On talvi, lunta ja pakkasta. Viikko sitten sitä pakkasta oli vielä sopivasti, ja Leevi sai luistelukärpäsen pureman. Äiti katsoi keittiön ikkunasta kun poika hoikkeloi ensimmäistä kertaa luistimet jalassa ison tien yli toiselle tielle, joka vei luistinradalle. Pieni poika oli niin innokas että karkasi luistelemaan ihan yksin, äiti sai jäädä puremaan alahuultaan sisälle seuraava kossinalku sylissään. Kolmen tunnin päästä ei poikaa kuulunut takaisin vaan vasta neljän. Punaposkinen poika ilmaantui pöydän ääreen, hengitti ja rupesi voitelemaan leipää. Huomennakin mennään, meillä oli hyvät pelit, sain olla mokke ja torjuin monesti. Ai kiekon? Ilman kypärää? Niin! Näin sitä päästellään lapsia kovaan ja vaaralliseen maailmaan. Ai niin, luisteluunkin on keksitty kypärät. Ja jääkiekkoon. Eipä tullut mieleen.

Menin lupaamaan että joka luistelukerrasta saa ällän ja hiihtokerrasta hoon. Leevi luistelijalle kertyi pari hoota ja älliä niin että kalenterinsivu ei riittänyt niiden kirjaamiseen. Tytötkin saivat monta. Sitten tuli pakkanen. Nenää nipistää ja henkeä ahdistaa. Savu tuoksuu ja halkokariketta kertyy nurkkiin koirankarvojen kaveriksi. (Nalle päätti että sama ottaa kaikki irti pakkasista, eihän siitä pääse nauttimaan ollenkaan jos on liikaa karvaa päällä. Niinpä se rupesi riisumaan turkkiaan pois.) Imuri käy. Villasukatkin ovat elementissään. Eksyvät, häviävät ja lojuvat missä sattuu. Eivät pidä huolta parisuhteestaan.

Arki rullaa kuin kärrynpyörä, kitisee ja narskuu mutta aina kuitenkin pyörähtää akselinsa ympäri. Huonosti öljytty, mitä sitä kiertelemään. Lepoa ja rauhaa puuttuu, menoa ja meteliä piisaa. Uni on maistunut ja kun pään painaa tyynyyn, ajattelee että tähän sitä aina palaa vaikka missä kävisi välillä. Kolmikuinen nuorimies nukkuu hyvin, useampana yönä yhtä pitkästi kuin isänsä, illasta aamuun. Siinähän sitä on hyvä nukkua ja kasvaa, äidin kyljen lämpimässä.

Puurokoulun tytöt ovat touhussaan aamusta iltaan, kaikenlainen puuha kiinnostaa. Tänään kuorittiin perunoita, pelattiin omatekemää muistipeliä, rakennettiin isoista pahvinpaloista siipiä ja ei kuitenkaan opittu lentämään. Kerhoiltiin ja hoidettiin vauvoja, laulettiin ja leikittiin. Äidin lähellä koko ajan. Muutamia kertoja on yritetty patistaa leikkeihin yläkertaan, mutta mitä sitä sinne, äitihän voi vaikka soittaa puhelimella ja kuka sitä sitten häiritsisi jos eivät nämä alansa huiput (huutajat) olisi remmissä? Isot koulun tytöt tekivät kampauksia ja vihreät savinaamiot, sekä leipäkoneella raasteleipää. Harjoittelivat soittoläksynsä pitkin hampain ja ryppyisin nenin. Edistyvätkin, rypyistä huolimatta. Esikoinen tekisi muuten joka päivä Daimia kerran tai kahdesti, jos äiti antaisi. Tekee sitä harmillisen hyvin, onnistuu lähes aina. (Äitinsähän ei sitä ole oppinut koskaan, monista salaisista ja puolisalaisista yrityksistä huolimatta.) Isä hekottelee vieressä ja sanoo että just niin kuin äitinsä, pata porisee, käsi vatkaa minkä ehtii ja ainekset lentävät sekaan silmämääräisen tarkasti ja hyvää tulee.*

Kirjoittaminen on vaikeaa, kun ajatukset ovat varattu viimeistä paikkaa myöten. Mutta haluan jatkaa tätä tapaa luottaen siihen, että tulee taas päiviä jolloin on aikaa ja voimia.

Tähän loppuun liitän mainoksen: Olen vuoden päivät etsinyt kaupoista Lyran vahavärejä. Niitä ei myydä juuri missään, mutta nyt sentään täällä. Lyran paksut puuvärikyniä meille on ostettu yhdeksän vuoden ajan toistakymmentä pakkausta, ja ne ovat parhaat värikynät mitä tiedän, aina vain. Vuosi sitten kerhossa tutustuimme samanmerkkisiin vahaväreihin, joiden niin ikään huomasimme olevan vertaansa vailla! Värijälki on pehmeä ja täyteläinen, ei liian öljyinen eikä sotkeva lainkaan. Väreissä on jonkin verran mehiläisvahaa. Kolmion mallisesta tukevasta varresta on mukava pitää kiinni, se ei katkea eikä murru helposti ja siinä on myös se etu ettei se kieri pöydällä (ja putoa lattialle). Sopii täydellisesti pieneen kätöseen, ihan yhtä hyvin kuin äidinkin, jolta saattaa unohtua kahvi kuppiin kun innostuu värittelemään lasten kanssa.

No niin, selvästikin tuo oli ensimmäisiä mainoskirjoituksiani, myönnän. Saa nähdä jääkö viimeiseksi, mutta suosittelen menemään retkuun ja tilaamaan värejä. Ettepä tule katumaan, sen lupaan!

Hauskaa helmikuuta!

* Kirjoittaja on lisännyt virkkeen viimeiset sanat tyylisyistä.

Joululomaa vietetään edelleen puhtaasti lomapohjalla. Ei töitä, ei remonttia. Kotielämää, ruoanlaittoa ja pyykinpesua ja vaipanvaihtoa. Uuden vuoden kynnyksellä mietimme miten saisimme nuo lapset ruotuun. Ja arki sujuisi uuden vuoden malliin mukavasti ja ilman liikoja konflikteja.

Kun ei ole väsynyt, on helppo ottaa rennosti. Ei tee kipeääkään nähdä papereita huoneen lattialla levällään, kyniä sikin sokin ja poikien hyrskynmyrskyn -tyyppistä riehumista elämän seassa. Ympäri alakertaa ja taas ympäri siitä vain ja taas, se kuuluu elämään, meno ja meteli ja pienoinen epäsiivo. Kun on levännyt, ei paljon haittaa vaikka puoliso nukkuisi nokosia kolmatta kertaa samalle päivälle vaikka komposti on viemättä. Kun on virkeä niin ei ota hermoon niin herkästi.

