Kaikki kirjoittajan Eeva Maija artikkelit

Anonyymejä aatoksia

On pääsiäinen.

On mukavaa. On raskasta. On tylsää. Yksitoikkoista. Rutiineja, toistuvia päivästä toiseen, aamusta iltaan, kunnes kuolee.

Siitä kumpuaa sitten jotain. Haluaa luoda. Haluaa vetää sinisen leveän vedon keltaiselle, mutta ei vielä. On pyhä. On vauva joka ottaa kiinni pensselistä. Sitä haluaa piirtää kauniin tyttären iltatunnelman paperille, mutta ei jaksa, on vauva joka ei nuku ja haluaa tarttua paperiin, rytätä sen ja mahduttaa suuhunsa. Luovutan jo melkein ennen kuin haluan.

Jos oikein haluaa, voi melkein olla vihainen vauvalle joka ei nuku. Vaikka tietää että vauva on onnellinen sylissä, tahtoo tutkia, tarttua ja maistella. Vauva on suloinen, paperi menee suloisesti ruttuun, suu on suloinen kun se avautuu ottamaan vastaan paperia mikä ei sinne mahdu. Pienet nyrkit ovat suloiset! Mutta silti joskus voi melkein vihata. Vaikkei aivan vihaa, tietenkään. Vaan rakastaa.

Ennen vihaa tulee väsymys, nukkumaanmenoaika ja puhelin, mitä voi sentään räplätä vauva kainalossa. Sitä ennen tuli nauru ja ilo, kun vauva halusi ottaa kiinni äidin hammasharjasta. Äiti katsoi peilistä miten koko vauva oli koko olemuksellaan kiinni hammasharjassa, joka heilui äidin suussa. Peilissä vauva nauraa hekotti, harjasi äidin hampaita. Äiti nauroi, havahtui: nauranko oikeasti vai vauvan mieliksi? Siksi että hyvän äidin kuuluu nauraa vauvan kanssa? Äidistä tuntui että hän nauroi lähes aivan oikeasti. Oikeammin kuin työpaikan kahvihuoneessa. Vauva oli suloinen siinä hammasharjan varressa. Tomera ja suloinen.

Ihmisillä on vastuksia. On sairautta, komplikaatiota, vastoinkäymisiä, vaikeita tilanteita. Mitä sitten jos on sellaisia vastuksia mitä ei mielellään kertoisi, varsinkaan ääneen, edes itselleen? Jos elämä on vähän vaikeaa vain. Vähän ongelmia. Lasten kasvatus vähän takkuaa. Vähän levottomuutta, ylivilkkautta, tottelemattomuutta. Jarraamista, junnaamista, väsymistä, pahoja sanoja. On liikaa työtä, jotka ovat kasautuneet vähän vahingossa, huomaamatta. Sotkua, kuraisella pihalla rikkinäisiä pyöriä, tai ainakin puhkikumisia. Kuka ne laittaisi kuntoon, millä ajalla. Kynttilä, jonka äiti sytyttää avautumattomien narsissinuppujen viereen että olisi jotain juhlavuutta. Kynttilä siis, jonka lapsi heti innoissaan puhaltaa. Kakku, jonka päältä syödään karkit, kun kakku ei ihan onnistunut, mutta se ei edes harmita, kun ei olisi kuitenkaan saanut pyydetyksi vieraita.

Onko jollain tuollaista? Ajatteleeko kukaan edes tuollaista, vieläpä päivänä jona Jeesus nousi haudastaan! En tiedä. Tulipa vain mieleeni, näin muuten vain, anonyymisti. Että jos jollain on. Ongelmia, sellaisia joiden kanssa saa katsella lähinnä peiliin.

No, eipä minulla tällä kertaa muuta. Ajattelin silti, että jos jollain jossain maailman kolkassa on ollut tuontapaista tai sen suuntaista, noin niin kuin vaikkapa yleisellä tasolla, ikään kuin anonyymisti, niin kerronpa. Täällä on yksi joka ymmärtää. Kyllä se siitä!

Hyvää pääsiäistä.


Helmikuu

Olen aina pitänyt helmikuusta. Tammikuu on selätetty! On valoa, ystävänpäivä, ruuneperintortut ja tuleva talviloma.

Pidän nyt myös monesta muusta asiasta. Mies on kotona kevään! Tämä on hullua, mutta tarpeellista. Jaamme äitiysloman. Minä teen töitä ja vaikkapa opiskelen. Puemme lapset, patistamme ekaluokkalaisen kouluun, juomme aamucappuccinot yhdessä. Stressitasoni on laskenut. Lisäksi saan maalata. Minulla on ollut kauan jatkuva maalaamishimo. En tiedä mistä se tulee. Pahimmillaan kaikki muu tuntuu ajanhukalta, siis kaikki muu. Välillä tulee melkein epätoivo: milloin ehdin maalata sen kaiken mitä haluaisin?

Olen miettinyt, että mikä saa minut haluamaan maalaamista. Olen ajatellut, että kirjoittaminen olisi se ykkösjuttu jos olisi aikaa. Mutta nyt, en oikein kykenekään kirjoittamaan. Mistä se johtuu? Maailma on niin kompleksinen. Elämä niin monimutkaista, selittämätöntä. Onko kaikki jo kirjoitettu, en tiedä, mutta ei vain ole ollut mielessä ”kirjoituksia” niin kuin joskus aiemmin. Kuorotyö on myös sellaista, että se valtaa ajatukset. Sekoittaa ne, ja lannistaa muut. Kuorotyö on rankkaa työtä, sen lisäksi että se on vaativaa. Vai ovatko ne sama asia?

Maalaaminen ei tarvitse ajatuksia. Siinä ajatukset voi päästää irralleen. Tarvitsee vain katsoa, ja se mikä tuntuu ja näyttää hyvältä, sitä voi yrittää saada kuvaksi. Ajatukset lentävät tai kiertävät kehää. Maalaaminen on myös rankkaa, mutta se nostaa mielialaa, rentouttaa pään. Niskat menevät helposti jumiin, se on huono puoli. Maailmassa on sentään vielä niin paljon kauneutta! Viime syksy oli raskas, oli synnytys, vauva, miehen uusi vaativa työ, pidemmät päivät. Olin väsynyt, uupunut ja tyytymätön. Halusin vain saada maalata, mutta elämäni oli kukkuroilleen kaikkea muuta, mitä en halunnut tai jaksanut tehdä.

Maalaaminen ei ehkä ole järkevää, mutta olen antanut luvan itselleni, että nyt maalaan. Piirrän. Tutkin. Opettelen.

Voisin myös kirjoittaa tähän ikään kuin muistiin, että vauva on taitava, reipas syömään ja hirmuisen tyytyväinen kotioloissa. Hänellä tuli aikaisin hampaat. Kaksivuotias on tyytyväinen myös yleensä, vaikkei olekaan niin reipas syömään. Hänellä on hyvä mielikuvitus, hän leikkii vaikka ruisleivän paloilla. Antaa niille nimet ja tunteet ja ne juttelevat keskenään. ”Minä en tuu teille viikontaina, koska sinä et ota mua leikkiin”. ”Otan mää sinut leikkiin, tule vain, älä ole surullinen”. ”Selvä!”

Tällaista täällä on. Ihan hyvää. Hohtavia hankia sinulle, ystävä!

On myös paljon hyvää

Valvoin viime yönä. Normaalisti se on tuossa neljän viiden aikaan kun en nuku, mutta en onneksi aina. Joskus nukahdan pian, mutta joskus vasta kun miehen herätyskello on jo soinut.

