On talvi, lunta ja pakkasta. Viikko sitten sitä pakkasta oli vielä sopivasti, ja Leevi sai luistelukärpäsen pureman. Äiti katsoi keittiön ikkunasta kun poika hoikkeloi ensimmäistä kertaa luistimet jalassa ison tien yli toiselle tielle, joka vei luistinradalle. Pieni poika oli niin innokas että karkasi luistelemaan ihan yksin, äiti sai jäädä puremaan alahuultaan sisälle seuraava kossinalku sylissään. Kolmen tunnin päästä ei poikaa kuulunut takaisin vaan vasta neljän. Punaposkinen poika ilmaantui pöydän ääreen, hengitti ja rupesi voitelemaan leipää. Huomennakin mennään, meillä oli hyvät pelit, sain olla mokke ja torjuin monesti. Ai kiekon? Ilman kypärää? Niin! Näin sitä päästellään lapsia kovaan ja vaaralliseen maailmaan. Ai niin, luisteluunkin on keksitty kypärät. Ja jääkiekkoon. Eipä tullut mieleen.

Menin lupaamaan että joka luistelukerrasta saa ällän ja hiihtokerrasta hoon. Leevi luistelijalle kertyi pari hoota ja älliä niin että kalenterinsivu ei riittänyt niiden kirjaamiseen. Tytötkin saivat monta. Sitten tuli pakkanen. Nenää nipistää ja henkeä ahdistaa. Savu tuoksuu ja halkokariketta kertyy nurkkiin koirankarvojen kaveriksi. (Nalle päätti että sama ottaa kaikki irti pakkasista, eihän siitä pääse nauttimaan ollenkaan jos on liikaa karvaa päällä. Niinpä se rupesi riisumaan turkkiaan pois.) Imuri käy. Villasukatkin ovat elementissään. Eksyvät, häviävät ja lojuvat missä sattuu. Eivät pidä huolta parisuhteestaan.

Arki rullaa kuin kärrynpyörä, kitisee ja narskuu mutta aina kuitenkin pyörähtää akselinsa ympäri. Huonosti öljytty, mitä sitä kiertelemään. Lepoa ja rauhaa puuttuu, menoa ja meteliä piisaa. Uni on maistunut ja kun pään painaa tyynyyn, ajattelee että tähän sitä aina palaa vaikka missä kävisi välillä. Kolmikuinen nuorimies nukkuu hyvin, useampana yönä yhtä pitkästi kuin isänsä, illasta aamuun. Siinähän sitä on hyvä nukkua ja kasvaa, äidin kyljen lämpimässä.

Puurokoulun tytöt ovat touhussaan aamusta iltaan, kaikenlainen puuha kiinnostaa. Tänään kuorittiin perunoita, pelattiin omatekemää muistipeliä, rakennettiin isoista pahvinpaloista siipiä ja ei kuitenkaan opittu lentämään. Kerhoiltiin ja hoidettiin vauvoja, laulettiin ja leikittiin. Äidin lähellä koko ajan. Muutamia kertoja on yritetty patistaa leikkeihin yläkertaan, mutta mitä sitä sinne, äitihän voi vaikka soittaa puhelimella ja kuka sitä sitten häiritsisi jos eivät nämä alansa huiput (huutajat) olisi remmissä? Isot koulun tytöt tekivät kampauksia ja vihreät savinaamiot, sekä leipäkoneella raasteleipää. Harjoittelivat soittoläksynsä pitkin hampain ja ryppyisin nenin. Edistyvätkin, rypyistä huolimatta. Esikoinen tekisi muuten joka päivä Daimia kerran tai kahdesti, jos äiti antaisi. Tekee sitä harmillisen hyvin, onnistuu lähes aina. (Äitinsähän ei sitä ole oppinut koskaan, monista salaisista ja puolisalaisista yrityksistä huolimatta.) Isä hekottelee vieressä ja sanoo että just niin kuin äitinsä, pata porisee, käsi vatkaa minkä ehtii ja ainekset lentävät sekaan silmämääräisen tarkasti ja hyvää tulee.*

Kirjoittaminen on vaikeaa, kun ajatukset ovat varattu viimeistä paikkaa myöten. Mutta haluan jatkaa tätä tapaa luottaen siihen, että tulee taas päiviä jolloin on aikaa ja voimia.

Tähän loppuun liitän mainoksen: Olen vuoden päivät etsinyt kaupoista Lyran vahavärejä. Niitä ei myydä juuri missään, mutta nyt sentään täällä. Lyran paksut puuvärikyniä meille on ostettu yhdeksän vuoden ajan toistakymmentä pakkausta, ja ne ovat parhaat värikynät mitä tiedän, aina vain. Vuosi sitten kerhossa tutustuimme samanmerkkisiin vahaväreihin, joiden niin ikään huomasimme olevan vertaansa vailla! Värijälki on pehmeä ja täyteläinen, ei liian öljyinen eikä sotkeva lainkaan. Väreissä on jonkin verran mehiläisvahaa. Kolmion mallisesta tukevasta varresta on mukava pitää kiinni, se ei katkea eikä murru helposti ja siinä on myös se etu ettei se kieri pöydällä (ja putoa lattialle). Sopii täydellisesti pieneen kätöseen, ihan yhtä hyvin kuin äidinkin, jolta saattaa unohtua kahvi kuppiin kun innostuu värittelemään lasten kanssa.

No niin, selvästikin tuo oli ensimmäisiä mainoskirjoituksiani, myönnän. Saa nähdä jääkö viimeiseksi, mutta suosittelen menemään retkuun ja tilaamaan värejä. Ettepä tule katumaan, sen lupaan!

Hauskaa helmikuuta!

* Kirjoittaja on lisännyt virkkeen viimeiset sanat tyylisyistä.

Joululomaa vietetään edelleen puhtaasti lomapohjalla. Ei töitä, ei remonttia. Kotielämää, ruoanlaittoa ja pyykinpesua ja vaipanvaihtoa. Uuden vuoden kynnyksellä mietimme miten saisimme nuo lapset ruotuun. Ja arki sujuisi uuden vuoden malliin mukavasti ja ilman liikoja konflikteja.

Kun ei ole väsynyt, on helppo ottaa rennosti. Ei tee kipeääkään nähdä papereita huoneen lattialla levällään, kyniä sikin sokin ja poikien hyrskynmyrskyn -tyyppistä riehumista elämän seassa. Ympäri alakertaa ja taas ympäri siitä vain ja taas, se kuuluu elämään, meno ja meteli ja pienoinen epäsiivo. Kun on levännyt, ei paljon haittaa vaikka puoliso nukkuisi nokosia kolmatta kertaa samalle päivälle vaikka komposti on viemättä. Kun on virkeä niin ei ota hermoon niin herkästi.

Eräillä on myös semmoinen vika, että kun on lomaillut aikansa, yliväsymys hellittää mutta se ei tarkoita että rästihommat saisi uusilla voimilla saatettua päätökseen. Ei, päinvastoin, rästihommat jäävät viimetippaan tai ylikin, mutta jotain muuta alkaa tapahtua. Päästä alkaa pursuamaan ideoita. Liikeideoita, harrasteideoita, esteettisiä ja eettisiä ideoita. Käväisee mielessä että jos olisi työtön niin ei kauaa kyllä olisi kun on niin monta kerrassaan hyvää ideaa mielessä. Neuleideoita tulee kolmetoista kertaa nopeammassa tahdissa kuin neulomisnopeudella silmukoita. Sanottaisiko että pää huitelee edellä mutta kroppa tulee haluttomasti nytkähdellen perässä, jalat laahaavat maata.

