Tärkein homma on nauttia syksystä. Katsella koivuja ja haapoja ja muita puita, kuinka lehdet muuttuvat keltaisiksi pikku hiljaa. (Vielä ei ole yöhallaa ollut.) Pitää tuijotella pihlajia ja sanoa joka kerta Niemenrannan kohdalta ajettaessa, että on nuo pihlajat sitten kauniita, niitä pitäis saada meille lisää. Voi tatti sentään kun on niin ihanaa kun on syksy ja nuo pihlajanmarjatkin niin kultaisen ja rakkaan värisiä. En selitä enempää, katsokaa itse. Ja sitten seuraava homma on tuskaisin silmin, hymyillen katsella lobelioita, neilikoita ja petunioita, jotka ovat nyt niin kauniita vielä! Ne ovat parhaimmillaan, mutta kauhu rinnassa ajattelen, että ehkä ensi yönä kohtalon hallainen koura muuttaa ne väriloistosta kompostikuntoon. Ja kevätkesällä noista kesäkukista nautti enemmän. Nyt ei osaa enää, kun tietää että kohta niistä on luovuttava.

Syksyyn kuuluu myös se, että aamupala syödään aamulenkillä metsässä. Koska lapset lähtevät joinakin päivinä hoitoon, ja minä jään kotihommiin, ja tunnen siksi syyllisyyttä (joka loppuviikon aikana laimenee kun lapset ovat taas kotona), niin paikkailen sitä syyllisyyttä mm. edellä mainitulla tavalla. Mikä onkaan parempi syyllisyyden poistaja kuin puolukoiden ja mustikoiden suorasyönti metsästä! Kyllä siitä karttuu selvää säästöä. Ja rahalla voi selittää lasten hoidossakäynnin aina, sen olen huomannut. Lisään tästälähin selittelyihini pianotuntien pidon (jota on vaivaiset 5 tuntia viikossa) lisäksi marjojen suorasyönnin. Sieniäkin mahtuu tuulitakin taskuihin ainakin kaksi litraa kerralla. (Kokeiltu on)

(Syyllisyydestäni: tiedän että se on aiheetonta. Kuitenkin tunnen sitä. Vaikka kokemus on osoittanut, että lapsille ja minulle näin on parempi, niin silti tunnen. Olisi se niin paljon oikeutetumpaa ja muodikkaampaa olla nääntynyt ja väsynyt ja hermoraunio, töiden uuvuttama, burn outin partaalla. Se ymmärrettäisiin ja ihmiset kannustaisivat. Mutta nyt, kun en ole missään töissä (kuin vain sivutoimisesti jossakin ties missä), niin sanotaan että ai nekö käy hoidossa, mä en tiennytkään. Onneksi olemme perhepiirissä havainneet, että on kaikkien etu, jopa miehenkin, kun äiti ei ole äkäinen, turhautunut ja väsynyt. Olen tuntenut itseni jopa aikaansaavaksi, minulle hyvin harvinainen tunne.)

Eilen illalla metsäkierrokseltani Nallen kanssa palatessani taskut pullollaan rouskuja (pyhätöiksi meni), vastaan tuli viininpunainen farmarisitikka. Toinen etuvalo oli himmeämpi kuin toinen. En nähnyt autossa olevia, mutta tuohon autoon ja sen eriparihimmeisiin valoihin sulloin kaiken uupumuksen, väsymyksen ja niukkuuden, mitä olen tässä lapsiperhe-elämässäni tuntenut. Kuvittelin, että siinä on nuori äiti ja isä palaamassa kahdenkeskiseltä viikonloppulomaltaan. Menevät mummulasta hakemaan neljää villiä pientä lastaan. Autossa on tunnelma hiljainen ja valmistautunut. Perjantaina on viety lapset hoitoon iloa pidätellen, sitten ajettu s-kauppaan ostamaan karkkia, sipsiä, limukkaa ja pitsa-aineita. Vihreällä kortilla on vielä rahaa, niin että kärsii ostaa jonkun lehden lukemiseksi. Viikonloppu oli maattu mökin sohvalla karkkia jauhaen ja lehtiä ja kirjaa lukien. Ulkona on käyty kerran vaivautuneella kävelyllä, palattu melko pian takaisin sisään. Kaksi lomapäivää vilahtivat hiljaisina ja salakavalan rauhallisina ohi. Nyt on aika pakata lapset kyytiin, ajaa kotiin ja aloittaa uusin voimin uusi viikko. Mummulassa kysytään, että no onko nyt levännyt olo. On tosiaankin, vastataan lapsia syliin nostellen mutta olo ei tunnu mitenkään miltään erikoisen levänneeltä. Kotimatkalla autossa äiti jakaa pussin pohjalta karkkeja lapsille, ja laskee että kahdeksan viikkoa ja sitten on se Luulajan kirppisreissu. Äkkiähän ne viikot loppupelissä menee.

Olipa ankeat tunnelmat viininpunaisessa farmarissa. No ne tunnelmat on nyt sullottu siihen.

Haluan vielä sanoa aivan muusta asiasta, eli siitä, että minä tykkään lampsia metsässä. Se on uusi ala elämässäni, ja siitä kiitän Nallea. Tässä on yllättävän lähellä synkkiäkin metsiä, täynnä mustikoita, puolukoita, rouskuja ja haperoita. Herkkutatteja saisi olla enemmän. Se tykkääminen on jännä asia, sellainen metsäpolun muotoinen ja kuusienlatvojen välistä tulevan auringonvalon värinen, sitä tuntee joka sekunti kun siellä kävelee. Nauttii, niin kuin sanotaan. Niin kuin jotkut ajavat huvipuistossa vuoristoradassa, pitävät kiinni turvatangosta ja keskittyvät intensiivisesti siihen nauttimiseen. Metsässä on hitaampaa, ei tarvitse niin keskittyä. Ja silti nauttii.

Sitten kun paukkuu päässä ja oviaukoissa, niin blogissa on hiljaista. Tänne pitäisi kirjoittaa idylliä, niin olisi lukijoita. Kaikki kaipaavat kaunista ja sievää ja turvallista. Ei kiitos huonoja päiviä. Ei pahantuulisesta kirjoituksesta kukaan ilahdu. Tai voihan sitä tuntea vahingoniloa. Ja lohdutusta. Vertaistukea?

Tässä yhtenä päivänä hiljattain oli sateinen sunnuntai, ja ei se hyvältä tuntunut eikä näyttänyt. Sunnuntait ovat eräille vaikeita päiviä ilman sadettakin, varsinkin jos ne on perheessä sovittu lepopäiviksi. Eräille, jotka eivät osaa levätä. Ja vaikeana päivänä on vaikeampi olla hyvällä tuulella. Varsinkin, jos sataa. Ja kun ei ole hyvällä tuulella, niin kohta ei ole muillakaan hauskaa, varsinkaan vapaapäivänä. Silloin paukkuu.

Silloin tuntuu siltä, että oksetus, mitä lässytystä tuli kirjoitettua Sivuseikkaan viimeksi: “pälljön önnellisempää” ja lässyn lässyn. Kattia kanssa, ajattelen ja paiskon kymmenvuotishääpäiväruusukimpusta tippuneita terälehtiä kompostiin. Tekisi mieleni paiskata koko kimppu lattialle ja tanssia siinä. Mutta olen tasainen luonne, enkä tee mitään hullua. Korkeintaan pistän ruokailun päättyessä pinkin muovimukin siankärsäksi naamaani ja ajattelen että olen Wagner. Kun tuo ukko tulee tuolta keittiöstä lautasensa ja repliikkiensä kanssa, niin minä suojaudun tänne kärsän taakse. Katson sikanaamapeilikuvaani seinällä olevan taulun pinnasta ja se ei näytä yhtään sialta, vain muovimukilta. Ruman väriseltä. Olen viisi vuotta ajatellut että sitten kun on kauniimpia laseja jostain löytynyt, niin nämä lähtevät hiekkalaatikkoleikkeihin. Turkasen ukko tuossa, se on sen syy varmasti. Rumat mukit ja pahantuuliset pyhäpäivät. Voi mua onnetonta!