Viime yönä valvoin hyvin synkissä mietteissä. Ajattelin taas kerran, että kun on tarpeeksi vaikeaa, ei voi kirjoittaa. Ei ole vastauksia, mutta entäs kun ei ole oikein kysymyksiäkään? Vain ankean harmaita toteamuksia: olen väsynyt. ymmälläni. enkä oikein pysy pinnalla kaikessa tässä. Räpiköin.

Paha olo tuntuu silmien alla, nenässä, se vajoaa kurkkuun ja sydämeen. Kun voisi kirjoittaa, se piristäisi. Mutta kukaan ei tule iloiseksi valitusvirsistä. Masennus on tarttuva mielentila. Pitäisi olla annettavaa, pitäisi pärjätä, jaksaa. En haluaisi paljastaa kenellekään etten osaa hoitaa asioitani kuntoon niin kuin pitäisi. En jaksa yrittää, satsata enkä panostaa tarpeeksi.

Välillä tuntuu kuin minä ja muut vain harhailisimme sumussa umpimähkään, johonkin suuntaan, silmät kiinni puristettuina, yksin sinne tänne. Raotan vähän silmiäni ja kaikki muutkin tuntuvat olevan eksyksissä, väsyneitä ja pelokkaita. Joku kylmä, laskelmoiva katse, välinpitämätön ja itsekäs hymy, tunnen itseni heikoksi ja pieneksi. Missä vanha tuttu tukeva maan kamara? Onko sitä koskaan ollutkaan?

Valvon yhä. Stressaavat ja masentavat asiat hyppivät piirissä ympärilläni voitonriemuisena. Mikään ei ole kunnossa, kaikki menee pieleen, kuuletko! Nytkin valvot siinä, huominen on valmiiksi pilalla, hähää! Pyörin ympäri ja edestakaisin, käyn juomassa, kello on vasta viisi. Lattialla lojuu tavaroita. Kaikki täytyy kerätä, ja kun ne on kerätty, täytyy kerätä uudet tavarat. Ja taas uudet. Ne ovat vuoria! Loikin sänkyyn takaisin.

Nyt on pakko nukkua! Täytyy karkottaa paha olo pois. On myös paljon hyvää, tolkutan synkälle itselleni. Aloitin eilen kirjan, pitkästä aikaa. (Olen ruvennut pelkäämään kirjoja, en halua lukea vaikeista, ahdistavista asioista, en  paatuneista, likaisenoloisista. Ehkä ei sitäpaitsi ole aikaakaan, eikä lukurauhaa.) Kuitenkin eilen uskalsin aloittaa Sally Salmisen Katrinan, se kun on vanhaan hyvään aikaan kirjoitettu ja sitä on kehuttu. Yritän ajatella, että onhan se hyvä asia kun aloitin kirjan. Ja sekin, että on lunta ja valkea  kaunis talvisää. Ja lapset kävivät luistelemassa, ja minä kaksivuotiaan kanssa pulkkamäessä. Ja että on loma, voin nukkua päivällä. Ja että asiat kyllä järjestyvät, ovat ne ennenkin järjestyneet. Voin lukea huomenna taas kirjaa. Ja ehkä maalata, jos saan aikaa.

Niihin hyviin asioihin nukahdin, ja kun ensimmäisen kerran heräsin, oloni oli hyvä. Kun on hyvä olo pahan olon jälkeen, se tuntuu oikein hyvältä. Nukahdin vielä uudestaan, lapsi nukkui levollisena kainalossani, isompi siinä vieressä.

Kirjoittaminen tekee hyvää, mutta kun se ei onnistu, voi onneksi maalata. Siihen ei tarvitse kysymyksiä eikä vastauksia, ei edes toteamuksia. Voi vain laittaa viivan, värin ja sitten vähän lisää. Voi puuhata jotain käsillä ja olo paranee, vaikkei kuva onnistuisikaan. Joskus onnistuu, ja silloin mieli kohoaa korkeammalle pidemmäksi aikaa. Kun on vaikeaa eikä voi kirjoittaa, tulee halu maalata tai piirtää. Se on voimakas halu ja jos se ei toteudu, tulee huonompi olo. Vielä jos ajattelee että ”tänään ehkä maalaan”, ja huomaa että päivä on illassa, voimat lopussa ja en ole maalannut, tulee oikein paha olo.

Niin. En ole nyt joululomalla vielä maalannut. Vauva on hoidattanut, on ollut kaikenlaista. Mutta nytpä tiedätte että olen kirjoittanut! Parempi vain. Ja sitä paitsi joka aamu on armo uus… ehkäpä huomenna maalaankin? Tai kirjoitan lisää.

Sitä odotellessa, voitte käydä katselemassa muutamaa maalaustani tältä syksyltä ja vaikka tehdä ostoksia, sillä perustin nettiin korttikaupan.    Se oli mukavaa puuhastelua mutta ei se tuo samalla tavalla hyvää mieltä niin kuin kirjoittaminen tai maalaaminen. Mutta ehkäpä korttirahat antavat vähän lisää mahdollisuuksia maalata tai kirjoittaa?

Matkalla mieleen tullutta

Istun junassa. Ohi kiitää kuurasta harmaavalkea lakeus, lunta ja talvea odottavat pihat ja talot, punaiset, valkoiset ja keltaiset. Harmaat ladot kyyhöttävät pelloilla ja metsänreunoissa, ne harvat jäljelle jääneet. Kaunista, sopuisaa ja rauhallista eloa. Siltä se näyttää, kun junasta katselee.

Vauva nukkuu viereisellä paikalla, joka oikeasti kuuluu pipopäiselle miehelle. Pipo oli maastokuvioinen. Mies luovutti ystävällisesti paikkansa meille ja etsi paikkaa muualta, onneksi juna ei ole täysi. Täällä on kotoisaa ja aika mukavaa, varsinkin kun vauva siis nukkuu tyytyväisenä, vaippa vaihdettuna ja maha kylläisenä. Viisi päivää sitten lähdimme tälle reissulle, mukana oli menomatkalla myös Samppa. Sekin oli oikein mukavaa, tuli ajat noin 17-20 vuotta sitten mieleen. Silloin matkustimme paljon junalla, yhdessä ja yksin. Junat kulkevat nykyisin pehmeästi ja hiljaisesti, kolinaa ei juuri kuulu. Ei palele eikä hikoiluta. Ja ei saastuta niin paljon. Siitä tulee hyvä mieli. Hyvä mielikin on arvo sinänsä.

Viikonloppuna vietimme lomaa hotellissa ja aurinko paistoi, söimme ylellisesti aamiaisella ja nautimme lomasta. Kalastajantorpalla ajattelin paikan historiaa, ja en voinut olla miettimättä, miltä paikka on näyttänyt sata vuotta sitten. Entäpä kaksisataa? Sellaisia minä aina ajattelen. Kallioinen ranta, meri jonka vesi ei ole saastunut, kalastajat venevajoillaan ja verkoillaan. Paikalla on ollut elämää kauan, ja se kiehtoo. Me yhtenä pienenä palasena aikojen pitkässä ketjussa.