Sanokaapa, missä vika? Millä epäsuhdan saisi korjattua ja oiottua uomaansa. Olen yrittänyt noudattaa periaatetta että uutta ei aloiteta ennen kuin edellinen on valmis. Mutta ideaputkahtelulle ei voi mitään, sitä tapahtuu vaikka kaikki olisi niin perusteellisen kesken. Ehkä epäsuhtaa tasoittuu vasta jälkikäteen. Vuoden viimeisenä päivänä, kun katsoo taaksepäin, näkee että tilit ovat kutakuinkin tasan. Kun on väsynyt, kaikki ottaa hermoon ja ideat ovat tiessään. Kun lomasta kuluu aikaa, viimetippa ja työt ovat kimpussa alati.

Kun meilläkin oli pieni parin tunnin sähkökatkos, mieleeni juolahti idea että olisi somaa jos jossain olisi pieni piilopirtti. Ei sähköä, ei vettä, ei liikenteen mökää. Kaivo ja ulkohuussi, uuni tai takka. Polttopuita ja  kynttilöitä, hiljaisuus ja harmaat villasukat. Siihen se jää. En minä raaskisi sinne lähteä, jättää vauvaani enkä kaksi- enkä nelivuotiastani, en isompiakaan. Isäntääkin tulisi ikävä, pelottaisi ilman. Siihen asti en menekään, että tämä porukka tarpoisi yhdessä piilopirtille. Rakastan perhettäni mutta en pottien pullojen täkkien  pukujen kintaiden sukkien peittojen taskulamppujen tuttien kirjojen kynien pulkkien suksien liukureiden tablettien voiteiden kännyköiden kameroiden muovilusikoiden ja -pussien kantamista kinoksen halki autenttiseen piilopirttiini.

Sähkökatkon aikana ajattelin myös että on se ollut entisaikoina, ennen sähkövaloa pimeää. Jos nytkin, niin ainakin silloin. Joten ei pitäisi valittaa, varsinkin kun valoa kohti ollaan taas menossa. Hyvää kevättalvea!

Oi Joulun lapsi pieni, lahjoista ihanin, johdata mainen tieni sun luokses kotihin!

Kävin pitkästä aikaa Nallen kanssa lenkillä. Siksi pitkästä aikaa, kun olen ollut flunssapotilas muun muassa. Kaiken perheen onneksi olen nyt terve, Nallenkin, joka täytti eilen kaksi vuotta ja on siis lenkkinsä ansainnut. Kyllä nuo tytöt sitä käyttävät pikkulenkeillä pakon edessä, ja isäntäkin tosi kovan pakon edessä. Mutta siis kunnon lenkin emännän kanssa, synttärilahjaksi. Kaunis maisema, lunta, puut valkoisena yltä päältä ja ei liian kylmä. Ja hiljaisuus ja rauha. Siinä oli muutama ajatus, joita ajattelin muotoilla tänne mutta nyt ne ovat jo karussa. (Karkaavat kuin entiset lampaat, mokomat.) Jos otettaisiin kuitenkin vielä tuosta lenkistä kiinni ja yritettäisiin joku jutunpätkä juonia. Siinä siis kävellä köpyttelin ja yritin olla reipas ja yritin kävellä tehokkaasti. Sehän ei Nallelle sopinut, jolla on kahden vuoden kriisi menossa vissiin, ja joka halusi haistella joka lumikökkäreen tien molemmin puolin. Tämä taas ei minulle sopinut, koska lenkkiaikaakin oli luvattu rajoitetusti. Kiskoin. Voivoi koirarukkaa, ajattelette, mutta minä puolustaudun sillä, että kiskoo se koirakin välillä minua. Silloin kukaan ei ajattele mitään muuta kuin että mitäs on tuommoisen lehmänkokoisen koiran hankkinut kun ei osaa pitää sitä aisoissa. Voi minua, sanon minä silloin. Mutta eihän Nalle vedä, se vain joskus kiskaisee kun innostuu.

Jatketaan siis siitä, että kiskoin ja kun en jaksanut takaperin kävellä ja kiskoa, niin laitoin talutinkäden olalle ja kiskoin samassa asennossa kuin ne poikarukat siinä “Volgan lautturit” -taulussa. Rupesin jo ajattelemaan että tämä emäntä se kärsii lenkilläkin raskaita taakkoja, kun saa raahata vasikkaa perässään. Mutta kauaa en ehtinyt kehitellä itsesääliäni kun Nalle oivalsi että nyt taitaa ollakin tämmöinen lenkki, sama köpytellä vieressä.

Katselin kaunista valkoista pimeää maisemaa, lumisia oksia ja jouluvalojakin. Siinä kohdassa tuli mieleeni, että meillä isäntä laittaa aina jouluvalot. Minun piikkiinihän ne menee, kyntteliköt ja vähän kellertävät tähdet, kun seutukunnan lenkkeilijät katselevat ikkunoitamme. Kauniita ja loistavia, ei siinä mitään mutta kun en tykkää sähköstä niin paljon että koristelisin seinäni sillä varta vasten. Mutta tämä on kahdeksan ihmisen koti, ja voin veikata että seitsemän kahdeksasta tykkää tosi paljon valoista. Ja se sopii. Ne valaisevat kun yöllä käy asioilla alakerrassa. Ja vaikka en tykkää sähköstä niin kuuseen minäkin laittaisin sähkövalot, jos ei isäntä ja lapset ehtisi ennen. Mutta on mukava katsella toisten asumuksia ja pihoja, kun niissä tuikkaa jouluvaloja. Jossakin pororeki pukkeineen. Ja semmoisia valoruiskeita syreenissä. Ja ryöppyjä terassin katosta roikkumassa. Ja kaksi kynttelikköä yläkerran ikkunoissa. Lapsena kun istuin punaisen mersun takapenkillä joulusaikaan ajelulla, tykkäsin erityisesti kerrostalojen ikkunoissa tuikkivista kyntteliköistä. Harmitti kun mistään ei löytynyt taloa, jossa olisi ollut joka ikkunassa samanlainen. Jotkut talot olivat korukkaampia kuin toiset, ja valoviritysten perusteella saattoi tietää jo asukkaasta yhtä ja toista. Jos oli runsaat ja rehottavat valot, niin sen ikkunan takana touhusi hästääjä, jolla oli kiire mutta se halusi kovasti jouluntunnelmaa, mitä olisikin saanut jos olisi hoksannut hetkeksi pysähtyä. Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla. Siellä syötiin piparia ja torttuja kahvilla. Pandan konvehteja.