Eräillä on myös semmoinen vika, että kun on lomaillut aikansa, yliväsymys hellittää mutta se ei tarkoita että rästihommat saisi uusilla voimilla saatettua päätökseen. Ei, päinvastoin, rästihommat jäävät viimetippaan tai ylikin, mutta jotain muuta alkaa tapahtua. Päästä alkaa pursuamaan ideoita. Liikeideoita, harrasteideoita, esteettisiä ja eettisiä ideoita. Käväisee mielessä että jos olisi työtön niin ei kauaa kyllä olisi kun on niin monta kerrassaan hyvää ideaa mielessä. Neuleideoita tulee kolmetoista kertaa nopeammassa tahdissa kuin neulomisnopeudella silmukoita. Sanottaisiko että pää huitelee edellä mutta kroppa tulee haluttomasti nytkähdellen perässä, jalat laahaavat maata.

Sanokaapa, missä vika? Millä epäsuhdan saisi korjattua ja oiottua uomaansa. Olen yrittänyt noudattaa periaatetta että uutta ei aloiteta ennen kuin edellinen on valmis. Mutta ideaputkahtelulle ei voi mitään, sitä tapahtuu vaikka kaikki olisi niin perusteellisen kesken. Ehkä epäsuhtaa tasoittuu vasta jälkikäteen. Vuoden viimeisenä päivänä, kun katsoo taaksepäin, näkee että tilit ovat kutakuinkin tasan. Kun on väsynyt, kaikki ottaa hermoon ja ideat ovat tiessään. Kun lomasta kuluu aikaa, viimetippa ja työt ovat kimpussa alati.

Kun meilläkin oli pieni parin tunnin sähkökatkos, mieleeni juolahti idea että olisi somaa jos jossain olisi pieni piilopirtti. Ei sähköä, ei vettä, ei liikenteen mökää. Kaivo ja ulkohuussi, uuni tai takka. Polttopuita ja  kynttilöitä, hiljaisuus ja harmaat villasukat. Siihen se jää. En minä raaskisi sinne lähteä, jättää vauvaani enkä kaksi- enkä nelivuotiastani, en isompiakaan. Isäntääkin tulisi ikävä, pelottaisi ilman. Siihen asti en menekään, että tämä porukka tarpoisi yhdessä piilopirtille. Rakastan perhettäni mutta en pottien pullojen täkkien  pukujen kintaiden sukkien peittojen taskulamppujen tuttien kirjojen kynien pulkkien suksien liukureiden tablettien voiteiden kännyköiden kameroiden muovilusikoiden ja -pussien kantamista kinoksen halki autenttiseen piilopirttiini.

Sähkökatkon aikana ajattelin myös että on se ollut entisaikoina, ennen sähkövaloa pimeää. Jos nytkin, niin ainakin silloin. Joten ei pitäisi valittaa, varsinkin kun valoa kohti ollaan taas menossa. Hyvää kevättalvea!

Oi Joulun lapsi pieni, lahjoista ihanin, johdata mainen tieni sun luokses kotihin!

Kävin pitkästä aikaa Nallen kanssa lenkillä. Siksi pitkästä aikaa, kun olen ollut flunssapotilas muun muassa. Kaiken perheen onneksi olen nyt terve, Nallenkin, joka täytti eilen kaksi vuotta ja on siis lenkkinsä ansainnut. Kyllä nuo tytöt sitä käyttävät pikkulenkeillä pakon edessä, ja isäntäkin tosi kovan pakon edessä. Mutta siis kunnon lenkin emännän kanssa, synttärilahjaksi. Kaunis maisema, lunta, puut valkoisena yltä päältä ja ei liian kylmä. Ja hiljaisuus ja rauha. Siinä oli muutama ajatus, joita ajattelin muotoilla tänne mutta nyt ne ovat jo karussa. (Karkaavat kuin entiset lampaat, mokomat.) Jos otettaisiin kuitenkin vielä tuosta lenkistä kiinni ja yritettäisiin joku jutunpätkä juonia. Siinä siis kävellä köpyttelin ja yritin olla reipas ja yritin kävellä tehokkaasti. Sehän ei Nallelle sopinut, jolla on kahden vuoden kriisi menossa vissiin, ja joka halusi haistella joka lumikökkäreen tien molemmin puolin. Tämä taas ei minulle sopinut, koska lenkkiaikaakin oli luvattu rajoitetusti. Kiskoin. Voivoi koirarukkaa, ajattelette, mutta minä puolustaudun sillä, että kiskoo se koirakin välillä minua. Silloin kukaan ei ajattele mitään muuta kuin että mitäs on tuommoisen lehmänkokoisen koiran hankkinut kun ei osaa pitää sitä aisoissa. Voi minua, sanon minä silloin. Mutta eihän Nalle vedä, se vain joskus kiskaisee kun innostuu.

Jatketaan siis siitä, että kiskoin ja kun en jaksanut takaperin kävellä ja kiskoa, niin laitoin talutinkäden olalle ja kiskoin samassa asennossa kuin ne poikarukat siinä “Volgan lautturit” -taulussa. Rupesin jo ajattelemaan että tämä emäntä se kärsii lenkilläkin raskaita taakkoja, kun saa raahata vasikkaa perässään. Mutta kauaa en ehtinyt kehitellä itsesääliäni kun Nalle oivalsi että nyt taitaa ollakin tämmöinen lenkki, sama köpytellä vieressä.

Katselin kaunista valkoista pimeää maisemaa, lumisia oksia ja jouluvalojakin. Siinä kohdassa tuli mieleeni, että meillä isäntä laittaa aina jouluvalot. Minun piikkiinihän ne menee, kyntteliköt ja vähän kellertävät tähdet, kun seutukunnan lenkkeilijät katselevat ikkunoitamme. Kauniita ja loistavia, ei siinä mitään mutta kun en tykkää sähköstä niin paljon että koristelisin seinäni sillä varta vasten. Mutta tämä on kahdeksan ihmisen koti, ja voin veikata että seitsemän kahdeksasta tykkää tosi paljon valoista. Ja se sopii. Ne valaisevat kun yöllä käy asioilla alakerrassa. Ja vaikka en tykkää sähköstä niin kuuseen minäkin laittaisin sähkövalot, jos ei isäntä ja lapset ehtisi ennen. Mutta on mukava katsella toisten asumuksia ja pihoja, kun niissä tuikkaa jouluvaloja. Jossakin pororeki pukkeineen. Ja semmoisia valoruiskeita syreenissä. Ja ryöppyjä terassin katosta roikkumassa. Ja kaksi kynttelikköä yläkerran ikkunoissa. Lapsena kun istuin punaisen mersun takapenkillä joulusaikaan ajelulla, tykkäsin erityisesti kerrostalojen ikkunoissa tuikkivista kyntteliköistä. Harmitti kun mistään ei löytynyt taloa, jossa olisi ollut joka ikkunassa samanlainen. Jotkut talot olivat korukkaampia kuin toiset, ja valoviritysten perusteella saattoi tietää jo asukkaasta yhtä ja toista. Jos oli runsaat ja rehottavat valot, niin sen ikkunan takana touhusi hästääjä, jolla oli kiire mutta se halusi kovasti jouluntunnelmaa, mitä olisikin saanut jos olisi hoksannut hetkeksi pysähtyä. Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla. Siellä syötiin piparia ja torttuja kahvilla. Pandan konvehteja.