Vieraitten tulo oli eilen klo 13.30. En perunut kyläilyä vaikka oli riitaa, loppuipahan riita siihen, kun ovikello soi. Oli mukavat vieraat ja kyläily. Vieraatkin olivat joskus kuulemma, näin meille kerrottiin, vähän riidelleet. Meitä nauratti.

Illalla ei talossa näkynyt jälkeäkään turkasen ukoista eikä sioista. Ärsyttävän mukavasti hersyi sisuksista hymy ja nauru, vaikka aamulla ei ollut puhetta että illaksi sovitaan. Ja ei kait sitä muistanut, että mikä se asia oli, mikä piti sopia. Oliko se joku aikatauluhomma vai mikä. Naurettavaa kinastelua, pikkukakaroitten hommaa, meillähän kyllä sujuu niin kuin on aina sujunut. Siinä huomattiin lasten kanssa jossain vaiheessa, että nyt se on tainnut syksy alkaa. Uskomattoman ihana tämä syksy, tulee ja karkaa käsistä joka ainoalaatuinen hetki, ajattelin. Melkein liikutuin, kun katsoin tuoretta sänkipeltoa ja ajattelin, että tämä onnellinen elämä tässä vain menee, koko ajan kuluu ja lyhenee.

Rehellinen puhuu totta. Ja totuus on oikeampaa kuin valhe. Joten eiköhän tämäkin juttu ole oikeutettu, oli se sitten vaikka huono.

Onnea paljon ja viisi lasta. Kun ensimmäinen, Liina, oli yksivuotias ja käveli pienin pullevin askelin lattialla edessämme, kummankin ihailun kohteena, mietin, että kyllähän tuota nyt ihaillaan ja ihmetellään, mutta entäs sitten kun tuossa kävelee viides tai kymmenes. Tänä kesänä lattioilla on tepastellut se viides, ja on ihailtu ja ihmetelty, saa sanoa, kuuden ihmisen voimin. Ja vaikka tuntuu, että täällä mun rinnassani tämä sydän on välistä niin käppyräinen ja mitätön, ettei sitä tunne eikä näe, niin kyllä sinne kummasti on nämä kaikki viisi luonnon ihmettä mahtunut. Ja Samppakin vielä.

Enemmän on tosiaan saanut, mitä on kehdannut ajatellakaan. Mutta ne kaikki on tulleet niin salaperäisesti, että mukana on pysytty ja välillä edelle menty, täytyy tunnustaa. Että kun olis sitä ja tätä. Ei ole aina huomannut, että tässähän on sitä ja tätä ja tuota ihan omiksi tarpeiksi ja naapureillekin asti. (Naapureille kananmunia ja karanneita lampaita.)

Miltäs nyt sitten tuntuu? Vakavasti ajatellen tuntuu isolta vastuulta. Maailmassa on paljon kaunista ja ihanaa, mutta yhtä paljon pahaa ja kipeää. Kumpaakin olen saanut nähdä ja tuntea, mutta enemmän sentään hyvää. Toivon, että lapset saisivat kasvaa täällä kotona terveiksi ja vahvoiksi, suoriksi ja taipuisiksi, että pysyisivät pystyssä kun kohtaavat sitä pimeää ja pahaa. Näin meidän kesken, olen pelokas. Mutta toivon silti. Minua pelottaa tämä elämänmeno salaa usein iltapimeällä. Ajattelen omaa lapsuuttani ja haikeana tiedän, että nyt on moni asia toisin. Päivänvalolla kaikki näyttää päällisin puolin samalta. Ja niinhän suurin osa onkin, mutta ei kaikki. Muistan niitä tuokioita, joita oli, kun joku läheinen aikuinen tarinoi, oli meidän kanssamme, kuunteli ja jutteli. Silloin aikuisilla oli semmoista luppoaikaa. Nyt kaikki luppoajat on tilkitty aikuisten elämästä, joskus niin tiiviisti, että valoa ei näy. Kaiken luppoajan voi tehokkaasti käyttää, kun puhelimella voi selvittää asioita ja ilmiöitä, tai käväistä tietokoneella pitämässä yhteyttä siihen ja tähän. Luulen, että lapset eivät enää tiedä, mitä he haluavat aikuisilta. He haluavat sitä luppoaikaa! (Huom. Tämä ei ole totta toivottavasti sinun elämässäsi. Joillekin se on totta, ja minulle se on minun pelkoni.)

Kodin kuvalehdessä oli yksi hyvä sivun mittainen juttu. Siinä luki, että anna nuorelle aikaa. Se oli lehden paras juttu. Annetaan myös lapselle aikaa.

Minä olen huono sanomaan. Mutta minä yritän ja haluan.

Niin ja pitikö tähän sanoa vielä jotain Samulin ja minun välisestä avioliitosta? Vois olla korrektia. Se on erityisen tärkeä asia lapsille, jos meillekin. Sen verran muistan, että silloin suunnilleen kymmenisen vuotta sitten ajattelin, että onhan tämä nyt onnellista, mutta entä sitten kymmenen vuoden päästä. Nyt voi tuohon vastata. Nyt tämä on kovin erilaista, työlästä ja rauhatontakin, mutta paljon onnellisempaa. Yhden asian tämä avioliitto on tuonut minulle (jota ei kaikilla ihmisillä ole, kehtaa sanoa). Se on se kyky olla oikein vahvasti ja syvästi onnellinen ja iloinen. Kyky nauttia voimakkaasti elämän ihanuudesta, kauneudesta. No ei nyt sentään, en minä osaa sitä sanoa, mutta jotain tuohon suuntaan. Kun on ollut nääks niitä vaikeita ja uuvuttavia ja harmaitakin hetkiä. Niin kyllä ne toisenlaiset hetket tuntuu jo joltakin!

Tämänpäiväistä kahvihetkeä odotan ehkä vähän enemmän kuin eilistä, mutta kukaan ei tiedä vielä minkälainen siitä tulee. No pullaa vähintään siinä ainakin on.

Niin, sitä minä olin siis sanomassa, että eihän ne tekemiset kerro oikeasti ihmisestä mitään, kun se harvoin kertoo mitä se ei ole tehnyt, eikä niitä statuksen lukija, joka ei kovin hyvin henkilöä edes tunne, osaa edes arvatakaan. Että vaikka tuo on nyt tehnyt seitsemäätoista asiaa yhden päivän aikana, niin se ei silti ole koskaan ollut kiinnostunut siitä tai tästä. Niin tulin vain siihen ajatukseen tässä yksi kaksi, että paljon enemmän valaisisi jos kertaisi statukseensa, mitä on päivän aikana ajatellut. Sehän se vasta jotain kertoisi, sen todellisen asiain laidan. Kuvitelkaapa vaikka, kun jonakin lumoavan kauniina iltahetkenä, kun aurinko laskee meren taakse ja lokin lentävät vasemmalta oikealle hiljaa, kysyn joltakulta, että mitä mietit, niin tämä vastaa että sitä, miten minä liittäisin ne laatikoiden kulmat ja pitäiskö kannet tehdä vesivanerista vai liimalevystä ja ostaisko vaan ronskisti Bauhausista ne levyt. No tuo oli vain esimerkki, keksitty ainakin teoriassa. Niin tuli tästä kaikesta mieleen se, että nyt laittelen tähän ajatuksia, mitä tänään ajattelin ja mitä vielä nyt muistan.

1. Ruoho saa puskea esiin soran seasta, jos on puskeakseen. Ei puhettakaan mistään myrkytyksistä. Miksi ihmeessä kaikki pitää olla niin viimeisen päälle rakennettua ja ihmisen jälki niin täydellisen eri laidassa kuin mitä luonto luonnostaan tekisi. Kyllä luonnon pitää saada protestoida, vaikkapa noilla vihreillä ruohoilla tuolla harmaan soran keskellä.

2. Kun on hyvä kirja, ja ihminen saa lukea sitä hyvässä ilmassa, niin ihminen voi olla niin onnellinen kuin on. Silloin on niin mukava katsoa koivikossa työskentelevää miestäkin siitä kirjan raosta, ja hymähtää mielessään, että jos on kirjassa ihmisillä ystäviä, niin onpa minullakin, tuollahan tuo kävelee pelttorit korvilla ja katselee puitten latvoja, se on minun mies se, ettepä tiedä kirjan henkilöt sitä.