Mitä sitä joulua odottamaan kun ei kuitenkaan oikein saa mitään mitä tosissaan odottaisi. Kun toivoisin rauhaa. Ja hyvää tahtoa, läsnäoloa. Semmoista, jota joskus ihan vähän saa tuntea. Vaikka pieni hetki, jolloin pysähtyy yhdessä toisen tai useamman kanssa, jolloin rauhan ja tyyneyden mielentila tuntuu ilmassa. Kun on rauhallista ja kynttilänliekki palaa, eikä mikään ääni mölise eikä meuhkaa. Voi kun sitä kaipaan, rauhaa! Yksin kyllä saan olla rauhassa, ja usein iltaisin valmistan punaista teetä ja sytytän kynttilän sen kunniaksi, että lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä hetki aina. Mutta joulun kunniaksi, jos sitä saisi tuntea yhdessä. On niin paljon kaikenlaista, mikä tulee siihen tielle. Aina vain enemmän.

Olen monta kertaa sanonut että en odota joulua. Kun lapset riehuvat eivätkä lähde edes kouluun! (Meillä on kovaäänisiä liikunnallisesti ja verbaalisesti ja musiikillisesti aktiivisia lapsia.) Mutta nyt kun joulu sarastaa, odotan sittenkin, vaikka sitä en ole jostain syystä vielä sanonut. Sitä lasten riemua. Jotakin, en tiedä mitä. Kaksi vuotta sitten makasin hölmönä sairaalassa ja ihmettelin, että miten minä täällä voin olla, kun minun pitäisi olla kiirekimppuna kotona touhuamassa. Sitten huomasin että voinpas kuin voinkin, eikä se tee mitään. Ja kotonahan oli joulu vaikka mitään en ollut tehnyt. Sain silloin opetuksen jonka haluan muistaa nytkin. Jouluja tulee uusia, jos on tullakseen. Amarylliksen ja puolukkapiparijäädykkseen voi saada ensi jouluksi, jos ei täksi. Tai sitä seuraavaksi. Lapsuuden joulut sen sijaan. Ne, joita meidänkin lapset nyt viettävät,  tulevat ja menevät, ja yhtenä jouluna lapsi huomaa, että ne ovat ohi. Lapsuuden joulut, ne ovat jotakin ainutkertaisia. Mitä tahtoisin antaa joululahjaksi lapsilleni, semmoista mikä jää?

Samaa mitä itsekin toivon.

Silloin kun yhdessä ihastelimme ensimmäistä kääröämme, kun raportoimme toisillemme tarkasti hymyt ja kielennäyttämiset ja vaippakuulumiset ja kaikki, mielessä kävi että näinköhän sittenkin kun taloon tulee viides, saatikka kuudes. Nyt on taloon tullut kuudes, ja sanon, että juuri näin.

Tämä poika ei ole mikään tyhjännauraja. Toki hymyjä on näkynyt, mutta ei läheskään niin runsaasti ja aikaisin kuin vaikkapa isoilla siskoillansa. Se onkin poika, ja se on tullut veljeensä. Se tietää että mies tulee räkänokastakin ja niin edelleen. Mikä se, hänhän hän on. Olemme asettaneet pojan sänkymme keskelle iltaisin ja siinä hän on maannut ja säteillyt niin että se melkein soi. Pieni poika, niin suurenmoinen. Me olemme paistatelleet siinä säteilyssä ja katselleet punertavia näppyläisiä poskia, vielä pienempää Sorvarin nenää, suloista suuta ja suuria silmiä. Kaunis lapsi!

Isommat ovat pitäneet syyslomansa ja käyneet koulua ja ottaneet kännyköillään kuvia vauvasta näyttääkseen opelle. Ja pitäneet sylissä ja hoitaneet, tuoneet tuttia. Isäkin ehti olla lomalla. Martta ja Salli ovat myös ehtineet kaikenlaista. Kun äiti on puhelimessa, pöytäliinat vedetään lattialle ja mennään nukkumaan vauvan “viereen” vaunuihin. Ja rasvataan tukka isosiskojen huulihoiteella. Ja leikataan sukkiin toiset reiät, “pittusen vaan”. Miten nelivuotiaskin voi olla niin pahankertaisen holtiton? Lukemaan opetteleva, älykäs ja hoksaava tyttö tekee tämän tästä typeryyksiä, jotta äiti ei vain unohtaisi huomata.

Nyt olisi toisen syysloman tarpeessa. Onhan sitä kun meille on tuppautunut kuusi ihmistä kysymättä asumaan, salakavalasti, ihan huomaamatta. Muina miehinä tulleet kultatuolissa sisään ja ruvenneet pesettämään pyykkinsä meidän pesukoneessa. Nytkin kuivaustelineellä roikkuu pienenpieniä paitoja ja sukkahousuja isojen vaatteiden välissä niin kuin ei mitään. Huh huh.

Olenhan minä ollut väsynyt. Monenmoista pyörii mielessä öisin kun herää vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Kuoroasiat ja kotiasiat ja lasten soittotuntiasiat. Ja tämän elämän asiat. Niitä on järkevä pyöritellä, mutta eihän ne siitä miksikään mene, pyörittelystä. Päivällä vain väsyttää enemmän. Pitäisi hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, tehdä hommat ja rästihommat. Mutta miten tekee kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki saattaa olla illalla kello 21.45? Lukemiset ja kirjoittamiset ovat jääneet taka-alalle. Nyt on tällainen vaihe. Positiivista kun elämä on näin vaiherikasta!

Kiitokset kaikille muistamisesta, onnentoivotuksista ja kaikesta. Onnea tarvitaan, ja ollaanhan sitä saatukin. Sampan työkaveritkin muistivat lahjalla ja kortilla, jossa oli runo jossa oli säe “lapsi lahja taivainen”. Hymyilytti ja lämmitti pitkään työtovereiden hienotunteisuus ja huomaavaisuus. Vielä kun sylissä minua tapitti tummansinisillä silmillään ja suu suipollaan poika, joka kyllä ei ole voinut tulla mistään muusta kuin taivaasta. Niin ihana se on!

Onhan tuo oleminen siitä tasaantunut ja lomaviikko kulunut. Tällä viikolla on i-syysloma ja ensi viikolla syysloma. Vauva ei ole vielä syntynyt, ei ole poikaa vielä suotu. Mahani on iso. Tuntuu että alkaa syntymisen ajat mennä ohi ja maha rupeaa pienentymään. Jos ei syntyntyt eilen niin tuskinpa vain tänäänkään. Saatikka huomenna.

Isäntämies siirsi tänään monisataakiloisen puuhellan paikoilleen. Alkuviikosta hän valmisteli alustaa ynnä muuta ja tänään muurasi reikää sopivamman kokoiseksi seinässä. Oli tarkoitus pyytää apumiehiä kantamishommiin mutta kun on järkeä päässä, saa hellan liikkumaan yksinkin. Kiskot vain alle ja vipuvarsi käyttöön. Muutama tunti meni ja tuli rakot käteen, ja ulkona paistoi välillä aurinko ja välillä oli harmaampaa. Eilen käytiin makuuhuoneen ovella mainitsemassa, että minäkin makaan sängyssä kuin joku korsteeni. En tiedä mikä korsteeni on mutta pakko oli laittaa kyynärvarsi kasvojen peitoksi ja purskahtaa nauruun. Illemmalla isäntä palasi kaupasta ja toi kuusi pientä limonaadipulloa mukanaan ja sanoi että tänään saunotaan viimeisen kerran tällä porukalla. Ja niin me saunottiin, kovassa metelissä ja iltavillingissä. Kun lapset tajusivat, että pullot ovat omia, niin alkoi säästely ja pihistely. Pari kertaa limukkaa kaatui lauteille, pärskähtäen ja sihisten. Saunatonttu oli vesitynnyrin takana ja aikoi puraista kaikkia jotka eivät ole rauhassa. Pienemmät rauhoittuivat mutta isommat menivät vuorotellen työntämään nenänsä nurkkaan ja alkoivat kovalla äänellä voivottelemaan kun tonttu niin kipeästi puraisi! Saunottiin siis kuin viimeistä päivää.

