksi hän istuu nytkin keittiössään ja bloggaa, niin kuin sanotaan. Hän luki juuri hiljattain kirjaa, jonka päähenkilö oli lahjakas, ahkera, ponnisteli ja saavutti haluamansa. Nyt äiti siis istuu koneensa ääressä ja miettii, että pitäisikö alkaa nyt kerrankin oikeasti tekemään työtä. Pitäisikö kokeilla, miltä oikein kunnon raataminen tuntuu. Pitäisikö jättää kaikki oheistoiminta muille, keskittyä, että saavuttaisi muutakin kuin sitä oheistoimintaa.

Jos ensin vaikka keittäisi kupin kahvia ja alkaisi sitten. Ehkä.

 

Sopimaton aika

Nyt olisi täysin sopimaton aika istua koneen ääressä, saatikka kirjoitella mitä sattuu. Nuorin sentään on unten mailla, mutta pikkutytöt ”ovat iltapesulla” alakerrassa enkä jaksa mennä sinne nyt heti. Kuulen kyllä mitä siellä tapahtuu. Nyt juuri kuului esimerkiksi että ”tyhmä kakka ääliö”. Martan mielestä Salli ei saa kutsua samoja vieraita synttäreilleen kuin Martta, mutta Sallin mielestä saa. Salli tykkää kuulemma Martan kavereista enemmän kuin omista parhaista kavereista. Onneksi Sallilla on synttärit vasta heinäkuussa, silloin on ehtinyt moni asia unohtua. Mukava kuunnella muutenkin poissaolevana tyttöjen keskusteluja. Isompi usein opettaa pienempää, hän tietää paremmin miten asiat ovat. Tumman mustaa ei esimerkiksi ole olemassa, on vain pikimusta ja se on paljon tummempi. Niinpä tosiaan.

On ilta ja vesipisarat ropisevat ikkunaan. Kuitenkin on aika valoisaa, jopa ehkä semikirkasta, uskon katsoneeni ikkunasta harmaampiakin ilmoja. Jos ei sataisi voisi käydä pyöräilemässä. Luin Eeva Kolun blogista uusimman jutun, ja siinä meinattiin jotain semmoista ettei itseä ole kiva haukkua, ei haukkujan eikä kuulijoiden mielestä. Haukun aika usein itseäni, en ehkä ensimmäisenä hyllyviä reisiäni tai peilikuvaani kuten tämä kaimapuoli, vaan tekemisiäni ja heikkouksiani. Ehkä haluan osoittaa että oikeasti olen huonon pahan epäonnistuneen itseni yläpuolella ja näen kyllä miten typerästi toimin, mutta vahingossa silti taas teen niin. Ja sitten haukun taas lisää. Kun luin sitä juttua, rupesin tosissaan miettimään, että tuoko se haukkuminen hyvää vai pahaa mieltä. Tuleeko kaverille kiva olo kun ei ole sortunut tuohonkaan virheeseen, ja sitten entä haukkujalle, ilahtuuko hänkään. Olisi tosiaan ehkä parempi olla hiukan kiltimpi itselleen, niin ehkäpä olisi kivempi mielikin. Ja hyvällä mielellä ei tule sorruttua kenties niin helposti kuin pahalla? Yritän ajatella asiaa. Eeva Kolu tuntuu jossakin suhteessa sukulaissielulta.

Niilo täytti sunnuntaina puolitoista. Juoksee ja sanoo paljon sanoja, äiti, puuo, tittu (tutti), paapaa, tettä, anna, hajoo, Päiji, Taija. Osaa matkia talitinttia, kanaa, kukkoa, ankkaa, koiraa, kissaa, hiirtä, hevosta ja lammasta. Tarvitsee paljon huomiota. Vetelee kaapin sisällön ennätysvauhtia lattialle, kaataa persilja- ja ruususuolatörpöllisiä matolle. Tykkää laulaa ja leikkiä hirmuisesti. Juoksee aina karkuun kun pitäisi pukea tai riisua. Nauraa paljon. Kiipeää pöydälle tanssahtelemaan, istuu tuntikaupalla hiekkalaatikolla tonkimassa ja huutaa katkerasti kun viedään sisälle. Raivostuu kun äiti sekoittaa puuroa ennen tarjoilemista, eikä siis suostu ottamaan lautasta ennen parin minuutin huutoa ja nakkelua. Sanoo kaikkia alle neljävuotiaita vauvoiksi.

Perjantaina täyttää toinen poika kahdeksan. Ekaluokkalaisemme. Insinööriluonne, keksii, päättelee ja suunnittelee. Täynnä touhua ja virtaa. Lukutoukka, koulutehtävät sujuvat kuin vettä vain. Viikonloppuna oli serkkupoika kylässä ja kaiken aikaa oli käynnissä leikit, skeittailut tai rampinteot tai legorakennukset. Kunpa olisi yhtä hyvä kaveri lähempänäkin! Leevi haluaa ruveta soittamaan kitaraa, äiti laittoi toiseksi vaihtoehdoksi poikkihuilun. Kummitätikin soittaa sitä.

Ihana kun tulee kevät ja kesä! Tunnen voimakkaasti miten horroskausi on päättynyt ja olen herännyt eloon. Voimia on valehtelematta kaksinkertainen määrä helmikuuhun verrattuna. Ihmisiä näkyy enemmän, maailma on suurempi, valoisampi ja iloisempi. Tuijotan multapurkkeihin ja kehrään kun näen pienten ja suurten siementen muuttuneen vihreiksi taimiksi. Se on lääkettä.

Nyt tulivat isot tytöt kotiin. Sohvi on oikea myyntitykki, on päivän aikana myynyt viisi levyä. Ja Liina siitä rohkaistuneena kaksi. No eivät ole ainakaan äitiinsä ja isäänsä tulleet, kehen lie, kuka tunnustaa?

Tämmöistä täältä tänään, nyt lähden jatkamaan nukkumaanlaittoa. Kauniita unia!

