Kaikki kirjoittajan Eeva Maija artikkelit

Aamun aatoksia

Torstai. Sympaattinen viikonpäivä. Katse ja ajatukset jo vähän rennommasti viikonloppua kohti, kuitenkin usein arkisen rouhea työpäivä. Yleensä illalla tärkeät kuorot, ja sen jälkeinen hyvän mielen tunne, usein jopa sellainen flow, niin kuin sanotaan.

Tänään ei ole kuoroja. Voisi ihan hyvin lähteä synnyttämään! Syyskuun kuudes, kotoisen syksyinen päivä. Äitini muisteli että kun minä synnyin vuosikymmeniä sitten syyskuussa, oli myös herkkutattisyksy. Niin kuin nyt. Muistelen että taisin syntyä jopa kolme viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silloin se oli mahdollista, nykyään tuskin annetaan mennä niin pitkästi yli, onneksi.  Jospa pääsisi tämän viikon puolella näkemään syntymän hetken.

Jospa kaikki menisi hyvin! Niin kuin aiemminkin. Toivon ja uskon, rukoilen. Tämä on jännittävää ja ihanaa aikaa. Pelottavaakin vähän, mutta onneksi mieleni on nyt aika rauhallinen. Kun odotan lasta, en ole masentunut. Jotakin suurta ja merkityksellistä on pian tapahtumassa. Ihmeellistä, pyhää.

Joka on käynyt meillä arkena, tietää etten ole mikään sellainen yhdenlainen äitityyppi, niin kuin ison perheen äideistä usein oletetaan. Huolehtija ja alati touhuaja, ahkera ja tunnollinen, käytännöllinen ja niin edespäin. Olen pohdiskelija ja ajattelija, haaveilija, ideoija ja unelmoija. Hidas liikkeissäni, silti alati prosessoin jotain mielessäni. Nytkin on mielessä niinkin korkealentoiset suunnitelmat, että pitäisi hoitopöytä laittaa kuntoon, siistiä sitä ympäristöä niin että vauvaa olisi hyvä siinä hoitaa. Laittaisi lasten maalaustarvikkeet johonkin muualle siitä hyllystä, samoin se sukkahousukori, mitä se siinä tekee. Jos sen tekisi niin sitten varmaan olisi valmista ja saisi supistukset alkaa. Olen hyvä suunnittelemaan, mutta käytännön toteutus onkin eri juttu.

Olen silti oikea äiti. Haluan lapsilleni hyvän elämän ja maailman, haluan tehdä oikeita valintoja niin että heillä olisi tulevaisuutta ja toivoa. Vaikka minulla on paljon muita mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, aika tahtoo kulua töihin, tehtäviin ja harrastuksiin, aina loppuu aika kesken vaikka suunnitelmissa olisi vaikka mitä, kirjoittamista, taiteilua, kuoroja, musiikkiprojekteja ja niin edelleen, niin silti, tiedättekö. Onnellisimmillani olen äitinä. Sylissä pitäjänä, lohduttajana, puhaltajana, neuvojana.  Elämäni suurimpia juhlahetkiä ovat olleet lasteni syntymät. Niitä on odotettu, ja kun ne ovat tulleet ja tapahtuneet, niin ne ovat olleet suuria hetkiä. Jälkeenpäin niitä on muisteltu syvä ihmetys ja kiitollisuus mielessä. Laskettu tunteja, sitten päiviä, sitten viikkoja taaksepäin, siihen taivaantuoksuiseen hetkeen.

Kun on saanut kahdeksan lasta, tervettä ja suurenmoista, voisi luulla että on tottunut. Ei ole. Mielessäni on nöyrä ja kiitollinen rukous: anna kaiken mennä hyvin, rakas Jumala. Vaikka se on niin paljon pyydetty, aivan liikaa jos rupeaa ajattelemaan. Olen saanut niin paljon ja lisää vain pyydän. Anna minun olla riittävän hyvä äiti, anna minun selviytyä kaikesta. Anna minulle halu oppia, joka päivä.

Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka toivovat meille hyvää, oman mieheni ja perheeni lisäksi. Kaikki tsempit ja onnen ja voimien toivotukset ovat tuntuneet tärkeiltä ja antaneet iloa. Kaikki äidit tarvitsevat niitä, myös isät. Ja muutkin tietysti.

Oho, tulipa juhlallinen aamunavaus. Nyt pitää nousta tästä sohvalta herättelemään lapsia ja penkomaan sukkakorista sopivia sukkia pikkutytöille ja ekaluokkalaiselle. Tästä se taas alkaa. Toivotan ihanaa päivää juuri sinulle, oli se sitten tämä torstai tai jokin muu päivä tai yö, kun tätä luet. Ja laula jokin laulu mielessäsi jos et ääneen. Vaikka ”Pikkulintu riemuissaan”.

(Jälkihuomautus: luin kirjoituksen jälkikäteen ja totesin sen sisällöstä huolimatta aika huonosti kirjoitetuksi. Pätkiviä , turhan pateettisia lauseita ja ajatuksia ja niin edelleen. Mutta annetaan viimeisillään olevalle (aivotkin taitaa olla pienet näin raskauden lopussa) naisparalle anteeksi tällä kertaa, jooko?)

 

 

Miltä tuntuu?

Nyt tulee juttu, joka liittyy tiukasti vakaumukseeni. Se pelottaa, koska olen joskus lukenut kovia keskusteluja aiheesta täällä netissä. Sellaisia joista helposti puuttuu inhimillinen kohtaaminen. Jospa täällä keskustelu pysyisi pienenä ja sellaisena, ettei se tahallaan haavoita ketään. Jos ei pysy, niin sen voi onneksi sulkea. Ja omalla nimellä jos kommentoi, sekin auttaa asiaa.

Olen miettinyt tätä juttua jo muutaman kuukauden. Että haluaisin kirjoittaa. Kun odotan yhdeksättä lastani, että miltä se oikein tuntuu? Kukaan ei ole tainnut kysyä sitä minulta, mutta itseltäni olen kysynyt useamman kerran, ja vastaus ei ole ollut samanlainen joka päivä, eikä se ole lyhyt. Tämä asia kun tuntuu olevan jotenkin keskiössä koskien uskoa ja vakaumusta, jota elämme.

Ehkä jollakin on ollut mielessä, että miltä se tuosta Eeva Maijasta mahtaa tuntua olla taas raskaana, yhdeksännen kerran, taas uudestaan noin kahden vuoden jälkeen. Mutta ehkä sitä ei uskalla kysyä, kun ei tiedä minkälaisen vastauksen saa. Ei sitä kenties uskaltanut kysyä itseltäänkään, kunnes eräänä päivänä se tuli mieleen selvänä kuin seinään kirjoitettuna.

Niin että miltäkö tuntuu, no, tuota minäpä koetan vähän vastata. Se tuntuu ihmeelliseltä ja jännittävältä. Samalta kun noin seitsemäntoista vuotta sitten. Pieni tuntematon mahassani. Hän elää omaa elämäänsä, omaan tahtiinsa, herää kun alan lepäämään, liikkuu ja potkii, kasvaa joka päivä. Ultraäänitutkimuksessa aloin itkemään yhdeksännen kerran, kun näin sen uuden elämän. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista! Yhdeksäs raskaus ja kaikki tuntuu olevan yhtä hienosti kuin aiemmissakin. Neuvolassakaan ei ole ilmennyt mitään huolestuttavaa. Olen jaksanut yhtä huonosti ja hyvin kuin aina aiemminkin. Pahoinvoinnit ja väsymys on vaihtunut parempaan oloon, mielessä suunnitelmia ja unelmia, niin kuin silloinkin, katse tulevassa.