Hella on kuulemma ruma. Ei muodoltaan eikä muutenkaan olemukseltaan, mutta luukkujen väri, se on beige. Minä tuskittelin että jos olisi tarpeeksi ruma, niin silloin se voisi olla jopa hieno. Tuli kuitenkin mieleen kiitollisuus, että onneksi se ei ole tumman mintunvihreä niin kuin yhdessä myynti-ilmoituksessa. Ihmettelin että eikös beessi ole porvarillinen sävy. Kyllä ne luukut varmaan maalataan, vaikka minulle on tärkeämpää vain että on puuhella. Se on tuo isäntä niin tarkka esteettisessä mielessä. Toinen ongelma on siinä, että muhevan puuhellan viereen ei näytä passaavan mikä vain sähköhella. Ehkä passaisi semmoinen Opera retroliesi, jos semmoinen löytyisi kirpputorilta. Epäilen ettei löydy. Ehdotinkin, että jos yritettäisiin pärjätä ilman sähköliettä. En saanut vastausta. Kolmanneksi mietitään, että uskaltaako lieden taustaseinäksi laittaa valkoista laattaa ja saumaa. Vai olisiko muita vaihtoehtoja?

Nyt en osaa ajatella tulevaisuutta kovinkaan pitkälle eteenpäin. Tuskallista kun voisi oikeastaan suunnitella valmiiksi jo kaikenlaista, mitä pitäisi. Mutta sen verran jännittää tulevat koitokset että en kykene keskittymään mihinkään. Martan ja Sallin kanssa olemme laulaneet ja yrittäneet kutsua vauvaa esiin. “Tule pittu poitavauva sieltä, tule tänne minun syliin!” Salli taputtaa mahaa ja piipittävällä äänellään, suu tötteröllä anelee. Navasta kuulemma mahtuisi tulemaan. Kyllä minä ainakin tulisin jos noin kauniisti pyydettäisiin.

Kirjoittamistouhustani puheen ollen, siinä on ongelma. Olen viettien vietävissä nykyisin, enkä mahda mitään sille että tekee mieli ommella ja neuloa ja viikata ja järjestellä ja ajatella lastenvaunuja. Ja jos on aikaa istua tietokoneen edessä, niin tulee luettua kaikenmaailman käsityöaiheisia kotiäitiblogeja. Tosi kauniita ja viehättäviä. Mutta vaikka kuinka ne ovat näppäriä ja kivoja ja niitä pitää vain lukea, niin silti aina lukiessani tunnen itseni harmaaksi ja masentuneeksi. Ja sen jälkeen en onnistu kirjoittamaan mitään järjellistä, kun mielessä pyörii kaikkien aikaansaavien ja onnistuneiden äitien järkevät lausahdukset. Oma kieli on solmussa. Päätin jo toistamiseen, että noissa kaiken maailman blogeissa käy, mutta kävinpä taaskin. Tässä taas ollaan. Parilla tutulla ja ystävällä on kyllä bloginsa ja niitä en tarkoita, niitä olen lukenut ja katsellut pitkään ja se on eri asia.

Toisin kuin lukee hyvää kirjaa tai nauttii musiikista tai kuulee vain jonkun runon joka iskee ytimeen. Tai jos joku vain kirjoittaa jostakin muusta kuin mitä sain aikaiseksi tänään ja mitä teen huomenna. Se sykähdyttää. Mutta en minä osaa oikein suhtautua tähän elämään niin kuin varmaan äkkiseltään ajateltuna pitäisi. Arkeen arkisesti. En tarkoita ettenkö nauttisi arjesta, tavallisesta sateisesta tiistaipäivästä tyttöjen kanssa kotona sisällä kun muut ovat koulussa. Tarkoitan etten osaa suhtautua arkeen tarpeeksi käytännöllisesti. Tiskaan kyllä aina astiat ennen pitkää ja laitan ruoankin, mutta harvemmin prikulleen silloin kuin olisi aika. En suunnittele nokkaani pitemmälle, kuivatan sieniä kyllä ja pakastan marjoja, mutta päiväruokaa alan miettimään puoli tuntia ennen nälkää ja kurkin pakastimeen ja annan aivojeni jotain raksuttaa. Tiedän kyllä että saisin monia hyviä vinkkejä kaikkeen sujuvuuteen, mutta en taida haluta. Taidan haluta elää niin kuin lintu oksalla puun.

Meidän perheessä on ollut myös saunomisongelma. Saatiin sauna viime jouluna ja ei vielä olla opittu koko perheellä saunomaan. Muistan jotain lapsuuteni lauantai-illan saunomisista. En kyllä tiedä, muistanko samaa mitä äiti ja isä muistavat. Mutta nyt on tilanne se että meillä koko perheen saunomiset on komentelua, kieltoa, oven jatkuvaa aukomista, vedellä lääräämistä, liian lähelle kiuasta menemistä, kiukuttelua ja hermojen venyttelyä. Aina kun olisi sauna-aika, olemme me vanhemmat niin väsyneitä jo ettemme jaksaisi saunottaa lapsia. Usein käymme vain kahdestaan saunassa, mikä on rentouttavaa ja mukavaa. Mutta mielessä kaihertaa että kyllä lastenkin kanssa pitäisi osata saunoa.

Tänään sitten tuli mieleeni, että minäpä saunon lasten kanssa kun isäntä on harrastuksissaan. Ja saunoin. Muut lapset menivät jo edeltäkäsin saunaan, minä ja Salli tultiin perässä. Ja kun tultiin, niin kaikki istuivat lauteilla hiljaa ja rauhallisena kuin hämäränhenget. No, se oli vain sellainen hetken tunnelma joka hävisi heti kun itse pääsin ylälauteille. Mutta laulettiin vähäsen ennen kuin lapset rupesivat pesulle. Itse istuin ylälauteilla ja antelin pesuohjeita ja roikotin hermojani tietoisesti koko ajan hyvin löysällä. Ajattelin vähän niin kuin pianoa soittaessa, kun ranne pitää olla löysänä koko ajan että sormet toimivat kunnolla. Kyllä ne hermotkin pysyivät rentoina kun oikein yritti. Ja lapset pesivät, isommat pesivät pienempänsä ja minä sitten vain isointa autoin ja itseäni. Ja kaikki sujui jotenkin, en tiedä miten mutta hyväntuulisesti silti. Ja oli mukava kävellä Leevin kanssa sisälle pimeän ja kostean pihan poikki. Toivoin mielessäni että saisin vielä uudestaankin käydä lasten kanssa saunassa keskellä viikkoa hermot ihan löysällä.