3. Joskus, kun on niin mukava kirja, että sitä luulee melkein että se on aitoa ja luonnollista ja oikeaa ja pyyteetöntä ja kaikkea suoraa ja vaatimatonta ja rehellistä, niin sellokappaleen aloitus spotifystä hiljaisuuden keskeltä tuntuu niin harmillisen vastakohdalta tuohon kaikkeen edelliseen. Ei osaa ajatellakaan, että nuo on kauniita säveliä, mukavia kiekuroita, niissä on ajatusta. Tulee vain väkisin mieleen sellistin ilme, kun se nostaa välillä kulmiaan ja tuhisee ja sieraimet elävät ja jousikäden ranne joustaa tarkoituksellisen elegantisti. Ja hienon virtuoosimaisen kuvion kohdalla tulee vain mieleen harmaa elementtirakenteinen musiikkioppilaitoksen harjoitteluluokka, kulutetut hartsit ja kaikki se tunkkainen aika mitä sekin soittaja on tuhlannut elämästään että voisi mikrofonien edessä laajennella sieraimiaan ja tuhista ja nakata otsahiuksiaan tyylikkäästi pois kulmakarvojensa edestä.

4. Ironia on mukavaa. Vain pikkuisen katkerat voivat olla ironisia. Se on niiden etuoikeus.

No muuta en enää muista. Onneksi tulee uusia päiviä ja uusia ajatuksia. Mutta yksi vielä unohtui sanoa: että illalla kävin vielä hakemassa pyykit narulta. Eikö olekin siis aika hyvä päivä?

Maanantai-iltayönä ajeltiin kohti Oulunsaloa tuolta Kuopion suunnalta. Meinasi hengenahdistuskohtaus tulla kun käsitti että sitä asuu siellä Varjakan Ervastinkylällä pusikoitten keskellä eikä noissa kauniissa maisemissa tuolla järvien, niemien ja pohjukoiden takana. Aamuyöllä kotipihassa oli riemuisa tervetulokomitea kuitenkin vastassa, eihän niillä ollut ollut kunnon syötävää viiteen päivään. Hyttysillä siis. Kanoilla ja lampailla ja pupuilla oli ollut syötävää ja juotavaa, vaikkakin seuraavana päivänä käsitin senkin, että tuo lammaseläin ei niin järjen jättiläinen ole edelleenkään, ei vaikka meidän huushollissa onkin syntynyt ja kasvanut. Ennen reissuunlähtöä isonsimme kaksinkertaiseksi toisen lammasaitauksen, suurien turmelustuntemisien (Samppa) ja hyttysien (Samppa joka ei suostunut laittamaan suutuspäissään hyttysmyrkkyä) avustuksella. Minä naureskelin salaa ja tein kaikki nopeasti ja hyvin tietystä syystä. Sitten kun lammasaitaus N:o 2 oli taas kunnossa, siirsin Nallen avustuksella (se ei osaa paimentaa, mutta ajattaa kyllä) lampaat aitauksesta N:o 1 tähän aitaukseen N:o 2. Sinne ne menivät ja hengailivat tyytyväisenä ja katselivat lähtöämme. Kotiin palattuani huomasin, että nämä villaturrit eivät olleet hoksanneet, että vanha aita oli siirtynyt 40 metriä kauemmaksi edelliseltä paikaltaan. Laajennusosa oli aivan koskematon. Minun täytyi käydä näyttämässä niille, että hei hoksaatteko kundit täälläkin voi olla. Olen minä sentään aika viisas, kyllä se noiden lampaiden seurassa korostuu. Muutenhan en pääse sillä asialla hirveästi leuhkimaan.

En leuhki silläkään, että olisin mitenkään looginen tai järkevä. Tiistaina näet rupesin jo pongailemaan etuovi.comista paikkoja tuolta pohjois-savosta ja sieltäpäin. Ja yksi mestahan sieltä löytyikin, jonka ostaisin heti kun olisin ensin myynyt tämän. Mutta mikä on kun tuo Samppa ei anna. Silloin pitää juua kahvia ja unohtaa kaikki. Mutta siltikin illalla pää tyynyssä sitä katselee salaa seinätapettia ja miettii, että sinne mestaan voisi ihan hyvin viedä lampaat ja muut elikot. Olis aika optimaalinen paikka. Mutta sen verran järkeä mullekin on suotu etten sentään mene sanomaan mitään ääneen. Mutta jos kuitenkin silti jollakin sattuis irtorahaa lojumaan nurkissa, niin tuota nuin, mulla olis sille käyttöä.

Kun Samppakin on kerta nykyään virkamies, ja täten Oulun maisemiin sidottu, niin täytyy vain tyytyä siihen, että ehkä me jouluksi saatettais saada pihasauna tonne muutaman koivun taakse. Ja siihen, että se on sitten sitä tehdastekoista höylähirttä eikä käsinveistettyä ja piilutettua. Tai voiskohan sen silti piiluttaa, ainakin löylyhuoneen puolelta? Ja taas tarvittais sitä irtorahaa. Onhan meillä ovet ja ikkunat jo sukulaisilta huiputetut, mutta ei niillä pelkästään saunaa rakenna. Mutta katsotaan katsotaan, kyllä se siltä vahvasti näyttää, että joku ihme tässä voi tapahtuakin syksyn mittaan. Vaikka ei ole viisas eikä järkevä, niin kyllä sitä kekseliäisyyttä löytyy täältäkin aina sen jonkun verran, saattepa nähdä!

Eilen pilkisti yhden kanan alta kaksi tipun päätä. Vaaleetoffee vai mikä sen emokanan nimi nyt olikaan. Lapsethan sen muistais, mutta heitä ei nyt tässä näy, lähtivät pyöräilemään mummulaan tätinsä synttäreille. Vielä voisi tulla vaikka yhdeksän tipua lisää, jos oikein hyvä säimä käy. Sitten täältä liikenisi myyntiinkin puhdasverisiä maatiaiskanoja ja tipuja kuuluisaa Alhon kantaa. Tervetuloa vaan shoppaileen tänne tipuja! Kaupanpäälle saa laadukasta lampaan lantaa, olkeen ja heinään sekoittunutta. Yhden peräkärryllisen saa talikoida ilmaiseksi mukaan, ja sitten juuri nyt sellainen super extra sesonkiale, että kolme kärryllistä yhden hinnalla. Talikko löytyy talon puolesta. “Kotipihasi Ruusut ja rentukat kiittävät, viinimarja- ja omenasato on sinulle suosiollinen, mikäli tarjoat niille Sorvarin Aitoa Lampaanlantaa!”

Eiköhän tässä nyt ollut täytettä näin yhdeksi jutuksi riittämiin. Lähden nyt tuonne kanalaan työntämään nokkaani sinne hautovan kanan pesään. Sitten jos aikaa jää, käyn ottamassa psykofyysistä terapiaa myös kukilta ja punajuurentaimilta. Sitten saatan salaa mennä riippumattoon, kun ei kerran muu väki ole kotona, muuta kuin Salli ja Nalle, jotka nukkuvat nokosiaan. Älkää kertoko kenellekään!

Mun mies on ahkera ja tekevä ukko. Aidan se tempas tässä yhtenä iltana valmiiksi, sitten seuraavana päivänä siivosi auton ja teki ainakin neljä muuta hommaa, jotka ovat olleet tekemättä pari kolme vuotta. (Auto tosiaan kiiltää, kiitos siitä Espoon mummille ja papalle, joita sillä kiiltokaaralla tänään kuskailtiin.) Sitten mun mies on ollut aika kilttikin, kärsivällinen ja ei niin pitkävihainen kuin ennen. Sillä on varmaan murrosikä alkamassa olla ohi, ja aikuisuus häämöittää. Me tullaan välistä oikein hyvin juttuun.