Mitä sitä joulua odottamaan kun ei kuitenkaan oikein saa mitään mitä tosissaan odottaisi. Kun toivoisin rauhaa. Ja hyvää tahtoa, läsnäoloa. Semmoista, jota joskus ihan vähän saa tuntea. Vaikka pieni hetki, jolloin pysähtyy yhdessä toisen tai useamman kanssa, jolloin rauhan ja tyyneyden mielentila tuntuu ilmassa. Kun on rauhallista ja kynttilänliekki palaa, eikä mikään ääni mölise eikä meuhkaa. Voi kun sitä kaipaan, rauhaa! Yksin kyllä saan olla rauhassa, ja usein iltaisin valmistan punaista teetä ja sytytän kynttilän sen kunniaksi, että lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä hetki aina. Mutta joulun kunniaksi, jos sitä saisi tuntea yhdessä. On niin paljon kaikenlaista, mikä tulee siihen tielle. Aina vain enemmän.

Olen monta kertaa sanonut että en odota joulua. Kun lapset riehuvat eivätkä lähde edes kouluun! (Meillä on kovaäänisiä liikunnallisesti ja verbaalisesti ja musiikillisesti aktiivisia lapsia.) Mutta nyt kun joulu sarastaa, odotan sittenkin, vaikka sitä en ole jostain syystä vielä sanonut. Sitä lasten riemua. Jotakin, en tiedä mitä. Kaksi vuotta sitten makasin hölmönä sairaalassa ja ihmettelin, että miten minä täällä voin olla, kun minun pitäisi olla kiirekimppuna kotona touhuamassa. Sitten huomasin että voinpas kuin voinkin, eikä se tee mitään. Ja kotonahan oli joulu vaikka mitään en ollut tehnyt. Sain silloin opetuksen jonka haluan muistaa nytkin. Jouluja tulee uusia, jos on tullakseen. Amarylliksen ja puolukkapiparijäädykkseen voi saada ensi jouluksi, jos ei täksi. Tai sitä seuraavaksi. Lapsuuden joulut sen sijaan. Ne, joita meidänkin lapset nyt viettävät,  tulevat ja menevät, ja yhtenä jouluna lapsi huomaa, että ne ovat ohi. Lapsuuden joulut, ne ovat jotakin ainutkertaisia. Mitä tahtoisin antaa joululahjaksi lapsilleni, semmoista mikä jää?

Samaa mitä itsekin toivon.

Juha Hakalaa haastateltiin helmikuussa, ja nyt ensi kertaa kuuntelin ohjelman alusta loppuun. Hyviä juttuja. Ihmisen aivot ovat vanhanaikainen keksintö, eivätkä ne ole muuttuneet vaikka maailma ympärillämme muuttuu kovaa vauhtia. Toinen ihminen, jota haastateltiin oli Markus Majaluoma. Sympaattinen kaveri hänkin, ja voi kuinka sympaattisia ovat “Isä” -kirjat, joita hän on kirjoittanut ja kuvittanut! Suosittelen ihan kaikille. Minä symppaan semmoisia kirjoja, ja Viirua ja Pesosta ja semmoisia ihmisiäkin. En niinkään siksi, koska ne elämiset ovat niin hupaisia ja naurettavia, vaan siksi että tunnen sielunkumppanuutta kaikkia Pesosen tyyppisiä hahmoja kohtaan. Kun Pesonen yrittää vaikkapa lähteä retkelle Viirun kanssa, mutta kanat tulevat perässä ja pilaavat homman alkuunsa. Sellaista meilläkin on ollut oikeasti. No ei nyt kanat aina, mutta Nalle tai Viiru tai karannut Hopsu. Ennen lähtöä saa joskus useammankin kerran nousta autonratista ja hätistellä eläimiä ja lapsia pois jaloista. Kyllähän ohikulkijoilla ja naapureilla on hauskaa kun he naureskelevat meille iltaisin fiksuissa taloissaan fiksuissa elämissään. “Siellä taas emäntä käveli tukka märkänä ja saunatakki päällä saunasta ja meni kanalaan ja tuli kohta sieltä saunatakin taskut ja kourat kananmunia täynnä.” Ja tyytyväistä hymyä kolmannella.

Miehessäni on myös jotain mikä muistuttaa Pesosta. Mutta vain ulkoisesti. (Tai tietysti silloin, kun Pesonen raivostuu lopulta.) Ja sisäistähän se kiltteyskin on. Ja hempeämielisyys. Vaikka mieheni ei ole tunnustautunut eläintenystävä, saa kiltteys ja hempeämielisyys ajattelemaan myös eläimen hyvinvointia. Hoikka mies, lippis päässä ja raksahousut jalassa ja selkä hieman kumara taluttamassa isoa koiraa lähitiellä. Mutta noin ylipäätään mieheni on fiksu ja fiksujen järkevien ihmisten luokassa, jos luokittelemaan ruvetaan. Ei hän kuljettaisi opettajan työtarvikkeita kouluunsa Prisman muovipussissa. Eihän niin ruukata. Hän tietää normit ja käytännöt ja fiksun elämisen rajat. Minullakin on jokin haju niistä, mutta  myös luonne, joka ei malta aina pysyä niiden raamien sisällä. Onko se sitä luonnonlapseutta, mistä minua kerrankin yksi rouva syytti tai kehui. Hän ei keksinyt vastausta, kun kysyin että mistä sen huomaa, kampauksesta vai mistä. Vai siitä että on kuluneet nahkakengät jalassa.

Minulla on lisävaivaa nyt kun kolme mustaa tipua piipittää selkäni takana pyykkikorissa lämpölampun alla. Lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämpötilassa ruoka ei kauaa tuoreena pysy. Ja kissaa ei voi päästää sisälle. Tosin juuri nyt pitäisi tuoda kanien sisähäkki näille piipittäjille eikä kirjoittaa tätä, niin olisi turvallisempaa kaikin puolin. Isäntä on uimassa isompien lasten kanssa ja minä lopetan nyt tämän että ehdin tekemään rästihommista edes yhden.

Oletko Sinä Pesonen vai Kosonen?

Meillä on tänä keväänä ollut pihalla elämää. Ollaan silputtu risuja ja oksia. Sitten kuljetellaan ne ämpäreillä ja kottikärryillä puiden ja pensaiden juurille. Siirsimme tässä viime viikolla tontin laidalta saunan lähettyville tuomiakin. Siellä ne nyt kukkii, saa nähdä kukkiiko ensi vuonna. Olen ostanut ruusupensaita ja tyrnilapsukaisiakin. Vadelmat on vielä jossakin kaupassa, mutta ne laitetaan tänä vuonna, meni syteen tai saveen. Mieluummin kuitenkin muhevaan multaan suojaisaan paikkaan. Lapset ovat mukana touhuissa, pienimmät eniten. Jostakin syystä isompia ei enää hommat kiinnosta itsestään, täytyy käskeä ja komentaa, ja sitten tapahtuu ehkä. Pienempiä ei tarvitse käskeä, he tekevät paljon enemmän kuin ehdimme valvoakaan. Eilen Salli kantoi kahdessa kymmenen litran ämpärissä tomerasti haketta pihan toiselta laidalta toiselle. Sitten hän kaatoi sekaan vettä ja sekoitti. Sen jälkeen tulikin naapurin Topi-koira kylään ja Sallihan innostui. “Tipo! Topi! Tänne Topi!” Nallekin toki innostui, ja niin siinä sitten lennettiin. Salli touhusi perässä ja kaatui muutaman kerran koiramelskeessä. Mutta sehän ei hidastanut, taas tyttö pyyhälsi mekossaan ja kädet vain viuhtoivat edessä ja takana. Ilmankos ne olivat illalla mustat.