Mahassa oleva viikari on hyvin liikunnallisesti orientoitunut. Sanokaa minun kirjoittaneen, että hän tulee olemaan samanlainen ikiliikkuja kuin Sohvi. En muista että ennen olisin yöllä joutunut valvomaan mahamöyrinöiden takia. No, muistiin ei ole luottamista useinkaan. Joka tapauksessa olen iloinen mahamöyrijästä. Olen muuten ajatellut iloa. Että olenko tarpeeksi antanut itselleni lupaa olla iloinen? Kun on niin paljon epäkohtia ja pahuutta ja hätää. Onko sen kaiken edessä varaa olla iloinen? Uskallan sanoa että on. Onneksi iloitseminen ei tarkoita samaa kuin silmien sulkeminen. Päin vastoin. Iloisella mielellä jaksaa tehdä hyvää työtä paremmin. Ilottomana joutuu itsekin hädänalaiseksi. Eikö se näin ole?

En ole mielissäni elokuuhun kuuluvasta kesän laimenemisesta ja tiivistymisestä hiljaa syksyn tummaksi tuoksuksi. Ennen vanhaan elokuu ruukasi hurmata minut monta kertaa vuodessa, mutta ei nyt. Vaikka kesällä riitti lämpöä ja aurinkoa, niin en malttaisi vielä päästää niitä menemään. Haluaisin istua edelleen badenbaden -tuolilla juomassa aamu- tai päiväkahveja isännän kanssa, jolla on pölyiset remonttihousut jalassa. Haluaisin nostaa jalat aurinkoon ja riippua kolme tuntia riippumatossa lukien jotain levollista kirjaa.

Vaikka ihanhan tässä vielä on kesä. Sunnuntaina pyöräilimme Papinjärven takaa hiekkateitä pitkin uimaretkelle. Ranta oli hiljainen kun tulimme, mutta siihen se hiljaisuus loppuikin sillä erää. Lapset uivat, perheen pää viritteli makkaranpaistotulia nuotiopaikalle ja minä makasin pyyhkeen päällä kyljelläni ja ajattelin, että paikkahan on oikeastaan kovin idyllinen näin hiljaisena. Jos tämä olisi näin rauhallinen paikka, niin tämä olisi varmasti tosi suosittu mesta. Niin kuin onkin, siis suosittu. Paluumatkalla istahdimme mummulan pihassa, ja siinäkin aurinko lämmitti, ruusujen ja kukkien keskellä. Voisi vain istua ja olla.

Kun ei ole kovin innoissaan syksystä ja sen touhujen alkamisesta, niin kesälomassa on varmaan ollut jotain vikaa. Hyvä kesä, saimme keittiönkin täydellisen purkamisen jälkeen uudelleen käyttöön. Puuhaa riitti. Lastenkin kanssa niin väsyi. Viikon olimme lomalla ja reissussa Etelä-Suomessa, ja vaikka tuntui että ei jaksa millään lähteä, niin se kannatti. Reissu onnistui mainiosti ja lapset nauttivat Suomenlahden lämpimästä vedestä ja mummin ja papan hoidosta ja huomiosta, minä Pernajan metsikön suurista mustikoista, joita oli paljon. Mutta kun kuitenkin vielä väsyttää eikä jaksaisi. Välillä hyppää mieleen ajatus, että mihin karkuun sitä juoksisi kun se syksy tulee niin nopeasti ja hyökkää kimppuun.

No, viikonloppuna kyllä juoksenkin miehineni vähäksi aikaa karkuun johonkin. Jos se auttaisi edes pikkuisen. Kun tänään poimin juolukoita (ennen en ole niin tehnyt) ja metsä tuoksui elokuulta ja oli rauhallista vaikkakin Nalle läähätti koska on aina vähän peloissaan metsässä, päätin että otan Uunin mukaani viikonlopuksi. Olen pitkään säästänyt sen lukemista johonkin rauhalliseen hetkeen, joita ei täällä kotona paljon ole, kun yöllä ei jaksa muuta kuin nukkua. Viikonloppua ja Uuninmuurausta odotellessa on hyvä elää!

Iloakin voi tuntea, vaikka onkin tällainen väsynyt ja hidas isomahainen olio. Enitenhän iloa antavat nuo rakkaimmat ja rasittavimmat; lapset. Tietysti myös mies. Ja muut läheiset ihmiset. Ja ensimmäistä kertaa oikein kunnolla omenapuutkin, jotka ovat aiemmin tuottaneet enemmänkin vain huolenhäiviä. Kummassakin elossaolevassa puussa on nyt suuria kauniita omenoita! Lähdimme kotiporukalla (sis. Salli, Martta, Nalle ja minä) hakemaan aamupäivällä postia, ja mennessämme puiden ohi poimin rohkeasti kummallekin tytölle oman omenan. (En tiennyt ennen kuin maistoin, olivatko ne kypsiä. Olivat, ja hyvän makuisia myös, voitte uskoa!) Niin, siinä kun kävelimme hiljakseen kohti postilaatikkoa, Salli takki päällään, huppu päässään ja pienet kroksit paljaissa jaloissaan tallustellen ja omenaa mutustellen, Martta pupumekossaan ilmavasti tanssahdellen ja omena kädessään heiluen, siinä minä tunsin iloa. Martta kysyi, että onko tänään tämä päivä vai huominen, niin ajattelin että tämä päivä, tämä hetki. Tyttöni pienet ja tämä ilma, nämä omenat, nuo vaaleat pellavaiset tukat, joita kumpikin on itse saksinut. Minun onneni.

Niin, vaikka asummekin lattealla lakeudella pusikkojen ja hyttysten keskellä, niin meillä on tässä hyviä metsiä. Täällä voi asua.

Olin muuten piirustuskurssilla viime viikolla. Meillä oli mukava ryhmä ja ope ja hyviä keskusteluja ja oppimistuokioita. Oli lomaa saada piirtää tuntikausia, satumaista. Ihmeellistä oli myös yksi toinen asia, jonka panin merkille. Olen opiskellut musiikkia vuosia, ja valitettavasti täytyy sanoa että niissä kuvioissa ei ollut vaikea haistaa ilmasta ylpeyttä, kateutta, ylenkatsetta, kyräilyä ja kyynärpäitä. Viime viikon kurssilla semmoisista löyhkistä ollut tietoakaan. Toki se oli vain “kurssi”, mutta kuitenkin. Olin ihastuksissani siitä ilmapiiristä, siitä että oltiin ihmisiä toisillemme, vaikka (vai sillä?) olimme kovin erilaisia keskenämme. En tiedä opinko paljoa tai kehityinkö, mutta innostuin piirtämisestä. Ei sitä vain tahdo ehtiä. Mutta sainpahan leikkiä viikon taiteilijaa, se oli hyvin mukavaa! (Musiikista sen verran, että rakastan sitä eikä sillä ole paljonkaan tekemistä jonkin musiikkioppilaitoksen haisujen kanssa. Olen onnekas kun olen päässyt tutustumaan klassisen musiikin jalokivikaivoksen rikkauksiin. Kaikkien pitäisi päästä, olen sitä mieltä. Kaikkien.)