Kesälomaa on viikko takana. On ollut sadetta ja tuulta, poutaa ja paistetta, ja sitten niin nuita nuin, nuita mitä ne nyt olikaan, nämä hyttyset. Niitä siis on ollut. Ja sitten vielä kärpäsiä. Espoon isovanhemmat olivat korrekteja ja hienotunteisia eivätkä olleet huomaavinaankaan ruokapöydän ympärillä pörrääviä kärpiäisiä, vaikka minua ne häiritsivät kovin. Mutta kohteliaisuudesta vieraitamme kohtaan päätin olla aloittamatta ajojahtia. Olen viiden vuoden aikana oppinut tappamaan niitä. Että olen määkin jossain joskus hyvä. En mää silti aina osu. No, viikko on siis kuitenkin takana lomaa ja parit aamukahvit terassilla uuden pöydän päällä. Ihana pöytä, ja tuolit, sanoisi joku, mutta ei hienotunteisuudessaan varmaan olisi huomaavinaankaan, koska niiden kulmat ovat niin vaivautuneen näköiset, kun ne on syöty.

Olen tehnyt kaikkia mukavia hommia, kuten lampaan keritsemistä, kasvimaan kylvöä, kukkien istutusta. Olen Martan ja Sallin kanssa ollut tramppiskalla ja riippumatossa, ja katsellut sinistä väriä taivaalla ja vihreää koivun lehdissä. Ja lokkeja. Haukkoja ei ole näkynyt tänä keväänä, muuta kuin huhtikuussa merikotka. Rutkeetuohaukat varmaan vielä näkyvät maitemitta tänä ketänä. Samppa on harjoitellut Martan kanssa ässän käyttöä kovasti, mutta vielä se ei ihan rutiinilla tule. Muutenhan Martta puhuu kuin Ruuneperi ikään.

Salli otti eilen muutaman askeleen, ja seisoo jo paljon ilman tukea. Nallen kanssa menee nykyisin hyvin. Se on käynyt jopa 3 kertaa viikossa tokokurssilla, ja väkisinhän se on jotain oppinutkin. Jos tässä vielä piirun verran edistytään, niin pakkohan se on ottaa videolle ja laittaa näkyville. On se niin hauska puijata koira tekemään askareita makupaloilla! Eilen Nalle kävi tutustumassa Jäälinjärveen, ja vaikka se ei uimaan mennytkään, niin hauskan “villiloikkatanssin” se piti siinä rantavedessä.

Liina ja Sohvi nauttivat lomasta, ovat tehneet jo tuhansia loma-asioita, pitkästyneetkin arviolta satoja kertoja. Aloittivat tänään pakkauspuuhat, kun reissu lähenee kovaa vauhtia, enää 19 yötä, jee. Leevi se vasta muuten nauttiikin lomasta, ja siitä, että isä on kotona ja tekee hommia joihin saa osallistua. Leevi purki tänään isän kanssa verantaa, urakoi kuin aikuinen mies, monta tuntia väsymättä ja valittamatta. Siinä on poika isäänsä tullut!

Meillä on nyt viisi kesää ollut jo tätä työleiriä tässä omalla tilalla, osaakohan sitä enää muunlaisia kesiä viettääkään. Viidenkymmenen vuoden päästä tähän on varmaan tätä menoa rakennettu joku talvipalatsi. No ei vaiskaan. Hommaa riittää vielä ainakin kolmeksi kesäksi tämän jälkeen. On kiva haaveilla, suunnitella ja unelmoida. Kesällä varsinkin, katsoa ikkunasta valoisaan yöhön ja tuumailla. Jos sitä ens vuoden juhannuksena saunois omassa saunassa?

Minusta olisi ihanaa saada sitä ja tätä. Ruusupenkkejä sinne sun tänne ja omenapuita kanssa. Ja ei mua haittaa se kaunis riukuaita pihan ympärillä. Mutta sitten kun rupeaa hankkimaan, tekemään ja valmistamaan, niin se ihanuus siinä hommatessa arkistuu niin hirvittävän paljon, että sitten, kun se “olis ihana” -unelma on todellakin toteutunut, se onkin jo ihan itsestäänselvä kapistus pihan perällä. Niin kuin tämä kesäkin nyt. Kuinka ihana se oli kun se tuli niin äkkiä ja yllättäen, heti ja salamana. Siitä aivaan huumaantui ja sekosi. Mutta se kesäloma, sehän alkaakin vasta puolentoista viikon päästä. Miltäs sen alku sitten tuntuu, luulenpa ettei miltään. Tosi arkiselta ja työntäyteiseltä ja remontinhuljuiselta. Lasten likaisia varpaita viileällä laminaatilla ja tunkkaista pimeää hämärää sisällä, kun ulkona paistaa ja elämä soi.

Mutta ollaan me siltikin ihan kesäihmisiä, vaikka olisikin arkista. Ostettiin aamukuistille kaksi valkoista taittotuolia ja pieni pöytä. Ihana illuusio jostakin Wienin kahvilan edestä, ja  vaikka siitä, että siinä joskus kaksi hillittyä henkilöä kahvittelisi ja tuoksuttelisi ruusujen ja kuusamien tuoksua kuppien vienosti kilistessä ja käen kukkuessa jossakin kaukana. Saimme ne kalusteet siihen paikalleen, niin Leevi tokaisi ensimmäisenä, että “missä mun paikka on?” Keksimme, että kaikki viisi lasta voivat istua rivissä puulaatikon päällä ja mussuttaa pullaa. Ja koira makaisi säyseänä vieressä ja katselisi laumaansa lempein silmin. (Muutaman kerran olemme jo kahvitelleet, hytisseet vilpoisessa tuulessa ja yrittäneet pitää pöytää ja kahvikuppeja pystyssä lasten ja koiran hyökkäyksiltä ja huomanneet, että piirakat hävisivät lautaselta ennen kuin kahvi saapui pöytään.)

Muuten, neilikkaruusut eivät kestäneet kovaa talvea täällä, eikä luumupuu. Koristeomenapuu sai lumiauran töytäisyjä, mutta on siihen yksi kukkaterttu tulossa. Ajattelin suunnata Oulujoen taimistolle, siellä on ruusuvalikoimaa mistä valita! Joku ruusunpunainen kerrottu tarhakurtturuusu olisi parempi vaihtoehto neilikkaruusujen tilalle. Ja jokin kauniisti kukkiva puu luumupuun tilalle talon edustalle. Minä kun tykkään niin kukista, enkä voi sille mitään. Kylvin helmikuussa lobeliaa, petuniaa, ahkeraliisaa ja pelakuuta, mutta silti olen jo sortunut kaksi kertaa käymään ostoksilla kukkapuutarhalla. Onneksi olen valinnut tarkasti enkä ole tuhlaillut. Olen niin tarkan markan pirkko.

Nalleakin olen kovasti koulutellut, mutta en saa sitä menemään maahan suoraan seisaaltaan. Aina se istuu ensin, sitten makaa. Kesäkuussa tuossa naapurikentällä on tottelevaisuuskoulutuskurssi pennuille, eiköhän me siellä palloilla ja saada paljon viisaammilta neuvoja. Koiraa on kiva kouluttaa! Koiran miinuspuolena on se, ettei kanoja uskalla päästää irti. Vaikka ne kuinka haluaisivat, niin ei auta. Onhan niillä ruhtinaallisesti tilaa, mutta eihän se riitä. Kun pitäisi saada koko maailma, ei yhtään vähempää! Kaninpoikaset on varattu uusiin koteihin (onnea ja iloa niihin) ja kohta Pörri ja Hopsu saavat jatkaa kahdenkeskistä elämäänsä, niin kauan kuin sitä niille riittää. Toivottavasti pitkään. Hopsu leikattiin kaiken varmuuden välttämiseksi. (Leevi kerran kysy yhdestä lapsettomasta perheestä, että miksi niillä ei ole lapsia, onko ne leikattu…) Huomenna Sohvin eskariluokka tulee meille vierailulle, sehän on meistä kaikista jännää ja kivaa, ja lapset varmasti tykkäävät katsella eläimiä. Saavat karstata villaakin myllyllä muistoksi pienet tupot. Ja minä saan leikkiä kotieläinfarmin emäntää. (Ja kyllä mää siihen hommaan passaan kun mulla on niin leveä tekohymy ja korkeet poskipäät.)

Tämmöisiä iltaturinoita tänään, hyviä kelejä!

