Kaikki kirjoittajan Eeva Maija artikkelit

Kaksi runoa

Minä en pysy elämän perässä
en jaksa juosta!
kun se kaahaa kohti kesää
juoksee juhlia kohti
etuilee eräpäivien jonossa.
Ravaa ruokakauppaan säntää siivouspäivään
viuhtoo kodinhoitohuoneessa:
-pyykit kuivumaan mars!
-koneeseen vie!
-vedä, viikkaa, valkkaa!
En jaksa olla kärppänä
kun aika leikkii piilosta,
karkailee,
tekee lapsellisia katoamistemppujaan.
Vauvan päiväuniaika hupenee suunnilleen vartiksi
illan hiljainen hetki häviää kuin tuhka tuuleen
teekään ei enää nykyisin pysy kupissa kauaa!
En tahtoisi loikkia näin
Olen hidas ihminen!
Hölkkään hädissäni hetkien hännillä
kamppeeni eivät pysy kasassa,
tippuilevat sylistäni,
kun kerään yhden, kaksi muuta tipahtaa.
Elämä se vain hyppelee edellä
malttamattomana ja meluisana
huomiseen
ja siitä ylihuomiseen,
ensi viikkoon.

Rauhoitu jo!

Haluaisin kaivautua sekuntiin
yhteen hetkeen,
hiljaiseen.
Menisin sen sisään
työntäisin sen seiniä jaloillani
venyttelisin sen laajemmaksi.
Mukavaksi sopeksi,
sellaiseksi, jossa
voisin olla.
Ilman kiirettä, ilman vauhtia

paikallani vain.

Siinä syvässä laajassa hetkessä
poimisin lemmikin, yhden
tutkisin sitä tarkasti
katselisin sitä vaalean sinistä
hitaasti

ihan rauhassa.

Sitten näkisin
että siinä hetkessä on ikkuna.

Katsoisin hetken ikkunasta
taivaanrantaa

ja hengittäisin.

 

Pitkä juttu lyhyestä lenkistä

Kun on ollut mahatautia ja yksinhuoltajuutta ja taapero joka ei suostu olemaan muualla kuin sylissä ja muuta semmoista lamauttavaa, tiedättehän, niin sitten kun siitä lamaannuksesta vähän pääsee ylös niin saattaa innostua lähtemään lenkille. Siis jos aurinko paistaa ja tuikkii kutsuvasti ikkunasta sisään ja jotkut toisetkin näyttävät siellä kävelevän. Miksi en minäkin? Niin, mikäs minulla on tässä ollessa, lastenhoitokin järjestyy kun saa vain lahjottua (ja uhkailtua ja kiristettyä) isompia katsomaan vähän pienempien perään. Nuorimmaisen otan tietysti mukaan, se ei ole muuta kuin ujuttaa pukuun ja laittaa kärryihin istumaan, helppoa se on hänen kanssaan. Eli lets gou, ylös, ulos ja lenkille! Tiedä vaikka tästä aloittaisi juoksuharrastuksen, josta joskus olen haaveillut. Voisi sitten osallistua joskus maratoonille. Ja kuovin huuto, se on kuulematta vielä tälle keväälle! Se on pakko saada kuulla, muuten ei kesä tule.

Ihan aluksi teen ensimmäisen virheen: möläytän ääneen vauvalleni että mehän lähetäänkin nyt lenkille, aurinko paistaa ja ilmakin on kuin linnun maito. Toiseksi nuorin höristää korviaan ja ryntää paikalle, hänkin tulee! Sanon että saat tulla jos olet valmis ja pukenut samaan aikaan kuin me. Tyttö ryntää vessaan, siitä vaatekaapille. Kohta olemme pihalla, nuorin istuu puvussaan rattaissa (jotka on ostettu huuto.netistä 15 vuotta sitten 30 euron hintaan) ja hihkuu innosta kun saa istua niin että näkee maailman, toinen istuu pyöränsä selässä pinkit lenkkarit ja serkuilta saatu vielotti ”muovitakki” yllään. Haen viimeksi mainitulle  vielä pyöräilykypärän sillä hän on oppinut pyöräilemään pinkillä pyörällään, jossa on apurattaat.

Koiraa emme nyt ota mukaan, vaikka haluaisihan se, ehkä kaikkein eniten. Tai ei mitään ehkä, se hinkuu ja hyppii oven takana mukaan niin että ovenkahva heilahtelee. Kypärää hakiessani huudan sisälle että ”älkää sitten päästäkö koiraa ulos vaikka se haluaa”! Mielellään otan koiran aina mukaan mutta realismi on saanut yliotteen: kun työntää lasta rattaissa ja toista ohjaa pyöräilemään, se on ihan tarpeeksi yhdelle äidille. Eräänkin kerran olemme olleet aika solmussa koiran flexin kanssa. Laitan kypärän tytön päähän ja ei kun menoksi!

Tielle tullessa vastaan tulee 5-vuotias pyöräilijä. Ilman pipoa, ilman hanskoja, näemmä ilman sukkiakin, paljaat nilkat vilkkuvat kolitsihousujen lahkeista lenkkareihin. Ulkohousuja ei tietystikään mailla halmeilla. Näyttää tutulta, onko tuo minun poikani? Nyt äkkiä kuule pipo, hanskat ja sukat hakemaan, sanon ja huudan perään vielä kypärästä, minkä tiedän turhaksi toivoksi. Joo, sanoo poika, ja se yllättää minut, sillä hänellä on melkein kroonistunut enpäs-tauti. On kuulemma menossa naapurin pojan kanssa skeittaamaan. Naapurin poika näyttää tulevankin talostaan ulos asianmukaisesti puettuna sävy sävyyn, skeitti kainalossa, kypärä päässä. Mutta minä jatkan pikku tyttöineni matkaa, isompi on jo ehtinyt melkein isolle tielle pyörinensä. Oppii ne nopeaa! Viimeksi ei päässyt vielä itse ”käyntiin” vaan piti aina antaa alkuvauhdit.