Kotona isäntä toki joutui koville kurssini takia, mutta uskon että hän saa kaiken takaisin vähän miellyttävämpänä vaimona ja emäntänä. Kun elämässä on mukavaakin välissä, niin jaksaa itsekin olla mukavampi. Tänään kävimme valitsemassa kaakelit välitilaan ja ostamassa maaleja lattiaan ja seiniin. Yritimme myös uuden puhelimen ostoa, mutta eihän siitä mitään tullut. Muilla kaupassa jonottajilla oli varmasti hauskaa kun seurasivat meidän episodiamme, luulisin ainakin, en voi taata koska en viitsinyt katsella sen tarkemmin ympärilleni. Jos satuit olemaan paikalla, niin laitahan vain kuvausta kommentteihin, niin täälläkin saamme iloita yhdessä tapahtumista.

Remontti etenee, Lohien avulla saimme hilattua puuhellan sisään iltapäivällä. Isäntä raataa tälläkin hetkellä puutyöluokassa laatikoston kimpussa tai sitten hän istuu autossa jossakin ja syö troijalaista perinneruokaa.

Muuten onpa vaikea kirjoittaa kun Inkeri Wallenius tarinoi Pepistä teitokoneen kaiuttimissa. Mutta kirjoitinpa kuitenkin. Hyviä metsäreissuja!

Juha Hakalaa haastateltiin helmikuussa, ja nyt ensi kertaa kuuntelin ohjelman alusta loppuun. Hyviä juttuja. Ihmisen aivot ovat vanhanaikainen keksintö, eivätkä ne ole muuttuneet vaikka maailma ympärillämme muuttuu kovaa vauhtia. Toinen ihminen, jota haastateltiin oli Markus Majaluoma. Sympaattinen kaveri hänkin, ja voi kuinka sympaattisia ovat “Isä” -kirjat, joita hän on kirjoittanut ja kuvittanut! Suosittelen ihan kaikille. Minä symppaan semmoisia kirjoja, ja Viirua ja Pesosta ja semmoisia ihmisiäkin. En niinkään siksi, koska ne elämiset ovat niin hupaisia ja naurettavia, vaan siksi että tunnen sielunkumppanuutta kaikkia Pesosen tyyppisiä hahmoja kohtaan. Kun Pesonen yrittää vaikkapa lähteä retkelle Viirun kanssa, mutta kanat tulevat perässä ja pilaavat homman alkuunsa. Sellaista meilläkin on ollut oikeasti. No ei nyt kanat aina, mutta Nalle tai Viiru tai karannut Hopsu. Ennen lähtöä saa joskus useammankin kerran nousta autonratista ja hätistellä eläimiä ja lapsia pois jaloista. Kyllähän ohikulkijoilla ja naapureilla on hauskaa kun he naureskelevat meille iltaisin fiksuissa taloissaan fiksuissa elämissään. “Siellä taas emäntä käveli tukka märkänä ja saunatakki päällä saunasta ja meni kanalaan ja tuli kohta sieltä saunatakin taskut ja kourat kananmunia täynnä.” Ja tyytyväistä hymyä kolmannella.

Miehessäni on myös jotain mikä muistuttaa Pesosta. Mutta vain ulkoisesti. (Tai tietysti silloin, kun Pesonen raivostuu lopulta.) Ja sisäistähän se kiltteyskin on. Ja hempeämielisyys. Vaikka mieheni ei ole tunnustautunut eläintenystävä, saa kiltteys ja hempeämielisyys ajattelemaan myös eläimen hyvinvointia. Hoikka mies, lippis päässä ja raksahousut jalassa ja selkä hieman kumara taluttamassa isoa koiraa lähitiellä. Mutta noin ylipäätään mieheni on fiksu ja fiksujen järkevien ihmisten luokassa, jos luokittelemaan ruvetaan. Ei hän kuljettaisi opettajan työtarvikkeita kouluunsa Prisman muovipussissa. Eihän niin ruukata. Hän tietää normit ja käytännöt ja fiksun elämisen rajat. Minullakin on jokin haju niistä, mutta  myös luonne, joka ei malta aina pysyä niiden raamien sisällä. Onko se sitä luonnonlapseutta, mistä minua kerrankin yksi rouva syytti tai kehui. Hän ei keksinyt vastausta, kun kysyin että mistä sen huomaa, kampauksesta vai mistä. Vai siitä että on kuluneet nahkakengät jalassa.

Minulla on lisävaivaa nyt kun kolme mustaa tipua piipittää selkäni takana pyykkikorissa lämpölampun alla. Lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämpötilassa ruoka ei kauaa tuoreena pysy. Ja kissaa ei voi päästää sisälle. Tosin juuri nyt pitäisi tuoda kanien sisähäkki näille piipittäjille eikä kirjoittaa tätä, niin olisi turvallisempaa kaikin puolin. Isäntä on uimassa isompien lasten kanssa ja minä lopetan nyt tämän että ehdin tekemään rästihommista edes yhden.

Oletko Sinä Pesonen vai Kosonen?

Salli on ruvennut puhumaan aika myöhään, yksivuotiaana hänellä ei ollut vielä oikein sanoja. “Anna” ja “mamma” taisivat olla käytössä. Puolitoistavuotiaana hän alkoi kiinnostumaan sanoista ja puhumisesta pikkuhiljaa, ja vauhti kiihtyi tuossa kevään korvalla. Nyt hän puhuu jo pitkiäkin lauseita. “Äiti aihtaa reippaasti mun aipan.” Salli osaa ässän ja ärrän. Se, mikä on hauskaa, on se ettei hän osaa koota. “ups laiva teittas!” hän laulaa. Ja me nauramme.

Salli on täynnä virtaa ja riemua. Vilkas ja toimelias luonteenlaatu yhdistettynä itsepäisyyteen ei ole kuulkaa helppo yhdistelmä. Te meinaatte hypätä tämän kappaleen yli, huomaan, mutta uskokaa tai älkää. Kun on viisi lasta, ja kaikki jääräpäitä ja reippaita, niin ei ole helppoa. Kun alle kaksivuotias tappelee pukemisessa kaikilla voimillaan ja desibeleillään että “ei alua sitä paitaa, tuhma paita, tämän aluaa!” niin siinä saa äidilläkin olla melkomoiset voimat käytössä. Ja tämä kertaa viisi, kertaa joka päivä. Joku pukemiskerta voi olla helpompi, mutta se ei jostain syystä lohduta. En osaa olla kateellinen rikkaille enkä monille muillekaan, mutta melkeinpä voisin sanoa kateudeksi sitä tunnetta, joka minut valtaa kun näen perheen, jossa lapset seistä töröttävät vanhempiensa liepeillä ja ihmettelevät hiljaa maailman menoa ja katselevat ja kävelevät aina perässä kuin joutsenet aurassa. Meillä, näin vain esimerkkinä, ei nuorimmaisesta lähtien kukaan malta oleskella yleisellä paikalla äidin tai isän lähettyvillä. (No, tästä asiasta ei nyt enempää. Taidan olla vähän liemessä noiden lapsieni kanssa. Mutta huomautan vielä, että se on nolo huomata tässä vaiheessa että ei minusta olisi ollutkaan äidiksi. Melko nolo.)