Täällä on paljon punkkejakin. Lapsille eivät punkit ole tarttuneet, mutta eläimiin, varsinkin kissaan ovat. Kissa ei syö valkosipulia. Me syömme. Liekö haisemme, en tiedä, mutta noin joka toinen päivä on sellaista ruokaa johon voi puristaa kynnen jos toisenkin. Valkosipulin on sanottu pitävän myös muita eliöitä loitolla, kuten kihomatoja. Mustikatkin pitävät. Kävimme jo Martan kanssa katsomassa mustikoiden tilannetta. Oikein hyvältä näytti tässä vaiheessa, kunhan nyt vain lämmintä riittäisi ja pörisijät uskaltautuisivat koloistaan mettä maistelemaan.

Väsymystäkin meillä on, eikä ihan vähän. Siis minulla. Siksipä epäröin ottaa vuohikuttua meille kileineen, vaikka siihen voisi olla mahdollisuus. Onhan tässä muutakin puuhaa. Keittiö hajotetaan ensi viikolla ja sitten odotellaan uuden ilmestymistä. Meille tuleekin kesäkeittiö kodinhoitohuoneeseen, mikä tuntuu kodikkaalta. Mikä hullu minäkin olen, kun innostun aina kun täytyy elää poikkeustilannetta. Mukava kun saa sulloa astiat ja kattilat tilapäismajoitukseen ja keittolevyn, kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen pyykkikoneen päälle. Muovipressu keittiönovessa ja jääkaappi tukkimassa tietä pesuhuoneeseen luovat tunnelmaa. Ehkä väsymys lakkaa kun päästään tositoimiin, ja palaa kun tositoimet ovat ohi. Eikö näytäkin valoisalta? Onneksi on tositoimia näköpiirissä myöhemminkin.

Kotiin oli mainio tulla. Naapurin poika oli käynyt linkoamassa paksun lumikerroksen pihaltamme, siististi ja särmästi. Kulkuväylä tyhjään lampolaankin oli liikuttavan huolella avattu. Olimme ällistyneitä, iloisia. Toiset ne saavat parempia naapureita kuin toiset.

Lomalla en tuntenut oloani reippaaksi enkä levänneeksi, mutta kotona huomasin, että levätty on. Se on mukavan pirtsakka tunne, kun sitä kokee näin harvakseltaan. Laitoin eilen illalla tähän aikaan pelakuun pistokkaita tulemaan. Sievistä saatu Sylvin pelakuu sai pienokaisia akkunalaudan täyteen. (Tertun kunniaksi käytän tässä kohtaa sanaa akkuna.)

Tänään oli talven paras keli. Tuuleton ja aurinkoinen. Menimme tyttöjen ja Nallen kanssa seuraamaan koululaisten hiihtokisaa. Salli köpötteli haarniskassaan sinne tänne ja pyllähteli iloisena lumeen, mutta Martta kyyhötti kumarassa kädet rintansa edessä kuin seisova jänis Sallin kärryissä, lampaantalja allaan ja kaksi peittoa päällään. Ja oli jäässä niin kuin aina. Martta palelee ulkona aina kun mittari ei ole hellelukemissa, oli puvun alla sitten yksi tai kaksi villapaitaa ja housua. Sisällä hänen asunsa on ollut läpi pakkasten yleisimmin pikkuhousut, välillä maustettuna prinsessaroolimekolla. Ja ei ole kylmä, ei pikkuvarpaassakaan.

Tekisi mieleni analysoida vielä nuorimmaisemme luonnetta. Tiedän että se ei ole kaikista hauskaa, mutta minua kyllä huvittaa se, että minun aneemisesta mahastani on putkahtanut niin erilaisia luonteita. Salli on hernenenäinen tyyppi. Aina on aihetta vetää rokka nokkaan, mikään syy ei ole liian mitätön. Ja anteeksi ei anneta, ainakaan jos sitä joku sattuu pyytämään. Kun minä tollo vaikka satun menemään alakertaan ilman että olen tajunnut huomata arvon neidin halun tulla sylissäni mukana, niin saan kuulla siitä kyllä vähintään puolivälissä portaita. Jos olen vielä niin tollo, että luulen saavani hänet syliini kun palaan ylös ja vain koppaan kainaloon, niin saan kyllä korvilleni. Ei tule kuuloonkaan. Neiti on jo ehtinyt loukkaantua moisesta moninkertaisesta röyhkeydestä niin paljon, että minkään valtakunnan lahjukset eivät auta. Olen mennyt nurkkaan, katunut ja painanut pääni ja itkenyt katkerasti syntejäni. Polveni eivät ole kestäneet katumusharjoituksia vielä tähän päivään mennessä tarpeeksi pitkää aikaa. On täytynyt kieriskellä maassa ja lopulta heittäytyä narriksi, kaiken itsekunnioituksen ulottumattomiin. On täytynyt työntää pää nukkekotiin ja nenä sen ikkunasta ulos, ja ruveta vikisemään kuin hiiri, kun joku painaa ko. nenänpäästä. Tätä on täytynyt toistaa lukuisia kertoja, kunnes neiti lopulta on suvainnut unohtaa kokemansa vääryydet. Siinä vaiheessa sovintoyritystä täytyy toimia erittäin taitavasti ja suurella pieteetillä. Voi nimittäin käydä niin, että kun hän matkaa lopulta äitinsä sylissä portaita pitkin alakertaan, hän saattaa muistaa: ah tässä kohtaahan minä koin katkeran vääryyden, ja rupeaa itkemään ja rimpuilemaan itseään takaisin yläkerran nurkkaan, jonne hän menee istumaan selkä nurkkaa vasten jalat harallaan ja alahuuli törröllään. Sallimus säästäkööt minut siltä tilanteelta.

Tiedän, että teistäkin suuri osa kärsii siitä, ettei osaa sanoa ei. Salli ei kuulkaa kärsi. Hän on erittäin lahjakas sanomaan ei. (Taas kerran sorrun ylistämään lasteni lahjakkuutta, suokaa anteeksi.) Joka päivä tuosta pienestä suloisesta suusta kuuluu useita kymmeniä kertoja: Ei. Ja sen jälkeen suu sulkeutuu kapeaksi päistään alaspäin kaartuvaksi viivaksi, ja leuka nousee vain hivenen ylöspäin hyvin pontevasti. Äärimmäisen taitavaa. Toivon, että tuo sana “ei” ei unohdu häneltä. Tosin joskus voisi olla tarpeen osata sanoa se hieman pehmeämmin?