Pyörätiellä pitää pysähdellä vähän väliä, jarruja kokeilla ja katsella taivaalla kulkevia harakoita, ohi ajavia autoja ja muuta ihmeellistä. Hiljaisella kaipauksella hyvästelen maraton-suunnitelmani, tai lykkään niitä päivän eteenpäin. Vielä tänään en pääse harjoittelemaan, ehkäpä huomenna? Hyvä kun saa kolme kävelyaskelta ottaa ilman pysähdystä! Rattaat on vanhat retrot ja kangaspaikka kulahtanut puhki. Renkaat ovat sellaiset valkoiset umpikumiset, mitä silloin 90-luvulla oli vielä. Ne ovat täynnä pieniä mustia koloja, joka kolossa on pieni kivi. Mutta runko on vihreä ja hyvä. Jos nämä päällystäisi? Olen kuitenkin oppinut sen verran etten suunnittele päällystämistä pidempään, ainakaan itse tekeväni. Mutta sen verran visu olen etten aio näitä pois heittää, kun on hyvä ehjä runko! Mutta yksi puute näissä on: näissä ei ole valjaita, ei turvavöitä. Ei ole toisissakaan rattaissamme jotka on 90-luvulta. Ovatko lapset tosiaan olleet parikymmentä vuotta sitten niin rauhallisia ettei ole tarvinnut valjaita? Nyt eivät ainakaan ole, sillä kohta ensimmäisen vuoden täyttävä adhd-vauvelini on noussut seisomaan kärryissä ja heiluu ja huojuu onnellisena sinne tänne, ja kun laitan hänet istumaan, hän nousee nopeampaa kuin käteni taas ylös. Otan hupusta kiinni ja annan huojua. Meneehän se näinkin! Yhtäkkiä jaloissani juoksee valkoinen karvapallo – koira! Kuka turjake sen päästi ulos! Viisivuotiashan sen on täytynyt päästää skeittiä hakiessaan, miten en sitä tajunnut. Otan koiran kainaloon ja mietin mihin kengännauhaan sitoisin sen kiinni että voisi jatkaa lenkkiä. Ylimääräisiä nauhoja ei ilmaannu mistään, ei näy tien penkalla eikä putoa taivaasta, joten palaamme takaisin pikkutielle, juoksen kotiin koira kainalossa, vien sen taas sisään ja huudan taas päälle että ”älkää päästäkö koiraa ulos, vaikka se haluaa!” Juoksen takaisin tyttöjeni luokse (tulee lämmin, ehkä se maraton vielä joskus onnistuu?) ja jatkamme matkaa.

Sitten takaa alkaa kuulua meteliä. Sieltä tulee skeittaajat, polvillaan skeittien päällä ja toisella jalalla potkien, hurjaa vauhtia pitkin pyörätietä! Viisivuotiaani on innoissaan, tuo polvillaanpotkimistekniikka ei vain vielä oikein suju, vaikka kaveri yrittää kädestä pitäen neuvoa ja opastaa. Ja on mun poikani laittanut pipon ja sormikkaatkin! Uskomatonta! Pipo vain on persikan värinen erään menestyvän talotehtaan merkkinen, liian iso ja takaperin päässä, mutta enhän sanonutkaan että mikä pipo, eli turha siitä on motkottaa. Sukkia ei tietenkään ole vieläkään, sehän olisikin vaatinut jo enemmän pohjatöitä kuten kenkien pois oton. Eikä kypärää.

Tällä edellä mainitulla ”joukkueellamme” saavutamme kohta Pato-ojan. Näin keväällä, kun lumet sulavat, virtaus on aika kova ja se on melkein joki. Naapurin kuusivuotias poika hyppää rummun reunalle seisomaan. Siitä on puolentoista metrin pudotus suoraan ojaan, jossa virtaa vilkas kylmä vesi. Hän neuvoo vuotta nuorempaa poikaani, että tämän kannattaa tulla kontalleen kun on vain viisvuotias, hän itse voi kyllä seistä. Kiellän. Yritän siis kieltää, mutta eihän se mitään vaikuta. Naapurin poika on ollut siinä ennenkin, kuulemma. Pidän hupusta kuopusta kärryissä enkä pääse hakemaan kädestä pitäen poikia pois. Juuri silloin näen että tiellä meitä lähestyy kaksi reipasta lenkkeilijää. Tuttu naapuri (tykkää lapsistamme) ja hänen ystävänsähän siinä ovat ulkoilemassa. Tekö ootte lähteny porukalla reippaileen, kysyy hän ja juttelee ihanasti lapsillemme. Minulla menee sanat solmuun ja näen vain viisivuotiaan kontallaan vaarallisen rummun päällä,  sukattomat jalat, persikan värisen mainospipon ja kädessäni hupun, joka on jo puoleksi irronnut puvun neppareista kun vauva heiluu niin innokkaasti kärryissä huomiota saadakseen.

Juu, reippailemaan, kyllähän me! Nyt pojat pois siitä, tiputte justiinsa! Samassa pyöräilijätär lähtee polkemaan kovaa eteenpäin lenkkeilijöiden edellä, minä roikun vauvan hupussa ja mietin miten saisin pojat pois rummun reunalta. Lähden vain jatkamaan matkaa, jospa se auttaisi. Pojat muistavat skeittinsä ja tulevat onneksi tielle ja rupeavat rullailemaan lauman mukana. Joo, tämmöinen varsinainen edustuslenkki. Mitä siitä! Hyvinhän tämä sujuu. Viisivuotiaskin keksi hyvän rullailukonstin: laudan päälle mahalleen ja käsillä vauhtia. Hehee!