Jäin vielä kun Samppa lähti kotiin. Sekin oli mukavaa, että oli enemmän aikaa. Yleensä on aina hyvin vähän aikaa kun on reissussa näin. Vapaapäiviä ei ole koskaan runsaasti, ja kotoa ei ole helppo aina olla pois. Nyt oli hyvä syy jäädä, yllätimme siskoni joka täytti vuosia. Menimme vauvan kanssa toisen siskoni ja hänen miehensä kotiin nukkumaan, he olivat itse reissussa. Koti oli puutalossa, kaksion kokoinen ja hyvin viihtyisä ja kaunis. Viihdyin! Vauva vain itki kahtena iltana, ja kun en ole tottunut olemaan yksin vauvan kanssa, meinasi tulla hätä: mitä minä teen tämän lapsen kanssa? Mikä sinua pieni vaivaa, kerro! Miten saan tehtyä itselleni iltapalaa? Kotona on niin monta syliä, aina voi käydä vessassa rauhassa ja voidella leivänkin. Onneksi itkut menivät ohi, ja oli oikein rauhallista ja ihanaa. En malttanut lähteä kaupungille heti, hengitin vanhan puulattiaisen ja siniseinäisen kodin tunnelmaa, maalailin vähän vesiväreillä, katselin ikkunasta ulos lättyjä paistaessani. Yritin kuvitella, millaisia ihmisiä ja perheitä tässä pienessä sinisessä keittiössä on aikojen saatossa ruokaa syönyt, kahvia keitellyt. Ehkäpä joskus paistanut lättyjäkin, niin kuin minä nyt?

Tutustuin vauvaani lisää. Kiinnyin ja rakastuinkin, yhä edelleen. Yhteinen rauhallinen aika tekee sen. Pitäisi muistaa, ihan jokaisen tärkeän ihmisen kanssa. Otan sen oppiläksyksi.

Eilen sitten juhlimme sitä siskoamme, yllätimme sisarusten kanssa hänet keskellä arkista tiistai-iltapäivää. Se onnistui, sisko yllättyi,  mutta onneksi iloisesti. Niinpä olimme kaikki iloisia. Kahdeksan sisarusta oli päässyt paikalle, vaikka viisi olikin estynyt. Se on se etu, kun on iso perhe! Nautimme kello viiden teestä Kämpissä. Mietin myös, ketkä kaikki ovat niillä patinoituneilla, kuluneilla ja vanhoilla mutta arvokkailla ruokailuvälineillä siellä syöneet, aikojen saatossa. Monet runoilijat, säveltäjät, laulajat ja soittajat, joku taitelijakin ehkä. Toki muutkin yhtä lailla, niin kuin me nyt.

Aurinko ripottelee valoaan junaan, puiden lomasta ja hentojen pilvien takaa. Kahden tunnin päästä olen jo kotona. Se tuntuu mukavalta. Jos ehdin, käyn vielä kasvimaalla, haen viimeiset lehtikaalit ja etsin muutaman punajuuren. Viipaloin juureksia pellille, laitan uuniin. Siitä tulee hyvä mieli. Pidän lapsia sylissäni, juttelen ja kuuntelen, olen hyvällä tuulella. Kotiin on ihana tulla. Sitä varten on vain päästävä ensin pois! 

 

Uusi elämä

Uusi elämä on asettunut taloksi. Tutustun häneen pikkuhiljaa, päivä toisensa jälkeen hän tuntuu hitusen tutummalta ja rakkaammalta. Nyt, kahden kuukauden iässä jo aika rakkaalta. Pieni, nopeasti kasvava tummatukka, kasvattaa poskiaan ja hymyilee niin että silmät menevät ihanasti sirriin. Minun omani, vähän aikaa.

Omassa itsessäni myllertää. Olen harvoin ollut niin uupunut kuin tänä syksynä. Monena päivänä on ollut vain pakko selviytyä. Kivun, sairauksien, lasten tarpeiden ja toiveiden ja omienkin sekamelskassa. Liian lyhyet illat ja yöt, pitkät väsyneet päivät. Kuitenkin olen tuntenut joinakin hetkinä kirpeän kuulasta iloa, onneakin joka on niin voimakasta että vähän sattuu. Syksy on syöksynyt kohti pimeämpää mutta mielessä itää monelnalisia ideoita, suunnitelmia ja haaveita. Mutta pää on hatara, asiat luisuvat sinne tänne, välillä unohdan missä mennään, silloin pidän vauvaa ja painan nenäni hänen pehmeään poskeensa ja yritän pysähtyä. Tämä on nyt tärkeintä, sanon silloin itselleni.

Viikonloppuna pääsemme reissuun, kolmestaan. Se innostaa ja antaa voimaa louhia pyykkivuorta pienemmäksi, ja se tuntuu vähän luhistuvan. Tunnen jopa että minulla on valta kotiaskareisiin, ne hoituvat kun vain reippaasti teen ne. Kun nyt teen niin on kivempi reissata, tietää jo aika kokenut emäntä minussa. Olenhan minä toki kokenut jo vaikken tunne olevani! Keski-ikäisen elämässä on ihanaa se, että välillä huomaa: oppimista on tapahtunut. Ja tapahtuu edelleen! Haluan oppia joka päivä.

Vauva hymyilee ja se tekee hyvää. Minulle ja noille muille lapsille, teineillekin. Vauva hoitaa tehtävänsä maailmassa, tuo iloa. Minäkin haluaisin hoitaa tehtäväni, tehdä maailmasta vähän paremman paikan asua. Se on hyvä tavoite ja se tekee minut toiveikkaaksi, vaikka aurinkoa ei ole näkynyt yli viikkoon.

Toiveikkaana ajattelen myös että jospa taas saisin potkaistua itseäni kirjoittamaan enemmän. Se toisi iloa ainakin minulle, ehkäpä myös sinulle. Palatkaamme pian asiaan!

 

Aamun aatoksia

Torstai. Sympaattinen viikonpäivä. Katse ja ajatukset jo vähän rennommasti viikonloppua kohti, kuitenkin usein arkisen rouhea työpäivä. Yleensä illalla tärkeät kuorot, ja sen jälkeinen hyvän mielen tunne, usein jopa sellainen flow, niin kuin sanotaan.

Tänään ei ole kuoroja. Voisi ihan hyvin lähteä synnyttämään! Syyskuun kuudes, kotoisen syksyinen päivä. Äitini muisteli että kun minä synnyin vuosikymmeniä sitten syyskuussa, oli myös herkkutattisyksy. Niin kuin nyt. Muistelen että taisin syntyä jopa kolme viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silloin se oli mahdollista, nykyään tuskin annetaan mennä niin pitkästi yli, onneksi.  Jospa pääsisi tämän viikon puolella näkemään syntymän hetken.

Jospa kaikki menisi hyvin! Niin kuin aiemminkin. Toivon ja uskon, rukoilen. Tämä on jännittävää ja ihanaa aikaa. Pelottavaakin vähän, mutta onneksi mieleni on nyt aika rauhallinen. Kun odotan lasta, en ole masentunut. Jotakin suurta ja merkityksellistä on pian tapahtumassa. Ihmeellistä, pyhää.

Joka on käynyt meillä arkena, tietää etten ole mikään sellainen yhdenlainen äitityyppi, niin kuin ison perheen äideistä usein oletetaan. Huolehtija ja alati touhuaja, ahkera ja tunnollinen, käytännöllinen ja niin edespäin. Olen pohdiskelija ja ajattelija, haaveilija, ideoija ja unelmoija. Hidas liikkeissäni, silti alati prosessoin jotain mielessäni. Nytkin on mielessä niinkin korkealentoiset suunnitelmat, että pitäisi hoitopöytä laittaa kuntoon, siistiä sitä ympäristöä niin että vauvaa olisi hyvä siinä hoitaa. Laittaisi lasten maalaustarvikkeet johonkin muualle siitä hyllystä, samoin se sukkahousukori, mitä se siinä tekee. Jos sen tekisi niin sitten varmaan olisi valmista ja saisi supistukset alkaa. Olen hyvä suunnittelemaan, mutta käytännön toteutus onkin eri juttu.