Hapahko kirjoitus

Heinäkuu ajelehtii menemään. Lomapäivä toisen jälkeen, työpäiviä ja vapaapäiviä, ohjelmaa ja välillä ei mitään. Nyt paistaa aurinko. On keskipäivä, mies ajaa ruohonleikkuria pihalla ja kukaan ei tiedä että minä kirjoitan juttua. Tuntuu vähän luvattomalta, kohta pitäisi kovasti tehdä ruokaa ja aina pitää puuhata jotakin hyödyllistä jotta omatunto pysyisi kohtuullisella tasolla. Psyykkaan nyt itseäni että tämä kirjoittaminen on tosi hyödyllistä, niin ei omatunto soimaa. Niin, olin siinä menossa että tämä on tällaista epämääräistä ajelehtimista nyt kun on ensimmäinen kesä jolloin ei remottireiska riehu aamusta iltaan jonkin asian kimpussa. Hän on kyllä järjestänyt kaikki kaapit ja laatikot ja melkein kaikki hyllytkin ja tyhjentänyt remonttihuoneen, josta tulee joskus meille uusi makuuhuone. Jos en olisi laittanut kapuloita rattaisiin niin siellä olisi jo lattialankkujen asennus täydessä vauhdissa ja hirsiseinä revitty esiin levyjen alta. Arvatkaa olenko inhottava kun jarrutan ja toppuuttelen. No en tietystikään, mutta voisin joskus vähän innostua kuulemma.

Pihassa kukkii sen seitsemää ruusua. Juhannus-, Papulan-, Herttoniemi-, Terttu-, Mökin-, Metsä-, Teresanruusu ja joku jota en muista. Olisiko ollut Mustialan tai joku. Ai niin ja Hansaruusu. Siinä on vain se, ettei niitä kovin helposti vielä huomaa, koska pensaat ovat pieniä ja epäsymmetrisiä ja kukat tulevat harvakseltaan sinne tänne niin että vain minun silmäni ja nenäni saavat niistä täyden siemauksen. Muut ajattelevat että onkohan pensaiden hoito mennyt ihan oppikirjojen mukaan. Tertturuusu kukkii kyllä aika hyvin, sitä ei tarvitse kainostella. Mökinruusussa oli kaksi oksaa, joista toisen erotti paljaalla silmällä, ja siinä oli kymmenen tai niillä main vaaleanpunaista pienehköä kukkaa. Köynnösruusu Pohjantähteen on tulossa kukat myöhemmin. Muutama kukka, jota ei ruusuksi heti tunnista, ainakaan ennen kuin huomaa piikit. Kesäkukkia on taas liikaa, ensi vuonna taas kerran aion tyytyä pelakuihin. Tai jos kylvän muutaman lobelian. Ja jos nuo Europeanat säilyvät talven yli, niin ne. Mansikka kukki runsaasti, sen huomasi hillakuoriainenkin. Tomaatti alkoi kitumaan kun sen istutti kasvihuoneeseen. Olikohan vaikutusta sillä että laitettiin upean älynväläyksen johdosta vanhaa keittiönpohjaa kasvualustaksi. Lisäsin kyllä lampolanpohjaakin ja kyllä ne vähän leppyivät. Jos tulisi kasvihuoneellisesta kourallinen sitkeäkuorisia osittain haljenneita tomaatteja niin hyvin menisi. Peruna nousi hyvin. Se vain pitäisi mullata joku päivä, saa nähdä näkeekö sitä päivää.  Parsantaimiin harson alle oli joku toukkakin jo päässyt, kun kerran raotin harsoa vähän. Kirvoja näkee tämän tästä, monen värisiä. Nokkoset kasvaa päivässä metrin ja yössä kaksi. Joka tapauksessa puutarhanhoito on ihanaa!

Kun paistaa aurinko, vingutaan että uimaan. Kun sataa vettä, vingutaan että sataa. Kun olisi kaunis päivä, voisi mennä retkelle saareen tai toiseen mutta hommat painaa päälle. Kun on sunnuntai ja työpäivä töissä niin kaverit soittelevat retkelle mutta ei ole aikaa. Eräänä päivänä menemme nelistään reissuun, Samppa, minä, Niilo ja Vito. Mennään sinne mihin nokka näyttää. Oi että minä odotan, vaikka elän tietysti tätä hetkeä tässä. Käytän kuutta viiva kahdeksaa sormea. Oikein hyvää kirjaa en ole vähään aikaan lukenut, ja jostain syystä minulla on sellainen vika että karttelen uutuuksia ja muotivillityksiä. Mitä lie nurkkakuntaisuutta.

Meillä on kaksi undulaattia, Uuno ja Tyyne. Tyyne on naispuolinen kuten lapset sanovat ja se on pomo. Kun Uuno menee syömään, tulee Tyyne perässä ja omii syöntipaikan. Uuno lähtee kylpyyn, mutta Tyyneä kylvyttääkin juuri silloin. Uuno menee popsimaan vesiheinää, mitä Tyyne kans haluaa. Uudessa isossa häkissä on se paha vain, että Tyyne ei osaa niin taitavasti lentää kuin Uuno. Uuno on selvästi niskan päällä, mutta se on viisas eikä sano sitä, antaa Tyynen olla pomo omasta mielestään. Tyyne kiipeää seiniä pitkin perässä sinne missä Uuno on, mutta Uuno pyrähtää edes ja takaisin niin nopeaa ettei Tyyne enää muista mihin sen piti olla menossa. Mutta sitten Uuno välillä heltyy ja laulaa laulunsa Tyynelle ja pussaa ja antaa Tyynen pomottaa. Perhesopu säilyy.

Hautomakoneessa on kymmenen munaa, joista kahdeksassa on verisuonia. Viikon sisällä pitäisi kanalassa tehdä sievä nuorennusleikkaus. Hirvittää, mutta ei auta. Kanataloudessa ei armoa tunneta. Klaara täyttää viisi vuotta, se on saanut elää viisi kertaa kauemmin kuin tehomunintakana tuotannossa. Kyllähän nekin hyvällä tuurilla saavat vanhainkodin jostakin. Mutta kun Klaaran peräpääkin näyttää huonolta.

