Kaikki kirjoittajan Eeva Maija artikkelit

Onnellinen

Olenko onnellinen? Tätä olen tainnut joskus pohtia, ehkä. Tai ainakin silloin, kun olen tuntenut oloni erityisen onnettomaksi, mielessä on ollut onnen puute. Kun minulle aina käy näin eikä koskaan noin. Ja kun minulla on näin vaikeaa, eikä mikään suju. Ne on muut joita onni suosii ja potkii, lähes jatkuvasti! Mutta on se joskus ollut toisinkin: oikein ihanana hetkenä olen ajatellut että nyt olen maailman onnellisin ihminen, jospa tämä hetki kestäisi loputtomiin! Ei ole yleensä kestänyt.

Tuli tämä asia nyt mieleen kun mediassa joku esitti että Suomi on maailman onnellisin maa. Tai kansa, en muista tarkalleen. Ensimmäinen ajatukseni oli siinä kohdassa, että onpa tämä maailma sitten onneton paikka. Mieleeni tuli vain masennustilastot ja yksinäisyys ja sen semmoiset ongelmat, mitä nyt Suomessakin sanotaan olevan. Ulkomailla kun olen käynyt, niin siellä kyllä on tuntunut olevan kivaa ja lämmintä ja hauskaa, kohteliaat ja huomaavaiset ihmiset.

Sitten luin jostain yhtenä päivänä että nyt vietetään onnellisuuspäivää. Silloin ajattelin että onnellisuudesta voisi kirjoittaa, koska minusta tuntuu nyt että olen onnellisempi kuin koskaan. En siksi pelkästään että ulkona paistaa tänään aurinko, enkä siksi, että onni olisi suosinut, potkinut tai olisin rikas tai suosittu tai mitään sellaista. Ei mitään sellaista, kun ei sellaista kerran ole. Tai onhan niitä, minulla on ihana mies ja lapset, hyvä koti ja koira. Antoisa kuorotyö ja -harrastus, tekemistä ja ajattelemista kylliksi kotitöiden lisäksi. Muutama ystävä, joita en usein tapaa mutta tiedän heidän olevan ja pysyvän, ymmärtävän.

Onnellisuus on silti jotain muuta. Se on asenne. Se on tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Kun viime elokuussa jotenkin hoksasin yhtäkkiä että kaikki, mitä minulla on, tämä elämä, ympäristö, ihmiset ja ihan kaikki on lahjaa. Olen saanut tämän kaiken ihan ilmaiseksi. Tämän olemassaoloni. Jokainen aamu, päivä, ilta. Auringonpaiste, hiljaisuus tai kuivausrummun hurina, se, että se toimii.

En ole elokuusta asti ollut koko ajan onnellinen. On tässä ollut vaikea aikakin, olen itkenyt ja nukkunut ja maannut pimeässä huoneessa. Mutta se ei ole ollut ihan niin vaikeaa, kun olen muistanut että tässä ei ole mitään hätää, minä olen koko ajan elämässä saajana, eikä minun tarvitse olla yhtään enempää eikä vähempää, ei muualla, ei muulloin. Olen vain tässä missä olen, teen mitä teen, katson mihin katson ja kaikki on ihan hyvin. Ihme että kaikki onkin niin hyvin.

Pelko on se, joka on saanut minussa aikaan tämän. Olen pelännyt tulevaisuutta, sitä, mitä minun lapseni joutuvat vielä näkemään. Maailma muuttuu, luonto saastuu ja kuihtuu, ihmisten hätä lisääntyy. Sodan pelko. Kärsimyksen pelko. Yhä lisääntyvän yleismaailmallisen yksinäisyyden pelko, rakkaudettomuuden, itsekkyyden. Pelko uskon puutteesta. Olen ollut kauhun partaalla. Voin menettää tämän kaiken. Lapseni voivat menettää kaiken, ihan kaiken.

Se avasi silmäni. Vielä en ole menettänyt paljon mitään! Lapseni on tässä, terveinä ja elävinä, mieheni myös, joka vieläpä rakastaa minua. Aurinko paistaa yhä. Linnut laulavat! Voin syödä hyvää ruokaa, suunnitella pääsiäiseksi kakkua. Voin laulaa. Saan pitää sylissä, silittää pikkuisen pehmeää poskea. Katsella ja kuunnella iloisten lasten touhuja. Elämä on täynnä ihmettä, ja en halua että se ihme jää paksun pölykerroksen alle vain siksi että tuijotan aina sinne mihin en pääse tai siihen mitä minulla ei ole.

Ei ehkä tarvitse elää kuin viimeistä päivää, eikä sovi olla välinpitämätön luonnon tilasta. Haluan elää mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Osana sitä, en vain kuluttaen ja kuormittaen. Mutta silti voin olla iloinen kaikesta. Tai kiitollinen. Onko ilo kiitollisuutta? En ole varma. Mutta melko lähellä se on, vai mitä?

Elämä on kuin kukkapenkki. Aina siinä on rikkaruohoja. Voihan niitä kitkeä. Mitä sinä katsot ensimmäiseksi kun näet oman kukkapenkkisi? Että onpa taas tuo vesiheinä päässyt rehottamaan. Vai katsotko miten upea ruusu siinä kasvaa, ja nuppujakin lisäksi!

En ehkä julkaise tätä juttua, tämä tuntuu aivan liiaksi semmoiselta hyvinvointikirjoitukselta. Omahyväiseltä vieläpä. Mutta onpahan kirjoitettu!

Tämä vaihe

Elämä on täynnä erilaisia vaiheita. Lapsen elämä kuten aikuisenkin. Kaavailin otsikoksi ”Onni täällä vaihtelee”, mutta se olisi johtanut lukijan sillain lievästi harhaan. Tokihan se vaihtelee, mutta ei tässä nyt niinkään onnesta ole kyse tänään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mitä on onni? Kun olin aika pieni, sellainen muistini alkupolulla kulkeva, jolloin kaikki oli kummallista, suurta ja selitystä vailla, lauloimme päiväkerhossa ja pyhäkoulussa laulua jossa ”onni vaihteli”. Naapurissamme asui tuolloin kiltin oloinen Onni-poika, hän oli minua isompi ja taisipa olla pyöreäposkinenkin, jos oikein muistan. Ja ihmettelin että mitäs se tuo Onni nyt on niin vaihdellut, kun siitä oikein lauletaankin. Ja aina kun muistan tämän Onnin laulaessani tuota laulua, tulee mieleeni myös toinen laulu, jossa joku peittyy harmaan vaipan alle. Ja muistan kuinka mietin suurta harmaata vaippaa, semmoista suorakaiteen muotoista joka laitettiin muovisuojuksiin jotka taitettiin päistä sen vaipan ympärille, oliko niitä harmaitakin ja miltä sellainen suuri harmaa vaippa kaiken yllä oikein näyttäisi jos näkisi.