Mutta sitten pyöräilijällämme tulee kylmä. Hän ei missään nimessä halunnut pukeutua ulkohousuihin, koska sitten ei olisi mekko näkynyt. Elikkäs legginssit eivät olleet vielä tarpeeksi tehokkaat tuulta vastaan. Alan puhumaan kääntymisestä, ja parin minuutin käännytystyön jälkeen kaikki ovat sitä mieltä että käännytään kotiin.

Kotona katson kelloa. Puoli tuntia siihen meni että pääsimme vähän yli pato-ojan. Aika lyhyt lenkki. Ja kuovin huudosta ei puhettakaan, mutta enpä tiedä olisinko halunnut edes tuommoisella lenkillä sitä kuullakaan.

Mutta nyt kun katson tätä juttua niin ajattelen että aika pitkä juttu aika lyhyestä lenkistä. Onneksi olkoon vain jos pääsit tänne asti!

Arkisia ajatuksia?

Kerran yksi kaveri sanoi olevansa arki-ihminen. Sitä vähän sulattelin ja mielessäni aukesi pian kimpullinen kysymyksiä. Minkälainen ihminen on arki-ihminen? Mikä sen vastakohta on, juhlaihminenkö?

Kanttorina hautajaisissa ja muissa juhlissa täällä maapallon reuna-alueilla ollessani olen nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka eivät tykkää juhlista. Tiedättehän ne miehet, jotka eivät pue pukua päälle aina edes pakon edessä, ja heillä on aina kädet karheat kynnet tummat työnteosta ja niska punainen kun ei mahdu olemaan kravatin ja valkoisen paidan mutkassa. He istuvat salin perällä tai laidalla ja hymyilevät ja avaavat suunsa ja ehkä hengittävätkin vasta kun pääsevät karkaamaan hetkeksi ulos tupakille tai muuten vain olemaan kädet taskussa.

Ovatko he niitä? Arki-ihmisiä? Semmoisia jotka osaavat hommansa mutta muu elämä ei sitten kiinnostakaan. Entä naiset jotka inhoavat hameita ja hepeniä?

Entäs ne, jotka järjestävät juhlat vain välttämättömän pakon edessä ja käyttävät mieluusti kertakäyttöastioita suuren roskasaavin kera ja suuria kulhoja jotain valmista ja helppoa syötävää (esim.sipsejä ja karkkia) että voi ottaa rennosti?

Minä tykkään yleensä juhlista. Kauniista musiikista, hyvin laitetusta ruoasta, kattauksesta, ihanasta kesäisestä säästä mikä toki aina juhlissa on, iloisista ihmisistä, joiden kanssa ehkä ehtii jutella, niistä hartaista pyhistä hetkistä, jolloin pysähdytään yhdessä jonkin arvokkaan asian äärelle.

No nyt arvaatte tietysti että minä en uskaltanut täten itseäni arki-ihmiseksi lukea, vaikka vaistosin että arki-ihmisten mielestä arki-ihmiset ovat niitä kunnon ihmisiä ja muut ovat huithapeleita.

Tykkään käyttää trikoomekkoa ja puuvillalegginssejä, ja nautin arkipäivistä kotona, varsinkin silloin jos ikkuna on pesty ja sen läpi voi katsella aurinkoa joka loistaa pihapuun oksiin. Viihdyn kotona ja nautin jopa siivouksesta silloin kun yhdessä siivotaan hyvällä mielellä. Ruokakaupasta on mukava ostaa muikkuja tarjouksesta ja perata niitä samalla kun kuuntelee klassista kahteen. Ja pottumuusiakin on mukava syödä.

Enkä toki aina tykkää juhliin liittyvistä asioista. Esim. kun ostin pojan kaverisynttäreille karkkeja ja suklaadonitseja, ja juhlapäivän aamuna huomasin että donitseista on puolet jäljellä ja olipa joku avannut karkkipussinkin. Olisin tarjonnut kakkua muikkuaterian jälkeen perheenjäsenille mutta päätin että ensin selvitetään varas. Istuimme pöydän ääressä, kakku mansikoineen siinä nokan edessä eikä kukaan tunnustanut. (Eikä monikaan syönyt muikkuja.) No, sitten minä ja isäntä ja pienet joita ei voinut epäillä ja itkevä päivänsankari söimme kakkua ja inhosin sitä ”juhlahetkeä”. Isäntä taisi inhota myös, ainakin muikkuja.

No entäpä sanana arki, tai jopa arkinen? Minulla siitä tulee mieleen jokin harmaa, iloton, tasainen, ei erityisen kaunis, jos ei nyt erityisen rumakaan. Arki-sanalla uhkaillaan nuoria naimisiin menneitä tai koiranpennun ostaneita tai ulkomaille muuttaneita. ”Tulee se arki vastaan…” Jos se arki on tosiaan semmoisesta kulahtanutta harmaata mössöä niin siitä en välitä ollenkaan! Vaikka onhan sitäkin eletty meidänkin perhe-elämässä. Mutta en sano että nauttisin siitä. Taistelen sitä vastaan!

Käyttäisin mieluummin sanaa elämä. En tykkää tästä päivästä siksi että se on arkea vaan siksi että se on elämää. Ja elämästä tykkään siksi kun siinä on niin paljon pieniä asioita, joista voi löytää jotain kaunista, kirkasta, ilahduttavaa ja pyhää. Ihmissuhteissa, päivissä, illoissa, aamuissa. Niin maanantaissa kuin lauantaissakin. Sunnuntai on sitten asia erikseen, sen haluan tuntea pyhäpäiväksi aina. Se saa näkyä ja maistua ja tuntua ihan joltain muulta kuin arjelta.

Lopuksi jään miettimään tämän blogin alaotsikkoa  –  pitäisiköhän se tosiaan vaihtaa joksikin muuksi?