Voiko olla onneton, kun on näin kaunis kesäinen ilma? Tiedän tiedän juu, huomenna se on ohi, mutta ei vielä tänään! Mikä ihanuus kun ei tarvitse vatkata käsiään pipojen ja saappaiden pukemisessa. Saa vatkata ihan muuten vain, leyhytellä aurinkoisessa tuulessa ja hyräillä jotakin kesäistä sävelmää.

Vaikka on huolia ja murheitakin, niin eiväthän ne ole niin kuoleman vakavia. On niistä ennenkin maailmassa selvitty, miksi ei siis tänään sitten? Paljon on töitä jonossa, kiireisimmät hommat kurkkivat kärsimättömästi akuutimpien hommien päiden takaa. “Eikö olis jo mun vuoroni?” Onneksi on Salli, mitä pitää pitää vain sylissä. Sen vain kun pitää mielessä, niin pitämisestä voi nauttia ja ojennella samalla valkeita sääriä aurinkoon päin. Onneksi on Martta, joka huutaa “Saa tulla pyyhkimään”, ja silloin saa tosissaan mennä. “Eipä saakaan”, sanoo hän sitten kun olen vapautuneesti luovuttanut palkkakuittien kopioinnin kesken ja kävellyt vessaan. Silloin saa ihan luvan kanssa istahtaa vessan penkille ja puhaltaa ilmat pois keuhkoista ja katsella aurinkoiselle vihreälle kartanolle. Ja saa nähdä, miten Leevi kuorii pihakoivusta kuorimaraudalla (isä haki mummulasta lainaan sellaisen) kuorta pontevasti pois. Vähintään yhtä pontevasti saan pompata pystyyn ja juosta kuistille ja huutaa, että nyt loppu! Lopulta huomaan kyykkiväni potan ja Martan vaiheilla huokaillen, että voi elämän kevät. Kukkiva nuoruus on tippunut kyydistä jo ajat sitten.

Ei tunnu missään, vaikka tulee tehtyä virheitä. Jos huomaa, että norjanangervoissa on pienenpienet kukkanuput, ja että omakylvämät ahkeraliisat punkevat tomaatintaimen vierestä tomerasti esiin, niin virheet kutistuvat ja kuivuvat käppänöiksi niin kuin viimekesäiset koivunlehdet tänäkesäisessä ojassa. Tokihan niitä virheitä tulee, kun paljon pitää tehdä ja tietää. Välillä tuntuu että täytyy olla viisaampi kuin Salomo. Mtä tehdä, kun Nalle toimii noin ja minä toimin näin ja kaikki kaninpojat ovat poikia ja Leevi istuu välikön lattialla syömässä keittämättömiä nuudelinpalasia. Missä vika? No ei vissiin kovin kaukana. Mutta välillä sekin tuntuu liian vaikealta käsittää. Mutta on tässä muitakin pähkinöitä purtavana. Eilisiltanakin minulta kysyttiin, että  “Äitii, tiiäkkö paljo on kolmesattaaviis?” Mietin mielessäni kuumeisesti, että onko se kolme satasta ja vitonen vai mitä, mutta en ehtinyt ajatella pitkällekään, kun jo kuului vastaus: “No kolmesattaakoolme tietenki!”

Meillä on yksi tyttö, joka on ostanut kerran kirpparilta mustat pillifarkut jotka ovat vähän liian isoa kokoa ja takataskuissa on pieniä niittejä sen verran kuin niitä sattuu olemaan jäljellä. Joku tahrakin saattaa olla silloin tällöin polvessa tai toisessa lahkeessa, josta saatan huomauttaa tytölle. Silloin hän painaa nyrkkinsä vyötärönsä kummallekin puolelle, asettautuu uhittelevaan haara-asentoon jalkaterät ulospäin, työntää ylävartaloaan eteenpäin, pyöristää hieman huuliaan sisäänpäin ja sihisee hampaittensa välistä: Aivassama! (Kuulen tämän säväyttävän vastauksen useita kertoja päivässä, kun muistutan, että viululäksyt on tekemättä, peti petaamatta, hiukset harjaamatta, suihkussa käymättä ja niin edespäin. Olen kuullut sitä niin usein, että joskus, kun lapsilla on heidän mielestään huolestuttavaa kerrottavaa, mutta minun mielestäni minulla on vielä huolestuttavampaa tekemistä juuri samaan aikaan, tiuskaisen hampaitteni raosta “aivassama!” ihan tottuneesti.)

Meillä on toinen tyttö, joka tuntuu oppineen leuan louskutuksen ihan huomaamatta, melkein yhtä huomaamatta kuin lukemaan oppimisensakin. Siihen se huomaamattomuus sitten jääkin.

Meillä on yksi poikakin sitten vielä, ja hänpä se osaakin monia taitoja. “Isäää, tee mulle keittiramppi, sido mun keittikengät, kato, kattokaa ku mää näin keittaan!” Äidin mielestä poika osaa vinkumisen ja mankumisen jalon taidon vähän liian hyvin. Ja äidin mielestä tuo taito periytyy y-kromosomissa ainakin tässä tapauksessa (no tämä oli vain tällainen heitto, en minä enää muista biologiasta paljon mitään.)

Ja niin, meillä on yksi pieni tyttelikin, joka saa päivän paistamaan hämärään pirttiimme vähintään yhtä usein kuin saa hampaamme narskumaan kiristyneinä. Kovapäisempää kaksivuotiasta meillä ei muistaakseni ole ollut. Jos haluaa, ettei tämä tyttö tee jotain tiettyä asiaa, niin silloin häntä täytyy painavasti kehoittaa tekemään se välittömästi. Silloin saa rauhassa huoahtaa ja olla autuaan varma siitä, että kyseistä asiaa ei tämä tyttö tee ainakaan vuorokauteen. Kovakalloisuuteen liittyy läheisesti myös tuo sisukkuus, josta en kyllä tiedä että missä kromosomissa se periytyy. Itse en ainakaan tunne olevani kovin sisukkuuksissani muulloin kuin suuttuessani. Mutta viikko sitten, kun lumipeite ylsi vielä tyttöstä vyötäröön asti leikkipuistossa, niin hän kävi peräänantamattomasti kokeilemassa kaikki laitteet kahteen kertaan, vaikka lumessa uimiseen meni 97 prosenttia leikkipuistoajasta. Tuosta päivänpaisteesta vielä kertoakseni vähän: Eräänä päivänä söimme kahdestaan voileipiä, jotka olin täyttänyt oikein hienosti salaatilla ja muilla höysteillä, niin tyttö kohotteli olkapäitään vieressäni varsin otettuna tästä kahdenkeskisestä hetkestä ja repäisi salaatista palan ja kysäisi, että “Äiti, onhan tämä titä putikkoa?”

Nuorimmaisen tyttelimme koulutus ruokinnan suhteen on parhaillaan menossa mukavin tuloksin. Eilen illalla aloitimme, kun tälle hammaspeikolle ei näet nykyään kelpaa muu kuin makea syötävä. Lupasimme Samulin kanssa toisillemme pyhästi, että enää emme anna tälle koulutettavalle jäätelöä, juustonsuikaleita, keksinmuruja, rahkapiirakanpaloja, jugurtinrippeitä emmekä mitään muutakaan omasta ruokavaliostamme. (Josta ei nyt puhetta sen enempää.) Tänään aloitin aamulla kovan koulun, ja tarjosin kalastajan lohipataa. Tyttö oli ihan poissa tolaltaan ja purskautti kaikki suoraan alapuolella ammottavaan Nallen kitaan. En uskaltanut jatkaa kokeilua koska siitä olisi voinut mennä pikku koiranpenturaukan maha sekaisin, vaan vaihdoin tuotteen “kasviksia soseena” -purkkiin. Huikea tuote! Mainontani ei mennyt kuitenkaan valitettavasti perille vaan tämäkin sose sai saman kohtalon. Olin kuitenkin periksiantamaton. Muuta ei herunut. Päivällä otimme uuden kokeilun, joka ei tuottanut tulosta. Iltapäivällä sorruimme pariin hedelmäsosepurkkiin, ihan vain varmuuden vuoksi ettei rakas lapsemme vain laihtuisi pois näkyvistä. Mutta illalla, kun toistin kasvissosekokeilun, niin tadaa, viisi lusikallista meni kuin vettä vain! Kikkakolmonen oli tässä se, että en lämmittänyt tuotetta ollenkaan, jolloin armahaisemme luuli, että syö hedelmäseiskaa eikä mitään porkkanamössöä. Huomenna menee jo ehkä kuusi lusikallista, uskon ja toivon!