Ei ollut silloin hajuakaan suuresta harmaasta vaipasta, eikä siitä että joskus tulen näkemään vielä suuremman mustan vaipan, ja myöskin sen miten koko vaippa pestään pois ja aurinko taas paistaa. Nyt on hajua. Nyt en ole enää pieni palleroinen valkoinen karvalakki ja vaaleansininen äidin ompelema (vai oliko jonkun sukulaisen?) toppahaalari päällä, vaan olen iso perheenäiti joka ei hoksaa solmia kengännauhoja kun käy viemässä sellon kouluun unohtuneelle yläkoululaiselle juhlaharjoituksiin.

Mutta siis palatkaamme aiheeseen: vaihetta on tässä monenlaista, ja voitte kuvitella suuressa perheessä jossa kasvaa kymmenen alkuperäistä palleroista aina vaan isommaksi ja aina johonkin suuntaan. Meillä on tällä hetkellä semmoinen vaihe, että yksi soittaa suuriäänistä selloa olohuoneessa usein ja paljon. Kaksi vuotta sitten oli sellainen vaihe että äiti soitti suuriäänistä suutaan tytölle joka ei harjoitellut juuri ollenkaan selloläksyjään. Enpä osannut arvata silloin että puren iltapuuroa keittäessäni hammasta etten sanoisi tytölle: nyt riittää, pitää sitä joskus olla hiljaistakin! Silti lopulta sanon, kun ei soitto lopu. Ja tyttö, se se vasta sanookin. Että eikö täällä saa soittaa, mitä mulla on niin pieni huone, mää laitan mun opelle viestin etten saa harjoitella, te ette välitä yhtään, ja niin pois päin. Saa täällä toki soittaa, mutta…

Yhdellä toisella tytöllä, nelivuotiaalla, on askarteluvaihe. Tyhjät vessapaperihylsyt ovat hänen suosikkitarvikkeitaan sillä saralla. Hylsyjä ei vain tule vessasta hänen toivomallaan vauhdilla joka on melkomoinen, ja niinpä löydämme tämän tästä suuren kasan wc-paperia jostakin aina vain kekseliäämmästä piilosta. Tyttö tekee kiikareita, puhelimia, kettuja, torvia, kaukoputkia. Hän katkoo kengistä nauhoja kaulanauhoiksi ennen kuin kukaan on ehtinyt kissaa sanoa. Hän keksii että pahvia kun nuolee niin siihen saa saksenpäällä helpommin reiän. Hän opettelee myös lumihiutaleiden tekoa paperista. Sen johdosta joka paikka on täynnä pieniä valkoisia lumihiutaleita, joita voi myös paperisilpuksi kutsua hiljaa ja salaa. Yhtenä iltana kun kuu taivaalta ei enää riittänyt palkinnoksi kiltistä nukkumaanmenosta, isä lupasi tuoda koulusta suuren pahvilaatikon, seuraavana päivänä. Olisitte nähneet isän hädän ja ahdingon seuraavana iltapäivänä kun hän muisti unohtaneensa pahvilaatikon! Hän kolusi joka paikan kynsiään pureskellen ja pupu pöksyssä ja sai kuin saikin jonkinlaisen laatikon käsiinsä juuri ennen kuin tyttö astui ovesta sisään. (Tämä kertoo vain siitä että isä ei halunnut juoda iltapäiväkahvejaan raivokohtauksen silmässä, ei siitä että isä olisi tyttärensä tossun alla.)

Yhdellä on eikä -vaihe. Enkä, eikä, en tee, en tule, en lähe! Vaikka uimaan oltaisi menossa tai ihan mihin vaan, niin poika menee sängyn tai verhon tai pöydän taakse tai sohvannurkkaan ja huutaa, että ”minä en lähe”! Onneksi äiti ja isä ovat aika teräviä kun ovat keksineet kysyä tuossa vaiheessa: ”Oliko tuo viimeinen sana?”, mihin poika vastaa vähän hiljempaa, että ”eikä ollu”. Ja sitten lähdetään, hitaasti ja hankalasti toki mutta kuitenkin. Tämä saatta jollekin olla tutunkuuloista, mutta meillä tämä vaihe on sen verran kinkkinen tapaus kun se on kestänyt niin pitkään. Ainakin kaksi vuotta, jos ei pidempään. Ne on mukavia nämä lähtemiset meillä, saa tulla kokeilemaan!

Pienimmällä on puhumaanopettelemisvaihe. Se on ihana! Kaikki matkitaan ja opitaan joka päivä uutta runsain määrin. Mutta on myös se vaihe, että oma tahto on tullut tyttöön ja se on tällä kertaa voimakas, hyvämuistinen ja periksiantamaton. Tilasin kyllä vähän joustavampaa mallia mutta vissiin näillä geeneillä ei ollut enää valikoimissa muuta kuin tätä jäärää jytymallia. Tytöllä on myös semmoinen vaihe että molemmissa käsissä pitää olla jokin tavara. Kun vaihdetaan vaippaa niin tyttö valitsee hammastahnatuubit tai vastaavat molempiin käsiinsä. Ei siinä mitään niin kauan kuin kukaan ei tarvitse tahnaansa tai pitäisi laittaa hanskat käteen. Näitä tavaroita tyttö sijoittelee sitten eri paikkoihin sen mukaan, mistä löytyy milloinkin pidettäväksi jotain arvokkaampaa tai muuten vain kiintoisampaa materiaalia. Wc-pönttö, roskis ja saappaat ovat top kymppi -listan kärjessä. Sohvan taus tai sohvatyynyjen taus tulee heti seuraavana. Ja tuhkaluukku. Sitten meillä on niin hajamielisiä yksilöitä että eivät aina hoksaa tarkastaa pönttöä ennen istuutumistaan ja siinä sitä on soppa sitten sille päivälle valmiina.

Yhdellä on jäänyt päälle kärrynpyörävaihe. Se vaihe tuli juuri niillä main kun hän unohti äitiä erittäin paljon kiusanneen röhkimisvaiheen. Vai mitä se on kun jatkuvasti pitää nenänperällä olevaa räkää tai muuta sellaista snorklata sisäänpäin, nuhan jälkivaihetta se kai on, ja siitä kuuluu röhkimistä muistuttava ääni. No, siitä on päästy eroon mutta nyt tyttö tekee kärrynpyöriä niin tiuhaan, ettei enää edes ehdi pyörähtää loppuun asti vaan käy vain seisomassa käsillään, tulee takaisin jaloilleen, sitten käsilleen, sitten jaloilleen ja niin edespäin kertaa tuhat. Hän osaa toki tehdä koko kärrynpyöränkin, hienosti ja tyylipuhtaasti, ja olen siitä vilpittömän iloinen. Polvi ylös, kädet ojentuvat, sitten heilautus ja kärrynpyörä! Mutta siinä vaiheessa kun tyttö tulee koulusta, riisuu vaatteensa ja tuskin on tupaan astunut kun  jo polvi nousee ja kädet ojentuvat, niin, siinä vaiheessa äidin hermot kirskuvat. Pitäisi tehdä sovitusta tai ohjelmaa tai kirjoitustehtävää tässä ja yksi aloittaa kärrynpyörät ennen kuin on taloksi käynyt. No, tämähän on vain tämä vaihe! Kyllä se ohi menee. Joten rauha vaan, äidin tehtävä on jaksaa ja sietää. Ja eihän hän enää edes röhki, ajattelen kiitollisena.