 

 

Harrastepohdintaa

Nykyään lapsiperheys on aika spesiaali harrastus. Sitä voi oikeastaan harrastaa aika monella tavalla. Aktiivisimmat harrastavat oikein kunnolla kaikkia lajeja: sormiruokailua, vaipattomuutta, luomukestovaippailua, kantoliinailua, vaatteiden ompelua, kirppistelyä, lastenrattaita ja toppapukuja (niin kuin jotkut miehet harrastavat autoja), luomuruokailua, sosetehdasta, perhepetiä. Tähän lisäksi on kaikki eri kasvatus- ja vanhemmuusharrasteet: mitä niitä nyt on, vapaa kasvatus, curling-vanhemmuus, välinpitämätön ja välinpitävä, osallistuva ja vetäytyvä ja niin edelleen. Kansankielessä hyvä ja huono.

Meillä on panostettu tuohon perhepetiin. Viimekin yönä meillä oli 160cm leveässä sängyssä kuusi henkilöä. Joka yö ei ole ihan kuutta, sillä kolmanneksi nuorin lapsemme tulee sänkyymme noin arviolta kerran viikossa. Toiseksi nuorin tulee melkein joka yö, ehkä kerran viikossa unohtaa ja tulee vasta aamulla aikaisin, pirteänä kuin peipponen, ääntely on vain erilaista, tämä sanoo niin että ”nip nip nip, täältä se teidän pieni kultamussukka tulee, nip nip, mennään aamiaiselle, nip nip nip”. (Nip-ääntely on tehoste nipistelylle.) No, tuo on vähän harvinaisempaa, tavallisesti hän siis tulee jo alkuyöstä ja kiilautuu johonkin väliin. Nuorin lapsemme on perhepedin vakituinen asukas. Sitten on koira, joka on saanut hyvin johdonmukaisen koulutuksen: omassa pikku koiranpedissä ollaan siihen asti kunnes isäntä on nukahtanut. Sitten voi ihan vapaasti livahtaa sängyn jalkopäähän, kunhan sen tekee hiljaa ja isäntää herättämättä.

Ai niin, ja sitten on tietysti äiti ja isä,  meinasin melkein unohtaa. He nukkuvat siellä missä sattuu tilaa olemaan, ojentavat raajansa sinne missä on tyhjää väliä tarpeeksi. Jos ei ole, niin sitten rullaavat itsensä miten saavat ja koittavat saada unenpäästä kiinni miten saavat. Joskus eivät saa. Joskus isä saa tarmonpuuskan ja kantaa jonkun lapsen yläkertaan omaan sänkyynsä. Siitä voi seurata huutoa ja välitön paluu isän perässä takaisin sänkyymme kovaäänisesti niin että herkkäuninen kuopus herää ja nousee istumaan ja parhaassa tapauksessa seisomaan ja räpsyttämään äidin lukulamppua.

Aina kun harrastaa jotain, niin on aika ajoin hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä harrastus antaa ja mitä ottaa, ja kannattaako asiaa harrastaa enempää. Me olemme pohtineet lopettamista jo monta vuotta, mutta tilanne elää, ja silloinhan on usein viisainta odottaa ja antaa tilanteen rauhoittua ennen päätöksentekoa. Yhdessä perheessä huomasin kerran, että siellä oli 210 senttimetriä leveä sänky niin, että kaikki halukkaat asukkaat mahtuvat sovussa paremmin nukkumaan. Aika fiksua. Mekin ajateltiin laittaa leveämpi sänky, seinästä seinään niin ettei kukaan voi tippua. Olisihan se ruhtinaallista, jokaisella olisi runsaasti tilaa ympärillään kääntyä kyljelleen ja selälleen oman mieltymyksensä mukaan, ai herkku. Vai olisiko? Onko alan aktiiveilla kokemusta?

Vielä ei ole saatu leveämpää sänkyä. Ja kyllähän tuo sänky sitten eläkeiässä taas meille piisaa, ei kannata tehdä hätiköityjä hankintoja. Minä en tee koskaan hätiköityjä hankintoja. Harkitsen aina vähintään niin kauan, että olen saanut tarpeeksi kokemusta siitä, olisiko hyödykettä tarvittu vai ei. Jälkeenpäin tietää paljon paremmin. Se on hyvä sitten vanhainkodissa vedellä johtopäätöksiä siitä että riittikö se 160 senttiä vai ei.

Harrastetaan meillä sormiruokailuakin. Paha vain kun perheen juniori tiputtaa ensimmäisenä lautasen, mihin makaronit tai banaaniviipaleet on laitettu, ja aloittaa syömäpuuhat vasta sitten. Serkuilla näimme semmoisen näppärän pöytään kiinnittyvän lautasen. Silikonisen. En tykkää silikonisista tavaroista, mutta tämä tuote näytti kyllä tarpeelliselta, vaikka ovathan nuo lapset kasvaneet ja syöneet ennen tätä keksintöäkin jotenkuten. Päätimme ostaa sen. Mies tykkää nopeista toimista ja kurvasi heti serkuiltatulomatkalla paikalliseen verkkokauppa.comiin hakemaan lautasta. Mutta ei, lautanen pitikin ensin tilata, se ei ollut varastotuote. Siihen loppui isännän into. Emännän into loppui siihen kun ei jaksanut rekisteröityä kyseisen puljun verkkosivuille asiakkaaksi. Ja lisäksi päättelimme että ensi kesänä tai vuoden sisällä viimeistään Ikea tekee vastaavan tuotteen neljäsosahinnalla.  Ostetaan se sitten, jos siis Ikeaan satutaan osumaan. Jos siis kuopus on enää sormiruokailuiässä, heh.

Siinäpä meidän perheharrastukset pääpiirteissään, paitsi eilen kävimme uimassa. Isä on käynyt lasten kanssa uimahallissa niin kauan kuin muistan, ja olen siitä iloinen. Tällä kertaa minäkin lähdin mukaan totuttamaan kuopusta uimahalliin. Ennusteet olivat huonot, kuopus nimittäin itkee hädissään jo kotisuihkussakin. Mutta elämä on täynnä yllätyksiä, sillä puolen tunnin altaassaistumisen jälkeen tyttö uskalsi hellittää otettaan äidin kaulasta ja kohta tuli yksi hymykin! Että kyllä hänestäkin uimari tulee. Isosisko antoi kunnon tulikasteenkin, kaatoi kaksi ämpärillistä vettä tuoreen uimarikokelaan päälle. Äiti yritti suojella pienokaista parhaansa mukaan mutta ensisijaisesti tietysti katseli ympärilleen ja huokasi salaa: onneksi kukaan ei nähnyt!