On tässä eroakin siihen ensimmäiseen odotukseen, tietenkin. Silloin odotin malttamattomammin. Nyt olen rauhallisempi ja nautin helppohoitoisesta ja äänettömästä olennosta nyt, kun vielä voin. Silloin en kyennyt aavistamaan ollenkaan, millainen ihminen sieltä syntyisi. Kaikki oli uutta ja jännittävää. En tunne olevani kovin kokenut nytkään, mutta minulla on aavistus: tämä lapsi saattaa olla eläväisenpuoleinen. Meillä on vilkkaita ja nopeita lapsia, mutta ei kaikki, osa on rauhallisempia, äitiinsä tulleita. Edellinen on rauhallisempi, mutta tämän kohdalla en ole varma: liikkeet ovat sen tuntuisia, että ne on ehkä saatu isän perintönä. Nähtäväksi jää! Vielä lapsi ei ole sylissäni, ja tiedän että se ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta toivossa on hyvä elää. Tunnen olevani siunatussa tilassa.

Kun ensi kerran tämän jutun kirjoittaminen tuli mieleeni, tuossa kevätpuolella, minusta tuntui kauhealta. Luin ympäristön tilaa koskevaa artikkelia ja keskustelua, ja siinä sivuttiin monta kertaa sitä, että meitä ihmisiä on täällä liikaa. Että suurin ekoteko on syntyvyyden rajoittaminen. Minua on aina kiinnostanut luonto ja sen tila, ja haluan ottaa valinnoissani sen huomioon, vaikka aina en ole siihen pystynyt. Välillä tunnen voimakkaasti miten me olemme osa luontoa ja täysin siitä riippuvaisia. Olen kapinoinut mielessäni usein siihen liittyvää kaksinaismoralismia vastaan. Että kiitetään kauniista ja puhtaasta luonnosta, mutta kulutustottumuksia ei ole kiinnostusta muuttaa. En halua sulkea silmiäni, ja en ole tyhmäkään, tiedän että ihminen elämällään kuluttaa luontoa enemmän kuin se kestää. Ja se ei ole oikein, ei voi olla. Sen asian täytyy muuttua, mutta palataan siihen toisessa jutussa. Olen miettinyt, että miten ihmeessä saatan tuoda maailmaan uuden elämän jo yhdeksännen kerran, kun luonto ei kestä. Mutta olen myös miettinyt, että elintavat voisivat olla sellaiset että ruokaa ja elintilaa riittäisi kaikille, jos haluaisimme. Haluan tehdä enemmän sen eteen töitä.

Ennen kaikkea olen kuitenkin halunnut luottaa Jumalaan. Jumalaan, joka on kaikkivaltias. Ei osavaltias. Miten hän voisi tietää jokaisen hiuskarvani, niin kuin Raamatussa luvataan, jos hän epähuomiossa tai vahingossa antaisi uuden ihmiselämän alkaa? Tämä kaikki perustuu siihen, että haluan elää turvassa, ja minun turvani on Raamatun sana. Se tuntuu tänä päivänä naivilta, lapselliselta ja jopa absurdilta, tiedän sen hyvin, mutta se on silti minun perusteluni, ja se on minulle totta vielä, onneksi. Tiedän että kaikki voi tuhoutua, kaiken voin menettää, mutta haluan uskoa niin kuin Raamattu opettaa ja lupaa. Koska viime kädessä minulla ei ole mitään muuta turvaa. Se on ainoa turvani.

Haluan uskoa, että Jumala tietää luonnon tilan, hän on neuvonut viljelemään ja varjelemaan, ja hän tietää myös minun tilanteeni. Perheeni tilanteen. Hän tietää kaiken. Samalla saan kutsumuksen ja tehtävän, ja vastoin lähes kaikkia tämän päivän arvoja ja odotuksia haluan ajatella, että se on maailman arvokkain ja tärkein tehtävä. Tiedän että se on helppo sanoa, mutta todellisuus on usein toinen.

Jos olisin saanut viran tai olisin kirjoittanut kirjan joka julkaistaan, tai jos olisin taiteilija joka olisi päässyt merkittävään näyttelyyn, olisin saanut enemmän huomiota ja onnitteluja kuin nyt, lasta odottaessa, ja varmaan lapsen saatuanikin. Vaikka jokainen tietää, että lapsen syntymä ei ole itsestäänselvyys, niin sitä vain kuitenkin pidetään sellaisena. Että tähän perheeseen tulee lapsia, tottakai, kun emme sitä estä. Kun on tullut ennenkin. Onnittelun sävy on vaimentunut lapsiluvun kasvaessa, on joiltain lakannut kokonaan, muuttunut jopa osaaottavaksi ”voimia ja tsemppiä”, sääliviltä katseiltakaan en ole säästynyt. Ilo ja onni uudesta elämästä ei ole aina päällimmäisenä ihmisten katseissa.

Nyt itken. Se paljastaa, että nyt kirjoitan asioista, jotka ovat raskaimpia. Siksi tämä on raskaampaa kuin silloin seitsemäntoista vuotta sitten. Vertaistukeakin on paljon vähemmän, läheisistä ikätovereista monella ei ole enää sama tilanne. En ole enää nuori äiti ja raskaaksi tuleminen tässä iässä on hitaampaa, vaikka toki hyvin mahdollista. Suviseuroissa kuitenkin huomasin, etten ole suinkaan ainoa ison perheen keski-ikäinen äiti, joka odottaa lasta. En ole yksin! Siellä ymmärsin, miten tärkeä tuki vertaistuki on. Onneksi minulla on lisäksi sentään lähelläkin ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Se antaa voimaa jaksaa. Että on heitä, jotka tietävät, miltä tämä tuntuu. Tietävät sen raskauden, mutta myös kaikkea sen kaiken ilon ja ihanan, jota muut eivät välttämättä osaa nähdä.

Isossa perheessä kun on myös paljon iloa. Lapset ovat oikeita ilon lähteitä, ehtymättömiä. Se ilo ja sulo, jota he tuovat elämääni, on kuitenkin usein ulkopuolisten ulottumattomissa. Helpompi on nähdä kaikki haasteet ja vaivat. Niitäkin kun on, paljonkin. Mutta usein silloinkin tuntuu, että kaikessa on mieltä ja tarkoitusta. Ei aina, mutta usein. Tämä on vaativaa työtä, ei helppoa ollenkaan. Nykyisin perhe-elämältä toivotaan helppoutta, se mielletään vapaa-ajan elämäksi, kotityöt ja lastenhoitohan vievät vapaa-ajan kokonaan. Olen miettinyt, että kun ihminen eli luonnon ehdoilla ennen enemmän, hänellä ei ollut juuri vapaa-aikaa. Lepoa kylläkin, mutta ei vapaa-aikaa. Tarvitseeko ihminen edes niin paljoa vapaa-aikaa voidakseen hyvin? En tiedä, mutta epäillyt olen. Meillä oli eilen ihanat rippijuhlat. Niiden valmistelu, leirille lähtö ja kaikki tiesivät paljon työtä ja vaivaa. Mutta se oli suurimmaksi osaksi positiivista tekemistä, touhuamista mukavan asian eteen. Eilen illalla juhlien jälkeen jalat olivat turvonneet ja väsyneet, mutta mieli kiitollinen ja tosi hyvä. Ajattelin että tämän tunteen haluaisin varmuuskopioida kovalevylleni.

Ihminen on sosiaalinen olento, ja toisten ihmisten suhtautuminen vaikuttaa paljon siihen, miltä minusta tuntuu. Siksi haluan sanoa sinulle, että sillä on merkitystä, miten kohtaat minunlaiseni. Säälitkö, ohitatko, vieroksutko, rohkaisetko, iloitsetko, onnitteletko. No nämähän on itsestäänselvyyksiä kaikessa kohtaamisessa, tärkeitä muistutuksia juuri minullekin. Miten kohtaan toisen ihmisen, yksinäisen, lapsettoman, surullisen, onnellisen, aikuisen tai lapsen, jopa sen vielä mahassa olevan. Elämän perusasioita.

Tämä on oma henkilökohtainen elämänvalintani, ja onneksi mieheni on ollut tukena vierellä. Neuvolassa autetaan ja suhtaudutaan myönteisesti, ja saan synnyttää turvallisessa ympäristössä, joka on täynnä ammattitaitoa ja asiantuntemusta. Äitiysloma on pitkä ja saan yhteiskunnalta palkkaa sen ajalta. Moni asia on paremmin kuin koskaan, ja se on ihmeen hyvä asia, olen etuoikeutettu.