Tässä siis vain näytteeksi näitä meidän vaiheita. On meillä muitakin, kuten kymmenvuotiaalla pitkän etutukan kasvatusvaihe. Se on tuttu ja kiva vaihe, mutta se ei ole kivaa että tämä tyttö on niin taiteellinen luonne että hukkaa pinninsä ja niin luonnonlapsi ettei edes osaa käyttää kymmentä minuuttia kauempaa mitään pinniä saati pantaa. Letin tein kerran suurella vaivalla niihin lyhyisiin hiuksiin ja se pysyi päässä menomatkan tuohon naapuriin, sitten se alkoi ahdistamaan kuulemma liikaa ja piti repiä pois. Tällä tytsyllä on myös ”Eli?” -vaihe. Hän on kestokyselijä, se ei ole mikään vaihe mutta nyt toivon todella että tuo ”eli” -kysymys olisi hyvin vauhdikkaasti ohimenevä vaihe. ”Eli?” joka ikiseen kysymykseen, kehotukseen ja pyyntöön ja mihin vain. Nousevalla nuotilla, hieman nenäkkääseen sävyyn, pää vinossa että hän näkee pitkien etuhiustensa alta. Eli?

Vaiheet ovat hyvä merkki. Sitten kun ne ovat ohi, on elämäkin ohi. Se on hyvä muistaa tässä metelin, sellon ja röhkimisen ja eli -kysymysten sekamelskassa. Niin kauan kuin on vaiheita, on elämää. Onhan meillä itsellämmekin vaiheita. Minulla on semmoinen vaihe nyt, että aika hyvä. Semmoinen hytinä että kyllä tämä tästä vielä alkaa tämä elämä sujumaan! Ihan tässä juuri näillä näppäimillä.

Arkiaamu

Hirveä tohina aamulla. Laitettiin tytteliä neuvolaan, poikaa kuulokontrolliin, pienintä päiväkotiin. Kiire, hästäys ja hoppu. Lopulta neuvolan odotushuoneessa. Kukaan ei kutsu sisään, odotellaan. Pieni epäilys ajankohdasta hiipii mieleeni. Tarkistan kalenterin, kyllä se ihan oikein näyttää, 22.11 klo 8:30. Miten minulla on mielessä 23. päivä? Miten tässä on nyt käynyt? Yksi hoitaja kävelee huoneeseen, jättää oven auki. Menen kysymään että voisiko millään tarkastaa meidän ajan. Hän katsoo koneelta ja kas, se onkin vasta huomenna! Voi itku. Hoitaja ei näytä kiireiseltä ja minä yllättäen uskaltaudun kysymään että ehtisikö hän tarkastaa pojan kuulon ihan nopeasti, kun on käyty putsauttamassa korvat. Hän lupaa ystävällisesti. Odottelemme tytön kanssa käytävässä, lohduttelen kun ei olekaan tarkastusta, luen kirjaa jossa poika pelkää kaikkea. Tarkastus kestää ja kestää. Lopulta täti avaa oven ja pyytää huoneeseen ja kyselee putsauksesta. Kuulemma vieläkin kuuli huonosti. Täytyy kysyä lääkäriltä asiasta vielä.

Ajelemme kaupan kautta kotiin, pettymyksen kokeneelle tytölle  ja reippaalle pojalle pitää ostaa patukat. Huh heijaa.

Pääsen kotiin ja keittiö on riisimurojen peitossa. Jalkojen alla ratisee ja muropaketti möllöttää pöydällä syyllisen näköisenä. Olin palkannut aamulla kymmeneenmenevän tokaluokkalaisen tekemään tiskit kahdella eurolla (olin tyytyväinen omaan nerokkuuteeni), mutta hän vain tekee tyynen näköisenä  kärrynpyöriä, ei ollut kuulemma jaksanut. Marssin pois keittiöstä eteiseen mutta en keksi mihin pakenisin! En ala, miks mun aina täytyy!, huudan itselleni mielessä ja katsoin peilistä epätoivoista naista, joka näyttää väärään paikkaan joutuneelta. En saa mitään olennaista* tehtyä kun aika menee kaikenmaailman valeneuvolakäynteihin ja korvanputsauksiin ja turhiin labrakokeisiin ja lasten sotkujen siivoamisiin! En ala!

Mutta alan silti, kun ei ole vaihtoehtoja, siis oikeita. Siivoan murot ja sullon voit ja juustot jääkaappiin. Kaivan puhelimen laukusta ja rupean kuvaamaan auton taustapeiliä minkä tyttö repi irti autossa sillä aikaa kun minä kävin niitä patukoita hakemassa. Arvaa saiko tyttö patukkaansa?

No sai.

Lähetin kuvan taustapeilistä isännälle saatesanojen kera.

”Tämmöistä tällä kertaa. Huomenna uus reissu takaisin, käytiin päivää liian aikaisin. Pojan kuulo reistaa vieläkin. Se on moro.”

 

 

*olennainen on hyvin suhteellinen ja muuttuva määre tämän perheenäidin elämässä.

Marraskuun puolivälistä ihan intuitiolla

Kirjoitin lokakuussakin, sentään, hiphei ja hurraa! Mutta jostain syystä kirjoitus tuntui liian henkilökohtaiselta silloin etten voinut sitä julkaista. Nyt tuntuu että olen jo kaukana tuosta ihanan värikkäästä syksystä, onhan ulkona nyt valkeaa kuin postikortissa ja pakkastakin! Joten julkaisin sen näin myöhässä, se ei ole tämä juttu vaan tuo alla näkyvä. Älkää lukeko.

Marraskuun puolivälin puoltapäivää elellään nyt. Lokakuussa olin vielä kanttorinsijainen eräässä seurakunnassa, touhusin ja lauloin ja soitin ja söin lohikeittoa, joskus kaksi kertaa päivässä. Nyt olen taas kotona, työtön ja sivutoiminen yrittäjä ja kuoronjohtaja, perheenäiti ja osa-aikainen kotiäitikin. Ylityöllistetty, toisin sanoen, mutta palkkaahan tämmöisestä huuhailusta ei tokikaan paljoa saa. Oloni on vähän pöllämystynyt, vaikka ei tuo ole minun sanani, ”pöllämystynyt”, mutta laitanpahan piloillanikin tuohon. Kaksi kuukautta totuttelin töissä oloon, lisäksi kirjoittelin tiernapoikasovitusta kuorolleni sopivaksi kaikki vapaahetket. Oli kiire ja tekeminen. Piti saada valmiiksi. Kun on vauhtia ja kun se taas hiljenee niin pää ei meinaa pysyä hidastuksessa mukana. Hätäinen kiiruhtava olo on edelleen, ja ainahan sitä tekemistä löytyy kun on tällainen elämä. Vaikka tekisi koko ajan ja nopeasti niin ei valmista tule, se on vissi!