Silloin tuli kolmas sangollinen.

Hyvä päivä, ja vielä naisten!

Somesta sain aamulla tietää että on naistenpäivä. Muuten ei olisi ollut asiasta harmainta hajuakaan. Mutta sainpahan pinkkejä keväisiä tulppaaneja sen ansiosta, kun miehellekin lipsautin.

Näin päivän päätteeksi ajateltuna naistenpäiväni oli kuin satukirjoissa konsanaan vaikka aurinko ei paistanutkaan, siis jos niissä olisi joitain naistenpäiviä. Ensinnäkin oli talvilomapäivä, ja se mahdollisti sen että mies otti varhaisheränneet lapset ja sain nukkua melkein kymmeneen, mikä tuntuu hyvinkin tähtitieteelliseltä kellonajalta näissä piireissä. Kun nousin, oli puuro, (vieläpä riisi-) keitetty ja sitä riitti ja se oli hyvää. Sitten elelimme kuin boheemit muusikot ja vapaat taiteilijat: lapset leikkivät leikkejään luoden talon järjestystä koko ajan uuteen uskoon ja mies laittoi kitaraansa uudet kielet ja soitettiin yhdessä Dvorakin Humoreskia mikä on hieno kappale ja sopii hyvin alttoviululle ja kitaralle.

Päivän suurimpiin tapahtumiin kuului kuitenkin se, kun tämä jo useamman kerran edellä mainittu mies julkaisi youtubessa videon, joka esittelee rakkaiden kuorojeni Aavan ja Illusian tulevaa ensilevyä nimeltään ”Suomehen kevättä soittaa”. Olemme ahertaneet kuorojen kanssa mutta ahertanut on etenkin mieheni: äänittänyt, editoinut, masteroinut, tehnyt kaikkia äänityksenjälkeisiä tärkeitä asioita kun minä olen pureskellut kynsiäni ja yrittänyt hoitaa taloutta. Olo on kiitollinen ja tyytyväinen: tämmöinen meidännäköinen (kuorojen ja minun näköinen siis)  levy on tulossa, ei enempää eikä vähempää. Kyllä sitä kelpaa kuunnella kun se sieltä painosta tulee. Ja elämä tuntuu muutenkin juuri nyt siltä, että kyllä tätä ihmisen kelpaa elellä.

Kelpaahan sitä useimmiten toki muulloinkin, mutta rehellisyyden nimissä: onhan tämä elämä myös muuta ja ihan kyllikseen sitäkin, joten nyt nautiskelen tästä ilosta ja tyytyväisestä olosta.

Sekin on nimittäin taito. Iloita kun sen aika on. Ja kiittää.

 

Se oli sittenkin jo laskiainen

Söimme viime pyhänä siskon luona laskiaispullaa. Katsottiin ikkunoista järven jäälle, jolla oli auringon valo sekä ihmisiä punasissa ja muun värisissä toppatakeissa ja -housuissa. Valittelin sitä kun ei laskiainen tule tänä vuonna oikein koskaan kun niin myöhään tulee. Sisko sanoi että pääsiäinenkin tulee myöhään. Kun sitten myöhemmin eajelimme kotiin, keskikokoiset tytöt (meillä on isot tytöt, keskikokoiset ja pienet tytöt) kysyivät että saavatko huomenna leipoa laskiaispullia. Lupasin, ja ajattelin että leipokoot vaikkei vielä ole laskiainen, kuka sitä enää jaksaa odotella kun hanki hohtaa ja posket punoittaa raikkaasta ulkoilmasta.

Tänään oli pelipäivä, ja jo aamusta etenkin poikapuolinen puurokoululainen muistutteli pelipäivästä, että saako pelata ja kattoa videoita ja kaikkea. Sanoin että ei puhettakaan, ulkoilua ensin. Minulla itsellänihän ei tokikaan tehnyt mieli ulos kun oli siinä kaikenlaista, hommia ja velvollisuuksia ja piti varata aika yhteen paikkaan ja semmoista arkista ja tavallista, tiedätte varmaan. Ihmeen kaupalla sain lapsille puvut päälle, houkuttelin tipujen ruokkimisella ja koiran taluttamisella, ja se lanka sattui vetämään.

Kun kerran tein tipulle ruoan ja se oli lämmin ja kaatumisarka niin puin itsekin väliaikaisesti ja lähdin kanalaan lasten kanssa. Tipu piipitti ja sai ruokansa, kolmevuotias tytär halusi pitää sitä kädessä ja ei ymmärtänyt miksi sitä ei voi viedä sisään lemmikiksi. Kanalasta tullessa sanoin että iskä teki tuohon mäen, nythän te voitte laskea. Nakkasin pulkan ja liukurin pienen lumimäen päälle ja kehotussanojen jälkeen luikin itse sisään. Nyt olisi hiljaista kun vauvakin nukkuu, soittaisin sinne ajanvaraukseen. Lapset yrittivät livahtaa sisään samalla ovenavauksella, mutta minä muistutin että pelaamisesta ei sitten puhelintakaan jos ette nyt laske ainakin kymmentä kertaa tuota mäkeä. Vedin oven lukkoon tylysti lasten nokan edestä ja sanoin vielä maanittelevasti että äiti katsoo ikkunasta kun laskette, samalla muistaen lapsuudesta yhden äidin joka oli joskus lukkojen takana sisällä kun lapset olivat pihalla, ja tunsin jotain myötätunnontapaista, vaikka periaatteessa en tietenkään hyväksynyt. Riisuin takkini ja piponi ja aloin kuulla toiselta ovelta kopinaa. Juoksin äkkiä lukitsemaan senkin, ovenraosta näin tiellä seisovan punatakkisen tädin, se oli seissyt siellä pyöränsä kanssa jo jonkin aikaa ja näytti puhuvan puhelimeen. Tunsin itseni roistoksi ja ryökäleeksi vetäessäni ovea lukkoon ja mielessä kävi että jos se on joku kätyri joka on huomannut että tässä talossa on eletty jo pidempään vähän epäilyttäväksi. Ruusuruukut esimerkiksi terassilla vielä kesän jäljiltä lumen alla, kaiken muun lisäksi.