Olen silti oikea äiti. Haluan lapsilleni hyvän elämän ja maailman, haluan tehdä oikeita valintoja niin että heillä olisi tulevaisuutta ja toivoa. Vaikka minulla on paljon muita mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, aika tahtoo kulua töihin, tehtäviin ja harrastuksiin, aina loppuu aika kesken vaikka suunnitelmissa olisi vaikka mitä, kirjoittamista, taiteilua, kuoroja, musiikkiprojekteja ja niin edelleen, niin silti, tiedättekö. Onnellisimmillani olen äitinä. Sylissä pitäjänä, lohduttajana, puhaltajana, neuvojana.  Elämäni suurimpia juhlahetkiä ovat olleet lasteni syntymät. Niitä on odotettu, ja kun ne ovat tulleet ja tapahtuneet, niin ne ovat olleet suuria hetkiä. Jälkeenpäin niitä on muisteltu syvä ihmetys ja kiitollisuus mielessä. Laskettu tunteja, sitten päiviä, sitten viikkoja taaksepäin, siihen taivaantuoksuiseen hetkeen.

Kun on saanut kahdeksan lasta, tervettä ja suurenmoista, voisi luulla että on tottunut. Ei ole. Mielessäni on nöyrä ja kiitollinen rukous: anna kaiken mennä hyvin, rakas Jumala. Vaikka se on niin paljon pyydetty, aivan liikaa jos rupeaa ajattelemaan. Olen saanut niin paljon ja lisää vain pyydän. Anna minun olla riittävän hyvä äiti, anna minun selviytyä kaikesta. Anna minulle halu oppia, joka päivä.

Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka toivovat meille hyvää, oman mieheni ja perheeni lisäksi. Kaikki tsempit ja onnen ja voimien toivotukset ovat tuntuneet tärkeiltä ja antaneet iloa. Kaikki äidit tarvitsevat niitä, myös isät. Ja muutkin tietysti.

Oho, tulipa juhlallinen aamunavaus. Nyt pitää nousta tästä sohvalta herättelemään lapsia ja penkomaan sukkakorista sopivia sukkia pikkutytöille ja ekaluokkalaiselle. Tästä se taas alkaa. Toivotan ihanaa päivää juuri sinulle, oli se sitten tämä torstai tai jokin muu päivä tai yö, kun tätä luet. Ja laula jokin laulu mielessäsi jos et ääneen. Vaikka ”Pikkulintu riemuissaan”.

(Jälkihuomautus: luin kirjoituksen jälkikäteen ja totesin sen sisällöstä huolimatta aika huonosti kirjoitetuksi. Pätkiviä , turhan pateettisia lauseita ja ajatuksia ja niin edelleen. Mutta annetaan viimeisillään olevalle (aivotkin taitaa olla pienet näin raskauden lopussa) naisparalle anteeksi tällä kertaa, jooko?)

 

 

Miltä tuntuu?

Nyt tulee juttu, joka liittyy tiukasti vakaumukseeni. Se pelottaa, koska olen joskus lukenut kovia keskusteluja aiheesta täällä netissä. Sellaisia joista helposti puuttuu inhimillinen kohtaaminen. Jospa täällä keskustelu pysyisi pienenä ja sellaisena, ettei se tahallaan haavoita ketään. Jos ei pysy, niin sen voi onneksi sulkea. Ja omalla nimellä jos kommentoi, sekin auttaa asiaa.

Olen miettinyt tätä juttua jo muutaman kuukauden. Että haluaisin kirjoittaa. Kun odotan yhdeksättä lastani, että miltä se oikein tuntuu? Kukaan ei ole tainnut kysyä sitä minulta, mutta itseltäni olen kysynyt useamman kerran, ja vastaus ei ole ollut samanlainen joka päivä, eikä se ole lyhyt. Tämä asia kun tuntuu olevan jotenkin keskiössä koskien uskoa ja vakaumusta, jota elämme.

Ehkä jollakin on ollut mielessä, että miltä se tuosta Eeva Maijasta mahtaa tuntua olla taas raskaana, yhdeksännen kerran, taas uudestaan noin kahden vuoden jälkeen. Mutta ehkä sitä ei uskalla kysyä, kun ei tiedä minkälaisen vastauksen saa. Ei sitä kenties uskaltanut kysyä itseltäänkään, kunnes eräänä päivänä se tuli mieleen selvänä kuin seinään kirjoitettuna.

Niin että miltäkö tuntuu, no, tuota minäpä koetan vähän vastata. Se tuntuu ihmeelliseltä ja jännittävältä. Samalta kun noin seitsemäntoista vuotta sitten. Pieni tuntematon mahassani. Hän elää omaa elämäänsä, omaan tahtiinsa, herää kun alan lepäämään, liikkuu ja potkii, kasvaa joka päivä. Ultraäänitutkimuksessa aloin itkemään yhdeksännen kerran, kun näin sen uuden elämän. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista! Yhdeksäs raskaus ja kaikki tuntuu olevan yhtä hienosti kuin aiemmissakin. Neuvolassakaan ei ole ilmennyt mitään huolestuttavaa. Olen jaksanut yhtä huonosti ja hyvin kuin aina aiemminkin. Pahoinvoinnit ja väsymys on vaihtunut parempaan oloon, mielessä suunnitelmia ja unelmia, niin kuin silloinkin, katse tulevassa.

On tässä eroakin siihen ensimmäiseen odotukseen, tietenkin. Silloin odotin malttamattomammin. Nyt olen rauhallisempi ja nautin helppohoitoisesta ja äänettömästä olennosta nyt, kun vielä voin. Silloin en kyennyt aavistamaan ollenkaan, millainen ihminen sieltä syntyisi. Kaikki oli uutta ja jännittävää. En tunne olevani kovin kokenut nytkään, mutta minulla on aavistus: tämä lapsi saattaa olla eläväisenpuoleinen. Meillä on vilkkaita ja nopeita lapsia, mutta ei kaikki, osa on rauhallisempia, äitiinsä tulleita. Edellinen on rauhallisempi, mutta tämän kohdalla en ole varma: liikkeet ovat sen tuntuisia, että ne on ehkä saatu isän perintönä. Nähtäväksi jää! Vielä lapsi ei ole sylissäni, ja tiedän että se ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta toivossa on hyvä elää. Tunnen olevani siunatussa tilassa.

Kun ensi kerran tämän jutun kirjoittaminen tuli mieleeni, tuossa kevätpuolella, minusta tuntui kauhealta. Luin ympäristön tilaa koskevaa artikkelia ja keskustelua, ja siinä sivuttiin monta kertaa sitä, että meitä ihmisiä on täällä liikaa. Että suurin ekoteko on syntyvyyden rajoittaminen. Minua on aina kiinnostanut luonto ja sen tila, ja haluan ottaa valinnoissani sen huomioon, vaikka aina en ole siihen pystynyt. Välillä tunnen voimakkaasti miten me olemme osa luontoa ja täysin siitä riippuvaisia. Olen kapinoinut mielessäni usein siihen liittyvää kaksinaismoralismia vastaan. Että kiitetään kauniista ja puhtaasta luonnosta, mutta kulutustottumuksia ei ole kiinnostusta muuttaa. En halua sulkea silmiäni, ja en ole tyhmäkään, tiedän että ihminen elämällään kuluttaa luontoa enemmän kuin se kestää. Ja se ei ole oikein, ei voi olla. Sen asian täytyy muuttua, mutta palataan siihen toisessa jutussa. Olen miettinyt, että miten ihmeessä saatan tuoda maailmaan uuden elämän jo yhdeksännen kerran, kun luonto ei kestä. Mutta olen myös miettinyt, että elintavat voisivat olla sellaiset että ruokaa ja elintilaa riittäisi kaikille, jos haluaisimme. Haluan tehdä enemmän sen eteen töitä.