Ja joulunalus – se on oma lukunsa. Joulumarkkinat ja -konsertit, myyjäiset, tiernapojat, juhlat, lahjat, pikkujoulut, yhteisiä ja jokaisella omia. Otan rauhallisesti. Ehdin kyllä, enhän ole töissä! Paitsi toki pari sijaisuutta jouluna, mutta muuten. Mikäs tässä on ollessa? Mutta kun on saanut jo tartunnan kanttorin tai muusikon tai minkä lien joulutaudista: ei osaa ottaa rennosti vasta kuin välipäivinä. Niin se on. Mutta aina voi yrittää opetella!

Mieli on siis sen verran stressaantunut että en oikein saa kirjoitetuksi. Paitsi ainoastaan yöllä, jolloin turhan usein valvon. Silloin ajatukset ovat kirkkaat ja paketoitu kauniisti valmiiksi lauseiksi, kun olisi kynä niin tulisi jälkeä, ja se olisi puhdasta! Tunteikasta ja kaunista. Ehkä liiankin tunteikasta? Mutta kun toisella puolella makaa ja tuhisee pikkuinen, siinä yöpöydän ja minun välissäni, ja toisella puolella työssäkäyvä ylikuormitettu mieshenkilö, en voi ottaa läppäriä tai valoa ja paperia ja kynää, he heräisivät. Nuorin siirtyy joka yö viereemme jossain vaiheessa. Ja siinä vaiheessa minä herään, ja sitten alankin suoltaa sitä edellä mainittua vuosisadan tekstiä, siis mielessäni. Pitäisi osata hipsiä hiljaa pois sängystä, niin ettei pieni herää, vetää jokin välly päälle ja tulla olohuoneeseen kirjoittamaan se paperillekin. Voisin juoda teetä ja olla huolehtimatta huomisesta ja siitä että missä välissä oikein nukun. En osaa, vielä ainakaan. Valvon silti. Aamulla päänsisus on tahmea ja arki vyöryy kuin hyökyaalto päälle, siinä ei ole ajatustakaan enää yöllisistä upeista oivalluksista.

Mutta olen toiveikas: olen oppinut jotakin, ja uskallan toivoa että jatkuvasti opin lisää. Se on hyvä asia. Tänä syksynä olen osannut olla kiitollinen. Kaikesta mitä on, ja se on antanut voimaa ja iloa. Kiitollisuus on onnea. Ja viisautta. Tietenkään en ole kaikkea oppinut. Olen myös pelännyt, yhtenä yönä melkein kutistuin pelosta kokoon. Onneksi osasin katsoa aamuun ja siihen, että se menee ohi. Pelostakin voi ottaa opiksi. Ja sitten taas voi olla kiitollinen. Kun ei ole sietämätöntä, niin tämä onnistuu helpommin. Kun taas on sietämätöntä, niin kiitollisuus murenee maahan pöydän alle ja sen kokoaminen kasaan on yhtä helppoa kuin koota leipä leivänmuruista.

Siitäkin voi olla kiitollinen, että tuntee rakkautta. Että osaa rakastaa. Sen voimalla ihminen on elossa.  Rakkaus karkottaa pelon. Tutkijat ovat muka tutkineet rakkautta ja rakastumista: että se on jotain riippuvuuteen liittyvää, kuin huume tai vastaavaa. Olkoon heidän mielestään. On silti ihana rakastua! Kirjoitin päiväkirjaani viime perjantaina kun pitkästä aikaa ehdin istua vähän aikaa kahvilassa:

Olen 37-vuotias nainen, perheenäiti
istun kahvilassa
katselen katua
ja liekkiä ikkunan kynttilässä
ja
olen rakastunut.

Tuon lauseen kirjoittamista edelsi Katherine Mansfieldin yksi novelli, ei ole merkitystä mikä: olin joka tapauksessa hurmaantuneessa tilassa. Mitäköhän kaksikymmenvuotias minäni olisi ajatellut 37-vuotiaasta minästä, joka vain yhä rakastuu? Samoihin ihmisiin lähellään aina uudestaan, musiikkiin, kirjaan, kieleen, elämään? Ei varmaan olisi tullut mieleenkään. Nuori rouvaksi aikova morsian taisi nähdä vain punaisen tuvan ja perunamaan, arjen ja perheen, pyykit ja jauhelihakeiton, kesäisen asuntovaunureissun ja sen työlään pakkaamisen ja kaikki kauppakuitit jotka luulin arkistoivani ja kirjaavani exel-taulukkoon. Kuinka vähän ja laidasta osasinkaan arvata! (Itkunauruhymiö.)

No tulipa taas juttu mutta olkoon. Kaunista marraskuuta ja tulevaa Suomen syntymäpäiväjuhlaa kaikille. Rakastakaa!

Älkää vihatko.

Syviä syysmietteitä

Syksy on upea vuodenaika. Paras aika ulkoiluun. Luonto on täynnä ruokaa, jonka voisi kerätä talteen, säilöä talven varalle.

Kevät on tietenkin myös upea, ja kesä, talvikin, silloin kun paistaa aurinko. Mutta syksy jää vähän taustalle, muiden asioiden varjoon, häämöttämään kauniina ja vaatimattomana. Kun on niin paljon kaikkea muuta. Ihmiset touhuavat ja porisevat sisätiloissa, ryhmäytyvät, reipastuvat, suunnittelevat, innostuvat. Auton ikkunasta aamuruuhkassa näkyy vihreää, keltaista, ruskeaa ja hohtavanpunaista, pihlajanmarjat nimittäin, ja vaahterat. Pihlajanmarjasyksy. Palavanpunainen väri huikkaa tien varresta: hei, minä olen täällä, nyt on syksy, taivas on sininen ja minä punaisenoranssi, eikö passaakin hyvin yhteen? Tule sinäkin tänne, sadonkorjuujuhliin! Puolukoita poimimaan!

Mutta en ehdi, en, aika menee kaikkeen. Työhön, joka on mukavaa vaihtelua, sitten vielä toiseen työhön, joka on kutsumus, sitten vielä kotitöihin, nekin ovat kutsumus, vaikka usein ne eivät innosta. Seison ja istun kokouksessa ihmisten keskellä, joille kaikki se on arkipäiväinen pala elämää, tuttua, kotoista ja turvallista. Ihmisten keskellä ujous valtaa minut, en saa sanaa suustani, keskityn ilmeisiini: etten vain hymyile liikaa, etten ole tylsistyneen näköinen enkä väsyneen enkä tylyn, vaan ihan sopivan, huomaamattoman. Arvioin jälkeenpäin vastaustani puoli tuntia, kun joku kysyy, miten on alkanut töissä. Työyhteisö, ajattelen ja katselen ihmisiä pitkän pöydän ääressä, minä siinä reunamalla kurkkaamassa ja käymässä. Liikutun jostain syystä niin että meinaan itkeä, mutta onneksi en sentään. En ole tottunut työyhteisöihin.