Mieleni on juuri nyt hyvä ja valoisa, makaan taas tässä sohvalla ja näpyttelen kännykkääni, ulkona kaunis kesäaamu ja muut vielä nukkuvat. Paitsi kärpänen joka pörrää ikkunassa, haluaisi kai tuonne aurinkoiseen ulkoilmaan. Kohta nousen ja syön aamukahvin kanssa palan kakkua, juhlista jäänyttä. Ja mietin että pitikö tätä juttua ollenkaan julkaista.

No tehty mikä tehty, yritin vain rehellisesti kertoa  miltä minusta tuntuu, ei kai se voi kovin pieleen mennä?

 

 

 

 

Uusi artikkeli

Anteeksi. En ole kirjoittanut tänne aikoihin! Kummastuttaa.

Nytkään en ole oikein ”juttukunnossa”. Heräsin liian aikaisin niin kuin melkein aina, jos lapset eivät herätä liian aikaisin. Heräsin siis kello seitsemän, ja se on liian aikaisin jos on nukahtanut vasta saman vuorokauden puolella. Kävin suihkussa, makaan nyt hiljaisessa talossa tuvan sohvalla. Koira makaa jalkopäässä. Sen on saatava levätä ja olla samassa huoneessa kuin minä, muuten se herättää isännän makuuhuoneessa vinkumisellaan.

Söin äsken viilin, katselin pihalle. Se on viihtyisä. Harakat, räkättirastaat ja yksi nuori jänis olivat vallanneet sen. Muistin että illalla jäi paistettuja maissintähkiä muurikalle. Siksi ne harakat siellä kokoustavat. Kauniita mustavalkoisia lintuja, mutta jotenkin rosvomaisia. En osannut iloita niistä. Enkä rastaistakaan. Päästin koiran pihalle aamuasialleen, eläimet ja linnut katosivat, imeytyivät taustaan. Ajattelevat varmaan että tuo talossa asuva meluisa joukko valtaa taas pihan vähäksi aikaa.

Laitoin viilikupin pöydälle, sillä on aika jolloin ei laiteta tiskejä koneeseen eikä roskia roskiin, vaan mietitään että mitä haluaisin tämän oman vapaa-aikani nyt tehdä. Mikä tuli mieleeni ensimmäiseksi? Väsyttää edelleen, jos jatkaisin  unia sohvalla, niin kuin usein. Tai jos maalaisin pioninnuppuja vesivärillä, harjoitusmielessä? Pitäisi pari muotokuvaakin tehdä, mutta nyt ei vireystaso riitä niin rankkaan työhön. Tai jos vihdoin kirjoittaisin sivuseikkaan?

Mitä kirjoittaisin? Selittelisinkö, miksi en ole kirjoittanut? Tiedänkö sitä itsekään? Olen ollut jotenkin tukossa pitkään. Kuoroasiat ja muut valtasivat pääni keväällä. Kesällä ei ole ollut omaa aikaa. Kirjoittaminen vaatii yksinäisyyden. Sellaisen ettei kukaan puhu minulle, ei kurki olan takaa eikä nipistele. Voin kirjoittaa kahvilassa, koska siellä saa yleensä olla rauhassa. Kotona vain jos olen yksin. Yksin kotona tai yksin hereillä. Vai myöntäisinkö suoraan että olen ollut liian laiska, insta ja fb ovat syöneet mahdollisen kirjoittamisajan. En taida täysin silläkään selittää, vaikka osasyy sekin on. Ehkä syyt ovat pieniä ja niitä on monta?

Ehkä syillä ei ole merkitystä, vain sillä että haluan edelleen kirjoittaa enemmän.

Mitä sitten kirjoittaisin? Kuulumisia kesästämme? Perheemme ja minun kesästä, joka on täynnä ristiriitoja? Kamalia hetkiä ihan mukavien ja välillä jopa tosi kivojen hetkien seassa. Värikästä, meluisaa. Jos olen joskus elämässäni sortunut suunnittelemaan pakoa ”mää lähen lätkiin tästä perheestä!” niin se on ollut kesällä. Unta on liian vähän, odotuksia itsellä ja ympärillä liikaa (nytkin esimerkiksi perunantaimet huutavat: ottakaa nuo inhottavat oleskeluluvattomat rikkaruohot pois meidän mailtamme!) ja joka päivä suurin osa ajasta menee arkihääräämiseen.

Kirjoitan kännykällä, koska en viitsi herättää miestä kolistelemalla läppäriä makuuhuoneen hyllyltä. Huomaan että kirjoitustyyli on eri.

Kesäni on täynnä kaipuuta kauniiden asioiden lähelle, halua maalata ja kirjoittaa. Lapset ovat kauneinta maailmassa, ja siinä mielessä olenkin onnekas. Pihamme on myös kaunis, mieheni tykkää möyriä siellä, perata ja istuttaa, raivata uutta tilaa, leikata ja korjata. Ruusut kukkivat juuri nyt. Kesä on ollut aurinkoinen ja kaunis. Mutta olen nyt raaka ja rehellinen: ristiriita on olemassa. Arkihäärääminen tukahduttaa luovan ajan. Mutta miksi olen sitten ruvennut perheenäidiksi! Haluaisin reissuun, pois arkihääräämisen keskiöstä. Mies ei halua samalla tavalla reissuun. Hän ei pidä pitkistä matkoista eikä oleskelusta. Hän on tekevä ja ripeä, ja jos lähdemmekin, hän jo miettii että mitä suorittaisi seuraavaksi. Hän haluaa taittaa matkan nopeasti ja tehokkaasti, ja mieluiten kotiin päin kaartaen. Ei ole aikaa pysähtyä intuition mukaan sinne ja tänne. Pitää olla selkeä suunnitelma, mieluimmin kirjattuna ylös,  se täytyy tietysti toteuttaa ilman mitään harha-askelmia.

Myönnän että olen tyhmä ja oppimaton. Viisaat puolisot olisivat oppineet reissaamaan yksin tai osan porukan kanssa. Minäkin voisin ihan hyvin vuokrata jonkin vetokoukullisen henkilöauton, pakata välttämättömät lapset ja yhden isomman kyytiin, nykäistä asuntovaunun tien päälle. Olla selviytyjä ja ratkoa ristiriidat ja voittaa ongelmat. Mutta kun. Olen vähän epävarma autonvuokraaja ensinnäkin, en ole koskaan vuokrannut. Toisekseen en ole sen varmempi asuntovaunun kanssa, en ole koskaan vetänyt, enkä täyttänyt vesisäiliöitä, en ruuvannut niitä nurkkajalaksia vai mitä ne nyt on. Mies on puuhannut aina kaikki ne, hyväntuulisesti tai pahantuulisesti. Sitten, en uskalla lähteä yksin. Kaksi kolme päivää ja minulla on ikävä nuorimmaisia. Miten ne pärjäävät siellä kotona. Mies uupuu ja miten ikinä korvaan tämän. Kun palaan kotiin, olen väsynyt suuren mahani kanssa, mies on väsynyt myös. Olemattomat rahat ovat lopussa. Ehkä olen nukkunut ekstrahuonosti peloissani yksin asuntovaunussa. Jne jne.

(Onko sinulla, rakas lukijani, ristiriitoja elämässäsi?)

Täytyi laittaa tuo edellinen sulkeisiin koska se tuli ikään kuin ulkopuolelta tuohon,  jostain toisesta kirjoituksesta tai puheesta jonka olen lukenut tai kuullut useasti. Tarkoitan ehkä että ei liene normien mukaista ja hyväksyttävää valittaa perheensisäisiä ja ihmisensisäisiä ristiriitoja julkisesti koko maailmalle. Mutta kun se on totta, niin se voi olla totta myös jossain muuallakin.

Onneksi ristiriita ei ole samanmuotoinen joka perheessä. Ehkäpä muissa perheissä on ristiriitoja, jotka eivät meidän perheessä ole tulleet mieleenkään?