Ennen kaikkea olen kuitenkin halunnut luottaa Jumalaan. Jumalaan, joka on kaikkivaltias. Ei osavaltias. Miten hän voisi tietää jokaisen hiuskarvani, niin kuin Raamatussa luvataan, jos hän epähuomiossa tai vahingossa antaisi uuden ihmiselämän alkaa? Tämä kaikki perustuu siihen, että haluan elää turvassa, ja minun turvani on Raamatun sana. Se tuntuu tänä päivänä naivilta, lapselliselta ja jopa absurdilta, tiedän sen hyvin, mutta se on silti minun perusteluni, ja se on minulle totta vielä, onneksi. Tiedän että kaikki voi tuhoutua, kaiken voin menettää, mutta haluan uskoa niin kuin Raamattu opettaa ja lupaa. Koska viime kädessä minulla ei ole mitään muuta turvaa. Se on ainoa turvani.

Haluan uskoa, että Jumala tietää luonnon tilan, hän on neuvonut viljelemään ja varjelemaan, ja hän tietää myös minun tilanteeni. Perheeni tilanteen. Hän tietää kaiken. Samalla saan kutsumuksen ja tehtävän, ja vastoin lähes kaikkia tämän päivän arvoja ja odotuksia haluan ajatella, että se on maailman arvokkain ja tärkein tehtävä. Tiedän että se on helppo sanoa, mutta todellisuus on usein toinen.

Jos olisin saanut viran tai olisin kirjoittanut kirjan joka julkaistaan, tai jos olisin taiteilija joka olisi päässyt merkittävään näyttelyyn, olisin saanut enemmän huomiota ja onnitteluja kuin nyt, lasta odottaessa, ja varmaan lapsen saatuanikin. Vaikka jokainen tietää, että lapsen syntymä ei ole itsestäänselvyys, niin sitä vain kuitenkin pidetään sellaisena. Että tähän perheeseen tulee lapsia, tottakai, kun emme sitä estä. Kun on tullut ennenkin. Onnittelun sävy on vaimentunut lapsiluvun kasvaessa, on joiltain lakannut kokonaan, muuttunut jopa osaaottavaksi ”voimia ja tsemppiä”, sääliviltä katseiltakaan en ole säästynyt. Ilo ja onni uudesta elämästä ei ole aina päällimmäisenä ihmisten katseissa.

Nyt itken. Se paljastaa, että nyt kirjoitan asioista, jotka ovat raskaimpia. Siksi tämä on raskaampaa kuin silloin seitsemäntoista vuotta sitten. Vertaistukeakin on paljon vähemmän, läheisistä ikätovereista monella ei ole enää sama tilanne. En ole enää nuori äiti ja raskaaksi tuleminen tässä iässä on hitaampaa, vaikka toki hyvin mahdollista. Suviseuroissa kuitenkin huomasin, etten ole suinkaan ainoa ison perheen keski-ikäinen äiti, joka odottaa lasta. En ole yksin! Siellä ymmärsin, miten tärkeä tuki vertaistuki on. Onneksi minulla on lisäksi sentään lähelläkin ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Se antaa voimaa jaksaa. Että on heitä, jotka tietävät, miltä tämä tuntuu. Tietävät sen raskauden, mutta myös kaikkea sen kaiken ilon ja ihanan, jota muut eivät välttämättä osaa nähdä.

Isossa perheessä kun on myös paljon iloa. Lapset ovat oikeita ilon lähteitä, ehtymättömiä. Se ilo ja sulo, jota he tuovat elämääni, on kuitenkin usein ulkopuolisten ulottumattomissa. Helpompi on nähdä kaikki haasteet ja vaivat. Niitäkin kun on, paljonkin. Mutta usein silloinkin tuntuu, että kaikessa on mieltä ja tarkoitusta. Ei aina, mutta usein. Tämä on vaativaa työtä, ei helppoa ollenkaan. Nykyisin perhe-elämältä toivotaan helppoutta, se mielletään vapaa-ajan elämäksi, kotityöt ja lastenhoitohan vievät vapaa-ajan kokonaan. Olen miettinyt, että kun ihminen eli luonnon ehdoilla ennen enemmän, hänellä ei ollut juuri vapaa-aikaa. Lepoa kylläkin, mutta ei vapaa-aikaa. Tarvitseeko ihminen edes niin paljoa vapaa-aikaa voidakseen hyvin? En tiedä, mutta epäillyt olen. Meillä oli eilen ihanat rippijuhlat. Niiden valmistelu, leirille lähtö ja kaikki tiesivät paljon työtä ja vaivaa. Mutta se oli suurimmaksi osaksi positiivista tekemistä, touhuamista mukavan asian eteen. Eilen illalla juhlien jälkeen jalat olivat turvonneet ja väsyneet, mutta mieli kiitollinen ja tosi hyvä. Ajattelin että tämän tunteen haluaisin varmuuskopioida kovalevylleni.

Ihminen on sosiaalinen olento, ja toisten ihmisten suhtautuminen vaikuttaa paljon siihen, miltä minusta tuntuu. Siksi haluan sanoa sinulle, että sillä on merkitystä, miten kohtaat minunlaiseni. Säälitkö, ohitatko, vieroksutko, rohkaisetko, iloitsetko, onnitteletko. No nämähän on itsestäänselvyyksiä kaikessa kohtaamisessa, tärkeitä muistutuksia juuri minullekin. Miten kohtaan toisen ihmisen, yksinäisen, lapsettoman, surullisen, onnellisen, aikuisen tai lapsen, jopa sen vielä mahassa olevan. Elämän perusasioita.

Tämä on oma henkilökohtainen elämänvalintani, ja onneksi mieheni on ollut tukena vierellä. Neuvolassa autetaan ja suhtaudutaan myönteisesti, ja saan synnyttää turvallisessa ympäristössä, joka on täynnä ammattitaitoa ja asiantuntemusta. Äitiysloma on pitkä ja saan yhteiskunnalta palkkaa sen ajalta. Moni asia on paremmin kuin koskaan, ja se on ihmeen hyvä asia, olen etuoikeutettu.

Mieleni on juuri nyt hyvä ja valoisa, makaan taas tässä sohvalla ja näpyttelen kännykkääni, ulkona kaunis kesäaamu ja muut vielä nukkuvat. Paitsi kärpänen joka pörrää ikkunassa, haluaisi kai tuonne aurinkoiseen ulkoilmaan. Kohta nousen ja syön aamukahvin kanssa palan kakkua, juhlista jäänyttä. Ja mietin että pitikö tätä juttua ollenkaan julkaista.

No tehty mikä tehty, yritin vain rehellisesti kertoa  miltä minusta tuntuu, ei kai se voi kovin pieleen mennä?

 

 

 

 

Uusi artikkeli

Anteeksi. En ole kirjoittanut tänne aikoihin! Kummastuttaa.

Nytkään en ole oikein ”juttukunnossa”. Heräsin liian aikaisin niin kuin melkein aina, jos lapset eivät herätä liian aikaisin. Heräsin siis kello seitsemän, ja se on liian aikaisin jos on nukahtanut vasta saman vuorokauden puolella. Kävin suihkussa, makaan nyt hiljaisessa talossa tuvan sohvalla. Koira makaa jalkopäässä. Sen on saatava levätä ja olla samassa huoneessa kuin minä, muuten se herättää isännän makuuhuoneessa vinkumisellaan.

Söin äsken viilin, katselin pihalle. Se on viihtyisä. Harakat, räkättirastaat ja yksi nuori jänis olivat vallanneet sen. Muistin että illalla jäi paistettuja maissintähkiä muurikalle. Siksi ne harakat siellä kokoustavat. Kauniita mustavalkoisia lintuja, mutta jotenkin rosvomaisia. En osannut iloita niistä. Enkä rastaistakaan. Päästin koiran pihalle aamuasialleen, eläimet ja linnut katosivat, imeytyivät taustaan. Ajattelevat varmaan että tuo talossa asuva meluisa joukko valtaa taas pihan vähäksi aikaa.