En ole juuri leiponut koko kesänä. Ajattelin että se on terveellistä kun ei mätä pullaa ja piirakkaa joka kahvitauolla. No onko tämäkään sitten terveellistä että mies tuo Kärkkäiseltä edullista irtokarkkia kilokaupalla. Söisi vaikka sokeripaloja mieluummin, niissä ei ole lisäaineita.

Noh, aurinko paistaa edelleen. Nyt menen tekemään ruokaa ja sitten keitän kahvit. Ilman kahvileipää.

Nopsasti vaan!

On monta syytä miksi kirjoitan vähän, ja yksi muttei suurin on se, että täällä tietskahuoneessa on lämpöpatteri rikki. Kun tässä istuu, alkaa paleltaa, ensin varpaita, sitten selkää. Sitten tulee sairaaksi. Sen vuoksi nytkin kirjoitan jotakin nopsasti vaan etten vilustu. (Olen jo kyllä flunssassa.)

Viime yönä meidän sängyssä oli kolme sijaispatteria: Niilo (+38,5°C), Salli (+39,3°C), Samuli (lämpöä ainakin). Minä olin heidän välissään ja nukuin huonosti. Ajattelin että lähden jäähdyttelemään koneelle ja kirjoitan että olen ainoa teRRRve tässä talossa, siis fyysisesti. En mennyt koneelle, vaan nukahtelin ja heräilin miten sattuu. Totta se muuten on, kaikki meillä ovat sairaana, enemmän tai vähemmän. (Istuneet liikaa tietskakoneella?)  Aamulla nukuin kun isäntämies lähti töihin. Hän kävi vain huikkaamassa että Liinakin on kuumeessa, ei lähde kouluun. Nukahdin jälleen kerran ja heräsin kun Liina hoippui vähän liian harkitusti sisään. Hänellä oli kännykkä kädessä ja piti kuulemma heti selvittää että oliko se estetunti yhdeksäs päivä vai milloin. Halusin vain kokeilla hänen otsaansa enkä keskustella estetunneista. Otsan lämpö ei vakuuttanut, eikä kyllä mittarinkaan. +35.9°c. No, tyttö oli jäänyt kotiin ja hänellä olikin kuulemma tosi heikko olo, eihän sellaista voi olla uskomatta. Meillä on muuten kuumemittarin kärki vähän tummunut ja vääntynyt, koska joku on vissiin joulunaikaan sitä vähän lämmitellyt. Toimii se silti.

Nyt tuntuu elämä mukavalta, vaikkakin kuumeiselta. Mutta merkitykselliseltä ja täydeltä, ei silti liian. Kerrankin näin! Sain kuulkaa ystävänpäivälahjojakin. Vaaleanpunaisia tulppaaneja, kirkkaanpunaisia Lindoreja kauniissa rasiassa ja vielä arvatkaapas mitä? Havunvihreän kahvakuulan! Miehellä oli ollut töissä kahvakuulailtapäivä. (Ilmankos hän tuli kotiin virkeänä ja hyväntuulisena.)  Sain opastetun kahvakuulaharjoittelunkin kaupan päällisiksi. Se oli muuten mukavin ystävänpäivä miesmuistiin, tunsin itseni lahjasiepoksi onnelliseksi hölmöksi.

Sallista puheen ollen: hänellä on laulukärpäsen purema. Laulaa koko ajan! Se on ihmiselon otollisinta aikaa laulamisen aloittamiseen, tuo aika kahden ja kolmen ikävuoden välillä. Saarnaan laulamisen ilosta, huvista ja hyödystä! Laululeikit innostivat Sallin laulamaan. Siskoni muskaritäti, (samanaikaisesti Sallin kummitäti), opetti pari laululeikkiä ja siitä se lähti, eikä loppua näy. Nyt meillä soivat koko ajan lastenlaulut, livenä tai levynä. Ja muutakin laulumusiikkia, kuten ”Baaleerhööremus, Baal eerhööle mus!”. Viime yönä hän kuumeessaan puheskeli niitä näitä, mutta sen vain muistan, kun hän sanoi että ”laittakaa peutalopottisuomensotti”. Martta kyllä sanoi että hän ei mene ikinä aikuisten kuoroon laulamaan kun siellä vain karjutaan jotain ”tuupisteliias!” ja semmoista. No, aika näyttää. Laululeikkiminen edistää puheen ja kielen kehitystä, ja parantaa kykyä suunnata tarkkaavuutta (olen kuullut sen radiosta). Ja monta monta muuta asiaa. Ja olenhan paasannut tästä ennenkin. Joten taas, laulamaan siitä!