Ensi viikolla on toisen tyttäreni rippileiri, loppuviikko menee arki- ja juhlahääräämisessä. On myös luvattu lämmintä ja aurinkoista näille seuduille. Suunnittelen pientä reissua lasten kanssa asuntovaunun kanssa johonkin lähelle ennen juhlavalmisteluja, siihen voisi isäntäkin taipua. Hailuoto sisältyy melkein arkihääräämisen puitteisiin, se on jokakesäinen perinne lämpimään aikaan. Jos ottaisi salaa vesiväritarvikkeet mukaan. Niin että ei kertoisi ollenkaan asiasta, ei edes jälkikäteen.

Vai uskaltaisikohan ehdottaa jopa Kälviällä käyntiä? Aamukahvin lomassa, sillä tavalla huomaamattomasti puoliksi suupielestä mumisten?

Onnellinen

Olenko onnellinen? Tätä olen tainnut joskus pohtia, ehkä. Tai ainakin silloin, kun olen tuntenut oloni erityisen onnettomaksi, mielessä on ollut onnen puute. Kun minulle aina käy näin eikä koskaan noin. Ja kun minulla on näin vaikeaa, eikä mikään suju. Ne on muut joita onni suosii ja potkii, lähes jatkuvasti! Mutta on se joskus ollut toisinkin: oikein ihanana hetkenä olen ajatellut että nyt olen maailman onnellisin ihminen, jospa tämä hetki kestäisi loputtomiin! Ei ole yleensä kestänyt.

Tuli tämä asia nyt mieleen kun mediassa joku esitti että Suomi on maailman onnellisin maa. Tai kansa, en muista tarkalleen. Ensimmäinen ajatukseni oli siinä kohdassa, että onpa tämä maailma sitten onneton paikka. Mieleeni tuli vain masennustilastot ja yksinäisyys ja sen semmoiset ongelmat, mitä nyt Suomessakin sanotaan olevan. Ulkomailla kun olen käynyt, niin siellä kyllä on tuntunut olevan kivaa ja lämmintä ja hauskaa, kohteliaat ja huomaavaiset ihmiset.

Sitten luin jostain yhtenä päivänä että nyt vietetään onnellisuuspäivää. Silloin ajattelin että onnellisuudesta voisi kirjoittaa, koska minusta tuntuu nyt että olen onnellisempi kuin koskaan. En siksi pelkästään että ulkona paistaa tänään aurinko, enkä siksi, että onni olisi suosinut, potkinut tai olisin rikas tai suosittu tai mitään sellaista. Ei mitään sellaista, kun ei sellaista kerran ole. Tai onhan niitä, minulla on ihana mies ja lapset, hyvä koti ja koira. Antoisa kuorotyö ja -harrastus, tekemistä ja ajattelemista kylliksi kotitöiden lisäksi. Muutama ystävä, joita en usein tapaa mutta tiedän heidän olevan ja pysyvän, ymmärtävän.

Onnellisuus on silti jotain muuta. Se on asenne. Se on tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Kun viime elokuussa jotenkin hoksasin yhtäkkiä että kaikki, mitä minulla on, tämä elämä, ympäristö, ihmiset ja ihan kaikki on lahjaa. Olen saanut tämän kaiken ihan ilmaiseksi. Tämän olemassaoloni. Jokainen aamu, päivä, ilta. Auringonpaiste, hiljaisuus tai kuivausrummun hurina, se, että se toimii.

En ole elokuusta asti ollut koko ajan onnellinen. On tässä ollut vaikea aikakin, olen itkenyt ja nukkunut ja maannut pimeässä huoneessa. Mutta se ei ole ollut ihan niin vaikeaa, kun olen muistanut että tässä ei ole mitään hätää, minä olen koko ajan elämässä saajana, eikä minun tarvitse olla yhtään enempää eikä vähempää, ei muualla, ei muulloin. Olen vain tässä missä olen, teen mitä teen, katson mihin katson ja kaikki on ihan hyvin. Ihme että kaikki onkin niin hyvin.

Pelko on se, joka on saanut minussa aikaan tämän. Olen pelännyt tulevaisuutta, sitä, mitä minun lapseni joutuvat vielä näkemään. Maailma muuttuu, luonto saastuu ja kuihtuu, ihmisten hätä lisääntyy. Sodan pelko. Kärsimyksen pelko. Yhä lisääntyvän yleismaailmallisen yksinäisyyden pelko, rakkaudettomuuden, itsekkyyden. Pelko uskon puutteesta. Olen ollut kauhun partaalla. Voin menettää tämän kaiken. Lapseni voivat menettää kaiken, ihan kaiken.

Se avasi silmäni. Vielä en ole menettänyt paljon mitään! Lapseni on tässä, terveinä ja elävinä, mieheni myös, joka vieläpä rakastaa minua. Aurinko paistaa yhä. Linnut laulavat! Voin syödä hyvää ruokaa, suunnitella pääsiäiseksi kakkua. Voin laulaa. Saan pitää sylissä, silittää pikkuisen pehmeää poskea. Katsella ja kuunnella iloisten lasten touhuja. Elämä on täynnä ihmettä, ja en halua että se ihme jää paksun pölykerroksen alle vain siksi että tuijotan aina sinne mihin en pääse tai siihen mitä minulla ei ole.

Ei ehkä tarvitse elää kuin viimeistä päivää, eikä sovi olla välinpitämätön luonnon tilasta. Haluan elää mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Osana sitä, en vain kuluttaen ja kuormittaen. Mutta silti voin olla iloinen kaikesta. Tai kiitollinen. Onko ilo kiitollisuutta? En ole varma. Mutta melko lähellä se on, vai mitä?

Elämä on kuin kukkapenkki. Aina siinä on rikkaruohoja. Voihan niitä kitkeä. Mitä sinä katsot ensimmäiseksi kun näet oman kukkapenkkisi? Että onpa taas tuo vesiheinä päässyt rehottamaan. Vai katsotko miten upea ruusu siinä kasvaa, ja nuppujakin lisäksi!

En ehkä julkaise tätä juttua, tämä tuntuu aivan liiaksi semmoiselta hyvinvointikirjoitukselta. Omahyväiseltä vieläpä. Mutta onpahan kirjoitettu!

Tämä vaihe

Elämä on täynnä erilaisia vaiheita. Lapsen elämä kuten aikuisenkin. Kaavailin otsikoksi ”Onni täällä vaihtelee”, mutta se olisi johtanut lukijan sillain lievästi harhaan. Tokihan se vaihtelee, mutta ei tässä nyt niinkään onnesta ole kyse tänään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mitä on onni? Kun olin aika pieni, sellainen muistini alkupolulla kulkeva, jolloin kaikki oli kummallista, suurta ja selitystä vailla, lauloimme päiväkerhossa ja pyhäkoulussa laulua jossa ”onni vaihteli”. Naapurissamme asui tuolloin kiltin oloinen Onni-poika, hän oli minua isompi ja taisipa olla pyöreäposkinenkin, jos oikein muistan. Ja ihmettelin että mitäs se tuo Onni nyt on niin vaihdellut, kun siitä oikein lauletaankin. Ja aina kun muistan tämän Onnin laulaessani tuota laulua, tulee mieleeni myös toinen laulu, jossa joku peittyy harmaan vaipan alle. Ja muistan kuinka mietin suurta harmaata vaippaa, semmoista suorakaiteen muotoista joka laitettiin muovisuojuksiin jotka taitettiin päistä sen vaipan ympärille, oliko niitä harmaitakin ja miltä sellainen suuri harmaa vaippa kaiken yllä oikein näyttäisi jos näkisi.

Ei ollut silloin hajuakaan suuresta harmaasta vaipasta, eikä siitä että joskus tulen näkemään vielä suuremman mustan vaipan, ja myöskin sen miten koko vaippa pestään pois ja aurinko taas paistaa. Nyt on hajua. Nyt en ole enää pieni palleroinen valkoinen karvalakki ja vaaleansininen äidin ompelema (vai oliko jonkun sukulaisen?) toppahaalari päällä, vaan olen iso perheenäiti joka ei hoksaa solmia kengännauhoja kun käy viemässä sellon kouluun unohtuneelle yläkoululaiselle juhlaharjoituksiin.