Ryökälemäisyyttäni lieventääkseni huikkasin ovenraosta sulloutuville lapsille että annan keksiä evääksi jos olette vielä vähän, ja otin pienen rasian johon laitoin keksit ja työnsin sen lasten kera ulos. Ja taas ovi lukkoon. Näkiköhän tuo nainen, katsoin mutta nainen oli nyt selin meihin, onneksi.

Sitten menin koneen ääreen ja etsin puhelinnumeron ja aloin soittaa. Sain varattua ajan, jonka menin kirjoittamaan myös keittiön seinäkalenteriin. Jahas, se onkin helmikuun viimeinen, oho, laskiaistiistai! Sekö olikin nyt se laskiainen, hymähtelin kun menin avaamaan keksisuisille lapsukaisille oven. Mäessä oli kaksi vinoa pulkanjälkeä ja liukurikin oli tainnut vähän siirtyä. Me laskettiin jo kymmenen kertaa, mussuttivat pikkuiset. Vai niin, vai niin, sanoin ja katselin pulkkaa ja liukuria ja ajattelin että näkeepähän isäntä töistä tullessaan että on ulkoiltu.

Kyllähän sitä toki aina kunnon perheissä aina ulkoillaan, ja etenkin laskiaisena!

Kaamos takana, kevät edessä (ja vauva leikkii tuossa lattialla)

Tammikuu on kohta ohi. Nyt voi sanoa että se on sujunut hienosti, usein vuoden tässä vaiheessa mittani täyttyy pimeyden ja tyhjyyden tunteen (joulukuu on niin tupaten täysi) suhteen ja pelkään vajoavani masentavaan synkkyyteen. Nyt on ollut paljon tekemistä. Onneksi! Laskeskelin tässä että olen käynyt tämän vuoden puolella 11 kertaa kuorossa joko laulamassa, johtamassa, oppimassa tai äänittämässä. Kaikki mukavia juttuja, semmoinen kuoroilun tehokuuri juuri oikeaan aikaan. Ja hupsista vain, nyt onkin jo niin valoisaa että sähkövalot voi sammuttaa yhdeksän jälkeen aamulla talosta ja ikkunoista (jotka ovat meillä varmaan pienempiä kuin teidän moderneissa taloissanne) tulevalla valolla pärjää kolmeen saakka. Taas saan iloita samasta asiasta kuin viime vuonna: lempeästä kauniista luonnonvalosta sisätiloissa. Kaksi viikkoa sitten oli vielä liian hämärää, nuottien luku pianon ääressä ei onnistunut keskipäivällä ilman sähköä.

Ensi viikolla alkaa helmikuu. Puuha ei lopu silloinkaan, on rippileiriviikonloppua, äänityksiä, editointia, laskiaispullan leipomista, pulkkamäkeä ja ai niin, Runebergiäkin juhlitaan ja syödään leivoksia, totta kai! Helmikuussa kuuntelen myös pianomusiikkia. (Pianomusiikki sopii hyvin hohtavien hankien, kirpeän pakkasilman ja lisääntyvän valon kanssa yhteen.) Kun on ohjelmaa, suru ja pelko pysyvät kauempana. Sitä kauemmaksi ne kaikkoavat, mitä mukavampaa tekeminen on. Helmikuu on myös viimeinen äitiyslomakuukausi. Vielä on vähän aikaa iloita kokopäiväisesti pienen päivänsäteen elämänriemusta ja oppimisen autuudesta. Joka aamu hän herää niin kuin olisi voittanut pääpalkinnon niin kuin onkin, kiljahtelee riemusta, painautuu äidin kaulaan ja nipistää ja halaa, nauraa, konttaa joka päivä nopeammin, nousee ylös, maistaa, tutkii, ottaa kiinni, päästää irti, hymyilee, sanoo “tä tä” ja “mammamma”, syö ja sitten nukahtaa tuosta vain kuin ei mitään, vailla huolen häivää. Mihin minä olisin joutunut ilman häntä? Rakkaat lapseni! Elämäni, iloni.

Pääpalkinto on elämä.

Äitiysvapaani, ensimmäinen jolloin on ollut varaa myös lomailla, on tuntunut luksukselta. Ei ole tarvinnut tehdä keikkaa ja sijaisuuksia viikonloppuisin. Tunnenkin olevani sen verran voimissani, että nyt kun vapaa päättyy, voisin todella alkaa tekemään ihan tosissani jotain työtä. Ajattelin että vauva menee isosisarusten seuraan päiväkotiin niin kuin aiemmatkin ovat menneet, mutta nyt ei päiväkotiin mahdukaan. Siinäpä sitten onkin ollut miettimistä, että miten tämä sumplitaan. En jaksa ajatellakaan että kesään asti kävelen kehää lapsi sylissäni olohuoneessa ja miettiä että “sitten kun on aikaa, sitten alan tekemään sitä ja tätä”. Paljon olen sitäkin jaksanut, mutta nyt tuntuu että haluan päästä työhön käsiksi. Niin että mihinkä työhön? Kukaan ei ole tarjonnut työpaikkaa, ja onkin erikoista kun minulla on silti niin vahva tunne siitä että alkaa olla aika päästä sorvin ääreen! Se, mikä se sorvi on, on vielä salaisuus oikeastaan minulle itsellenikin, mutta jos mitään ei siunaannu ulkopuolelta niin se tulee sitten sisäpuolelta.