Salli on kuitenkin kaikin puolin ihastuttava ihmisenalku, kaunis ja säteilevä, älykäs ja oppivainen. Yksi minun kannaltani mielenkiintoa herättävä piirre hänessä on vielä: hän on hyvin kiintynyt rutiineihin, tapoihin ja tottumuksiin. Kun joimme isännän kanssa entisessä keittiössämme kahvia, meidän piti istua omilla puolillamme pöytää, mikäli se Sallista riippui, isä isän paitalla ja äiti äitin. Ja jos joku vieras on erehtynyt istumaan äidin suosimaan nojatuoliin, niin hänelle on ilmoitettu kyllä, että se on “äitin pentti”. Ja kun rupean syöttämään häntä nopeasti kodarikeittiössämme, minä istuen jakkaralla ja hän sylissäni, hän ei avaa suutaan jugurtille koska “lappu”. Eihän voi syödä jos ei ole lappua. Jonkun mielestä tietystikään tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minun sukuni puolelta luulen tämän herättävän hymyä huulille. Noin tarkka tyttö, hassu pieni. Keneen lie tullut, isänsä sukuun. Minuakin se hymyilyttää, huvittaakin, mutta vielä enemmän hymyilyttää toiveikkaassa mielessä. Jospa saataisiin yksi järjestyksen ihminen lisää tähän taloon.

Tämä Sallista tällä kertaa. Ja sitten toiseen asiaan. Kävin eilen kirjastossa ja löysin pinon kirjoja, joihin suhtaudun melkoisin odotuksin teidän ansiostanne. Luin eilen Juha Itkosen novelleja, tänään olen lukenut toista romaania. Tykkäsin, ja koirankarvojen imurointi ja muut kotihommat tuntuivat heti paljon mielekkäämmältä niin kuin aina kun on kesken joku hyvä kirja. Fiksu ja näkevä mies, tämä herra I. Enkä häntä voi soimata siitä, että hänen kirjoistaan en löytänyt sitä huumoria mistä niin pidän. Koska niissä oli syvyyttä ja särmää, älyä. Ja rohkeutta tunnustaa, että kaikki syvyydet ja särmät riittävät kuitenkin vain hyvin lyhyen matkan päähän, kun elämän monimutkaisuudesta puhutaan. Loppupelissä.

Kesä on tullut, ja siinä mukana loma ja kesäkeittiö ja ryske ja pauke entisessä keittiössä. Isäntä tekee Tiituksen kanssa hommaa ja minä yritän laittaa ruokaa ja keittää kahvia ja pysyä elossa lasten kanssa. Voin ihan hyvin. Viime viikolla tähän aikaan en voinut, olin hermoraunio ja väsynyt ja istuin tietokoneen ääressä katselemassa lomamainoksia. Mutta sitten pääsimme yhdeksi vuorokaudeksi lepolomalle Oulun Toppilaan. Kävimme ostamassa hyviä syötäviä siitä Halpa-Hallista ja menimme Sampan siskon ja tämän miehen tyhjillään olevaan asuntoon lukemaan kirjaa. Löhösimme sohvalla ja kuuntelimme hiljaisuutta. Olin unohtanut miltä se kuulostaa. Emme antaneet minkään häiritä. Luin Anne Tylerin uusimman ja viihdyin kuten ennenkin, vaikka tuntuu että olen lukenut jo ne kaikista parhaimmat Tylerit. Sopi oikein hyvin lepolomalukemiseksi. Mietimme että söisimmekö nyt vai kohta vai illalla. Kävimme hakemassa kebabruokaa yhdestä tutusta paikasta ja niin pois päin. Ihmettelimme että minkälaista se on sellaisten ihmisten elämä, joilla ei ole lapsia lähettyvillä. On se ainakin yksinkertaisempaa, jos ei muuta.

Lomalta kotiinpaluu oli meluisa ja hirveä, mutta siitä huolimatta nyt voin todeta, että minulle se teki erinomaisen hyvää. En ole montaa kertaa sen jälkeen puhunut rumasti läheisilleni. En muista ainakaan!  Voin siis hyvin. On kivaa tiskata pienessä kodikkaassa kesäkeittiössä (kodinhoitohuoneessa) ja tehdä ruokaa keittolevyllä. Olen jopa miettinyt että voisi ottaa siitä kuvan, mutta en taida päästä siihen pisteeseen saakka. On se ainakin kauniimpi kuin nyt purettu keittiö.

Onko teillä hyttysiä? Meillä on. Annetaan pois hyvän kodin löytyessä. Samuli on puhunut moskitokilleristä tai jostain mutta minua se vähän epäilyttää. Tulisi huono omatunto jos se toimisi, ja se taas tuntuu utopialta tällä hetkellä.

Olen katsellut internetistä kaunista näppärää puuhellaa uuteen keittiöömme. Tänään sulkeutui yhden sellaisen oikein sievän hellan huuto, ja se meni minulta valitettavasti ohi kun luulin että huomenna on vasta 14. päivä. Se olikin tänään. Ei muuta kuin uutta hellaa katselemaan. Ilman puuhellaa en halua enää pärjätä talveakaan, kun olen siihen tottunut ja tykästynyt.

Kävin kirjastossakin, mutta en saanut lainattua mitään. Olisiko teillä lukuvinkkejä? Sellaista nokkelaa ja humoristista ja syvällistä. Ei vakavaa eikä rankkaa pelkästään eikä vain kaunista. Kaunis voi olla tylsää.

Meillä on tänä keväänä ollut pihalla elämää. Ollaan silputtu risuja ja oksia. Sitten kuljetellaan ne ämpäreillä ja kottikärryillä puiden ja pensaiden juurille. Siirsimme tässä viime viikolla tontin laidalta saunan lähettyville tuomiakin. Siellä ne nyt kukkii, saa nähdä kukkiiko ensi vuonna. Olen ostanut ruusupensaita ja tyrnilapsukaisiakin. Vadelmat on vielä jossakin kaupassa, mutta ne laitetaan tänä vuonna, meni syteen tai saveen. Mieluummin kuitenkin muhevaan multaan suojaisaan paikkaan. Lapset ovat mukana touhuissa, pienimmät eniten. Jostakin syystä isompia ei enää hommat kiinnosta itsestään, täytyy käskeä ja komentaa, ja sitten tapahtuu ehkä. Pienempiä ei tarvitse käskeä, he tekevät paljon enemmän kuin ehdimme valvoakaan. Eilen Salli kantoi kahdessa kymmenen litran ämpärissä tomerasti haketta pihan toiselta laidalta toiselle. Sitten hän kaatoi sekaan vettä ja sekoitti. Sen jälkeen tulikin naapurin Topi-koira kylään ja Sallihan innostui. “Tipo! Topi! Tänne Topi!” Nallekin toki innostui, ja niin siinä sitten lennettiin. Salli touhusi perässä ja kaatui muutaman kerran koiramelskeessä. Mutta sehän ei hidastanut, taas tyttö pyyhälsi mekossaan ja kädet vain viuhtoivat edessä ja takana. Ilmankos ne olivat illalla mustat.

Täällä on paljon punkkejakin. Lapsille eivät punkit ole tarttuneet, mutta eläimiin, varsinkin kissaan ovat. Kissa ei syö valkosipulia. Me syömme. Liekö haisemme, en tiedä, mutta noin joka toinen päivä on sellaista ruokaa johon voi puristaa kynnen jos toisenkin. Valkosipulin on sanottu pitävän myös muita eliöitä loitolla, kuten kihomatoja. Mustikatkin pitävät. Kävimme jo Martan kanssa katsomassa mustikoiden tilannetta. Oikein hyvältä näytti tässä vaiheessa, kunhan nyt vain lämmintä riittäisi ja pörisijät uskaltautuisivat koloistaan mettä maistelemaan.