Olen tottunut soittamaan hautajaisissa. Tällä viikolla on puolentusinaa hautausta. Urkupenkki ja koraalikirjat ovat tuttuja, mustat vaatteet ja kappelin kiviseinät. Pappi joka puhuu lempeästi ja ilma joka on vähän kylmä. Se on työtä, ja siihen olen tottunut. Kuoroharjoituksiin myös. En ujostele kuoron edessä, vaan olen oma itseni, vikoineni ja vahvuuksineni. On oikein hyvä käydä välillä pitämässä kirkkokuoroa. Opettavaista ja rauhoittavaa. (Kirkkokuorolaiset eivät hukkaile nuottejaan niin kuin nuorisokuorolaiset.) Eilen sain yllätysaploditkin (Kirkkomusiikki -lehdessä oli mukava arvostelu kuorojeni levystä). Ja harjoitusten lopuksi sain vielä hyvää palautetta. Se on aina ilahduttavaa ja antaa voimia jatkaa ja kehittää omaa työtä. Kuoroharjoitusten pito on ihmeellistä. Se avaa minussa voimanlähteet! Vaikka olisin kuinka nuutunut ja väsynyt kuoroharjoitusten alla niin että tuntisin melkein ryömiväni janoon kuolevana matona nuottikaapille ja viimeisillä voimillani vetäväni pianon parempaan asentoon ja asentavani nuottitelineen oikealle korkeudelle, niin aina siinä käy näin: kuoroharjoitukset loppuvat  liian aikaisin ja kotiin lähtee nuori ja iloinen ihminen, joka lauleskelee ja hymyilee itsekseen auton ratissa, mieli täynnä värikkäitä ideoita ja ajatuksia kuin kukkapenkki keskikesällä mummolan kuistin vieressä.

Kun on kalenteri, aikatauluja, kellonaikoja, suunnitelmia, palavereja, valmistautumista, harjoittelua, kilometrejä sinne ja tänne, tunnen olevani enemmän luonnonlapsi. Kun kokouksen jälkeen lähden kappelille, huomaan taas käveleväni nurmikentän yli, piharatamot ja muut ruohokasvit ovat ystäviäni, samaa maata. Käveleminen elävässä ruohikossa tuntuu hyvältä, ison auton käynnistäminen ei. Liikenne on autotiellä kaupungissa liian nopeaa, mielessä on pakokaasun katku ja taas kerran ajattelen että pitäisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, ei sitä kuluttaen ja saastuttaen. Pitäisi elää vähemmän tuhlaten, ulkoisesti vaatimattomammin, sisäisesti rikkaammin. Muutos lähtisi itsestä. Mutta nyt on mentävä hautaukseen kuitenkin, sille ei mitään voi, ihmiset ovat tottuneet että joku soittaa urkuja, arkku on edessä kukkien keskellä ja lauletaan virsiä. Vaikka vainaja olisi eläessään haukkunut kirkon ja kieltänyt Jumalan ja nauranut virsille, niin kuitenkin. Ja kyllä minä tunnen että ne virret ovat tärkeitä. Elävien vuoksi. On hyvä pysähtyä joskus, olla hiljaa ja kuunnella kun ollaan elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Ja siksi haluan soittaa ja laulaa kauniisti, niin että sitä on helppo kuulla ja helppo lähestyä.

Ja on se hyvä saada välillä palkkaakin että voi maksaa laskuja.

Ja niin minä ajella päryyttelen isolla autollani kappelille ja kokoukseen, palaveriin ja kuoroharjoitukseen ja illan hämärtyessä kotiin, ja ajattelen että kun olisi joku täydellisen viisas joka neuvoisi, kertoisi ja ohjaisi tekemään oikeita valintoja. Viisautta, sitä sitä ihminen kaipaa. Syvää kaiken ymmärtävää ja ympäröivää viisautta. Kun osaisi jättää pois kaiken turhan ja kuormittavan.

Viisaus on olemassa kyllä, kunhan sen oppisi näkemään ja siihen paremmin luottamaan. Jonkun palasen siitä sain viime viikonloppuna, kun olimme kahdenkymmenenkolmen naisen voimin leirillä rentoutumassa, tutustumassa, nauramassa, itkemässä ja laulamassa. Yhdessä on niin hyvä olla! Se ilo.

Nyt ymmärrän yhden asian: ilo on viisautta. Siinäpä meille tämän päivän läksytehtävä.

Elokuussa

Aamulla,
kun avaan oven terassille
tuoksuu muutos
joka on käynyt yöllä.
Se on tuttu tuoksu,
kuuluu tähän aikaan
kun lapset menevät kouluihinsa
ruohikko on kostea pidempään
hiljaisuus huoneissa pitkästä aikaa,
kaivattu kyläilijä

Kävelen pihan poikki lipokkailla
portista kasvimaalle lehtikaalta hakemaan
mutta huomaankin marjat vadelmapenkissä:
poimin suuhuni, kerään kourani täyteen punaista.
Kaksi keltaista kurpitsankukkaa!
ne on paistettava pannulla voissa,
vesi herahtaa kielelleni kun asettelen kukat vadelmakourallisen päälle.
Parhaat jutut menevät pilalle herkästi.

Lehtikaalit valtaavat toisen käden,
mutta samalla reissulla
haen kanalasta niiden sekaan vielä
yhden valkoisen munan.
Vain yhden, ajattelen,
saisi heittää hautomasta tuo ruskea.

Näen vielä papupenkit,
herneet ja salaatit,
mutta niitä en nyt saa
ellen tule toiselle kierrokselle,
mutta yksi kierros saa riittää per aamu!
Muuten aamu venähtäisi helposti iltapäivän puolelle
voisiko siinä käydä niin?

Paistan munan ja lehtikaalit
ja lopuksi kurpitsankukat
joille ripautan suolaa ja syön seisaaltaan.
Ja mietin että onkohan maailmassa parempaa makua?

Sitten istun pöydän ääressä
syön haarukalla ja veitsellä
hiljaisuuden vallitessa
juhlallisesti kuin ruhtinatar,
ajattelen ja suoristan selkääni.
Jälkiruokana vadelmia ja jogurttia.

Istun vielä.
Kuuntelen hiljaisuutta
Katselen olohuonetta,
joka sekin näyttää huojentuneelta,
kuin lepäisi pienen tovin ennen seuraavaa hyökkäystä.
Sanon sekasorrolle sisälläni:
se on vain höpöhöpöjuttua kaikki,

on elokuinen aamu
ja asiat ovat hyvin.
Ne ovat oikein hyvin juuri nyt!

Tai ihan kohta,
kunhan vielä saan juoda kupin kahvia
tuossa terassin portailla istuen.

Kesä ihmemaassa

Tämä kesä on ollut vaikea. Yllätys yllätys, sanotte varmaan hiljaa mielessänne, tuo se osaa tehdä kaikesta vaikeaa ja valittaa siihen päälle. No, ette te ehkä noin rumasti sano sentään kun kerran tätä luette. Mutta myönnetään, onhan sitä tullut valitettua! Ja on ollut aihettakin, voin sanoa. On ollut tiukkaa monesta asiasta. Voimista, ajasta, rahasta, yöunista, rauhasta, rakkaudesta, avusta, kärsivällisyydestä, yhteisymmärryksestä, onnistumisesta, sovusta, järjestyksestä, siisteydestä. Karun kuuloista, vai mitä? Mutta uskallan tuon kirjoittaa, sillä kenties tätä lukee joku joka tuntee edes vähän samoin. Niin jos ei suorastaan lohduta niin voi ainakin ajatella että enpähän ole ainoa!