Mutta siis palatkaamme aiheeseen: vaihetta on tässä monenlaista, ja voitte kuvitella suuressa perheessä jossa kasvaa kymmenen alkuperäistä palleroista aina vaan isommaksi ja aina johonkin suuntaan. Meillä on tällä hetkellä semmoinen vaihe, että yksi soittaa suuriäänistä selloa olohuoneessa usein ja paljon. Kaksi vuotta sitten oli sellainen vaihe että äiti soitti suuriäänistä suutaan tytölle joka ei harjoitellut juuri ollenkaan selloläksyjään. Enpä osannut arvata silloin että puren iltapuuroa keittäessäni hammasta etten sanoisi tytölle: nyt riittää, pitää sitä joskus olla hiljaistakin! Silti lopulta sanon, kun ei soitto lopu. Ja tyttö, se se vasta sanookin. Että eikö täällä saa soittaa, mitä mulla on niin pieni huone, mää laitan mun opelle viestin etten saa harjoitella, te ette välitä yhtään, ja niin pois päin. Saa täällä toki soittaa, mutta…

Yhdellä toisella tytöllä, nelivuotiaalla, on askarteluvaihe. Tyhjät vessapaperihylsyt ovat hänen suosikkitarvikkeitaan sillä saralla. Hylsyjä ei vain tule vessasta hänen toivomallaan vauhdilla joka on melkomoinen, ja niinpä löydämme tämän tästä suuren kasan wc-paperia jostakin aina vain kekseliäämmästä piilosta. Tyttö tekee kiikareita, puhelimia, kettuja, torvia, kaukoputkia. Hän katkoo kengistä nauhoja kaulanauhoiksi ennen kuin kukaan on ehtinyt kissaa sanoa. Hän keksii että pahvia kun nuolee niin siihen saa saksenpäällä helpommin reiän. Hän opettelee myös lumihiutaleiden tekoa paperista. Sen johdosta joka paikka on täynnä pieniä valkoisia lumihiutaleita, joita voi myös paperisilpuksi kutsua hiljaa ja salaa. Yhtenä iltana kun kuu taivaalta ei enää riittänyt palkinnoksi kiltistä nukkumaanmenosta, isä lupasi tuoda koulusta suuren pahvilaatikon, seuraavana päivänä. Olisitte nähneet isän hädän ja ahdingon seuraavana iltapäivänä kun hän muisti unohtaneensa pahvilaatikon! Hän kolusi joka paikan kynsiään pureskellen ja pupu pöksyssä ja sai kuin saikin jonkinlaisen laatikon käsiinsä juuri ennen kuin tyttö astui ovesta sisään. (Tämä kertoo vain siitä että isä ei halunnut juoda iltapäiväkahvejaan raivokohtauksen silmässä, ei siitä että isä olisi tyttärensä tossun alla.)

Yhdellä on eikä -vaihe. Enkä, eikä, en tee, en tule, en lähe! Vaikka uimaan oltaisi menossa tai ihan mihin vaan, niin poika menee sängyn tai verhon tai pöydän taakse tai sohvannurkkaan ja huutaa, että ”minä en lähe”! Onneksi äiti ja isä ovat aika teräviä kun ovat keksineet kysyä tuossa vaiheessa: ”Oliko tuo viimeinen sana?”, mihin poika vastaa vähän hiljempaa, että ”eikä ollu”. Ja sitten lähdetään, hitaasti ja hankalasti toki mutta kuitenkin. Tämä saatta jollekin olla tutunkuuloista, mutta meillä tämä vaihe on sen verran kinkkinen tapaus kun se on kestänyt niin pitkään. Ainakin kaksi vuotta, jos ei pidempään. Ne on mukavia nämä lähtemiset meillä, saa tulla kokeilemaan!

Pienimmällä on puhumaanopettelemisvaihe. Se on ihana! Kaikki matkitaan ja opitaan joka päivä uutta runsain määrin. Mutta on myös se vaihe, että oma tahto on tullut tyttöön ja se on tällä kertaa voimakas, hyvämuistinen ja periksiantamaton. Tilasin kyllä vähän joustavampaa mallia mutta vissiin näillä geeneillä ei ollut enää valikoimissa muuta kuin tätä jäärää jytymallia. Tytöllä on myös semmoinen vaihe että molemmissa käsissä pitää olla jokin tavara. Kun vaihdetaan vaippaa niin tyttö valitsee hammastahnatuubit tai vastaavat molempiin käsiinsä. Ei siinä mitään niin kauan kuin kukaan ei tarvitse tahnaansa tai pitäisi laittaa hanskat käteen. Näitä tavaroita tyttö sijoittelee sitten eri paikkoihin sen mukaan, mistä löytyy milloinkin pidettäväksi jotain arvokkaampaa tai muuten vain kiintoisampaa materiaalia. Wc-pönttö, roskis ja saappaat ovat top kymppi -listan kärjessä. Sohvan taus tai sohvatyynyjen taus tulee heti seuraavana. Ja tuhkaluukku. Sitten meillä on niin hajamielisiä yksilöitä että eivät aina hoksaa tarkastaa pönttöä ennen istuutumistaan ja siinä sitä on soppa sitten sille päivälle valmiina.

Yhdellä on jäänyt päälle kärrynpyörävaihe. Se vaihe tuli juuri niillä main kun hän unohti äitiä erittäin paljon kiusanneen röhkimisvaiheen. Vai mitä se on kun jatkuvasti pitää nenänperällä olevaa räkää tai muuta sellaista snorklata sisäänpäin, nuhan jälkivaihetta se kai on, ja siitä kuuluu röhkimistä muistuttava ääni. No, siitä on päästy eroon mutta nyt tyttö tekee kärrynpyöriä niin tiuhaan, ettei enää edes ehdi pyörähtää loppuun asti vaan käy vain seisomassa käsillään, tulee takaisin jaloilleen, sitten käsilleen, sitten jaloilleen ja niin edespäin kertaa tuhat. Hän osaa toki tehdä koko kärrynpyöränkin, hienosti ja tyylipuhtaasti, ja olen siitä vilpittömän iloinen. Polvi ylös, kädet ojentuvat, sitten heilautus ja kärrynpyörä! Mutta siinä vaiheessa kun tyttö tulee koulusta, riisuu vaatteensa ja tuskin on tupaan astunut kun  jo polvi nousee ja kädet ojentuvat, niin, siinä vaiheessa äidin hermot kirskuvat. Pitäisi tehdä sovitusta tai ohjelmaa tai kirjoitustehtävää tässä ja yksi aloittaa kärrynpyörät ennen kuin on taloksi käynyt. No, tämähän on vain tämä vaihe! Kyllä se ohi menee. Joten rauha vaan, äidin tehtävä on jaksaa ja sietää. Ja eihän hän enää edes röhki, ajattelen kiitollisena.

Tässä siis vain näytteeksi näitä meidän vaiheita. On meillä muitakin, kuten kymmenvuotiaalla pitkän etutukan kasvatusvaihe. Se on tuttu ja kiva vaihe, mutta se ei ole kivaa että tämä tyttö on niin taiteellinen luonne että hukkaa pinninsä ja niin luonnonlapsi ettei edes osaa käyttää kymmentä minuuttia kauempaa mitään pinniä saati pantaa. Letin tein kerran suurella vaivalla niihin lyhyisiin hiuksiin ja se pysyi päässä menomatkan tuohon naapuriin, sitten se alkoi ahdistamaan kuulemma liikaa ja piti repiä pois. Tällä tytsyllä on myös ”Eli?” -vaihe. Hän on kestokyselijä, se ei ole mikään vaihe mutta nyt toivon todella että tuo ”eli” -kysymys olisi hyvin vauhdikkaasti ohimenevä vaihe. ”Eli?” joka ikiseen kysymykseen, kehotukseen ja pyyntöön ja mihin vain. Nousevalla nuotilla, hieman nenäkkääseen sävyyn, pää vinossa että hän näkee pitkien etuhiustensa alta. Eli?

Vaiheet ovat hyvä merkki. Sitten kun ne ovat ohi, on elämäkin ohi. Se on hyvä muistaa tässä metelin, sellon ja röhkimisen ja eli -kysymysten sekamelskassa. Niin kauan kuin on vaiheita, on elämää. Onhan meillä itsellämmekin vaiheita. Minulla on semmoinen vaihe nyt, että aika hyvä. Semmoinen hytinä että kyllä tämä tästä vielä alkaa tämä elämä sujumaan! Ihan tässä juuri näillä näppäimillä.