Ja että voisi saada laulusta kaikki sävyt ja puolet esille, niin on hyvä osata soittaa pianoakin tai jotain muuta kivaa soitinta. Minulla on muutama piano-oppilas. Kaikki ovat ihania lapsia ja nuoria, mutta yksi pieni tyttö on kyllä aivan verraton tapaus! Hän on vasta aloittanut, mutta on oppinut jo paljon, koska on niin tavattoman innokas. Kun yritän selittää jotakin asiaa käsillä olevasta kappaleesta, niin hän ei meinaa pysyä penkillään, koska haluaa jo päästä kokeilemaan. Hän on muutenkin eläväinen. Viikko sitten tuli -28°C:n pakkasessa pyörällä kahden kilometrin päästä kotoaan tunnille ja sanoi huudahtaen, että ei siellä oo kylymä vaan kuuma ku polokee täysiä! Muutamia kertoja olen joutunut huomauttamaan että ei saisi turhaa poljeskella pedaaleja. Hän aina meinaa unohtaa, ja sanoikin sitten yhden huomautuksen kohdalla, että ”kun nuo mun jalat meinaa koko ajan vaan väkisin polkia niitä, vaikka mää yritän pittää niitä näin”. Tänään hän tuli tunnille taas innoissaan ja rupesi soittamaan läksyä, jota oli kuulemma soittanut joka päivä monta kertaa kakskymmentä kertaa, ainakin. Ja sitten hän ryhtyi soittamaan. Hän soitti oikein ja kovassa tempossa. Viimeisessä kohdassa mennään samaan suuntaan kummassakin kädessä, ja juuri ennen sitä kohtaa hän sanoi nopeasti että ”tääonaivanparas!” ja soitti kappaleen tempossa loppuun. Minun oli pakko soitattaa laulu toisen ja kolmannenkin kerran vain sen takia, että saisin kuulla tuon iki-innokkaan ”tääonaivanparas” -kommentin uudestaan. Ja kuulinhan! Sisälläni pulppusi nauru. Ajattelin että kas tuossa tyttö joka on kuin kultakimpale, oikea persoona. Vielä. Hänen tätinsä oli muuten luokallani ala-asteella ja oli samansorttinen joltakin puoleltaan. Rohkea oli ja tykkäsi kovasti tapella niin kuin pojat, sen muistan.

Tämmöinen nopsa kirjoitus tähän väliin, palaillaanpa asioihin taas. Hyviä laskiaispullia toivotan kaikille!

Kuudes lapsi

Suurperheen äiti tässä, terve. Minulla on kuusi lasta. Kuka sitä purematta nielee? Minulle se on melkeinpä itsestäänselvyys, vaikka tietenkään ei saisi olla. Jo silloin kuin suunnittelimme perheenperustamista S:n kanssa, ajattelin että kun nyt menen naimisiin, niin äitini tahdilla meille ehtii syntyä 13 lasta.

Silloin kun yhdessä ihastelimme ensimmäistä kääröämme, kun raportoimme toisillemme tarkasti hymyt ja kielennäyttämiset ja vaippakuulumiset ja kaikki, mielessä kävi että näinköhän sittenkin kun taloon tulee viides, saatikka kuudes. Nyt on taloon tullut kuudes, ja sanon, että juuri näin.

Tämä poika ei ole mikään tyhjännauraja. Toki hymyjä on näkynyt, mutta ei läheskään niin runsaasti ja aikaisin kuin vaikkapa isoilla siskoillansa. Se onkin poika, ja se on tullut veljeensä. Se tietää että mies tulee räkänokastakin ja niin edelleen. Mikä se, hänhän hän on. Olemme asettaneet pojan sänkymme keskelle iltaisin ja siinä hän on maannut ja säteillyt niin että se melkein soi. Pieni poika, niin suurenmoinen. Me olemme paistatelleet siinä säteilyssä ja katselleet punertavia näppyläisiä poskia, vielä pienempää Sorvarin nenää, suloista suuta ja suuria silmiä. Kaunis lapsi!

Isommat ovat pitäneet syyslomansa ja käyneet koulua ja ottaneet kännyköillään kuvia vauvasta näyttääkseen opelle. Ja pitäneet sylissä ja hoitaneet, tuoneet tuttia. Isäkin ehti olla lomalla. Martta ja Salli ovat myös ehtineet kaikenlaista. Kun äiti on puhelimessa, pöytäliinat vedetään lattialle ja mennään nukkumaan vauvan ”viereen” vaunuihin. Ja rasvataan tukka isosiskojen huulihoiteella. Ja leikataan sukkiin toiset reiät, ”pittusen vaan”. Miten nelivuotiaskin voi olla niin pahankertaisen holtiton? Lukemaan opetteleva, älykäs ja hoksaava tyttö tekee tämän tästä typeryyksiä, jotta äiti ei vain unohtaisi huomata.

Nyt olisi toisen syysloman tarpeessa. Onhan sitä kun meille on tuppautunut kuusi ihmistä kysymättä asumaan, salakavalasti, ihan huomaamatta. Muina miehinä tulleet kultatuolissa sisään ja ruvenneet pesettämään pyykkinsä meidän pesukoneessa. Nytkin kuivaustelineellä roikkuu pienenpieniä paitoja ja sukkahousuja isojen vaatteiden välissä niin kuin ei mitään. Huh huh.

Olenhan minä ollut väsynyt. Monenmoista pyörii mielessä öisin kun herää vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Kuoroasiat ja kotiasiat ja lasten soittotuntiasiat. Ja tämän elämän asiat. Niitä on järkevä pyöritellä, mutta eihän ne siitä miksikään mene, pyörittelystä. Päivällä vain väsyttää enemmän. Pitäisi hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, tehdä hommat ja rästihommat. Mutta miten tekee kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki saattaa olla illalla kello 21.45? Lukemiset ja kirjoittamiset ovat jääneet taka-alalle. Nyt on tällainen vaihe. Positiivista kun elämä on näin vaiherikasta!

Kiitokset kaikille muistamisesta, onnentoivotuksista ja kaikesta. Onnea tarvitaan, ja ollaanhan sitä saatukin. Sampan työkaveritkin muistivat lahjalla ja kortilla, jossa oli runo jossa oli säe ”lapsi lahja taivainen”. Hymyilytti ja lämmitti pitkään työtovereiden hienotunteisuus ja huomaavaisuus. Vielä kun sylissä minua tapitti tummansinisillä silmillään ja suu suipollaan poika, joka kyllä ei ole voinut tulla mistään muusta kuin taivaasta. Niin ihana se on!

Kehräsin ja hyrisin

Maanantaina ajattelin kirjoittavani sivuseikkaan, että kehrään ja hyrisen. Että olen niin kertakaikkisen tyytyväinen, kun on loma. Yritin näytellä ihan tavallista, välttelin katsekontaktia pahoissa paikoissa. Kun ajoimme leipomoon Sampan ja tyttöjen kanssa keskellä päivää, katselin syksyistä maisemaa ja en viitsinyt liikaa puhua. Ettei vain paljastuisi, kuinka lapsellisen hyvällä mielellä olen.