Ja lopuksi kerron vielä yhden suuren ja tärkeän asian, mikä meiltä löytyy, nimittäin KEVÄT. Viikko sitten alkoi lumipeite rakoilla ja nyt ollaan jo voiton puolella! Tänään tytöt leikkivät hevosleikkejä pihalla kuusi tuntia. Minä yritin olla olevinani niin kuin se olisi itsestäänselvyys, mutta sisimmässäni hyppelin ja tuuletin sydämeni käsiä onnellisena. Leikkikää lapset, leikkikää!

Mitä minuun itseeni tulee, niin nyt täytyy tunnustaa, että välillä tuntuu, kuin homma karkaisi lapasesta. Ehkä kaikki johtuu riehakkaasta Nallestamme, joka vaatii paljon huomiota ja aikaa. Eiväthän nuo karitsat ja kaninpoikaset ynnä muut itsessään ole paljon mitään, mutta Nallenkasvatuksen lisämausteena ne tuntuvat jo ihan tujulta tavaralta. Ei ole ihme, että jo muutaman kerran olen nähnyt unta, missä koko yläkerta kuhisee kaneja, portaat on purtu säpäleiksi ja lampolassa määkii ruskeat karitsat kolmessa kerroksessa. Tätä tämä kevät teettää, ei voi muuta sanoa. Mutta mitä sitä elämästä tulis, jos ei sitä uskaltaisi ollenkaan elää kunnolla. Mitä sitten, jos tämä onkin yhtä ramppaamista aamuyöstä iltayöhön vailla tauon hiventä, aivassama!

Sideharsoliinalla ts. puklurätillä pyyhkii parhaiten. Tosin jos lammikko on kovin kookas, niin rättejä tarvitaan kaksi. Ja huuhtelu ja uusi pyyhkiminen. Onneksi Salli on lopettanut puklaamisensa, niin piisaa rätit pissanpyyhintään.

Ymmärsitte oikein, Nalle ei vielä ole oivaltanut, mistä ulos-tamisessa on kyse. Että se olisi tehtävä nimen omaan ulos. Vain ja ainoastaan ulos, ei sisälle. Kyllähän Nalle osaa siis uloskin tarpeensa tehdä, mutta ihan yhtä hyvin se luonnistuu sisälläkin, varsinkin pesuhuoneen lattialla. Tämä arki on yhtiä voittoja ja tappioita. Ulkoa tullaan yleensä voiton kera: Nalle pissas! Sisällä sattuu sitten niitä tappioita. Mutta on meillä Nallen suhteen muunlaisiakin voittoja, se on näet oppinut jo kaikenlaista, jos opettajalla vain on makupaloja käsissään ja taskuissaan. Se osaa tulla luokse ja istua ja maata ja pyytää lupaa syömiseen ja olemaan paikallaan kun opettaja käy kauempana. Nalle on jo luontevasti tullut osaksi vauhdikasta elämäämme ja häseltävää perhettämme, ja mukavasti se onkin kotiutunut, kun ei ole kertaakaan ainakaan minulle tullut valittelemaan että olis omaa emoa ikävä. Täytyy myöntää että ongelmiakin on, kun Nalle ei ymmärrä että lasten vaatteissa ja käsissä hampailla roikkuminen on kiellettyä. Lapset käytöksellään eivät auta asiaa juurikaan, kun pitäisi olla välinpitämätön ja katsoa eri suuntaan ja lopettaa “leikki” alkuunsa, mutta vaikka kuinka lahjakkaita nämä lapsemme ovatkin, niin tätä he eivät ole vielä oppineet. Mikä neuvoksi?

Salli osaa kontata ja on noussut isänsä mukaan lelulaatikkoa vasten seisomaankin. Hymy on nyt kaksi hammasta suloisempi kuin ennen. (Sallin hampaat ovat saaneet erityistä rakkautta osakseen, kun ne ovat niin viattomat ja syyttömät ja epäterävät verrattuna erään toisen suloisen olennon hampaisiin.)

Jessin ja Pilvin mahat hytkyvät ja muljahtelevat ja utareet ovat täynnä, mutta mitään ratkaisevaa ei ole vielä tapahtunut. No minä olen sanonut jo kaksi viikkoa, että viikon sisällä kyllä alkaa tapahtumaan, ja pysyn edelleen sanassani!

Leevi oksensi viime yönä seitsemän tai kahdeksan kertaa (Samulilta voi tarkistaa tarkemmat tiedot), onneksi nyt jo pystyy kisuamaan aika taitavasti tuossa Martan kanssa.

Olemme siis eläneet täyttä elämää, sen enempiä kehumatta. Välillä ei kehumista ole ollut nimeksikään, mitä sitä tosia asioita salailemaan.

Mutta jos se kevät tässä tulisi, niin paljon olisi jo voitettu. Ja jos pääsiäiseksi uskaltaisi matot laittaa lattialle, niin olisihan se jo juhlaa. Aurinko ainakin mukavasti jo lämmittää ikkunan läpi niskaan. Hyvää kevään odotusta!

Ja sitä paitsi, mitä hiihtoloma-aktiviteettia me ei voitais täällä lähistöllä harrastaa? Mäenlaskua, arvaa joku. Väärin arvasi, nimittäin meillä on pihalla kaksi ja puoli metriä korkea mäki, jonka pappa on Leeville rakentanut. Sitten on Kempeleen mäki ainakin. Työkin luistelukentät ja hiihtoladut ovat kävelymatkan päässä, samoin sielläkin on yksi mäki. Ja lumessa saa peuhata ihan omalla pihalla mielin määrin. Retkelle voidaan myös mennä, on pulkkaa ja rinkkaa ja filttiä ja vällyä ja termospullo tietenkin. Liina pääsee ratsastamaan huomenna, onhan se sekin aktiviteettia. Uimaan voi hyvin mennä, jos ei nyt ihan Katinkullan kylpylään niin Zimmariin tai Raksilaan tai mihin muualle vain. Ainoa asia, mitä emme nyt voi kovin helposti harrastaa, on laskettelu. Mutta me olemme viisaita ja varovaisia, emmekä lausu sitä sanaa ääneen ollenkaan. Joku minua vanhempi äiti varoitti jo hyvissä ajoin ennen tätä lomaa, että kannattaa käyttää nyt lasten nuoruutta ja kokemattomuutta hyväksi ja viettää mielin määrin kotilomia kun he eivät vielä osaa laskettelurinnelomia kaivatakaan. Minä otin neuvoista vaarin.

Mukava kuitenkin, että on loma! Saadaan puuhata yhdessä vaikka mitä, tarkoitus on tosiaan harrastaa edellä mainitsemiani aktiviteetteja reilusti. Me aiotaan myös olla hyvällä tuulella eikä tiuskita yhtään väsyneenä lapsille! Tarkoitus on myös rakentaa Nallelle portaiden alle oma paikka, sekä lapsille kodinhoitohuoneeseen naulakko toppavaatteille. Ja muuten, ei tarvitse yhtään hoputtaa kouluun Liinaa ja Sohvia! Ai herkku.

Vielä kun tuo Samuli saisi päätökseen tuon flunssansa ja poskiontelo- ja hammaskipunsa, ja Sallilla menisi ohi tuo räkätauti, joka eilen palasi oltuaan viikon poissa. Ja vielä kun tuo aurinko tulisi esiin, niin muuta ei enää tarvita! (Paitsi tietysti rauhallinen hetki ja kuppi kuumaa noin kerran päivässä.) Oikein hyvää ja aurinkoista lomaa kaikille, joilla se vielä on!

Ps. Tämän kirjoittaminen oli hieman pätkivää, johtuen seuralaisistani Leevistä, joka rakentaa pöydästä ja leikkiuunista “hyppyponkkua” josta voi hypätä vierassänkyyn, Martasta, joka “värkkää” jotain luvatonta tyttöjen huoneessa tai milloin missäkin ja Sallista, joka haluaa olla sylissä mutta ei yhtään paikallaan. Samalla täytyy toki myös kuunnella lasten repliikkejä, kuten: “Äiti kato, ku mää parkouraan niin Sallikin hihittää kuin heinäseiväs!”