Voisin vaikka viedä keittolevyn ja kahvinkeittimen saunatupaan. Menisin sinne aina aamuisin, en liian aikaisin mutta melko aikaisin kuitenkin. Jos olisi oikein kylmä niin hakisin puita ja laittaisin tulet saunan pesään, katselisin liekkejä hiljaa ja sitten istuisin pöydän ääreen ja alkaisin kirjoittaa. Antaisin ensin tulla niin kuin nytkin, semmoista vuolasta virtaa mitä en ohjailisi enkä muovailisi. Korkeintaan availisin patoja, ehkä patoja myös murtuisi? Jos virrasta nousisi esiin jokin muoto minkä näkisin, niin pyydystäisin sen talteen ja kirjoittaisin muistiin. Antautuisin virran vietäväksi ja jonakin päivänä kenties uskaltaisin sukeltaa lähemmäs pohjaa, suurten tummien kivien luo. Koettaisin miltä ne tuntuisivat.

No, tuo oli tuommoista haaveilua. Ei tietystikään kovin järkevää, mutta jospa se olisi viisasta kuitenkin? Katsotaan, aika näyttää.

Että tämmöistä täältä tällä kertaa, mukava kutina on päällä ja hyvin menee! Lapsetkin ovat aika terveitä ja eläväisiä. Ja juuri nyt, tätä sanaa kirjoittaessani tuo aurinko nousi tuolta naapurin kuusien takaa ja yksi lämmin valoisa säde tuli ikkunasta ja osui juuri tähän minun kasvoilleni. Se taitaa ollakin merkki, että nyt on aika sulkea kone ja silmät ja lopettaa kirjoittaminen ja antaa valon täyttää minut kokonaan.

Ps. Sitten kun se säde siirtyy valaisemaan tuota vieressä makaavaa Pepi-koiraa, on minun aika mennä vaihtamaan vauvalta vaippa.

Sivu(seika)ntäytejuttu

Olen viime aikoina monesti harmitellen haikaillut Sivuseikan perään. Kun ei saa kirjoitetuksi, vaikka se olisi niin hyvä lääke moneen vaivaan! Mikä on kun ei juttua tule vaikka se on melkein parasta mitä tiedän.

Syitähän voi aina keksiä vaikkei niillä mitään tee. Ennen mies otti lapset ja vei ne uimaan että saan olla hetken yksikseni (en voi kirjoittaa mitään jos en saa olla rauhassa). Nykyisin porukka on niin iso ja heterogeeninen että sitä ei saa enää uimareissulle yhtä aikaa. Aina joku on kuitenkin kotona, ja viimeiset kahdeksan kuukautta se joku on ollut vähintään tämä vauva. Ennen oli iltarauha, tai niin ainakin luulen muistelevani. Nykyään aina joku valvoo. Jos ei joku teini niin sitten vauva. Oma numeronsa on kolmevuotias jonka pitää saada nipistellä äidin tai yleensä isän kyynärtaivetta nukahtaessaan, ilman sitä ei tule uni. Hän on kyllä ehdottanut isälle että käden voisi leikata irti ja jättää nipisteltäväksi, silloin isäkin pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan, mutta vielä ei olla sitä arjen helpotusta toteutettu.

Yhden pitkäksi venähtäneen fb-päivitykseni voin tämän jutun kommentti-kenttään liittää, pahoittelen että osa on jo tämän feisbuukista ehtinyt lukea. Mutta uskon että on ainakin yksi lukija jolle tämä on uusi juttu.

Lohdutukseksi fb-kavereilleni voin tähän väliin kertoa yhden korvikejutun, kun tässä männä viikolla innostuin olemaan reipas äiti ja lähdin lasten kanssa lähipulkkamäkeen. Ihan vain tavallisena pimeänä arki-iltana, oliko se tiistai, ja ihan vain tuohon tavallisen pieneen lähimäkeen. Ilma oli hyvä, sopivan vähän pakkasta ja tuulta ja luisto tiellä erinomainen, menimme potkureilla. Minä potkin isoa aikuisten potkuria, kolmevuotias halusi potkia sx-kokoista punaista. Kaksi isompaa kävelivät sopivaa vauhtia mukana. Teimme loppumatkasta potkurijunan niin kuin silloin lapsena, kun isä aina teki meille potkurijunan, karvalakki päässä. Ainakin silloin yhden kerran kun kuva otettiin. Oli meillä silloin reippaat äidit ja isät, veivät meitä luistelemaan ja hiihtämään ja potkuttelivat loppuajat, tai nuoskakelillä rakensivat isoja lumilinnoja joissa mahtui seisomaan. Niin ne talvet kuluivat lapsena, äidin ja isän kanssa pihalla leikkien. Aina silloin lapsena, niin.

Mäkeen päästyämme (silloin viime tiistaina siis), huomasimme että mäki oli erinomaisessa kunnossa. Sopivasti tamppautunut ja tasainen, parempaa ei olisi voinut toivoa. Se on pieni ihmisen koneilla tehty mäennyppylä, juuri sopiva kolme viiva seitsemänvuotiaille. Iloiten katselin kun lapset laskivat. Parin laskun jälkeen minuakin alkoi lasketuttaa, ja harmittelin mielessäni kun en ottanut itselleni minkäänlaista luikuria tai muuta laskuvälinettä. Tein haaraperushyppyjä, taputtelin lapsille ja olin muutenkin tehokkaan reipas olemukseltani. Kunnes päähäni pälkähti että laskettiin kai sitä jos millä lapsena, potkurillakin jos niikseen tuli. Ja niin kannoin potkurin mäen päälle ja aloin empimään että ei sitä sentään taida uskaltaa. Jokin esiteini-ikäinen kerrostuma minussa kuitenkin alkoi huutamaan että anna mennä vaan, lapsena kai sitä mentiin isommistakin mäistä ja mitään ei koskaan sattunut, tämä on tämmöinen mäennyppylä vaan! Lapsena toisinaan olin aika hurjapää vaikken Siikajärven mestaruuskisoissa käynytkään, yleensä aika hyvin yleensä klaarasin tämmöiset vauhdikkaat tilanteet. Ja niin rohkaisin mieleni ja annoin mennä.