Arkiaamu

Hirveä tohina aamulla. Laitettiin tytteliä neuvolaan, poikaa kuulokontrolliin, pienintä päiväkotiin. Kiire, hästäys ja hoppu. Lopulta neuvolan odotushuoneessa. Kukaan ei kutsu sisään, odotellaan. Pieni epäilys ajankohdasta hiipii mieleeni. Tarkistan kalenterin, kyllä se ihan oikein näyttää, 22.11 klo 8:30. Miten minulla on mielessä 23. päivä? Miten tässä on nyt käynyt? Yksi hoitaja kävelee huoneeseen, jättää oven auki. Menen kysymään että voisiko millään tarkastaa meidän ajan. Hän katsoo koneelta ja kas, se onkin vasta huomenna! Voi itku. Hoitaja ei näytä kiireiseltä ja minä yllättäen uskaltaudun kysymään että ehtisikö hän tarkastaa pojan kuulon ihan nopeasti, kun on käyty putsauttamassa korvat. Hän lupaa ystävällisesti. Odottelemme tytön kanssa käytävässä, lohduttelen kun ei olekaan tarkastusta, luen kirjaa jossa poika pelkää kaikkea. Tarkastus kestää ja kestää. Lopulta täti avaa oven ja pyytää huoneeseen ja kyselee putsauksesta. Kuulemma vieläkin kuuli huonosti. Täytyy kysyä lääkäriltä asiasta vielä.

Ajelemme kaupan kautta kotiin, pettymyksen kokeneelle tytölle  ja reippaalle pojalle pitää ostaa patukat. Huh heijaa.

Pääsen kotiin ja keittiö on riisimurojen peitossa. Jalkojen alla ratisee ja muropaketti möllöttää pöydällä syyllisen näköisenä. Olin palkannut aamulla kymmeneenmenevän tokaluokkalaisen tekemään tiskit kahdella eurolla (olin tyytyväinen omaan nerokkuuteeni), mutta hän vain tekee tyynen näköisenä  kärrynpyöriä, ei ollut kuulemma jaksanut. Marssin pois keittiöstä eteiseen mutta en keksi mihin pakenisin! En ala, miks mun aina täytyy!, huudan itselleni mielessä ja katsoin peilistä epätoivoista naista, joka näyttää väärään paikkaan joutuneelta. En saa mitään olennaista* tehtyä kun aika menee kaikenmaailman valeneuvolakäynteihin ja korvanputsauksiin ja turhiin labrakokeisiin ja lasten sotkujen siivoamisiin! En ala!

Mutta alan silti, kun ei ole vaihtoehtoja, siis oikeita. Siivoan murot ja sullon voit ja juustot jääkaappiin. Kaivan puhelimen laukusta ja rupean kuvaamaan auton taustapeiliä minkä tyttö repi irti autossa sillä aikaa kun minä kävin niitä patukoita hakemassa. Arvaa saiko tyttö patukkaansa?

No sai.

Lähetin kuvan taustapeilistä isännälle saatesanojen kera.

”Tämmöistä tällä kertaa. Huomenna uus reissu takaisin, käytiin päivää liian aikaisin. Pojan kuulo reistaa vieläkin. Se on moro.”

 

 

*olennainen on hyvin suhteellinen ja muuttuva määre tämän perheenäidin elämässä.

Marraskuun puolivälistä ihan intuitiolla

Kirjoitin lokakuussakin, sentään, hiphei ja hurraa! Mutta jostain syystä kirjoitus tuntui liian henkilökohtaiselta silloin etten voinut sitä julkaista. Nyt tuntuu että olen jo kaukana tuosta ihanan värikkäästä syksystä, onhan ulkona nyt valkeaa kuin postikortissa ja pakkastakin! Joten julkaisin sen näin myöhässä, se ei ole tämä juttu vaan tuo alla näkyvä. Älkää lukeko.

Marraskuun puolivälin puoltapäivää elellään nyt. Lokakuussa olin vielä kanttorinsijainen eräässä seurakunnassa, touhusin ja lauloin ja soitin ja söin lohikeittoa, joskus kaksi kertaa päivässä. Nyt olen taas kotona, työtön ja sivutoiminen yrittäjä ja kuoronjohtaja, perheenäiti ja osa-aikainen kotiäitikin. Ylityöllistetty, toisin sanoen, mutta palkkaahan tämmöisestä huuhailusta ei tokikaan paljoa saa. Oloni on vähän pöllämystynyt, vaikka ei tuo ole minun sanani, ”pöllämystynyt”, mutta laitanpahan piloillanikin tuohon. Kaksi kuukautta totuttelin töissä oloon, lisäksi kirjoittelin tiernapoikasovitusta kuorolleni sopivaksi kaikki vapaahetket. Oli kiire ja tekeminen. Piti saada valmiiksi. Kun on vauhtia ja kun se taas hiljenee niin pää ei meinaa pysyä hidastuksessa mukana. Hätäinen kiiruhtava olo on edelleen, ja ainahan sitä tekemistä löytyy kun on tällainen elämä. Vaikka tekisi koko ajan ja nopeasti niin ei valmista tule, se on vissi!

Ja joulunalus – se on oma lukunsa. Joulumarkkinat ja -konsertit, myyjäiset, tiernapojat, juhlat, lahjat, pikkujoulut, yhteisiä ja jokaisella omia. Otan rauhallisesti. Ehdin kyllä, enhän ole töissä! Paitsi toki pari sijaisuutta jouluna, mutta muuten. Mikäs tässä on ollessa? Mutta kun on saanut jo tartunnan kanttorin tai muusikon tai minkä lien joulutaudista: ei osaa ottaa rennosti vasta kuin välipäivinä. Niin se on. Mutta aina voi yrittää opetella!

Mieli on siis sen verran stressaantunut että en oikein saa kirjoitetuksi. Paitsi ainoastaan yöllä, jolloin turhan usein valvon. Silloin ajatukset ovat kirkkaat ja paketoitu kauniisti valmiiksi lauseiksi, kun olisi kynä niin tulisi jälkeä, ja se olisi puhdasta! Tunteikasta ja kaunista. Ehkä liiankin tunteikasta? Mutta kun toisella puolella makaa ja tuhisee pikkuinen, siinä yöpöydän ja minun välissäni, ja toisella puolella työssäkäyvä ylikuormitettu mieshenkilö, en voi ottaa läppäriä tai valoa ja paperia ja kynää, he heräisivät. Nuorin siirtyy joka yö viereemme jossain vaiheessa. Ja siinä vaiheessa minä herään, ja sitten alankin suoltaa sitä edellä mainittua vuosisadan tekstiä, siis mielessäni. Pitäisi osata hipsiä hiljaa pois sängystä, niin ettei pieni herää, vetää jokin välly päälle ja tulla olohuoneeseen kirjoittamaan se paperillekin. Voisin juoda teetä ja olla huolehtimatta huomisesta ja siitä että missä välissä oikein nukun. En osaa, vielä ainakaan. Valvon silti. Aamulla päänsisus on tahmea ja arki vyöryy kuin hyökyaalto päälle, siinä ei ole ajatustakaan enää yöllisistä upeista oivalluksista.

Mutta olen toiveikas: olen oppinut jotakin, ja uskallan toivoa että jatkuvasti opin lisää. Se on hyvä asia. Tänä syksynä olen osannut olla kiitollinen. Kaikesta mitä on, ja se on antanut voimaa ja iloa. Kiitollisuus on onnea. Ja viisautta. Tietenkään en ole kaikkea oppinut. Olen myös pelännyt, yhtenä yönä melkein kutistuin pelosta kokoon. Onneksi osasin katsoa aamuun ja siihen, että se menee ohi. Pelostakin voi ottaa opiksi. Ja sitten taas voi olla kiitollinen. Kun ei ole sietämätöntä, niin tämä onnistuu helpommin. Kun taas on sietämätöntä, niin kiitollisuus murenee maahan pöydän alle ja sen kokoaminen kasaan on yhtä helppoa kuin koota leipä leivänmuruista.