Hulluja kun olemme, (ja täten siis keskivertoa onnellisempia), olemme ottaneet meille tyypin, joka pissailee matoille. Niille harvoille, joita emme jaksaneet rullata syrjään pissojen tieltä. Eihän meillä enää ollutkaan kuin kaksi yökastelijaa entuudestaan ja vain yksi kokoaikakastelija. Joten pitihän sitä hankkia toki lisää kastelijareserviä, totta mooses. Tyyppi on myös perheemme tutinhimoitsija numero kolme, Martan ja Sallin jälkeen. Virallinen tutinsyömäri on tietysti Salli, mutta Martta päätti ruveta pikkusiskonsa syntymän myötä ikään kuin senioritutinsyöjäksi. Yöllä aulasta kuuluu pienet askeleet, sip sip töp töp, ja ne lähestyvät huonettamme ja sänkyämme. Kohta pieni kaksijapuolivuotiaan käsi haravoi kaikkialta sängystämme taitavasti, tottuneesti ja tuloksellisesti sitä yhtä ainokaista tuttia, joka pian heiluu kaksijapuolivuotiaan suussa tasaiseen tahtiin. Tai nyt siis on kolmaskin käyttäjä, kuten jo ehdin mainita. Heti, kun tutti erehdyksessä lipeää käyttäjä N:o ykkösen kädestä maahan, on se jo pienen mustan kuonon päässä punaisena ja kirkkaana, ja tämä Petteri punakuono viilettää seuraavassa hetkessä tuvan poikki omalle matolleen nauttimaan löydöksensä ihanuutta.

Minäkin nautin monenlaista ihanuutta kaiken aikaa, mutta äitiyteni onnistuneisuutta ja hyvyyttä pääsen varsin harvoin ihastelemaan. Minä olen vain surkea ja piste. Tänään nimittäin kävi niin kamala tempaus, että käänsin selkäni kahdeksi sekunniksi hoitopöydällä olevalle Sallille, ja hän tippui. Itkulla siitä yhdessä selvittiin, Salli itki, minä itkin ja Martta itki. Vain Nalle ei itkenyt, tai ainakaan en nähnyt sitä missään. Kunnes löysin jonkun minuutin päästä sen kaapin taakse menneenä nauttimassa kirkkaanpunaista tuttia, joka oli tippunut onnettomuuden yhteydessä hoitopöydän eteen. Hyvästi tutti. Ja tervetuloa syyllisyys, olen kurja äiti numero yksi.

Nalle on tehnyt tuttavuutta kaikkien perheenjäsenten kanssa kiitettävästi kolmen päivän ajan. Liinaan, Sohviin ja Leeviin oli helppo tutustua, lapsia ja sillä hyvä, kyllähän niiden kanssa pärjää. Minuun Nalle näyttäisi olevan eniten ihastunut, toistaiseksi, ja seuraa minua alakerrassa joka paikkaan kuin hai laivaa. Olen siitä imarreltu, eihän minulla ole vasta kuin viisi pientä ihmistä, jotka seuraavat minua joka paikkaan kuin hait laivaa. Kyllä kuudes aina siihen vielä tarvitaan. (Minä sen kun purjehdin, pidän vain sopivan välimatkan.) Liina loukkaantui tästä edellämainitsemastani seikasta. Hän oli jo etukäteen suunnitellut että Nalle tykkää hänestä eniten ja mielikuvaharjoitellut koiran kotiutumista sen mukaisesti. Liina ei myöskään heti ymmärtänyt, että Nalle on pieni eikä heti jaksa valvoa koko ensimmäistä päivää putkeen. Onneksi ensimmäisiä päiviä on vain yksi. Sohvi suhtautui nalleen hyvin keskiverrosti, ei liian innostuneesti eikä vaativasti, vaan hillitysti ja iloisesti. Leeville olin aiemmin puhunut naksutinkoulutuksesta ja hän kulki Nallen perässä kaksi ensimmäistä päivää naksutellen pilttipurkin kantta. “Kato nyt se kävelee tuonne ko mää naksutan, nyt se rupee nukkuun ko mää naksutan, hei se meni tästä mun ohi ko mää naksutin!”

Martta pelkäsi Nallea ensimmäisen päivän, ja ikään kuin leikki “lattiaan ei saa koskea” -leikkiä iltaan asti. Seuraavana aamuna ei Nalle enää hänenkään mielestä tuntunut niin pelottavalta, ja hän alkoi purkaa pelkoaan härnäämällä koiraa. Ensin uskalsi mennä lähelle, sitten uskalsi koskea häntään, sitten jo silitettiin. Seuraavana olikin testaaminen, että miten se toimii jos korvasta vetäisee vähäsen. Ja eihän se oikein toiminut, piti vetäistä toisestakin. No äiti ja isä estivät nämä älykkään ja näppärän tyttärensä pavlovmaiset taipumukset pidemmittä puheitta.

Sallista Nalle muuten tykkää kuin vanhasta kouluaikojen kamusta. Heti kun Salli tulee näköpiiriin, Nalle ryntää kimppuun koko takapää heiluen hännän mukana, innostusta ja iloa pursuten. Muutaman kerran erehdyimme jättämään Sallin lattialle, ja silloin Nalle varmaan ajatteli, että joku hänen koirasiskoistaan on tänään pukenut vähän kummalliset kuteet mutta “kyllä mä sen kans silti leikin ja telmin niin kuin ennenkin”. Salli ei moista käpälä- ja kieli- ja hammaslöylyä ole vielä oppinut ymmärtämään, vaan on aina ruvennut huutamaan äitiä ja isää apuun. Mutta pelkäämään hän ei silti ole oppinut. Tänään koira nukkui sikeästi jaloissani kun soitin pianoa, ja Salli ryömiskeli (hän osaa, huomio,) siinä lähettyvillä ja lopulta tuli siihen Nallen viereen ja rupesi testailemaan, herääkö tuo jos vähän vetää tästä tai tästä. Ei herännyt, ainakaan heti. Lopulta se Nalle sitten haukotellen siitä kuitenkin heräsi, ilostui kun näki sydänystävänsä siinä ihan hollilla, mutta yllätys yllätys, käyttäytyikin nyt ihan siivosti. Nuoli vain vähän poskesta ja asettautui makaamaan toisen samankokoisen kylkeen, laittoi kuononsa toisen kainaloon. Salli vain katsoi ja ajatteli että “mitä nää nyt siinä oikein yrität”.

Että tämmöistä. Pakkastakin on pidellyt ja polttopuut alkavat vähetä pikkuhiljaa. No kohtahan se on uusien savottojen aika. Karitsoinnitkin lähestyvät. Toivottavasti siis, kyllä tyttien masut jo ovat pyöristyneet. Esko-pässi pitäisi pistää poikki ja pinoon ja pakastimeen vain tässä ensi tilassa kanssa, mutta pakkaset ja muut seikat (kuten se, että Esko on niin kesy ja kiltti) ovat venyttäneet toimenpiteen täytäntöönpanoa. Mutta elämä on, ja kuolema tulee, ei sille mitään voi. Hyvää paastonaikaa.

On perjantai-ilta, päällisin puolin mukavan viikon loppuosan alku. Ollaan oltu pienoisessa räkätaudissa, mutta kuumeet ynnä muut on vältetty. Väsymys ja päänsärky, yskä sekä räkä on vain vaivannut.

Tänään paistoi taas aurinkokin. Se on kultaakin kalliimpaa kultaa, joka kimaltelee tuolla korkeilla valkoisilla hangilla! Mentiin nuhista huolimatta pihalle, oikeastaan ensi kertaa minä yksin lasten kanssa tänä vuonna. Vein kompostin roskapönttöön (kompostori jäässä), hain halkoja Martan kanssa ja postin potkurin kanssa. Yritin ahmia auringonvaloa itseeni, mutta en tullut lainkaan kylläiseksi. Puolituntinen ulkoilu teki terästä kuitenkin. Loppujen lopuksi olin niin terästäytynyt, että sain aikaiseksi lounaan minulle ja lapsille, joka sisälsi nakkeja ja ranskalaisia. Kyllä tänään Espanjassa lomaileva kansa taisi saada pitkän nenän, kun aurinko pistäytyikin tänne pohjolaan meidän kotona käkkivien iloksi!