Onhan tuo oleminen siitä tasaantunut ja lomaviikko kulunut. Tällä viikolla on i-syysloma ja ensi viikolla syysloma. Vauva ei ole vielä syntynyt, ei ole poikaa vielä suotu. Mahani on iso. Tuntuu että alkaa syntymisen ajat mennä ohi ja maha rupeaa pienentymään. Jos ei syntyntyt eilen niin tuskinpa vain tänäänkään. Saatikka huomenna.

Isäntämies siirsi tänään monisataakiloisen puuhellan paikoilleen. Alkuviikosta hän valmisteli alustaa ynnä muuta ja tänään muurasi reikää sopivamman kokoiseksi seinässä. Oli tarkoitus pyytää apumiehiä kantamishommiin mutta kun on järkeä päässä, saa hellan liikkumaan yksinkin. Kiskot vain alle ja vipuvarsi käyttöön. Muutama tunti meni ja tuli rakot käteen, ja ulkona paistoi välillä aurinko ja välillä oli harmaampaa. Eilen käytiin makuuhuoneen ovella mainitsemassa, että minäkin makaan sängyssä kuin joku korsteeni. En tiedä mikä korsteeni on mutta pakko oli laittaa kyynärvarsi kasvojen peitoksi ja purskahtaa nauruun. Illemmalla isäntä palasi kaupasta ja toi kuusi pientä limonaadipulloa mukanaan ja sanoi että tänään saunotaan viimeisen kerran tällä porukalla. Ja niin me saunottiin, kovassa metelissä ja iltavillingissä. Kun lapset tajusivat, että pullot ovat omia, niin alkoi säästely ja pihistely. Pari kertaa limukkaa kaatui lauteille, pärskähtäen ja sihisten. Saunatonttu oli vesitynnyrin takana ja aikoi puraista kaikkia jotka eivät ole rauhassa. Pienemmät rauhoittuivat mutta isommat menivät vuorotellen työntämään nenänsä nurkkaan ja alkoivat kovalla äänellä voivottelemaan kun tonttu niin kipeästi puraisi! Saunottiin siis kuin viimeistä päivää.

Hella on kuulemma ruma. Ei muodoltaan eikä muutenkaan olemukseltaan, mutta luukkujen väri, se on beige. Minä tuskittelin että jos olisi tarpeeksi ruma, niin silloin se voisi olla jopa hieno. Tuli kuitenkin mieleen kiitollisuus, että onneksi se ei ole tumman mintunvihreä niin kuin yhdessä myynti-ilmoituksessa. Ihmettelin että eikös beessi ole porvarillinen sävy. Kyllä ne luukut varmaan maalataan, vaikka minulle on tärkeämpää vain että on puuhella. Se on tuo isäntä niin tarkka esteettisessä mielessä. Toinen ongelma on siinä, että muhevan puuhellan viereen ei näytä passaavan mikä vain sähköhella. Ehkä passaisi semmoinen Opera retroliesi, jos semmoinen löytyisi kirpputorilta. Epäilen ettei löydy. Ehdotinkin, että jos yritettäisiin pärjätä ilman sähköliettä. En saanut vastausta. Kolmanneksi mietitään, että uskaltaako lieden taustaseinäksi laittaa valkoista laattaa ja saumaa. Vai olisiko muita vaihtoehtoja?

Nyt en osaa ajatella tulevaisuutta kovinkaan pitkälle eteenpäin. Tuskallista kun voisi oikeastaan suunnitella valmiiksi jo kaikenlaista, mitä pitäisi. Mutta sen verran jännittää tulevat koitokset että en kykene keskittymään mihinkään. Martan ja Sallin kanssa olemme laulaneet ja yrittäneet kutsua vauvaa esiin. ”Tule pittu poitavauva sieltä, tule tänne minun syliin!” Salli taputtaa mahaa ja piipittävällä äänellään, suu tötteröllä anelee. Navasta kuulemma mahtuisi tulemaan. Kyllä minä ainakin tulisin jos noin kauniisti pyydettäisiin.

Kevättä ja kesää

Katselin illalla vieressäni nukkuvaa lasta.  Vaalean kuulas iho, pyöreät punertavat posket ja suloinen pieni ruususuu. Isältä perityt silmäripset. Hengitys kuului ihan hiljaa, ja uni oli rauhallista. Nuuhkaisin poskea ja olin havaitsevinani vielä vauvatuoksun. Viattoman puhtaanmakean tuoksun, ja ihmettelin että vieläkö se tuoksuu. Sitten katselin koko tyttöä. Pieni pullero, vaikka enin pyöreys on vähentynyt vuoden aikana. Kädet saivat minut hiljaa nauramaan. Tummanlikaiset, pienenpienien kynsien alla mustaa. Pulleat pienet kädet, mutta silti jotenkin ahvaoituneet. Haisivat hiekkalaatikolta ja mullalta. Oli tainnut pesu jäädä puolitiehen. Minua huvitti tuo nukkuvien kasvojen ja käsien kontrasti. Niin kaunis ja viaton lapsi! Ja niin likaiset kädet.

Meillä on tänä keväänä ollut pihalla elämää. Ollaan silputtu risuja ja oksia. Sitten kuljetellaan ne ämpäreillä ja kottikärryillä puiden ja pensaiden juurille. Siirsimme tässä viime viikolla tontin laidalta saunan lähettyville tuomiakin. Siellä ne nyt kukkii, saa nähdä kukkiiko ensi vuonna. Olen ostanut ruusupensaita ja tyrnilapsukaisiakin. Vadelmat on vielä jossakin kaupassa, mutta ne laitetaan tänä vuonna, meni syteen tai saveen. Mieluummin kuitenkin muhevaan multaan suojaisaan paikkaan. Lapset ovat mukana touhuissa, pienimmät eniten. Jostakin syystä isompia ei enää hommat kiinnosta itsestään, täytyy käskeä ja komentaa, ja sitten tapahtuu ehkä. Pienempiä ei tarvitse käskeä, he tekevät paljon enemmän kuin ehdimme valvoakaan. Eilen Salli kantoi kahdessa kymmenen litran ämpärissä tomerasti haketta pihan toiselta laidalta toiselle. Sitten hän kaatoi sekaan vettä ja sekoitti. Sen jälkeen tulikin naapurin Topi-koira kylään ja Sallihan innostui. ”Tipo! Topi! Tänne Topi!” Nallekin toki innostui, ja niin siinä sitten lennettiin. Salli touhusi perässä ja kaatui muutaman kerran koiramelskeessä. Mutta sehän ei hidastanut, taas tyttö pyyhälsi mekossaan ja kädet vain viuhtoivat edessä ja takana. Ilmankos ne olivat illalla mustat.