Siitäkin voi olla kiitollinen, että tuntee rakkautta. Että osaa rakastaa. Sen voimalla ihminen on elossa.  Rakkaus karkottaa pelon. Tutkijat ovat muka tutkineet rakkautta ja rakastumista: että se on jotain riippuvuuteen liittyvää, kuin huume tai vastaavaa. Olkoon heidän mielestään. On silti ihana rakastua! Kirjoitin päiväkirjaani viime perjantaina kun pitkästä aikaa ehdin istua vähän aikaa kahvilassa:

Olen 37-vuotias nainen, perheenäiti
istun kahvilassa
katselen katua
ja liekkiä ikkunan kynttilässä
ja
olen rakastunut.

Tuon lauseen kirjoittamista edelsi Katherine Mansfieldin yksi novelli, ei ole merkitystä mikä: olin joka tapauksessa hurmaantuneessa tilassa. Mitäköhän kaksikymmenvuotias minäni olisi ajatellut 37-vuotiaasta minästä, joka vain yhä rakastuu? Samoihin ihmisiin lähellään aina uudestaan, musiikkiin, kirjaan, kieleen, elämään? Ei varmaan olisi tullut mieleenkään. Nuori rouvaksi aikova morsian taisi nähdä vain punaisen tuvan ja perunamaan, arjen ja perheen, pyykit ja jauhelihakeiton, kesäisen asuntovaunureissun ja sen työlään pakkaamisen ja kaikki kauppakuitit jotka luulin arkistoivani ja kirjaavani exel-taulukkoon. Kuinka vähän ja laidasta osasinkaan arvata! (Itkunauruhymiö.)

No tulipa taas juttu mutta olkoon. Kaunista marraskuuta ja tulevaa Suomen syntymäpäiväjuhlaa kaikille. Rakastakaa!

Älkää vihatko.

Syviä syysmietteitä

Syksy on upea vuodenaika. Paras aika ulkoiluun. Luonto on täynnä ruokaa, jonka voisi kerätä talteen, säilöä talven varalle.

Kevät on tietenkin myös upea, ja kesä, talvikin, silloin kun paistaa aurinko. Mutta syksy jää vähän taustalle, muiden asioiden varjoon, häämöttämään kauniina ja vaatimattomana. Kun on niin paljon kaikkea muuta. Ihmiset touhuavat ja porisevat sisätiloissa, ryhmäytyvät, reipastuvat, suunnittelevat, innostuvat. Auton ikkunasta aamuruuhkassa näkyy vihreää, keltaista, ruskeaa ja hohtavanpunaista, pihlajanmarjat nimittäin, ja vaahterat. Pihlajanmarjasyksy. Palavanpunainen väri huikkaa tien varresta: hei, minä olen täällä, nyt on syksy, taivas on sininen ja minä punaisenoranssi, eikö passaakin hyvin yhteen? Tule sinäkin tänne, sadonkorjuujuhliin! Puolukoita poimimaan!

Mutta en ehdi, en, aika menee kaikkeen. Työhön, joka on mukavaa vaihtelua, sitten vielä toiseen työhön, joka on kutsumus, sitten vielä kotitöihin, nekin ovat kutsumus, vaikka usein ne eivät innosta. Seison ja istun kokouksessa ihmisten keskellä, joille kaikki se on arkipäiväinen pala elämää, tuttua, kotoista ja turvallista. Ihmisten keskellä ujous valtaa minut, en saa sanaa suustani, keskityn ilmeisiini: etten vain hymyile liikaa, etten ole tylsistyneen näköinen enkä väsyneen enkä tylyn, vaan ihan sopivan, huomaamattoman. Arvioin jälkeenpäin vastaustani puoli tuntia, kun joku kysyy, miten on alkanut töissä. Työyhteisö, ajattelen ja katselen ihmisiä pitkän pöydän ääressä, minä siinä reunamalla kurkkaamassa ja käymässä. Liikutun jostain syystä niin että meinaan itkeä, mutta onneksi en sentään. En ole tottunut työyhteisöihin.

Olen tottunut soittamaan hautajaisissa. Tällä viikolla on puolentusinaa hautausta. Urkupenkki ja koraalikirjat ovat tuttuja, mustat vaatteet ja kappelin kiviseinät. Pappi joka puhuu lempeästi ja ilma joka on vähän kylmä. Se on työtä, ja siihen olen tottunut. Kuoroharjoituksiin myös. En ujostele kuoron edessä, vaan olen oma itseni, vikoineni ja vahvuuksineni. On oikein hyvä käydä välillä pitämässä kirkkokuoroa. Opettavaista ja rauhoittavaa. (Kirkkokuorolaiset eivät hukkaile nuottejaan niin kuin nuorisokuorolaiset.) Eilen sain yllätysaploditkin (Kirkkomusiikki -lehdessä oli mukava arvostelu kuorojeni levystä). Ja harjoitusten lopuksi sain vielä hyvää palautetta. Se on aina ilahduttavaa ja antaa voimia jatkaa ja kehittää omaa työtä. Kuoroharjoitusten pito on ihmeellistä. Se avaa minussa voimanlähteet! Vaikka olisin kuinka nuutunut ja väsynyt kuoroharjoitusten alla niin että tuntisin melkein ryömiväni janoon kuolevana matona nuottikaapille ja viimeisillä voimillani vetäväni pianon parempaan asentoon ja asentavani nuottitelineen oikealle korkeudelle, niin aina siinä käy näin: kuoroharjoitukset loppuvat  liian aikaisin ja kotiin lähtee nuori ja iloinen ihminen, joka lauleskelee ja hymyilee itsekseen auton ratissa, mieli täynnä värikkäitä ideoita ja ajatuksia kuin kukkapenkki keskikesällä mummolan kuistin vieressä.

Kun on kalenteri, aikatauluja, kellonaikoja, suunnitelmia, palavereja, valmistautumista, harjoittelua, kilometrejä sinne ja tänne, tunnen olevani enemmän luonnonlapsi. Kun kokouksen jälkeen lähden kappelille, huomaan taas käveleväni nurmikentän yli, piharatamot ja muut ruohokasvit ovat ystäviäni, samaa maata. Käveleminen elävässä ruohikossa tuntuu hyvältä, ison auton käynnistäminen ei. Liikenne on autotiellä kaupungissa liian nopeaa, mielessä on pakokaasun katku ja taas kerran ajattelen että pitäisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, ei sitä kuluttaen ja saastuttaen. Pitäisi elää vähemmän tuhlaten, ulkoisesti vaatimattomammin, sisäisesti rikkaammin. Muutos lähtisi itsestä. Mutta nyt on mentävä hautaukseen kuitenkin, sille ei mitään voi, ihmiset ovat tottuneet että joku soittaa urkuja, arkku on edessä kukkien keskellä ja lauletaan virsiä. Vaikka vainaja olisi eläessään haukkunut kirkon ja kieltänyt Jumalan ja nauranut virsille, niin kuitenkin. Ja kyllä minä tunnen että ne virret ovat tärkeitä. Elävien vuoksi. On hyvä pysähtyä joskus, olla hiljaa ja kuunnella kun ollaan elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Ja siksi haluan soittaa ja laulaa kauniisti, niin että sitä on helppo kuulla ja helppo lähestyä.

Ja on se hyvä saada välillä palkkaakin että voi maksaa laskuja.

Ja niin minä ajella päryyttelen isolla autollani kappelille ja kokoukseen, palaveriin ja kuoroharjoitukseen ja illan hämärtyessä kotiin, ja ajattelen että kun olisi joku täydellisen viisas joka neuvoisi, kertoisi ja ohjaisi tekemään oikeita valintoja. Viisautta, sitä sitä ihminen kaipaa. Syvää kaiken ymmärtävää ja ympäröivää viisautta. Kun osaisi jättää pois kaiken turhan ja kuormittavan.