Laitoin viilikupin pöydälle, sillä on aika jolloin ei laiteta tiskejä koneeseen eikä roskia roskiin, vaan mietitään että mitä haluaisin tämän oman vapaa-aikani nyt tehdä. Mikä tuli mieleeni ensimmäiseksi? Väsyttää edelleen, jos jatkaisin  unia sohvalla, niin kuin usein. Tai jos maalaisin pioninnuppuja vesivärillä, harjoitusmielessä? Pitäisi pari muotokuvaakin tehdä, mutta nyt ei vireystaso riitä niin rankkaan työhön. Tai jos vihdoin kirjoittaisin sivuseikkaan?

Mitä kirjoittaisin? Selittelisinkö, miksi en ole kirjoittanut? Tiedänkö sitä itsekään? Olen ollut jotenkin tukossa pitkään. Kuoroasiat ja muut valtasivat pääni keväällä. Kesällä ei ole ollut omaa aikaa. Kirjoittaminen vaatii yksinäisyyden. Sellaisen ettei kukaan puhu minulle, ei kurki olan takaa eikä nipistele. Voin kirjoittaa kahvilassa, koska siellä saa yleensä olla rauhassa. Kotona vain jos olen yksin. Yksin kotona tai yksin hereillä. Vai myöntäisinkö suoraan että olen ollut liian laiska, insta ja fb ovat syöneet mahdollisen kirjoittamisajan. En taida täysin silläkään selittää, vaikka osasyy sekin on. Ehkä syyt ovat pieniä ja niitä on monta?

Ehkä syillä ei ole merkitystä, vain sillä että haluan edelleen kirjoittaa enemmän.

Mitä sitten kirjoittaisin? Kuulumisia kesästämme? Perheemme ja minun kesästä, joka on täynnä ristiriitoja? Kamalia hetkiä ihan mukavien ja välillä jopa tosi kivojen hetkien seassa. Värikästä, meluisaa. Jos olen joskus elämässäni sortunut suunnittelemaan pakoa ”mää lähen lätkiin tästä perheestä!” niin se on ollut kesällä. Unta on liian vähän, odotuksia itsellä ja ympärillä liikaa (nytkin esimerkiksi perunantaimet huutavat: ottakaa nuo inhottavat oleskeluluvattomat rikkaruohot pois meidän mailtamme!) ja joka päivä suurin osa ajasta menee arkihääräämiseen.

Kirjoitan kännykällä, koska en viitsi herättää miestä kolistelemalla läppäriä makuuhuoneen hyllyltä. Huomaan että kirjoitustyyli on eri.

Kesäni on täynnä kaipuuta kauniiden asioiden lähelle, halua maalata ja kirjoittaa. Lapset ovat kauneinta maailmassa, ja siinä mielessä olenkin onnekas. Pihamme on myös kaunis, mieheni tykkää möyriä siellä, perata ja istuttaa, raivata uutta tilaa, leikata ja korjata. Ruusut kukkivat juuri nyt. Kesä on ollut aurinkoinen ja kaunis. Mutta olen nyt raaka ja rehellinen: ristiriita on olemassa. Arkihäärääminen tukahduttaa luovan ajan. Mutta miksi olen sitten ruvennut perheenäidiksi! Haluaisin reissuun, pois arkihääräämisen keskiöstä. Mies ei halua samalla tavalla reissuun. Hän ei pidä pitkistä matkoista eikä oleskelusta. Hän on tekevä ja ripeä, ja jos lähdemmekin, hän jo miettii että mitä suorittaisi seuraavaksi. Hän haluaa taittaa matkan nopeasti ja tehokkaasti, ja mieluiten kotiin päin kaartaen. Ei ole aikaa pysähtyä intuition mukaan sinne ja tänne. Pitää olla selkeä suunnitelma, mieluimmin kirjattuna ylös,  se täytyy tietysti toteuttaa ilman mitään harha-askelmia.

Myönnän että olen tyhmä ja oppimaton. Viisaat puolisot olisivat oppineet reissaamaan yksin tai osan porukan kanssa. Minäkin voisin ihan hyvin vuokrata jonkin vetokoukullisen henkilöauton, pakata välttämättömät lapset ja yhden isomman kyytiin, nykäistä asuntovaunun tien päälle. Olla selviytyjä ja ratkoa ristiriidat ja voittaa ongelmat. Mutta kun. Olen vähän epävarma autonvuokraaja ensinnäkin, en ole koskaan vuokrannut. Toisekseen en ole sen varmempi asuntovaunun kanssa, en ole koskaan vetänyt, enkä täyttänyt vesisäiliöitä, en ruuvannut niitä nurkkajalaksia vai mitä ne nyt on. Mies on puuhannut aina kaikki ne, hyväntuulisesti tai pahantuulisesti. Sitten, en uskalla lähteä yksin. Kaksi kolme päivää ja minulla on ikävä nuorimmaisia. Miten ne pärjäävät siellä kotona. Mies uupuu ja miten ikinä korvaan tämän. Kun palaan kotiin, olen väsynyt suuren mahani kanssa, mies on väsynyt myös. Olemattomat rahat ovat lopussa. Ehkä olen nukkunut ekstrahuonosti peloissani yksin asuntovaunussa. Jne jne.

(Onko sinulla, rakas lukijani, ristiriitoja elämässäsi?)

Täytyi laittaa tuo edellinen sulkeisiin koska se tuli ikään kuin ulkopuolelta tuohon,  jostain toisesta kirjoituksesta tai puheesta jonka olen lukenut tai kuullut useasti. Tarkoitan ehkä että ei liene normien mukaista ja hyväksyttävää valittaa perheensisäisiä ja ihmisensisäisiä ristiriitoja julkisesti koko maailmalle. Mutta kun se on totta, niin se voi olla totta myös jossain muuallakin.

Onneksi ristiriita ei ole samanmuotoinen joka perheessä. Ehkäpä muissa perheissä on ristiriitoja, jotka eivät meidän perheessä ole tulleet mieleenkään?

Ensi viikolla on toisen tyttäreni rippileiri, loppuviikko menee arki- ja juhlahääräämisessä. On myös luvattu lämmintä ja aurinkoista näille seuduille. Suunnittelen pientä reissua lasten kanssa asuntovaunun kanssa johonkin lähelle ennen juhlavalmisteluja, siihen voisi isäntäkin taipua. Hailuoto sisältyy melkein arkihääräämisen puitteisiin, se on jokakesäinen perinne lämpimään aikaan. Jos ottaisi salaa vesiväritarvikkeet mukaan. Niin että ei kertoisi ollenkaan asiasta, ei edes jälkikäteen.

Vai uskaltaisikohan ehdottaa jopa Kälviällä käyntiä? Aamukahvin lomassa, sillä tavalla huomaamattomasti puoliksi suupielestä mumisten?

Onnellinen

Olenko onnellinen? Tätä olen tainnut joskus pohtia, ehkä. Tai ainakin silloin, kun olen tuntenut oloni erityisen onnettomaksi, mielessä on ollut onnen puute. Kun minulle aina käy näin eikä koskaan noin. Ja kun minulla on näin vaikeaa, eikä mikään suju. Ne on muut joita onni suosii ja potkii, lähes jatkuvasti! Mutta on se joskus ollut toisinkin: oikein ihanana hetkenä olen ajatellut että nyt olen maailman onnellisin ihminen, jospa tämä hetki kestäisi loputtomiin! Ei ole yleensä kestänyt.