Iltalenkki Nallen kanssa sujui pehmeästi Aino-tossuissa kirkasta tähtitaivasta tähyillen. Tähtiä on valtavasti. Ihmettelin että näkeekö joku tuolta tähtien seasta, että täällä meillä on mannerlaatat liikkuneet. Katselee tuhoa ja antaa henkistä tukea planeetallemme: “Kyllä se siitä”. Yritin tähyillä eteläiseen taivaanrantaan. Jos sieltä näkyisi se Jupiter vai Saturnus, en musta kumpi, mutta sen tiedän, että se on semmoinen “tähti” joka ei tuiki. Katsoin tähtiä vuoron perään ja kaikki näyttivät tuikkivan, kaikki muut paitsi kuu.

On se kesä vain niin poikaa. Vadelmapenkin aion perustaa, ja laajentaa mansikkamaata ja pottumaa tehdään oikein kunnollinen. Jospa sitä saisi niin paljon aikaiseksi että hommaisi jostakin kasvihuonetarvikettakin ja pystyttäisi tuonne tarpeeksi kauas jonkunlaisen hökötyksen muutamalle tomaatintaimelle. Lampaista en vielä tiedä, että otanko vai enkö. Ehkä jos pari paistia kaupanpäällisinä hyvät turkistyyppiset harmaat taljat sattuu kohdalle osumaan niin mikä ettei. Ympärivuotisesti enää tuskin. Eipä niistä tiedä vielä. Mutta kukkia. Niitä alan kylvää potteihin kohta jo muutaman viikon perästä, aion kokeilla ahkeraliisojen ja lobelioiden lisäksi ehkä orvokkia ja hyvää pienikukkaista petuniaa jos löytyisi jostakin. Syksyllä otin talteen auringonkukasta siemenet, nehän täytyy tietysti kokeilla. Ja otinpahan ensi kertaa ruiskukista ja kehäkukistakin siemeniä. Oikea keto tuohon saunan edustalle kuulkaa. Ja yksi kunnon perennapenkin alku, Sievistä käyn hakemassa mukuloita ja juuria ja muutama marjapensaan alkukin on luvattu, ne tökkään riviin tuonne aidan viereen. Oi kesä, oi kukat ja lämpö.

Mutta mitä vikaa talvessakaan, kun on sopiva määrä asteita ja vaatteita yllä. Eilen kävimme Varjakan saaressa retkellä, oli kaksi koiraa, lähes kymmenkunta tenavaa ja muutama meitä aikaihmisiäkin. Käveltiin jäällä ja ihmeteltiin, kun ei rösähdetty ja sitten sytytettiin nuotio ja halstrattiin melkein kaikkea mitä jääkaapista oli mukaan kerätty. Seisottiin ja lämmiteltiin käsiä ja liikuteltiin varpaita. Kahvia hörpittiin ja kääretorttua mutustettiin ja juttua väännettiin. Metsä oli yhtä jännittävä kuin lapsena. Ja niin kaunis, valkoinen ja tumma. Etsittiin Martan ja Leevin kanssa hyvää pesäkuusta, jonka alle voi mennä vaikka asumaan. Ja eksyttiin oikeaan lumimaahan, missä nuokkui koivut, haavat ja pajut raskaiden lumitaakkojen painosta yllämme kuin koristettu katto. Eivät vedä mitkään jouluvalaistukset semmoiselle häikäisevälle lumi-ihmemaalle vertoja. Sohvi leikki ja seikkaili serkkujen ja tätinsä kanssa, Liina seisoskeli nuotion äärellä aikuisten kanssa. Äiti meinasi jo ajatella, että eikö tuo Liina osaa oikein nauttia tästä ulkoilusta. Kotona tämä kuitenkin kiitteli, että vähän kait oli huippusiistiä käydä retkellä. Äidin sydän läikähti.

Salli on opettelemassa puhumaan. Ssa. (Kissa) Ssa. (Tossa) Ssä. (Tässä) Mamma. Paapaa! (Ei nukkumaan!) Poppa. Saiaiaa. (?) Hän on myös löytänyt kirjat. Ensin hän hoksasi, että Armi on vauva -kirjaa voi lukea ja katsella. Sitten hän hoksasi että sitä voi katsella äidin ja isän kanssa. Sitten hän hoksasi, että sitä voi katsella uudestaan ja taas uudestaan. Loman aikana se kirja luettiin riekaleiksi. Onneksi ennen sitä Salli oivalsi, että muitakin kirjoja voi katsella. Riekaleita tulee riittämään. Ja aika kuluu kun on meilläkin jotain tekemistä. Laulukirjat ovat mieluisia. Harmillisesti vielä ei saa laulaa yhtään laulua paria säettä pidempään, kun pitää jo vaihtaa sivua. Siitä se alkaa.

Martta tahtoo. Tai ei tahdo. Muuta hän ei joululomalla olekaan ehtinyt. Olemme huolissamme hänen äänenkäytöstään. Tai siis emme kovin huolissaan, mutta kovin terveeltä se ei vaikuta. “Mutta kun minä TAHDON!” huutaa hän kaulasuonet sinisenä, naama punaisena leuka kohti kattolistaa. Ääni on käheä. Ehkä se siitä ajan kanssa.

Leevi on leikkinyt serkkujen ja sisarusten kanssa ja nauttinut isän lomasta täysin siemauksin. Loma on tehnyt hyvää Leeville, niin kuin meille kaikille. Isän kanssa puuhaileminen on parasta. Ihanaa että on isä.

Tytöt ovat innostuneet pianonsoitosta. Sukulaiset ja lähipiiri tietävät kyllä, mitkä kappaleet Liina on opetellut ohjelmistoonsa. Sini on opettanut myös Sohvia. Sello ja viulu on jääneet vähemmälle käytölle, mutta ei tuosta pianonsoittotaidostakaan haittaa ole, takokoot sitä rautaa ennen kuin jäähtyy.

Ollaan iltana muutamana saunottu myös. Pahin on ylitetty siinä mielessä, että nyt saunassa voivat lapset vähän hengittääkin, kun isäntä on huomannut, ettei se ihan herkästä rikki mene. Ei vaiskaan, koko perhe Sallista Samuliin on nauttinut saunomisesta täysin siemauksin. Mikä mainio keksintö tuo sauna!

Nyt lähden paistamaan karitsanfilettä. Eilen illalla unohtui paistaminen ja huomenna olisi jo myöhäistä. Aurinkoa teillekin!