Mutta nyt en kuitenkaan aio tätä kirjoitustani tuhrata valitteluun tämän enempää. Tämä juttu on varattu ihan päinvastaisille asioille, nimittäin niille jotka ovat ihania, kauniita ja ihmeellisiä. Ja jotka ovat vieläpä aivan totta!

Sillä tämä kesä on ollut ihmeellinen.

Kevään taittuessa kesäksi nuorin lapseni oppi kävelemään. Siitä alkoi pikkuruisen ihmisenalun jännittävä seikkailu kesän ihmemaassa.  Hänen pienet jalkapohjansa tunnustelevat sopivan viileää nurmikkoa allaan, jalat iloitsevat siitä että osaavat kävellä. Ja ne kävelevät, kävelevät. Ensin kukkapenkille orvokkien luo. Sormet ottavat orvokin ja pieni nyrkki puristaa siniset terälehdet kasaan. Sitten käsi ojentuu kohti äitiä joka istuu terassilla ja jalat tepsuttavat ojentamaan kukan äidille. ”Kukku”.

Tyttö on suloinen, silmissä taivaan sini, kasvoilla auringon ilo ja ihmetys. Hän on täynnä rakkautta ja hellyyttä, iloa ja ihastusta. Hänen valonsäteensä tarttuu väsyneisiin vanhempiin, kinasteleviin isosisaruksiin, kapinoiviin murrosikäisiin. Hän kävelee suuren kiipeilypuun alle, se on valtava ja pelottava, sen runko harmaa, sileä ja rypyläinen,  eikä sitä pitkin voi kävellä ylös oksistoon. Hiekkalaatikko on aarreaitta jossa voi istua vaikka tunnin tutkimassa hiekan liikkeitä ja harjoittelemassa lapion käyttöä.

Kesä kuluu ja maailma avartuu, tyttö pääsee isän syliin ruohonleikkurin kyytiin, riippumattoon siskosten kanssa, pihakeinuun räiskäleitä syömään, trampoliinille pomppimaan. Askeleet varmistuvat, nopeutuvat, pihan perällä kypsyvät marjat pensaissa. Elokuun alussa tytön löytää monta kertaa marjapensaan luota suu ja kädet täynnä marjoja, raakoja ja kypsiä. Marjat ovat ihania! Pienet pohjoisen kirsikat, saskatoonit, vadelmat, karviaiset, herukat, mustikat. Mansikat ovat parhaita, niitä saa mummulassa mahansa täyteen. Tyttö tykkää myös matkustaa. Aina valmiina automatkalle, mihin vain, sama se! ”Prrrm prrm”.

Sitten koulut alkavat ja päivät rauhoittuvat ja tyttö kävelee huoneissa ja ihmettelee missä kaikki ovat. Iltapäivällä hän menee suoraan koulusta palaavan syliin, jokaisen vuorollaan. Ensimmäisenä, itseoikeutetusti ja itsestäänselvästi. Hän on rakastettu, ja sylejä on joka päivä seitsemän erilaista, vähintään!

Istun badenbadenilla (niissä on jo neljännet päälliset menossa) terassilla, katselen pihaamme, lapsia kiipeilypuumme oksistossa, nuorinta maassa plasto-mopon käyttöä harjoittelemassa, kukkapenkkiäni joka on kukoistanut upeasti, vaikkakin siitä pitäisi kitkeä rikkaruohoja taas. Siinä istuessa mieleeni juolahtaa, että vaikka on surua ja huolia, niin ehkä on sallittua olla myös iloinen ja kiitollinen. Siis yhtä aikaa, lomittain, päällekäin. Ehkä se on jopa suotavaa, ellei välttämätöntä? Että jaksaa elää. Vähän niin kuin nuo kauniit kukat tuossa penkissä, että osaa nauttia niiden kauneudesta ja väriloistoista huolimatta rikkaruohoista joita sinne sekaan on tunkeutunut. Kitkee ne pois sitten kun jaksaa!

Nyt on elokuu, paras kuukausi vuodessa. Ei ole enää kesän suurensuuria odotuksia ja niitä seuraavia pettymyksiä, sen sijaan on omaa rauhaa marjametsässä ja arkipäivisin hiljaisuutta huoneissa. Ja olen muuten päättänyt ja hyväksi nähnyt, että kesä kestää elokuun loppuun asti. Että vielä voi tapahtua vaikka mitä ihmeellistä! Eikä tämä siis vielä ollut mikään varsinainen tilinpäätös tästä kesästä, se tulee elokuun viimeisenä päivänä vasta.

Hyviä kesänjatkoja siis sinullekin!

 

 

 

 

Selitys

Että miksikö ei tule juttua?

Siksi ettei ole rauhaa. Aikaa kyllä on, yllin kyllin. Mutta se on täynnä kaikenlaista. Murrosikäisen ärsyttävää viheltelyä puolen yön aikaan. Kolinaa ulko-ovella vielä puoli kaksi kun matti myöhäinen saapuu nuotioreissultaan. Nuorimman unista itkua pinnasängyssä yön pimeinä tietymättöminä tunteina. Aamulla koiran anovaa katsetta oven edessä. Sänkyyn juoksevaa, syliin ryntäävää täynnä virtaa olevaa nipistelijää kukonlaulun aikaan. (Kukon laulua aamusta iltapäivään.) Majanrakentajien riitelyä aamukahvin aikaan. Puolenpäivän maissa maleksijoita, joilla on huulilla yksi lause: ei mitään tekemistä. Nälkäisiä suita, ensin pieniä, sitten isoja, liian kovaa huriseva liesituuletin, poriseva kattila, syliin haluava taapero, auttamishaluinen leikki-ikäinen tuoleineen edessä ja takana, esimurrosikäinen joka työntää nenänsä paistinpannun ylle: miks aina tätä (sama kysymys vaikka olisi eri ruoat joka päivä), isäntä joka on aina siihen aikaan ulkona jossakin pihan perällä tekemässä kolme vuotta odottanutta intensiivistä rästihommaa jota ei voi jättää kesken. Sängyissä makoilevat teinit, keittiönpöydän ympäri ja taas ympäri koikkelehtiva kymmenvuotias, joka kysyy, onko tämä vauva varmasti maailman ihanin, ihanampi kuin aiemmat, ihanampi kuin serkkuvauvat, ihanampi kuin isä.

Minä joka huudan hiljaa mieleni huoneessa jossa on tukalaa ja happi loppumassa, etten halua vastata, en osaa! Enkä muutenkaan, en jaksa, en kestä!

Kyllä se sitten helpottaa kun on ruoka pöydässä ja sakki syö. Kukaan ei huuda, paitsi korkeintaan yksi tai kaksi, kun kolmas tiputtaa makaronit koiralle. Ja neljäs joka puhuu ruoka suussa sadannen kerran, vaikka 101 kertaa on sanottu. Viides katoaa pöydästä jättäen lautasen ja osan annoksesta pöytään, mutta sellaisesta onkin sanottu vasta ehkä 78 kertaa. Että ei voi vaatia, sitä minä vaan.