Tuli tämä asia nyt mieleen kun mediassa joku esitti että Suomi on maailman onnellisin maa. Tai kansa, en muista tarkalleen. Ensimmäinen ajatukseni oli siinä kohdassa, että onpa tämä maailma sitten onneton paikka. Mieleeni tuli vain masennustilastot ja yksinäisyys ja sen semmoiset ongelmat, mitä nyt Suomessakin sanotaan olevan. Ulkomailla kun olen käynyt, niin siellä kyllä on tuntunut olevan kivaa ja lämmintä ja hauskaa, kohteliaat ja huomaavaiset ihmiset.

Sitten luin jostain yhtenä päivänä että nyt vietetään onnellisuuspäivää. Silloin ajattelin että onnellisuudesta voisi kirjoittaa, koska minusta tuntuu nyt että olen onnellisempi kuin koskaan. En siksi pelkästään että ulkona paistaa tänään aurinko, enkä siksi, että onni olisi suosinut, potkinut tai olisin rikas tai suosittu tai mitään sellaista. Ei mitään sellaista, kun ei sellaista kerran ole. Tai onhan niitä, minulla on ihana mies ja lapset, hyvä koti ja koira. Antoisa kuorotyö ja -harrastus, tekemistä ja ajattelemista kylliksi kotitöiden lisäksi. Muutama ystävä, joita en usein tapaa mutta tiedän heidän olevan ja pysyvän, ymmärtävän.

Onnellisuus on silti jotain muuta. Se on asenne. Se on tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Kun viime elokuussa jotenkin hoksasin yhtäkkiä että kaikki, mitä minulla on, tämä elämä, ympäristö, ihmiset ja ihan kaikki on lahjaa. Olen saanut tämän kaiken ihan ilmaiseksi. Tämän olemassaoloni. Jokainen aamu, päivä, ilta. Auringonpaiste, hiljaisuus tai kuivausrummun hurina, se, että se toimii.

En ole elokuusta asti ollut koko ajan onnellinen. On tässä ollut vaikea aikakin, olen itkenyt ja nukkunut ja maannut pimeässä huoneessa. Mutta se ei ole ollut ihan niin vaikeaa, kun olen muistanut että tässä ei ole mitään hätää, minä olen koko ajan elämässä saajana, eikä minun tarvitse olla yhtään enempää eikä vähempää, ei muualla, ei muulloin. Olen vain tässä missä olen, teen mitä teen, katson mihin katson ja kaikki on ihan hyvin. Ihme että kaikki onkin niin hyvin.

Pelko on se, joka on saanut minussa aikaan tämän. Olen pelännyt tulevaisuutta, sitä, mitä minun lapseni joutuvat vielä näkemään. Maailma muuttuu, luonto saastuu ja kuihtuu, ihmisten hätä lisääntyy. Sodan pelko. Kärsimyksen pelko. Yhä lisääntyvän yleismaailmallisen yksinäisyyden pelko, rakkaudettomuuden, itsekkyyden. Pelko uskon puutteesta. Olen ollut kauhun partaalla. Voin menettää tämän kaiken. Lapseni voivat menettää kaiken, ihan kaiken.

Se avasi silmäni. Vielä en ole menettänyt paljon mitään! Lapseni on tässä, terveinä ja elävinä, mieheni myös, joka vieläpä rakastaa minua. Aurinko paistaa yhä. Linnut laulavat! Voin syödä hyvää ruokaa, suunnitella pääsiäiseksi kakkua. Voin laulaa. Saan pitää sylissä, silittää pikkuisen pehmeää poskea. Katsella ja kuunnella iloisten lasten touhuja. Elämä on täynnä ihmettä, ja en halua että se ihme jää paksun pölykerroksen alle vain siksi että tuijotan aina sinne mihin en pääse tai siihen mitä minulla ei ole.

Ei ehkä tarvitse elää kuin viimeistä päivää, eikä sovi olla välinpitämätön luonnon tilasta. Haluan elää mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Osana sitä, en vain kuluttaen ja kuormittaen. Mutta silti voin olla iloinen kaikesta. Tai kiitollinen. Onko ilo kiitollisuutta? En ole varma. Mutta melko lähellä se on, vai mitä?

Elämä on kuin kukkapenkki. Aina siinä on rikkaruohoja. Voihan niitä kitkeä. Mitä sinä katsot ensimmäiseksi kun näet oman kukkapenkkisi? Että onpa taas tuo vesiheinä päässyt rehottamaan. Vai katsotko miten upea ruusu siinä kasvaa, ja nuppujakin lisäksi!

En ehkä julkaise tätä juttua, tämä tuntuu aivan liiaksi semmoiselta hyvinvointikirjoitukselta. Omahyväiseltä vieläpä. Mutta onpahan kirjoitettu!

Tämä vaihe

Elämä on täynnä erilaisia vaiheita. Lapsen elämä kuten aikuisenkin. Kaavailin otsikoksi ”Onni täällä vaihtelee”, mutta se olisi johtanut lukijan sillain lievästi harhaan. Tokihan se vaihtelee, mutta ei tässä nyt niinkään onnesta ole kyse tänään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mitä on onni? Kun olin aika pieni, sellainen muistini alkupolulla kulkeva, jolloin kaikki oli kummallista, suurta ja selitystä vailla, lauloimme päiväkerhossa ja pyhäkoulussa laulua jossa ”onni vaihteli”. Naapurissamme asui tuolloin kiltin oloinen Onni-poika, hän oli minua isompi ja taisipa olla pyöreäposkinenkin, jos oikein muistan. Ja ihmettelin että mitäs se tuo Onni nyt on niin vaihdellut, kun siitä oikein lauletaankin. Ja aina kun muistan tämän Onnin laulaessani tuota laulua, tulee mieleeni myös toinen laulu, jossa joku peittyy harmaan vaipan alle. Ja muistan kuinka mietin suurta harmaata vaippaa, semmoista suorakaiteen muotoista joka laitettiin muovisuojuksiin jotka taitettiin päistä sen vaipan ympärille, oliko niitä harmaitakin ja miltä sellainen suuri harmaa vaippa kaiken yllä oikein näyttäisi jos näkisi.

Ei ollut silloin hajuakaan suuresta harmaasta vaipasta, eikä siitä että joskus tulen näkemään vielä suuremman mustan vaipan, ja myöskin sen miten koko vaippa pestään pois ja aurinko taas paistaa. Nyt on hajua. Nyt en ole enää pieni palleroinen valkoinen karvalakki ja vaaleansininen äidin ompelema (vai oliko jonkun sukulaisen?) toppahaalari päällä, vaan olen iso perheenäiti joka ei hoksaa solmia kengännauhoja kun käy viemässä sellon kouluun unohtuneelle yläkoululaiselle juhlaharjoituksiin.