Kuusi on harmistuneen näköinen. Seisoo nurkassa, ja on jo osittain luovuttanut. Matto kuusen alla säkkikankainen, punareunainen ja ryttyinen ja vähän märkä ja kokonaan neulasten peittämä. Miksi se on märkä, kysykää Nallelta. Kuusen alimmilta oksilta on tippunut kultanauhaa ja valoja lattialle, jotka kiertävät maton reunamilla. Koristeet ovat uuvuttavia kantaa. Kuusen matalaan tunnetilaan vaikuttaa myös, että se on hieman kallellaan. Ensin se kallisteli pirtin keskustaa kohti, mutta sitten se ajatteli omaa turvallisuuttaan ja kunniaansa ja oli kohta kallellaan nurkkaa kohti. Kelpo kuusi muuten. Paitsi että Liina tuli joulun alla itku kurkussa pihalta ja sisään päästyään kysyi, miksi meillä on niin huono kuusi. Miten niin, kysyin ja sain vastauksen, että kun siihen ei voi laittaa koristeita, kun siinä ei ole tarpeeksi oksia. Samana iltana kanalaan juostessani katsoin kuusta tyhjän lampolan edessä ja hätkähdin myös minä vähäsen. Kanalassa ajattelin kuusen vielä harvemmaksi. Sitten oli turvallista taas kiiruhtaa kuusen ohi ja huomata, että ei se onneksi kuitenkaan niin harva ole.

(Viime vuonnahan kuusenhaku piti hoitaa eri tavalla kuin ennen. Isäntä on ennen kuusen tuonut, ja usein saanut vastailla sellaisiin kysymyksiin kuin että minkä tähden juuri tämä yksilö juuri meille. Viime marraskuussa isäntä jo ilmoitti, että nyt kuusen valitsee emäntä, niin ei tule sanomista. Kyllä se emännälle sopi, pienen nielasun jälkeen. Miksikäs ei. Yhtenä päivänä ennen joulua istuimme kumpikin autossa kotimarkettimme parkkipaikalla, jonka päädyssä myi mies joulukuusia joulukuusien ympäröimänä. Sama mies kuin edellisinäkin vuosina. Isäntä marssi kaupan suuntaan ja huikkasi vaimolleen, että siitä vain rohkeasti valitsemaan. Vaimo ei ensin aikonut mennä, koska jo kaukaa havaitsi kuusten läpinäkyvyyden. Mutta jostakin jotenkin sisuuntuneena kuitenkin harppasi pakkaseen ja käveli kuusten ja miehen luokse. Katseltiin ja mies asetteli kuusia esille. Emäntä esteli että ei noin tarvitse nostella ja käännellä, tässä vain katselen. Mies ei kaiketi kuullut, kun nosteli ja käänteli puuhakkaana kuusen toisensa perään vaivojaan säästämättä. Lopulta isäntäkin tuli paikalle, ja siinä ei hennottu heti lähteä pois. Kohta ei hennottu lähteä ostamatta, kun oli niin kauan jo katseltu. Se vähiten harva valittiin. Ja sanottiin, että kun me ollaan sinulta aina ennenkin ostaneet ja naurahdettiin. Niin kuin että ei muuten kyllä… Sitten istuttiin autoon ja ihmeteltiin, että mitä nyt, kuusi on hankittu ja aikaa vielä jäljellä. Katsottiin tovi harmaita tuulipusseja lipputangoissa ja päätettiin vielä käydä jossakin kaupassa.)

Siirtykäämme kuitenkin ripeästi seuraavaan näkymään. Vain lyhyesti. Amaryllis hankittiin Lidlistä. Lupaava alku, kaksi vartta. Se kyydissäni kaartelin kotiin auto roinaa täynnä, ja ovelan tehoisasti ajattelin, että sama se ostaako Lidlistä vai Prismasta, ihan kelpo kukat saa kummastakin, tuurista se riippuu kuitenkin miten onnistuu. Tapaninpäivänä kun katselin amaryllistä, se ei ollut vielä kunnolla auennut. Kaksi päivää joulun jälkeen yksi vieras kertoo, että se avautuu nopeammin, jos kastelee. Minä katselen, ja silti avautuminen näyttää olevan hidasta. Kastelen toisenkin kerran, ja seuraavana aamuna avautuminen on tapahtunut, mutta toinen kukka on rupsahtanut. Ensimmäinenkään ei oikein parhaalta näytä. On sitä tyhmä kun lankeaa noihin Lidlin kavaliin houkutuksiin, ajattelen ja annan lasten leikata toisen varren pois. No onpahan heille siitä leikkaamisen ilo.

Joulutähdet eivät ole kuolleet eivätkä rupsahtaneet, mutta näyttävät juuri siltä että kohta, kohta. Sitten kun on vieraita niin sitten tulen sen huomaamaan. En ennen.

Liika materialismi haihtuu sitä mukaa kuin liiat joulukoristeet kulkeutuvat koiran kitaan ja siitä erikokoisiksi palasiksi matoille ja nurkkiin.

Liiat toiveet leppoisasta kirjanlukujoulusta haihtuivat myös nopeasti, en tiedä minne.

Ei se mitään, nyt on lopulta yksi ohut mutta ja antoisa kirja luettu melkein kokonaan. Semmoinen, jonka löysin kirjaläjäni uumenista. Kirpputorilta ostettu pieni kirja, jonka sisäkanteen onnellisena kirjoitin eilen illalla nimikirjaimeni. Se on yksi niistä kirjoista, jotka valitaan siihen kirjahyllyyn jonka Samuli vielä jonakin päivänä tekee.

Olen käynyt joulunjälkeisissä alennusmyynneissäkin. Tai -myynnissä, tuolla yhdessä Prismassa. Tein hyviä löytöjä. Huomiseksi kaksi kappaletta maksalaatikkoa -30% ja pakasteeseen saman verran alennettuja a-luokan makkaroita. Nimittäin lomaa on vielä monta monta päivää jäljellä, sitä ei tiedä vaikka retkelle jossakin välissä lähdettäisiin.

Eipä tosiaan tiedä.

Uusi vuosi alkoi muuten paremmin kuin vanha loppui. Tässä vertauslukuja: vanhan vuoden viimeisenä päivänä kolme munaa kanalassa, ja uuden vuoden ensimmäisenä kaikkien aikojen ennätys, kymmenen munaa ja risat! Joka ikinen kana oli laittanut itsensä likoon että tämä vuosi olisi rikkaampi kuin edellinen. Mitkä ihanat kanaseni. Vai olisiko ilotulitus vaikuttanut munimiskeleihin?

Hyvää alkanutta vuotta Sinulle, tärkeä lukijani, kuitenkin.

Kuinka se on niin sileä ja kätevä ja aina valmis auttamaan ja palvelemaan. Pelastaa sellaisesta kamalasta tilanteesta, kun ei oo mitään tekemistä. Se muuttaa elämäsi. Enää sinun ei tarvitse murehtia, sinulla on aina tekemistä, kun on tylsää. Jos vaikka kylässä kahvin juomisen jälkeen ei juttu luista, aina voi ottaa tuon marsulaisen taskusta ja katsoa, mitä feispuukkilaiset ovat asiasta mieltä. Konserteista voi lähettää suoraan paikan päältä pätkän videota penkistä, kaikille niille onnettomille, jotka eivät päässeet paikan päälle nauttimaan musiikista. Hyvää sanomaa kaikelle kansalle.