Täällä on paljon punkkejakin. Lapsille eivät punkit ole tarttuneet, mutta eläimiin, varsinkin kissaan ovat. Kissa ei syö valkosipulia. Me syömme. Liekö haisemme, en tiedä, mutta noin joka toinen päivä on sellaista ruokaa johon voi puristaa kynnen jos toisenkin. Valkosipulin on sanottu pitävän myös muita eliöitä loitolla, kuten kihomatoja. Mustikatkin pitävät. Kävimme jo Martan kanssa katsomassa mustikoiden tilannetta. Oikein hyvältä näytti tässä vaiheessa, kunhan nyt vain lämmintä riittäisi ja pörisijät uskaltautuisivat koloistaan mettä maistelemaan.

Väsymystäkin meillä on, eikä ihan vähän. Siis minulla. Siksipä epäröin ottaa vuohikuttua meille kileineen, vaikka siihen voisi olla mahdollisuus. Onhan tässä muutakin puuhaa. Keittiö hajotetaan ensi viikolla ja sitten odotellaan uuden ilmestymistä. Meille tuleekin kesäkeittiö kodinhoitohuoneeseen, mikä tuntuu kodikkaalta. Mikä hullu minäkin olen, kun innostun aina kun täytyy elää poikkeustilannetta. Mukava kun saa sulloa astiat ja kattilat tilapäismajoitukseen ja keittolevyn, kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen pyykkikoneen päälle. Muovipressu keittiönovessa ja jääkaappi tukkimassa tietä pesuhuoneeseen luovat tunnelmaa. Ehkä väsymys lakkaa kun päästään tositoimiin, ja palaa kun tositoimet ovat ohi. Eikö näytäkin valoisalta? Onneksi on tositoimia näköpiirissä myöhemminkin.

Kevät!

Se on nyt kevät. Lunta ei ole enää missään luonnollisessa paikassa. Vain siellä, mihin sitä on erityisesti kasattu. Kahtena päivänä olemme koko perheen voimin tolskanneet pihalla, naapurien iloksi. Jos he nyt malttavat seurata kun Salli pyllähtelee ojiin ja rapakoihin, Leevi yrittää hakata halkoja salaa isältä ja Liina naputtelee jo kolmanteen paikkaan majaa. Isä hakkaa halkoja ja äiti yrittää kuskata niitä katokseen. (Olisi vain niin mukava katsella siinä isän hakkaamista eikä malttaisi lähteä viemään kuormaa. Mutta pakko on, jos aikoo ensi talvena saunoa ja kokkailla puuhellan ääressä.) Pakko on.

Kun on äiti kertaa viisi, niin joutuu tekemään monenlaista hommaa pikku pätkissä. Saa hakata halkojakin, jos haluaa, mutta ei tarvitse kovin pitkään. Jos väsyy, niin aina löytyy jokin tosi hyvä syy miksi täytyy nyt lähteä Sallin kanssa keinumaan tai iltapuuroa keittämään. Vaihtelevuutta riittää. Usein harmittaa, kun mitään hommaa ei saa tehdä rauhassa. Ei mitään! Mutta sitten jos joutuukin jonkin ison työlään homman tekemään alusta loppuun, tuntuu että eipä tuo nyt niin haittaisi, jos joku nyt huutaisi vaikka että pyyhkimään.

Voin kylvää siemeniä purkkeihinkin niin, että tänään muutama auringonkukansiemen ja eilen noita unikonsiemeniä. Minä kylvin idänunikkoja. Isoja monivuotisia kukkia, jotka kukkivat vasta toisena tai kolmantena vuonna. Harmikseni tulin tietämään sen vasta kylvön jälkeen. Ei jaksa nimittäin odottaa kahta vuotta. Mutta sitten ajattelin, että toisaalta, eipä haittaisi jos maasta punkisi joku kukka tänä kesänä, jonka olisin kylvänyt toissakeväänä. Joten ajattelin, että hoidan idänunikkoni kunnialla penkkiin asti. Jospa ne sieltä joskus. Olen suunnitellut kaunista perennapenkkiä terassin eteen. Terassia vasten valkoista pohjoista köynnösruusua ja siihen eteen sitten jotain muuta. Minulla ei ole vain hajuakaan, miten perennoja hallitaan, tai siis niitä rikkaruohoja siellä välissä. Ja miten erotan idänunikontaimet saviheinästä? Täytyykö kaikki istuttaa viivasuoriin riveihin ja piirtää tarkka kartta koko komeudesta? Että tietää mistä voi kitkeä. Saapa nähdä tuleeko sitä penkkiä. Jos jonakin kesänä ainakin.

Mansikkamaata haluaisin laajentaa ja pitkulaisen vadelmapenkinkin tehdä. Ja toki kasvimaa! Maa-artisokka on muuten monivuotinen mukulakasvi, jota ei tarvitse kuulemma paljoa hoitaa. Voissa paistetut maa-artisokanviipaleet ovat herkkua. Jos laittaisin pari mukulaa maahan. Sieltä se sitten punkisi kesä kesän jälkeen ylös aina tuomiopäivään asti. Minä en sitä hävittäisi.