Viisaus on olemassa kyllä, kunhan sen oppisi näkemään ja siihen paremmin luottamaan. Jonkun palasen siitä sain viime viikonloppuna, kun olimme kahdenkymmenenkolmen naisen voimin leirillä rentoutumassa, tutustumassa, nauramassa, itkemässä ja laulamassa. Yhdessä on niin hyvä olla! Se ilo.

Nyt ymmärrän yhden asian: ilo on viisautta. Siinäpä meille tämän päivän läksytehtävä.

Elokuussa

Aamulla,
kun avaan oven terassille
tuoksuu muutos
joka on käynyt yöllä.
Se on tuttu tuoksu,
kuuluu tähän aikaan
kun lapset menevät kouluihinsa
ruohikko on kostea pidempään
hiljaisuus huoneissa pitkästä aikaa,
kaivattu kyläilijä

Kävelen pihan poikki lipokkailla
portista kasvimaalle lehtikaalta hakemaan
mutta huomaankin marjat vadelmapenkissä:
poimin suuhuni, kerään kourani täyteen punaista.
Kaksi keltaista kurpitsankukkaa!
ne on paistettava pannulla voissa,
vesi herahtaa kielelleni kun asettelen kukat vadelmakourallisen päälle.
Parhaat jutut menevät pilalle herkästi.

Lehtikaalit valtaavat toisen käden,
mutta samalla reissulla
haen kanalasta niiden sekaan vielä
yhden valkoisen munan.
Vain yhden, ajattelen,
saisi heittää hautomasta tuo ruskea.

Näen vielä papupenkit,
herneet ja salaatit,
mutta niitä en nyt saa
ellen tule toiselle kierrokselle,
mutta yksi kierros saa riittää per aamu!
Muuten aamu venähtäisi helposti iltapäivän puolelle
voisiko siinä käydä niin?

Paistan munan ja lehtikaalit
ja lopuksi kurpitsankukat
joille ripautan suolaa ja syön seisaaltaan.
Ja mietin että onkohan maailmassa parempaa makua?

Sitten istun pöydän ääressä
syön haarukalla ja veitsellä
hiljaisuuden vallitessa
juhlallisesti kuin ruhtinatar,
ajattelen ja suoristan selkääni.
Jälkiruokana vadelmia ja jogurttia.

Istun vielä.
Kuuntelen hiljaisuutta
Katselen olohuonetta,
joka sekin näyttää huojentuneelta,
kuin lepäisi pienen tovin ennen seuraavaa hyökkäystä.
Sanon sekasorrolle sisälläni:
se on vain höpöhöpöjuttua kaikki,

on elokuinen aamu
ja asiat ovat hyvin.
Ne ovat oikein hyvin juuri nyt!

Tai ihan kohta,
kunhan vielä saan juoda kupin kahvia
tuossa terassin portailla istuen.

Kesä ihmemaassa

Tämä kesä on ollut vaikea. Yllätys yllätys, sanotte varmaan hiljaa mielessänne, tuo se osaa tehdä kaikesta vaikeaa ja valittaa siihen päälle. No, ette te ehkä noin rumasti sano sentään kun kerran tätä luette. Mutta myönnetään, onhan sitä tullut valitettua! Ja on ollut aihettakin, voin sanoa. On ollut tiukkaa monesta asiasta. Voimista, ajasta, rahasta, yöunista, rauhasta, rakkaudesta, avusta, kärsivällisyydestä, yhteisymmärryksestä, onnistumisesta, sovusta, järjestyksestä, siisteydestä. Karun kuuloista, vai mitä? Mutta uskallan tuon kirjoittaa, sillä kenties tätä lukee joku joka tuntee edes vähän samoin. Niin jos ei suorastaan lohduta niin voi ainakin ajatella että enpähän ole ainoa!

Mutta nyt en kuitenkaan aio tätä kirjoitustani tuhrata valitteluun tämän enempää. Tämä juttu on varattu ihan päinvastaisille asioille, nimittäin niille jotka ovat ihania, kauniita ja ihmeellisiä. Ja jotka ovat vieläpä aivan totta!

Sillä tämä kesä on ollut ihmeellinen.

Kevään taittuessa kesäksi nuorin lapseni oppi kävelemään. Siitä alkoi pikkuruisen ihmisenalun jännittävä seikkailu kesän ihmemaassa.  Hänen pienet jalkapohjansa tunnustelevat sopivan viileää nurmikkoa allaan, jalat iloitsevat siitä että osaavat kävellä. Ja ne kävelevät, kävelevät. Ensin kukkapenkille orvokkien luo. Sormet ottavat orvokin ja pieni nyrkki puristaa siniset terälehdet kasaan. Sitten käsi ojentuu kohti äitiä joka istuu terassilla ja jalat tepsuttavat ojentamaan kukan äidille. ”Kukku”.

Tyttö on suloinen, silmissä taivaan sini, kasvoilla auringon ilo ja ihmetys. Hän on täynnä rakkautta ja hellyyttä, iloa ja ihastusta. Hänen valonsäteensä tarttuu väsyneisiin vanhempiin, kinasteleviin isosisaruksiin, kapinoiviin murrosikäisiin. Hän kävelee suuren kiipeilypuun alle, se on valtava ja pelottava, sen runko harmaa, sileä ja rypyläinen,  eikä sitä pitkin voi kävellä ylös oksistoon. Hiekkalaatikko on aarreaitta jossa voi istua vaikka tunnin tutkimassa hiekan liikkeitä ja harjoittelemassa lapion käyttöä.

Kesä kuluu ja maailma avartuu, tyttö pääsee isän syliin ruohonleikkurin kyytiin, riippumattoon siskosten kanssa, pihakeinuun räiskäleitä syömään, trampoliinille pomppimaan. Askeleet varmistuvat, nopeutuvat, pihan perällä kypsyvät marjat pensaissa. Elokuun alussa tytön löytää monta kertaa marjapensaan luota suu ja kädet täynnä marjoja, raakoja ja kypsiä. Marjat ovat ihania! Pienet pohjoisen kirsikat, saskatoonit, vadelmat, karviaiset, herukat, mustikat. Mansikat ovat parhaita, niitä saa mummulassa mahansa täyteen. Tyttö tykkää myös matkustaa. Aina valmiina automatkalle, mihin vain, sama se! ”Prrrm prrm”.

Sitten koulut alkavat ja päivät rauhoittuvat ja tyttö kävelee huoneissa ja ihmettelee missä kaikki ovat. Iltapäivällä hän menee suoraan koulusta palaavan syliin, jokaisen vuorollaan. Ensimmäisenä, itseoikeutetusti ja itsestäänselvästi. Hän on rakastettu, ja sylejä on joka päivä seitsemän erilaista, vähintään!

Istun badenbadenilla (niissä on jo neljännet päälliset menossa) terassilla, katselen pihaamme, lapsia kiipeilypuumme oksistossa, nuorinta maassa plasto-mopon käyttöä harjoittelemassa, kukkapenkkiäni joka on kukoistanut upeasti, vaikkakin siitä pitäisi kitkeä rikkaruohoja taas. Siinä istuessa mieleeni juolahtaa, että vaikka on surua ja huolia, niin ehkä on sallittua olla myös iloinen ja kiitollinen. Siis yhtä aikaa, lomittain, päällekäin. Ehkä se on jopa suotavaa, ellei välttämätöntä? Että jaksaa elää. Vähän niin kuin nuo kauniit kukat tuossa penkissä, että osaa nauttia niiden kauneudesta ja väriloistoista huolimatta rikkaruohoista joita sinne sekaan on tunkeutunut. Kitkee ne pois sitten kun jaksaa!

Nyt on elokuu, paras kuukausi vuodessa. Ei ole enää kesän suurensuuria odotuksia ja niitä seuraavia pettymyksiä, sen sijaan on omaa rauhaa marjametsässä ja arkipäivisin hiljaisuutta huoneissa. Ja olen muuten päättänyt ja hyväksi nähnyt, että kesä kestää elokuun loppuun asti. Että vielä voi tapahtua vaikka mitä ihmeellistä! Eikä tämä siis vielä ollut mikään varsinainen tilinpäätös tästä kesästä, se tulee elokuun viimeisenä päivänä vasta.

Hyviä kesänjatkoja siis sinullekin!