Ja kotonakin. Voi olla netissä, vaikka söisi tai laittaisi ruokaa. Läheisten kanssa oleiluun käytetty aika ei mene hukkaan, kun voi samalla lukea uutisia ja tsätätä työkaverin kanssa seuraavan päivän strategioista. Illalla jos ei uni tule, on apu aina lähellä. Siinä menee rattoisasti useampikin uneton tovi niin että hujahtaa.  Ja lähimmäisiä ovat tänään kaikki, jotka ovat feispuukissa. Ei vain perheenjäsenet, vaan kaikki.

Mitä ennen vanhaan äidit ja isät tekivät, kun ei voinut kaivaa taskusta tuota kaikkivoipaa ihmemarsua? Niin, mitä silloin tehtiin, kun ei ollut mitään tekemistä? Kun istuttiin kiikkustuolissa nukkuva lapsi sylissä. Rupesikohan siinä ajattelemaan jotakin? Jotakin, mitä ei tarvinnut nopsasti selvittää. Hyräilikö siinä ja katseli ympärilleen, että näkyykö juttuseuraa lähistöllä. Ehtikö sitä puhella joskus kaikessa rauhassa, ilman häiriötä?

Mitä ennen vanhaan nuoriso puuhasi kaiken luppoaikansa? Mihin he turvautuivat, jos oli yksinäistä tai elämäntuskaa, tai vain tylsää tai paukkuva pakkanen ulkona? Tai jos joku asia askarrutti tai kiinnosti kovasti? Kävelivätkö he tylsästä huoneestaan keittiöön. Istuivat siinä, vaikka ei ollut nälkäkään. Juttelivat sisarusten, ehkä äidin ja isänkin kanssa? Ilman sen kummempaa menoa ja kiirettä.

En tiedä.

Olin syksyllä vanhenpainillassa, jossa tunnettu lastenpsykiatrimme Jari S. oli huolissaan riippuvuuksista. Ja halusi nimenomaan tähdentää, että aivot kehittyvät vielä koko nuoruusiän aina tuonne kahdenkympin korville asti. Etenkin etuotsalohko.  Etuotsalohko on aivojemme kontrollikeskus, joka säätelee käyttäytymistämme. Sen tehtäväkenttää ovat itsekuri, keskittyminen, motivaatio, päätöksenteko ja tulevaisuudensuunnitelmat. Vakavat riippuvuudet saavat alkunsa nuoruusiässä. Jo lapsi voi olla riippuvainen vaikkapa tietokonepeleistä. Minulla on ystävä, jonka mies oli peliriippuvainen. Lasten syntyminen, juhla-ajat, vuorokaudenajat, mitkään eivät katkaisseet riippuvuutta. Joululomalle otettiin koneet ja pelit mukaan. Kun asiasta keskusteltiin, oltiin samaa mieltä. Että pitää lopettaa tai vähentää. Mutta ei pystynyt. Ammattiauttajalle meno oli liian korkean kynnyksen takana.

Täytyy sanoa, että minua hirvittää. Yhä nuorempien pitää saada oma taskumarsu, kun kerran kaikilla muillakin on. Marsu, jonka kautta pääsee näkemään ja kuulemaan ihan mitä vain ihminen voi ikinä keksiä. Nuori hakee kokemuksia ja elämyksiä. Uusia ja voimakkaampia. Nuoren aivot eivät ole vielä kehittyneet juuri tuolla säätelyn ja kontrollin alueella. Marsu on pieni ja huomaamaton, ja se kulkee joka paikassa mukana.

Joulu on tulossa, ja täällä Sivuseikassa jauhetaan tylsiä. Miten kehtaankin. Luin eilen kummisetäni kuntaministerin joulukirjoituksen, joka oli hyvä. Siellä puhuttiin pahoinvoinnista, kaiken hyvän tahdon keskellä. Minäkin toivoisin itselleni ja kaikille hyvää tahtoa. Taskumarsuista sitten rupean paasaamaan kuin mikäkin totuuden torvi juuri joulun alla. Taskumarsuthan ovat kivoja, sujuvia ja joustavia. Hauskoja ja näppäriä, ja ilahduttaviakin, kun saa nähdä vaikka sukulaispojan syömään opettelua jota ei muuten näkisi. Mutta minun mielestäni taskumarsuilla on terävät hampaat. Aikuisen paksua nahkaa ne eivät kylläkään saa nakerrettua, varsinkaan jos se nahka on hyvin kehittynyt ja terve, mutta entäpä lapsen tai nuoren hauras läpikuultava iho? Minusta hyvinvointi tai pahoinvointi lähtevät pienistä asioista. Toisen huomioimisesta, läsnäolosta, katseesta ja sylissäpidosta, yhdessä tekemisestä. Halauksesta ja ajasta, jota antaa toiselle. Tai niiden vähiin jäämisestä tai puuttumisesta. Mihin suuntaan nämä marsut ja taulunäytöt ja kaikki tämä koneiden sekamelska vaikuttavat tässä pahoinvointi – hyvinvointimittelössä? Minä veikkan että huonoon suuntaan. Ollaan niin kuin laskemassa Stiga -kelkalla jyrkähköä mäkeä, emmekä tiedä mitä on alhaalla, vaikka ilma sakenee ympärillä ja vauhti kovenee. Panemmeko silmät kiinni ja annamme mennä, vai painammeko jarrua ja ehkäpä saamme lunta niskaamme, mutta kuitenkin pysähdymme ja mietimme, mihin tämä hyppyrimäki vielä johtaa?

Koska kohta on joulu, hyvän tahdon juhla. Koska olemme rakkaittemme lähellä, koska meillä voi olla vähän sellaistakin aikaa, ettei ole mitään tekemistä. Koska seimessä makasi pieni lapsi, ei kova ja kestävä aikuinen. Koska pimeys väistyy ja valo lopulta voittaa. Koska on niin tärkeää ja niin ihanaa, että voimme hyvin. Siksi. Vaikka tiedän, että en itse ole muita parempi enkä taitavampi. En kärsivällisempi enkä jaksavampi. En viisaampi enkä äidillisempi. Niin kuitenkin siksi, koska nämä ovat minun ajatuksiani ja semmoisina ne kelpaavat tänne päiväkirjaan juuri parahiksi. Ja ketään (muuta kuin Samppaa) en ole pyytänyt näitä lukemaan, joten lukijan olkoon vastuu. :)

Hyvää joulua, ja ihanaa uutta vuotta!

En antanut itselleni enkä ukolle periksi vaan lähdin. Ilahduin kun havaitsin että vietän aikaa kolmen pikkusiskon kanssa. Heiltä olen kaikilta vaihtanut joskus vaippoja. Työntänyt kärryssä ja nukuttanut illalla. Vanhimmalle olen laulanut pinnasängyn vieressä koraalikirjasta järjestyksessä virsiä. Hämärässä väsyivät silmät ennen kuin Vienukka. Se oli silloin Vienukka. Nyt viikonloppuna se ei ollut Vienukka vaan rouva J. Nyt viikonloppuna huomasin yhtäkkiä myös, että en ole nuori enää.