Jos joku kerrostalossa haaveilee (vanhasta) omakotitalosta ja isosta pihasta ja perheestä ja eläimistä ja onnesta siihen päälle niin kuin minä tein silloin yli kuusi vuotta sitten, niin suosittelen: toteuta haaveesi. Elämä on tyystin erilaista näin kuin kaupungissa. Tyystin, aivan ja täysin. Sata kertaa työläämpää ja sotkuisempaa ja mielekkäämpää. Ihanampaa. Haisevampaa ja karvaisempaa, mutta onnellisempaa. Väsyneempää ja kärttyistäkin, mutta kuka sanoo ettei olisi väsynyt ja kärttyinen aina silloin tällöin, ei varmaan moni kaupunkilainenkaan. Ja lapset. Miten erilaisen kasvun he saavat elämälleen, kun kantavat puita pinoon ja kahlaavat päiväkausia ojissa, rakentelevat majoja ja keräävät soraa ämpäriin ja vievät sitä kanoille. Erilaisen. Sen kyllä tunnustan, ettei muuten kasvatus ole mennyt kovin nappiin. Mutta eivätpähän istu vain tietokoneen ääressä päiväkausia, vaikka muita virheitä tulisikin.

Lopuksi haluan sanoa, että en nyt sano vaaleista enkä tsunameista mitään. Vaan siitä, että alituisesti jäytää mieltä yksi toinen hyvin ajankohtainen asia. Lasten ja nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja niin edelleen. Se on nyt hyvinkin ajankohtaista, vaikka olemmekin myöhässä. Kymmenen vuoden päästä lienemme vielä enemmän myöhässä. Haluaisin antaa kotitehtäväksi kaikille yhden ison asian. Ottakaa selvää riippuvuudesta ja puhukaa siitä. Kuinka vakavaa ja ongelmallista riippuvuus voi olla pahimmillaan? Voiko joku olla niin syvästi vaikkapa nettiriippuvainen, että se vie työkyvyn? Kyvyn elää normaalia ei-syrjäytynyttä elämää? Minä luulen, että voi. Jos aikuinen ihminen jää johonkin uuteen asiaan koukkuun, niin siitä voi ehkä puhua kevyesti ja se on ehkä ohimenevää. Mitä tapahtuu lapselle tai nuorelle, jonka aivot kehittyvät koko ajan siihen suuntaan mihin hän nuorena aikansa kuluttaa? Vaikeasti alkoholiriippuvaisen läheinen tietää että kyse on elämänikäisestä vakavasta ongelmasta. Samoin voi nuori kasvaa riippuvuuteen, joka tekee kaikesta muusta elämässä jopa mahdotonta. Mitä nuorempi ihminen on, sitä alttiimpi hän on sairastumaan (vaikeaan) riippuvuuteen. Eräs asiantuntija sanoi, että jokainen päivä, viikko ja kuukausi ennen ensihumalaa on nuorelle kullanarvoinen asia. Mitä nuorempana ihminen tottuu juopottelemiseen, sitä varmemmin hänestä tulee alkoholisti. Onneksi vanhempia, jotka sallivat lastensa alkoholinjuomisen, paheksutaan. Valitettavasti vanhempia, jotka eivät kontrolloi mitenkään lastensa netin käyttöä, ei vielä osata oikein paheksua. Haluaisin sanoa sellaisille vanhemmille: ajattele tulevia lastenlapsiasi. Minkälaisen äidin tai isän he saavat? Miten hyvin vaikeasti peli- tai muu nettiriippuvainen vanhempi pystyy antamaan elämän eväitä jälkikasvulleen? En tiedä, mutta varmaankaan ei niin hyvin kuin äiti tai isä, jotka eivät istu koneen äärellä kaiken päivää.

Että anteeksi vain, olen paasannut tästä ennenkin. Mutta kun tämä aihe tarvitsisi paasausta vielä enemmän. Puhutaan nyt eikä sitten jälkiviisaina!

Tänään

Tänään oli hyvä päivä. Aurinko oli suosiollinen ja muuta mukavaa. Menimme klo 10.00 ulos, tuuli tuuli leppeästi ja lämmin valo paransi meitä. Martta poimi minulle kesän ensimmäisen kukkakimpun. Hän ryntäili pyörätien viertä edestakaisin ja jutteli että mää niin rakastan kukkia ja mää aina poimin niistä kauniita kimppuja.  Tulimme sisään klo 12.00 ja Martta täytti kannun vedellä ja asetteli kimppunsa siihen. Sitten hän laittoi sen ikkunalaudalle helmililjojen viereen ja ihasteli sitä päätä kallistellen eri etäisyyksistä. Arvioin, että siinä oli siankärsämöä ja ehkä yksi koiranputken varsi. No joka tapauksessa olimme silloin jo nälkäisiä, ja jääkaapissa ei ollut keräkaalia kummempaa. Minä olisin voinut syödä sitä haudutettuna ja valkosipulissa ja voissa paistettuna mutta Martta ei eikä Sallikaan ehkä kylliksi. Joten menin pakastinarkun ääreen ihastelemaan sen tyhjentynyttä olemusta. Katkarapuja löysin ja maissia. Martta tanssi ”kuivattua ruokaa!” -tanssiaan keittiössä. Heilutin katkarapupussia hänen nenänsä edessä ja hän sanoi että ai herkku, mistä päättelin että katkarapu kuuluu ilmeisesti tälle salaperäiselle kuivattujen ruokien listalle. Tein pastaa jossa oli myös sipulia ja valkosipulia, ja Martan ilme laimeni. Voi voi kun sää laitat siihen taas sipulia, voihki martta tuolilla seisten ja elehtien kouristelevasti. Martta ei tykkää sipulista. Paha hänelle, sillä minä en voi elää ilman sipulia. Onneksi Martan kr-listalla on valkosipuli sentään. (Jossakin luki että makuun tottuu kun maistaa sitä viisi kertaa. Elän toivossa että jonakin päivänä Martta olisi tehnyt viisi kertaa huolimattomuusvirheen.)