Mutta siis palatkaamme aiheeseen: vaihetta on tässä monenlaista, ja voitte kuvitella suuressa perheessä jossa kasvaa kymmenen alkuperäistä palleroista aina vaan isommaksi ja aina johonkin suuntaan. Meillä on tällä hetkellä semmoinen vaihe, että yksi soittaa suuriäänistä selloa olohuoneessa usein ja paljon. Kaksi vuotta sitten oli sellainen vaihe että äiti soitti suuriäänistä suutaan tytölle joka ei harjoitellut juuri ollenkaan selloläksyjään. Enpä osannut arvata silloin että puren iltapuuroa keittäessäni hammasta etten sanoisi tytölle: nyt riittää, pitää sitä joskus olla hiljaistakin! Silti lopulta sanon, kun ei soitto lopu. Ja tyttö, se se vasta sanookin. Että eikö täällä saa soittaa, mitä mulla on niin pieni huone, mää laitan mun opelle viestin etten saa harjoitella, te ette välitä yhtään, ja niin pois päin. Saa täällä toki soittaa, mutta…

Yhdellä toisella tytöllä, nelivuotiaalla, on askarteluvaihe. Tyhjät vessapaperihylsyt ovat hänen suosikkitarvikkeitaan sillä saralla. Hylsyjä ei vain tule vessasta hänen toivomallaan vauhdilla joka on melkomoinen, ja niinpä löydämme tämän tästä suuren kasan wc-paperia jostakin aina vain kekseliäämmästä piilosta. Tyttö tekee kiikareita, puhelimia, kettuja, torvia, kaukoputkia. Hän katkoo kengistä nauhoja kaulanauhoiksi ennen kuin kukaan on ehtinyt kissaa sanoa. Hän keksii että pahvia kun nuolee niin siihen saa saksenpäällä helpommin reiän. Hän opettelee myös lumihiutaleiden tekoa paperista. Sen johdosta joka paikka on täynnä pieniä valkoisia lumihiutaleita, joita voi myös paperisilpuksi kutsua hiljaa ja salaa. Yhtenä iltana kun kuu taivaalta ei enää riittänyt palkinnoksi kiltistä nukkumaanmenosta, isä lupasi tuoda koulusta suuren pahvilaatikon, seuraavana päivänä. Olisitte nähneet isän hädän ja ahdingon seuraavana iltapäivänä kun hän muisti unohtaneensa pahvilaatikon! Hän kolusi joka paikan kynsiään pureskellen ja pupu pöksyssä ja sai kuin saikin jonkinlaisen laatikon käsiinsä juuri ennen kuin tyttö astui ovesta sisään. (Tämä kertoo vain siitä että isä ei halunnut juoda iltapäiväkahvejaan raivokohtauksen silmässä, ei siitä että isä olisi tyttärensä tossun alla.)

Yhdellä on eikä -vaihe. Enkä, eikä, en tee, en tule, en lähe! Vaikka uimaan oltaisi menossa tai ihan mihin vaan, niin poika menee sängyn tai verhon tai pöydän taakse tai sohvannurkkaan ja huutaa, että ”minä en lähe”! Onneksi äiti ja isä ovat aika teräviä kun ovat keksineet kysyä tuossa vaiheessa: ”Oliko tuo viimeinen sana?”, mihin poika vastaa vähän hiljempaa, että ”eikä ollu”. Ja sitten lähdetään, hitaasti ja hankalasti toki mutta kuitenkin. Tämä saatta jollekin olla tutunkuuloista, mutta meillä tämä vaihe on sen verran kinkkinen tapaus kun se on kestänyt niin pitkään. Ainakin kaksi vuotta, jos ei pidempään. Ne on mukavia nämä lähtemiset meillä, saa tulla kokeilemaan!

Pienimmällä on puhumaanopettelemisvaihe. Se on ihana! Kaikki matkitaan ja opitaan joka päivä uutta runsain määrin. Mutta on myös se vaihe, että oma tahto on tullut tyttöön ja se on tällä kertaa voimakas, hyvämuistinen ja periksiantamaton. Tilasin kyllä vähän joustavampaa mallia mutta vissiin näillä geeneillä ei ollut enää valikoimissa muuta kuin tätä jäärää jytymallia. Tytöllä on myös semmoinen vaihe että molemmissa käsissä pitää olla jokin tavara. Kun vaihdetaan vaippaa niin tyttö valitsee hammastahnatuubit tai vastaavat molempiin käsiinsä. Ei siinä mitään niin kauan kuin kukaan ei tarvitse tahnaansa tai pitäisi laittaa hanskat käteen. Näitä tavaroita tyttö sijoittelee sitten eri paikkoihin sen mukaan, mistä löytyy milloinkin pidettäväksi jotain arvokkaampaa tai muuten vain kiintoisampaa materiaalia. Wc-pönttö, roskis ja saappaat ovat top kymppi -listan kärjessä. Sohvan taus tai sohvatyynyjen taus tulee heti seuraavana. Ja tuhkaluukku. Sitten meillä on niin hajamielisiä yksilöitä että eivät aina hoksaa tarkastaa pönttöä ennen istuutumistaan ja siinä sitä on soppa sitten sille päivälle valmiina.

Yhdellä on jäänyt päälle kärrynpyörävaihe. Se vaihe tuli juuri niillä main kun hän unohti äitiä erittäin paljon kiusanneen röhkimisvaiheen. Vai mitä se on kun jatkuvasti pitää nenänperällä olevaa räkää tai muuta sellaista snorklata sisäänpäin, nuhan jälkivaihetta se kai on, ja siitä kuuluu röhkimistä muistuttava ääni. No, siitä on päästy eroon mutta nyt tyttö tekee kärrynpyöriä niin tiuhaan, ettei enää edes ehdi pyörähtää loppuun asti vaan käy vain seisomassa käsillään, tulee takaisin jaloilleen, sitten käsilleen, sitten jaloilleen ja niin edespäin kertaa tuhat. Hän osaa toki tehdä koko kärrynpyöränkin, hienosti ja tyylipuhtaasti, ja olen siitä vilpittömän iloinen. Polvi ylös, kädet ojentuvat, sitten heilautus ja kärrynpyörä! Mutta siinä vaiheessa kun tyttö tulee koulusta, riisuu vaatteensa ja tuskin on tupaan astunut kun  jo polvi nousee ja kädet ojentuvat, niin, siinä vaiheessa äidin hermot kirskuvat. Pitäisi tehdä sovitusta tai ohjelmaa tai kirjoitustehtävää tässä ja yksi aloittaa kärrynpyörät ennen kuin on taloksi käynyt. No, tämähän on vain tämä vaihe! Kyllä se ohi menee. Joten rauha vaan, äidin tehtävä on jaksaa ja sietää. Ja eihän hän enää edes röhki, ajattelen kiitollisena.

Tässä siis vain näytteeksi näitä meidän vaiheita. On meillä muitakin, kuten kymmenvuotiaalla pitkän etutukan kasvatusvaihe. Se on tuttu ja kiva vaihe, mutta se ei ole kivaa että tämä tyttö on niin taiteellinen luonne että hukkaa pinninsä ja niin luonnonlapsi ettei edes osaa käyttää kymmentä minuuttia kauempaa mitään pinniä saati pantaa. Letin tein kerran suurella vaivalla niihin lyhyisiin hiuksiin ja se pysyi päässä menomatkan tuohon naapuriin, sitten se alkoi ahdistamaan kuulemma liikaa ja piti repiä pois. Tällä tytsyllä on myös ”Eli?” -vaihe. Hän on kestokyselijä, se ei ole mikään vaihe mutta nyt toivon todella että tuo ”eli” -kysymys olisi hyvin vauhdikkaasti ohimenevä vaihe. ”Eli?” joka ikiseen kysymykseen, kehotukseen ja pyyntöön ja mihin vain. Nousevalla nuotilla, hieman nenäkkääseen sävyyn, pää vinossa että hän näkee pitkien etuhiustensa alta. Eli?

Vaiheet ovat hyvä merkki. Sitten kun ne ovat ohi, on elämäkin ohi. Se on hyvä muistaa tässä metelin, sellon ja röhkimisen ja eli -kysymysten sekamelskassa. Niin kauan kuin on vaiheita, on elämää. Onhan meillä itsellämmekin vaiheita. Minulla on semmoinen vaihe nyt, että aika hyvä. Semmoinen hytinä että kyllä tämä tästä vielä alkaa tämä elämä sujumaan! Ihan tässä juuri näillä näppäimillä.