Iltapäiväkahvin aikaan ryhti on jo hivenen lysyssä,  tylsä dominokeksi kahvin kaverina, kahvittelijoiden kaverina kohta myös kaksi nuorinta, haluavat myös keksiä.

Suunnitelmia? kysyy isäntä ja hörppää kahvia, katsoo vaimoa joka on hiljaa ja tuijottaa jääkaapin ovea joka pitäisi pyyhkiä. Vaimo vetää henkeä sanoakseen jotain, mutta kuivausrummun piippaus ehtii ensin. Vaimo kääntää päätään ensin vasemmalle, sitten oikealle, hitaasti, tuijottaa likatäplää jääkaapin ovessa. Ei. Sano sinä. Isäntä sanoo että suunnitellaanpa sitten, suoristaa ryhtiään ja mutristaa huuliaan, mutta seuraavassa sekunnissa siinä onkin kaksi tyttöä jotka haluavat että isä viikatoi tien majalle, heti. Isä lupaa mutta juo ensin kahvin, se on virkaehtosopimuksen mukainen. Sitten isä lähtee tytärtensä perässä ulos, ovi kolahtaa.

Äiti ottaa nuorimman keksinsyöjän syliinsä, katsoo pelakuita ikkunan edessä, saviruukuissaan. Laihoja ja hailakoita, pienet kukat. Tuo nykyaikainen ikkuna ei päästä tarpeeksi valoa sisään, ajattelee äiti, mutta tietää hyvin että se on vai osasyy.

Lannoitus on nimittäin jäänyt antamatta, ja se on ihan oma vika.

Kaksi runoa

Minä en pysy elämän perässä
en jaksa juosta!
kun se kaahaa kohti kesää
juoksee juhlia kohti
etuilee eräpäivien jonossa.
Ravaa ruokakauppaan säntää siivouspäivään
viuhtoo kodinhoitohuoneessa:
-pyykit kuivumaan mars!
-koneeseen vie!
-vedä, viikkaa, valkkaa!
En jaksa olla kärppänä
kun aika leikkii piilosta,
karkailee,
tekee lapsellisia katoamistemppujaan.
Vauvan päiväuniaika hupenee suunnilleen vartiksi
illan hiljainen hetki häviää kuin tuhka tuuleen
teekään ei enää nykyisin pysy kupissa kauaa!
En tahtoisi loikkia näin
Olen hidas ihminen!
Hölkkään hädissäni hetkien hännillä
kamppeeni eivät pysy kasassa,
tippuilevat sylistäni,
kun kerään yhden, kaksi muuta tipahtaa.
Elämä se vain hyppelee edellä
malttamattomana ja meluisana
huomiseen
ja siitä ylihuomiseen,
ensi viikkoon.

Rauhoitu jo!

Haluaisin kaivautua sekuntiin
yhteen hetkeen,
hiljaiseen.
Menisin sen sisään
työntäisin sen seiniä jaloillani
venyttelisin sen laajemmaksi.
Mukavaksi sopeksi,
sellaiseksi, jossa
voisin olla.
Ilman kiirettä, ilman vauhtia

paikallani vain.

Siinä syvässä laajassa hetkessä
poimisin lemmikin, yhden
tutkisin sitä tarkasti
katselisin sitä vaalean sinistä
hitaasti

ihan rauhassa.

Sitten näkisin
että siinä hetkessä on ikkuna.

Katsoisin hetken ikkunasta
taivaanrantaa

ja hengittäisin.

 

Pitkä juttu lyhyestä lenkistä

Kun on ollut mahatautia ja yksinhuoltajuutta ja taapero joka ei suostu olemaan muualla kuin sylissä ja muuta semmoista lamauttavaa, tiedättehän, niin sitten kun siitä lamaannuksesta vähän pääsee ylös niin saattaa innostua lähtemään lenkille. Siis jos aurinko paistaa ja tuikkii kutsuvasti ikkunasta sisään ja jotkut toisetkin näyttävät siellä kävelevän. Miksi en minäkin? Niin, mikäs minulla on tässä ollessa, lastenhoitokin järjestyy kun saa vain lahjottua (ja uhkailtua ja kiristettyä) isompia katsomaan vähän pienempien perään. Nuorimmaisen otan tietysti mukaan, se ei ole muuta kuin ujuttaa pukuun ja laittaa kärryihin istumaan, helppoa se on hänen kanssaan. Eli lets gou, ylös, ulos ja lenkille! Tiedä vaikka tästä aloittaisi juoksuharrastuksen, josta joskus olen haaveillut. Voisi sitten osallistua joskus maratoonille. Ja kuovin huuto, se on kuulematta vielä tälle keväälle! Se on pakko saada kuulla, muuten ei kesä tule.

Ihan aluksi teen ensimmäisen virheen: möläytän ääneen vauvalleni että mehän lähetäänkin nyt lenkille, aurinko paistaa ja ilmakin on kuin linnun maito. Toiseksi nuorin höristää korviaan ja ryntää paikalle, hänkin tulee! Sanon että saat tulla jos olet valmis ja pukenut samaan aikaan kuin me. Tyttö ryntää vessaan, siitä vaatekaapille. Kohta olemme pihalla, nuorin istuu puvussaan rattaissa (jotka on ostettu huuto.netistä 15 vuotta sitten 30 euron hintaan) ja hihkuu innosta kun saa istua niin että näkee maailman, toinen istuu pyöränsä selässä pinkit lenkkarit ja serkuilta saatu vielotti ”muovitakki” yllään. Haen viimeksi mainitulle  vielä pyöräilykypärän sillä hän on oppinut pyöräilemään pinkillä pyörällään, jossa on apurattaat.

Koiraa emme nyt ota mukaan, vaikka haluaisihan se, ehkä kaikkein eniten. Tai ei mitään ehkä, se hinkuu ja hyppii oven takana mukaan niin että ovenkahva heilahtelee. Kypärää hakiessani huudan sisälle että ”älkää sitten päästäkö koiraa ulos vaikka se haluaa”! Mielellään otan koiran aina mukaan mutta realismi on saanut yliotteen: kun työntää lasta rattaissa ja toista ohjaa pyöräilemään, se on ihan tarpeeksi yhdelle äidille. Eräänkin kerran olemme olleet aika solmussa koiran flexin kanssa. Laitan kypärän tytön päähän ja ei kun menoksi!