Katkarapupasta oli makoisaa ja Marttakin himoitsi siinä olevaa ravunlihaa niin paljon että päätti myöntyä tarjoukseeni. Oli metka seurata hänen syömistään. Nenä oli miltei lautasen pohjassa kiinni kun hän etsi haukankatseellan pienenpieniä sipulinpaloja, joita piti poistaa tämän tästä katkarapujen kimpusta. Mutta olin iloinen, kun pastat, katkaravut ja maissit tuli syötyä. Sipulia oli kuitenkin verraten vähän. Salli söi kaiken, paitsi maissia joka oli ”pahaa” ja lensi lattialle ”auvalle”. Nallekaan ei maissinjyvistä piitannut. Minä muuten piittasin kaikesta.

Illalla isäntä kävi ruokakaupassa. Mennessään huikkasin, että ostaa kaikkia kasviksia, muunmuassa maa-artisokkaa ja retikkaa. (Luin juuri silloin kiinalaisia ruokaohjeita vesi kielellä.) Isäntä toi vihanneksia, mutta ei maa-artisokkaa vaan lihapiirakkaa. Minä katsoin häneen ihmeissäni ja hän selitti, että nyt hän osti, kun hän ei ole ainakaan kahteen vuoteen ostanut. Viime syksynä ostit, muistelin minä, mutta isännän mielestä edellisestä kerrasta oli aika tarkalleen vähintään vuosi. Joskus huhtikuun neljäs tai viides se oli kuulemma vuosi sitten. Riidelläänkö, kysyin ja päätimme yhdessä, että ehkemme saa kuitenkaan tarkkaa ajankohtaa ja kellonaikaa selville ihan heti, joten päätimme luopua väittelystä. Söimme iltapalaksi lihapiirakkaa ja kyllähän se maistui.

Aion joka tapauksessa kylvää keväällä multaan maa-artisokan siemeniä. Niistä kasvaneita mukuloita voi sitten harjata puhtaaksi, viipaloida ja paistaa kuumennetussa öljyssä kolme minuuttia ja sen jälkeen maustaa suolalla ja nauttia. Aion kokeilla! Sanokaa te mitä sanotte.

Keittiösuunnitelmissa ollaan päätymässä jonkinasteiseen kompromissiin. Seinään on ehdotettu valkeaksi maalattua paneelia. Minä en tiedä, onko se liian kermavaahtomainen minun makuuni. En tiedä uskaltaako punaisia kaakeleitakaan laittaa. Jos ne alkavat äsryttää?

Sairastelu loppui nyt!

Tänään käytiin hammastarkastuksessa Martan ja Leevin kanssa. Sehän on meillä ollut aina kiva yhteinen reissu ainakin tähän saakka, kun reikiä ei ole tullut vastaan vielä yhtään. Olen asiasta onnekkaan ihmeissäni, mutta en viitsi ruveta kuitenkaan kovin kovaan ääneen ihmettelemään, muuten saa  nähdä kun oitis rupeaa jonkun hammasta kolottamaan.  Kiva siellä oli taas käydä ja esittää vastuullisen ja hyvän äidin roolia. Eihän meillä reikiä, mites nyt meillä. Ja ei ole tullut tosiaan tarkastajillekaan koskaan mainittua, että äidillään ja isällään kyllä reikiä piisaa ja niin edelleen. Martalta tosin rapsutettiin värjäymää pois etuhampaista, ja tyttö oli niin mainion hienosti rauhassa paikoillaan ja suu auki koko toimituksen ajan, että äiti vahvisti lupauksensa mailittleponin ostosta alakerran lelukaupasta. (Isä oli jo luvannut alustavasti asian edellisiltana, jos tyttö pysyy sängyssään koko yön. Tyttö pysyikin melkein, tai ainakin poissa äidin ja isän sängystä, ja sehän on jo palkinnon arvoinen suoritus kaikkien mielestä. Minua ei ainakaan haittaa ollenkaan jos hän menee Sallin tyhjään pinnasänkyyn nukkumaan.) Hammashoitola on siis kauppakeskuksen yläkerrassa.  Sitten kun tarkastuksen jälkeen puettiin odotushuoneessa vaatteita, tyttö huudahti että ”voi että mää oon niin kiihkoissaan kun mää nään tuon lelukaupan tuolla!” Ja olihan hän, ei voi kiistää. Mailittleponia ei kaupasta löytynyt, mutta jokin vastaava kyllä, jonka Nalle jo ehti iltapäivällä purra kaulattomaksi. Martta toipui em. järkytyksestään nopeasti,  ensiksikin siitä syystä että isä lupasi hänelle kaksi uutta ponia vanhan tilalle ja toiseksi sen vuoksi, että tyttö on jo niin tottunut siihen, että Nalle syö aina kaikki hajalle. Kaikki lelut varsinkin.

Nyt illalla olin jo niin kurkkuani myöten kyllästynyt tähän krohisevaan ja yskivään ja huonosti nukkuvaan sakkiin, että luovutin. Siis pilkoin valkosipulinkynsiä sukkiin ja tungin lasten kaulalle ja paitojen alle ja nenien eteen.  Meillähän piti olla parittomia sukkia paljon, sellaisia joille ei ole vuosikausiin löytynyt pareja. Nyt niitä sitten kaivattiin lääkekapseleiksi, mutta niitä ei löytynytkään sukkakorista. Kaikki parittomat olivatkin yhtäkkiä olevinaan sellaisia, joiden parit olivatkin olleet tallessa ihan tässä viime viikolla. Niin ne ainakin yrittivät selittää. No, löysin sentään sukat ja nyt täällä tuoksuu valkosipuli. Haisee siis. Tykkään valkosipulista ruoassa, mutta vaatteissa se jostain syystä oksettaa. Kai tämän kestää. Raportoin sitten aamulla, kuinka monen krohina loppui. Unirikasta yötä kaikille!