Sellon ostostaivaassa harhailtuani ja istuuduttuani kahville yhden pöydän ääreen tein lisää huomioita. Huomasin että minulla oli vain oma laukkuni ja riisipaketti. Vinopäätä istui äiti joka imetti, ja jonka futuristisen lapsenkuljetuslaitteen alatasolla oli kolme eriväristä ostoskassia ja kolme riisipakettia. Kaukana käytävällä jakoi kaksi kohdetta riisipaketteja ohikulkijoille. Sulattelin mennyttä nuoruuttani ja sitä, että en jaksanut ostaa mitään. Käytävän ja minun välissäni oli iso näyttö, jossa velloivat mainokset. Kahvinmyyjät eivät hymyilleet. Äiti joka imetti, hymyili.

Minä en hymyillyt vaan ajattelin Tommy Hellsteniä ja sitä, miten hänen Tietäjänsä on minuun vaikuttanut. Ja myrkkydokumentit ja sukupuuttoon kuolevat eläimet ja nälkään nääntyvät ihmiset. Ajattelin että olisiko aika sanoa tällaisille rahaa eikä ihmisiä varten rakennetuille paikoille että se on moro sitten. Kuluttaa nyt lyhyestä elämästä aikaa tällaiseen. Hönöä.

Söin savulohisalaattia J:n kodissa. Nukuin pienet päiväunet hiljaisuudessa ja asensin repun selkääni ja lähdin ulos kävelemään sokkona kohti juna-asemaa. Ajattelin kysyä tietä ihmisiltä. En kuitenkaan kysynyt, koska heti näin talosta tulevan nuoren pariskunnan, joka lähti määrätietoisesti kävelemään johonkin. Päätin ottaa riskin ja kävelin perässä 1,4 kilometriä. Kohta istuin junassa. Illalla olin Hra ja rva K:n kodissa veljen ja neljän veljenlapsen kanssa. Siellä tunsin että tämä paikka on ihmisten paikka. Veli oli vieroittunut vuosien aikana eri perheen jäseneksi, mutta lapset olivat tuttuja niin kuin lapset aina ovat. Olin kuin kotonani ja meillä oli mukava ilta.

Kotiin oli hyvä tulla. Silloin vasta huomasin, että olipa metka reissu. En ollut hoksannut sitä matkalla, koska olin keskittynyt enemmän koti-ikävöimiseen.

Olette tähän mennessä jo varmaan huomanneet, että ajatuksia riittää kyllä, mutta ne eivät ole minkäänlaisena keränä eikä vyyhtinä. Ennemminkin kuin lattialle vedetty lankaläjä, jota on vielä pilkottu saksilla. Pelkkiä langanpäitä joka välissä. Niistä on sitten pahempi ruveta punomaan juttua.

Vastaan mielelläni kysymyksiinne sanan hönö alkuperästä ja merkityksestä. Hyvää matkaa!

Onnea paljon ja viisi lasta. Kun ensimmäinen, Liina, oli yksivuotias ja käveli pienin pullevin askelin lattialla edessämme, kummankin ihailun kohteena, mietin, että kyllähän tuota nyt ihaillaan ja ihmetellään, mutta entäs sitten kun tuossa kävelee viides tai kymmenes. Tänä kesänä lattioilla on tepastellut se viides, ja on ihailtu ja ihmetelty, saa sanoa, kuuden ihmisen voimin. Ja vaikka tuntuu, että täällä mun rinnassani tämä sydän on välistä niin käppyräinen ja mitätön, ettei sitä tunne eikä näe, niin kyllä sinne kummasti on nämä kaikki viisi luonnon ihmettä mahtunut. Ja Samppakin vielä.

Enemmän on tosiaan saanut, mitä on kehdannut ajatellakaan. Mutta ne kaikki on tulleet niin salaperäisesti, että mukana on pysytty ja välillä edelle menty, täytyy tunnustaa. Että kun olis sitä ja tätä. Ei ole aina huomannut, että tässähän on sitä ja tätä ja tuota ihan omiksi tarpeiksi ja naapureillekin asti. (Naapureille kananmunia ja karanneita lampaita.)

Miltäs nyt sitten tuntuu? Vakavasti ajatellen tuntuu isolta vastuulta. Maailmassa on paljon kaunista ja ihanaa, mutta yhtä paljon pahaa ja kipeää. Kumpaakin olen saanut nähdä ja tuntea, mutta enemmän sentään hyvää. Toivon, että lapset saisivat kasvaa täällä kotona terveiksi ja vahvoiksi, suoriksi ja taipuisiksi, että pysyisivät pystyssä kun kohtaavat sitä pimeää ja pahaa. Näin meidän kesken, olen pelokas. Mutta toivon silti. Minua pelottaa tämä elämänmeno salaa usein iltapimeällä. Ajattelen omaa lapsuuttani ja haikeana tiedän, että nyt on moni asia toisin. Päivänvalolla kaikki näyttää päällisin puolin samalta. Ja niinhän suurin osa onkin, mutta ei kaikki. Muistan niitä tuokioita, joita oli, kun joku läheinen aikuinen tarinoi, oli meidän kanssamme, kuunteli ja jutteli. Silloin aikuisilla oli semmoista luppoaikaa. Nyt kaikki luppoajat on tilkitty aikuisten elämästä, joskus niin tiiviisti, että valoa ei näy. Kaiken luppoajan voi tehokkaasti käyttää, kun puhelimella voi selvittää asioita ja ilmiöitä, tai käväistä tietokoneella pitämässä yhteyttä siihen ja tähän. Luulen, että lapset eivät enää tiedä, mitä he haluavat aikuisilta. He haluavat sitä luppoaikaa! (Huom. Tämä ei ole totta toivottavasti sinun elämässäsi. Joillekin se on totta, ja minulle se on minun pelkoni.)

Kodin kuvalehdessä oli yksi hyvä sivun mittainen juttu. Siinä luki, että anna nuorelle aikaa. Se oli lehden paras juttu. Annetaan myös lapselle aikaa.

Minä olen huono sanomaan. Mutta minä yritän ja haluan.

Niin ja pitikö tähän sanoa vielä jotain Samulin ja minun välisestä avioliitosta? Vois olla korrektia. Se on erityisen tärkeä asia lapsille, jos meillekin. Sen verran muistan, että silloin suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ajattelin, että onhan tämä nyt onnellista, mutta entä sitten kymmenen vuoden päästä. Nyt voi tuohon vastata. Nyt tämä on kovin erilaista, työlästä ja rauhatontakin, mutta paljon onnellisempaa. Yhden asian tämä avioliitto on tuonut minulle (jota ei kaikilla ihmisillä ole, kehtaa sanoa). Se on se kyky olla oikein vahvasti ja syvästi onnellinen ja iloinen. Kyky nauttia voimakkaasti elämän ihanuudesta, kauneudesta. No ei nyt sentään, en minä osaa sitä sanoa, mutta jotain tuohon suuntaan. Kun on ollut nääks niitä vaikeita ja uuvuttavia ja harmaitakin hetkiä. Niin kyllä ne toisenlaiset hetket tuntuu jo joltakin!

Tämänpäiväistä kahvihetkeä odotan ehkä vähän enemmän kuin eilistä, mutta kukaan ei tiedä vielä minkälainen siitä tulee. No pullaa vähintään siinä ainakin on.