Tielle tullessa vastaan tulee 5-vuotias pyöräilijä. Ilman pipoa, ilman hanskoja, näemmä ilman sukkiakin, paljaat nilkat vilkkuvat kolitsihousujen lahkeista lenkkareihin. Ulkohousuja ei tietystikään mailla halmeilla. Näyttää tutulta, onko tuo minun poikani? Nyt äkkiä kuule pipo, hanskat ja sukat hakemaan, sanon ja huudan perään vielä kypärästä, minkä tiedän turhaksi toivoksi. Joo, sanoo poika, ja se yllättää minut, sillä hänellä on melkein kroonistunut enpäs-tauti. On kuulemma menossa naapurin pojan kanssa skeittaamaan. Naapurin poika näyttää tulevankin talostaan ulos asianmukaisesti puettuna sävy sävyyn, skeitti kainalossa, kypärä päässä. Mutta minä jatkan pikku tyttöineni matkaa, isompi on jo ehtinyt melkein isolle tielle pyörinensä. Oppii ne nopeaa! Viimeksi ei päässyt vielä itse ”käyntiin” vaan piti aina antaa alkuvauhdit.

Pyörätiellä pitää pysähdellä vähän väliä, jarruja kokeilla ja katsella taivaalla kulkevia harakoita, ohi ajavia autoja ja muuta ihmeellistä. Hiljaisella kaipauksella hyvästelen maraton-suunnitelmani, tai lykkään niitä päivän eteenpäin. Vielä tänään en pääse harjoittelemaan, ehkäpä huomenna? Hyvä kun saa kolme kävelyaskelta ottaa ilman pysähdystä! Rattaat on vanhat retrot ja kangaspaikka kulahtanut puhki. Renkaat ovat sellaiset valkoiset umpikumiset, mitä silloin 90-luvulla oli vielä. Ne ovat täynnä pieniä mustia koloja, joka kolossa on pieni kivi. Mutta runko on vihreä ja hyvä. Jos nämä päällystäisi? Olen kuitenkin oppinut sen verran etten suunnittele päällystämistä pidempään, ainakaan itse tekeväni. Mutta sen verran visu olen etten aio näitä pois heittää, kun on hyvä ehjä runko! Mutta yksi puute näissä on: näissä ei ole valjaita, ei turvavöitä. Ei ole toisissakaan rattaissamme jotka on 90-luvulta. Ovatko lapset tosiaan olleet parikymmentä vuotta sitten niin rauhallisia ettei ole tarvinnut valjaita? Nyt eivät ainakaan ole, sillä kohta ensimmäisen vuoden täyttävä adhd-vauvelini on noussut seisomaan kärryissä ja heiluu ja huojuu onnellisena sinne tänne, ja kun laitan hänet istumaan, hän nousee nopeampaa kuin käteni taas ylös. Otan hupusta kiinni ja annan huojua. Meneehän se näinkin! Yhtäkkiä jaloissani juoksee valkoinen karvapallo – koira! Kuka turjake sen päästi ulos! Viisivuotiashan sen on täytynyt päästää skeittiä hakiessaan, miten en sitä tajunnut. Otan koiran kainaloon ja mietin mihin kengännauhaan sitoisin sen kiinni että voisi jatkaa lenkkiä. Ylimääräisiä nauhoja ei ilmaannu mistään, ei näy tien penkalla eikä putoa taivaasta, joten palaamme takaisin pikkutielle, juoksen kotiin koira kainalossa, vien sen taas sisään ja huudan taas päälle että ”älkää päästäkö koiraa ulos, vaikka se haluaa!” Juoksen takaisin tyttöjeni luokse (tulee lämmin, ehkä se maraton vielä joskus onnistuu?) ja jatkamme matkaa.

Sitten takaa alkaa kuulua meteliä. Sieltä tulee skeittaajat, polvillaan skeittien päällä ja toisella jalalla potkien, hurjaa vauhtia pitkin pyörätietä! Viisivuotiaani on innoissaan, tuo polvillaanpotkimistekniikka ei vain vielä oikein suju, vaikka kaveri yrittää kädestä pitäen neuvoa ja opastaa. Ja on mun poikani laittanut pipon ja sormikkaatkin! Uskomatonta! Pipo vain on persikan värinen erään menestyvän talotehtaan merkkinen, liian iso ja takaperin päässä, mutta enhän sanonutkaan että mikä pipo, eli turha siitä on motkottaa. Sukkia ei tietenkään ole vieläkään, sehän olisikin vaatinut jo enemmän pohjatöitä kuten kenkien pois oton. Eikä kypärää.

Tällä edellä mainitulla ”joukkueellamme” saavutamme kohta Pato-ojan. Näin keväällä, kun lumet sulavat, virtaus on aika kova ja se on melkein joki. Naapurin kuusivuotias poika hyppää rummun reunalle seisomaan. Siitä on puolentoista metrin pudotus suoraan ojaan, jossa virtaa vilkas kylmä vesi. Hän neuvoo vuotta nuorempaa poikaani, että tämän kannattaa tulla kontalleen kun on vain viisvuotias, hän itse voi kyllä seistä. Kiellän. Yritän siis kieltää, mutta eihän se mitään vaikuta. Naapurin poika on ollut siinä ennenkin, kuulemma. Pidän hupusta kuopusta kärryissä enkä pääse hakemaan kädestä pitäen poikia pois. Juuri silloin näen että tiellä meitä lähestyy kaksi reipasta lenkkeilijää. Tuttu naapuri (tykkää lapsistamme) ja hänen ystävänsähän siinä ovat ulkoilemassa. Tekö ootte lähteny porukalla reippaileen, kysyy hän ja juttelee ihanasti lapsillemme. Minulla menee sanat solmuun ja näen vain viisivuotiaan kontallaan vaarallisen rummun päällä,  sukattomat jalat, persikan värisen mainospipon ja kädessäni hupun, joka on jo puoleksi irronnut puvun neppareista kun vauva heiluu niin innokkaasti kärryissä huomiota saadakseen.

Juu, reippailemaan, kyllähän me! Nyt pojat pois siitä, tiputte justiinsa! Samassa pyöräilijätär lähtee polkemaan kovaa eteenpäin lenkkeilijöiden edellä, minä roikun vauvan hupussa ja mietin miten saisin pojat pois rummun reunalta. Lähden vain jatkamaan matkaa, jospa se auttaisi. Pojat muistavat skeittinsä ja tulevat onneksi tielle ja rupeavat rullailemaan lauman mukana. Joo, tämmöinen varsinainen edustuslenkki. Mitä siitä! Hyvinhän tämä sujuu. Viisivuotiaskin keksi hyvän rullailukonstin: laudan päälle mahalleen ja käsillä vauhtia. Hehee!

Mutta sitten pyöräilijällämme tulee kylmä. Hän ei missään nimessä halunnut pukeutua ulkohousuihin, koska sitten ei olisi mekko näkynyt. Elikkäs legginssit eivät olleet vielä tarpeeksi tehokkaat tuulta vastaan. Alan puhumaan kääntymisestä, ja parin minuutin käännytystyön jälkeen kaikki ovat sitä mieltä että käännytään kotiin.

Kotona katson kelloa. Puoli tuntia siihen meni että pääsimme vähän yli pato-ojan. Aika lyhyt lenkki. Ja kuovin huudosta ei puhettakaan, mutta enpä tiedä olisinko halunnut edes tuommoisella lenkillä sitä kuullakaan.

Mutta nyt kun katson tätä juttua niin ajattelen että aika pitkä juttu aika lyhyestä lenkistä. Onneksi olkoon vain jos pääsit tänne asti!