Mukava viikko on kyllä ollut, koska lapset ovat nuhan takia olleet hieman hitaampia kuin normaalisti. Legopalikoilla on leikitty, lueskeltu Lucky Lukea ja kuunneltu äänikirjoja ja tunnelma on ollut jopa rauhallinen! Mahtavaa että tuo nuha tympeydestään huolimatta antaa jotain hyvääkin. (Olen kyllä itse ollut usein sairas silloinkin, kun lapset ovat terveitä kuin pukit tai pässit, ja se ei aina ole oikein käynyt laatuun.) No nautitaan nyt joka hetkestä ja siitäkin kun pian taas ollaan terveitä! Ja muuten, oikea jalkani ei ole enää este ollenkaan, pieni hidaste vain.

Tuosta auringosta vielä, se tekee minullekin tepposiaan. Olen tilannut kahdesta eri verkkokaupasta kesäkukkien ja muiden esikasvatettavien kasvien siemeniä. Tänään otettiin pistokkaita parista huonekasvista ja Leevi ja Martta sai istuttaa ne omiin ruukkuihinsa. Kantoivat ne sitten yläkertaan omaan huoneeseensa (=aulaan) ja Leevi meinasi tuskastua kun ei ollut kunnon ikkunalautaa, ja piteli rahapuunalkuaan käsillään ikkunan edessä ettei se vain kuolisi valon puutteeseen. Martta päätti sijoittaa joulukaktuksenpoikasensa lattialle, keskelle automattoa legopalikoiden sekaan, “ettei te tipu”. Minä linkkasin ja avitin parhaani mukaan lapsia, mutta mielessäni rakentelin kesäksi kedolle kasvihuonelampolaa. Kesällä siellä kasvaisi tomaatit ja maissit ja melonit, ja talvella se saisi olla lampaiden pihattona. Loistava idea. Ei muuta kuin tekemään. Malttaisikohan tuota odottaa, että lumi kuitenkin sulaisi ensin, enpä tiedä.

Kevään olen huomannut siinäkin mielessä lähenevän, että luen erinäisiä ilmoituspalstoja netistä päivittäin. Olisi pikkuinen koirakuume. Pikkuinen ison koiran kuume siis. Kunnon koirasta on haaveiltu jo 4,5 vuotta, niin kauan kuin tässä talossa on asuttu. Oli meillä jo yksi koira, Minni, mutta se oli jo aikuinen meille tullessaan eikä ollutkaan tarpeeksi tottunut lapsiin, ja se oli sen pituinen se tarina. Vähän niin kuin tuo hevoshommajuttutarinakin. Niin eikö se olisi oikein ja kohtuullista joku koiranköriläs ottaa tähän huusholliin vielä. No huh huh, hulluhan minä olen, kyllä se on selvä (ollut aina.)

Kävin eilen ex-ratsastuksenopen luona haastattelemassa. Että mitä oikein tapahtui, miten “tulin tonttiin”. Tämä ope oli oikein ystävällinen ja kiltti ja selitti kaikki parhain päin ja yritti ottaa syitä niskoilleen. Mutta eihän siinä ollut ollut muuta kuin se, että olin tullut tonttiin, niin kuin kaikki ratsastajat joskus aina tekevät, mutta paikka oli ollut väärä. Alla oli ollut jääkökkäre. Sen pituinen se.

Joka tapauksessa olen loppujen lopuksi ollut iloinen että olen kaksi päivää peräkkäin pärjännyt ihan hyvin lasten kanssa omin avuin. Kyl se täst taas lähtee rullaan. Se on ihan hyvä yleensäkin elämässä että välillä tulee tonttiin, niin osaa taas arvostaa tämmöistä melko onnellista kotiarkea lasten kanssa. Pullaakin leivottiin ja sillain, ja kahvit on juotu joka päivä isännän kanssa.

Ja nyt menenkin tuon Sallin kanssa nukkumaan. Että tämän pituinen tämä.

Jalka on toipunut mainiosti. Pääsen erittäin hyvin kulkemaan yhden kyynärsauvan varassa. Pääsen kulkemaan myös ilman k-sauvoja kokonaan, mutta mieheni takia, ettei hän luulisi olevansa naimisissa vanhan linkkaavan mummun kanssa, yritän muistaa käyttää kyynärsauvaa ja kävellä hillityn tasaisesti.

Aamiaiseksi söimme jugurttia myslin kera. Martalla valui siinä vaiheessa tuntemattomasta syystä johtuen verta nenästä hieman. Perheemme jakautuu neljään eri kategoriaan jugurtin syönnin suhteen. On maustamatonta ja arkijugurttia. On muromysliä ja hedelmämysliä. Neljää erilaista yhdistelmää siis esiintyy. Olisi viideskin, mutta sitä ei hallituksemme hyväksy. Martta nimittäin söisi jugurttinsa ilman jugurttia ja lautasta muromyslin kera.

Olemme kuunnelleet Astrid Lindgrenin Saariston lapset -äänikirjaa. Luimme vuosi sitten kirjan iltalukemisina lapsille, ja mielellään sitä kuuntelee nyt uudestaan. Astrid L. on paras.

Lounaaksi teimme Heinin kanssa makaronilaatikkoa. Jälkiruoaksi ohukaisia, arkisesti kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Kahvi on edelleen J. Mokkaa.

Pianonsoittotouhuissa annoin ajatuksissani sylissäni vääntelehtivälle Sallille jotain kättä pidempää, joka oli lähinnä oleva esine, tällä kertaa lyijytäytekynä. Hän tökkäsi kynän terävällä päällä silmäluomeensa reiän ja nenänvarteensa naarmun ja huusi sitten. Minä kauhistelin tyhmyyttäni ja yritin lohduttaa, mutta hän ei rauhoittunut ennen kuin annoin hänelle kynän uudestaan. Vaihdoin vaarallisen kynän selkäni takana vaivihkaa paksuun tylsään puuväriin, ja se meni täydestä kolme sekuntia.

Minä sain yhden neuletyöni valmiiksi. Langat siihen olin ostanut 11 vuotta sitten. Langoista olin neulonut puolikkaan mekon ja puolikkaan villapaidan Liinalle ja kolmasosaponchon itselleni. Tämä viimeinen neulomus “tuubi” tuli valmiiksi, kun katkaisin jalkani ja sain näin istumismahdollisuuksia enemmän ja toisekseen tein siitä tarpeeksi pienen. Samuli kysyi, että mikä lankakimppu sulla on kaulassa.

Iltapalaksi tein (huom. “teiN” ei “teimME”) kukkakaaliparsakaalipekonicashewpähkinäsipulimajoneesisinappimustapippurisuolasalaattia. Kaikki söivät. Leevi söi pekonit ja pähkinät, ja sanoi, että hän voi syödä yhden parsakaalinkin, jos saa lisää pekonia ja pähkinöitä. Vastaukseksi hän sai vain ähkinöitä.

Iltapalan jälkeen Martta oli luotettavimman tietolähteen mukaan noussut pesuhuoneen penkille ja ruvennut riisumaan villapukuaan samalla kun oli leikkinyt Leevin kanssa “sano lakka” -leikkiä. Hänellä oli juuri hihojenpoisto-operaatio käynnissä kun hän horjahti ja tippui kasvoilleen lattialle. Toinen etuhammas meni kolmeen osaan, joista yksi osa tippui heti pois. Huomenna menemme hammaslääkäriin. Martta oli ilmeisen tyytyväinen saamaansa huomioon ja hoivaan ja kävi näyttämässä hammastaan minulle ja sanoi, että häneltä meni hammas poikki ja hän menee huomenna lääkäriin ja saa kepit.

Salli istuu nyt sylissäni ja repii  suutani ja poskiani ja hymyilee. Nyt hän puklasi kaulassani olevaan lankakimppuun.

Minä ja mieheni Samuli J. Sorvari lähdemme levolle jälleen yltäkyllämystyneinä päivän antiin. ÖITÄ!