Väsymystäkin meillä on, eikä ihan vähän. Siis minulla. Siksipä epäröin ottaa vuohikuttua meille kileineen, vaikka siihen voisi olla mahdollisuus. Onhan tässä muutakin puuhaa. Keittiö hajotetaan ensi viikolla ja sitten odotellaan uuden ilmestymistä. Meille tuleekin kesäkeittiö kodinhoitohuoneeseen, mikä tuntuu kodikkaalta. Mikä hullu minäkin olen, kun innostun aina kun täytyy elää poikkeustilannetta. Mukava kun saa sulloa astiat ja kattilat tilapäismajoitukseen ja keittolevyn, kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen pyykkikoneen päälle. Muovipressu keittiönovessa ja jääkaappi tukkimassa tietä pesuhuoneeseen luovat tunnelmaa. Ehkä väsymys lakkaa kun päästään tositoimiin, ja palaa kun tositoimet ovat ohi. Eikö näytäkin valoisalta? Onneksi on tositoimia näköpiirissä myöhemminkin.

Meillä oli eilen naiskuoron kanssa keväinen musiikki-ilta. Mukavasti meni, vaikka tietystihän parannettavaa löytyy aina. Kuulijat kiittelivät, että olipas nuorekkaan kuuloista. Emme voineet olla olematta hyvillämme, vaikka nuoruuttahan ei saisi ihannoida liikaa. Naiskuoromusiikista puhuttaessa silti tulee ihannoitua, sitä ei voi välttää.  Joka tapauksessa, nautimme kaikki. Yhteistyö on mukavaa, elossa pitävää!

Muuten, meidän pitäisi keksiä kuorollemme hyvä nimi. Olemme sitä miettineet jo viime syksystä alkaen, kun porukan perustimme, mutta emme ole päässeet puusta pitkään. Ehdottakaapa joku mainio nimi! Palkitsen (vielä keksimättömällä palkinnolla) oikean nimen ehdottajan, jos sellainen löytyy. Oulunsalon kansalaisopiston naiskuoro on liian pitkä ja kuivakka (ja nutturapäinen) nimi.

Täällä on jo vihreää. Linnunpöntöissä asutaan ja ruokitaan pienoisia täyttä päätä niin kuin täällä meilläkin. Joka aamu ja päivä ja iltapäivä ja ilta. Syötävää on saatava, mutta onneksi sitä saa jo pihaltakin. Yhtenä päivänä jääkaappi näytti autiolta, mutta minua se ei masentanut, päin vastoin. Heti rupesi raksuttamaan päässä ja kohta kyykin saksien ja kulhon kanssa nokkosmaalla. Sitten kipaisin kanalassa hakemassa munia, ja pian söimme lasten kanssa tyytyväisin mielin nokkoskeittoa kera pesätuoreiden pehmeäksi keitettyjen munien. Minä olin erityisen tyytyväinen, oikein hyrisin ja kehräsin. Että tuosta vain ruoka pihamaalta. En antanut sen häiritä, että maito loppui puolessa välissä keitontekoa, vaan haaveksin lypsettävästä ruohonleikkurista taas, salaa mielessäni. Haaveet ovat kylläkin tässä kohtaa pehmeän vaaleanpunaisia ja hennon vihreitä, koska taidan luulla että pidän kuitenkin enemmän tulppaaneista ja ruusuista ja muista ihanista kukista. Ja koska en ole koskaan maistanut vuohenmaitoa. Juustoa vain. Kun maito ja juusto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka raaka-aineet ovat samat. (–Siis tulppaanit ja pionit mm.)

Toinen hyrinää tuottava asia ovat lipstikka ja ruohosipuli. En tee mitään, ja tuolta ne kuitenkin punkevat itseään ylemmäs ja ylemmäs. Keittoon mars, ne sanovat ja maistuvat siinä hyvältä. Raparperikin on, mutta sen kohdalla olen hiljainen. Siirsin raparperin kasvimaalle muka parempaan paikkaan. Mutta se raukka kituu ja nytkin se on vain tuuman korkuinen. Se meinaa hukkua ravintoon, mitä olemme ajaneet kasvimaahan keväisin. Sillä on koti-ikävä omaan paikkaansa takaisin. Raparperi on hyvää piirakassa, vaikkapa hasselpähkinöiden kanssa.

Kylvimme Martan kanssa sipuleita kasvimaahan, samoin persiljaa ja porkkanaa. Martta piti kovasti pienenpienistä sipuleista, joita se sai tiputtaa minun tekemiin reikiin. “Vaikka en mää kyllä näitä syö, mää myyn ne vaikka naapurin äitille”, sanoi hän ja jatkoi sipulinlaittoaan. Martta ei pidä sipulista. (Olenko maininnut tästä ennenkin?) Se ei oikein niin kuin passaisi minulle, joka pidän. Sen vuoksi olen syöttänyt Sallille kaikkia kasviksia heti kun kiinteää ruokaa on saanut ruveta antamaan. Kun syödään kasvisvokkia ja riisiä, Salli haluaa vokkia lisää mutta riisit tahtovat jäädä lautaselle. Työni on tuottanut hedelmää. Vaikka kyllähän sitä riisiäkin voi syödä, ei sillä.

Olisi aika istuttaa muutama vadelmantaimi. Monena kesänä olen harmitellut kun en ole tehnyt sitä edellisvuonna. Nyt aion tehdä, vaikka tämä savinen kosteikko ei mitään luontaisen ihanteellista vadelmamaata ole. Erkinmäen etelärinne voisi olla sille hyvä paikka. Mutta kun se etelärinne olisi mainio paikka myös ruusuille, mansikoille, perennoille ja vaikka mille, niin, ettei siihen ole voinut laittaa mitään. Voi Erkinmäki sentään.

Ihmettelen Luojan töitä. Rakastan kevättä ja kesää odotan. Vielä enemmän pidän kukista. Perennoistakin pitäisin, mutta kesäkukat hehkuvat niin kauniisti, että niitä tulee ostettua lähes joka kauppareissulla. Luin kyllä juuri lehdestä, että kesäkukkia ei saisi ostaa heräteostoksina, vaan täytyy tarkasti suunnitella, minkälaiset ja väriset asetelmat tekee minäkin vuonna. Minä otin opiksi ja päätin, että tämän kesän värikoodi on punainen, vaaleanpunainen, valkoinen ja sininen. Vaaleanpunainen tuli siitä Sylvin pelakuusta, joka on erittäin kaunis kukka. En ole vaaleanpunainen ihminen, mutta tuota kukan väriä ei voi olla ihailematta. Anna K, saat kyllä minulta yhden, olen luvannut.

Sovitaanko yhdessä että avataan aina välillä silmät kaikelle kauniille, hengitetään kevättä ja nautitaan ja iloitaan tästä hetkestä tässä! Unohdetaan ihan huoleti välillä kaikki synkät ja ikävät asiat ja uskotaan vain pois että on se niin ihana tämä kevät. “Nyt huolet joutaa hukkaan, mä kurkkaan joka kukkaan, saa reikä kasvaa sukkaan ja takku tulla tukkaan…”