Niinhän siinä sitten kävi että potkuri tökkäs siinä kulmassa missä mäki loppuu ja tasainen alkaa. Ja ruhoni lensi yli potkurin ja tömähti tantereeseen. Oloni oli outo; ei suinkaan niin kuin lapsena jolloin penkasta noustiin ylt’ympäriinsä lumisena ja suu korvissa nauraen ja juostiin uudestaan mäkeen. Nyt tunsin venähtäneeni 10 senttiä pituutta ja polvea kirveli, se oli osunut potkurin kahvaan. Samoin farkut olivat lumessa ja se tuntui märältä ja kylmältä. Nousin ylös varovasti ja aloin putsailemaan itseäni, harmi vain kun olo ei tuntunut edes sen vertaa pikkulapselta että olisi voinut itkeä. Lapset kyselivät säikähtyneinä että miten kävi ja onko kännykkää ja pitääkö soittaa isälle. Rauhottelin lunta housuiltani putsaillen että ei tässä mitään, lasketaan vain menemään vielä.

Kotiin päästyämme olin 10 senttiä pitempi ja saman verran ehkä viisaampi, mutta onneksi kunnossa niin ettei ollut pelkoa kiinnijäämisestä. Ekaluokkalainen tosin vasikoi ja isää ja ysiluokkalaista juttu nauratti kovasti. Siskollekin menin tämän kertomaan ja hän kielsi kirjoittamasta tästä minkäänlaista hauskaa juttua. Anteeksi sisko-rakas, en kerro nimeäsi joten säilyt anonyyminä ja voit rauhassa pitää kasvosi siellä karonkassa vai mitä sinulla tänä iltana olikin ohjelmassa.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille, menkää pulkkamäkeen tai luistelemaan tai hiihtämään jos vain sää sallii!

Leikistä, paatoksella

Kirjoitan nyt vähän leikistä. Voisin kirjoittaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ne ovat suuria ja elintärkeitä asioita, mutta se olisi liikaa yhteen juttuun. Joten nyt ihan vain leikkiä, olkaapa hyvät. Ja ottakaa huomioon, kirjoitan puolen yön jälkeen ja kännykälläni vieläpä, näen vain pienen pätkän tekstiä kerrallaan mistä johtuen tämä nyt saattaa olla hyvin proosallinen juttu tällä erää. Korjailen huomenna päivänvalossa vielä jos jaksan!

Leikistä siis. Nimittäin joskus, kun olen seisonut tuntikaupalla kuoron rivissä, hartiat jomottaen vaihdellut kädestä toiseen paksua kuoropartituuria, seurannut orkesterin harjoittelua, kapellimestarin työskentelyä, eri soittajien keskittymistä soolokohdissaan, kuunnellut laulusolistin selviytymistä mutkikkaasta kohdasta ja odottanut kuoron vuoroa, minulle on yhtäkkiä tullut epätodellinen olo. Että täällä nämä aikuiset, väsyneet, stressaantuneet, kiireiset – ja ehkä muutama uupunutkin tässä satapäisessä joukossa, kuluttavat kallista aikaansa äänien kanssa leikkien. Eri korkuisten, -pituisten ja eri tavalla tuotettujen äänien kanssa nämä hassut aikuiset leikkivät tuntikaupalla, täysillä ja tosissaan. Seuraavat mustia palleroita papereistaan kuin jotain jännittävää peliä, ja sitten kun oma osuus lähestyy, valmistautyvat ja ovat valmiit hyppäämään oikealla hetkellä kyytiin.

Kun lapsena mentiin kaikki suureen pulkkamäkeen välipäivän iltana, laskettiin serkkujen ja naapurien kanssa samaa mäkeä samaan suuntaan, saattoi siitä kehkeytyä leikki jossa yhtäkkiä kaikki olivat mukana, todellisuus kaikkosi ja aika alkoi kiitää. Leikin säännöt olivat kirjoittamaton laki jonka mukaan alettiin toimimaan kuin sanattomasta sopimuksesta. Jotain samaa on siinä, kun töissä ja opiskeluissaan väsyneet ihmiset raahautuvat harjoittelemaan arki-iltaisin vain siksi että leikki onnistuisi ja olisi hauskaa sitten kun on sen aika. Kaikki on oikein kiinnostavaa, jännittävää ja ennen kaikkea tärkeää. Huolehditaan että ollaan ajoissa, palkataan lastenhoitajia, järjestellään aikatauluja, kiirehditään paikalle. Vaikka se on vain leikkiä!

Ihan tosi. Vain puhdasta leikkiä!

Niin kuin kirjallisuus sanoilla leikkimistä. Kuvataide viivoilla ja väreillä, muodoilla leikkimistä. Aikaihmiset leikkivät aivan tosissaan.

Minä luulen että parhaat leikkijät eivät tärkeile. Siksipä kyseenalaistankin taiteen luokittelijat, analysoijat, tutkijat, ”kulttuuri-ihmiset” jotka kulkevat konserteissa tärkeilläkseen, vaatiakseen ja arvostellakseen. Tietääkseen.

Minulla on ystävä, joka on todellinen muusikko. Tunnen muitakin todellisia taiteilijoita, ihailen heitä kaikkia. Mutta kerron nyt tästä yhdestä todellisesta muusikosta. Hän se osaa leikkiä! Hän heittäytyy leikkiin koko olemuksellaan, sielullaan ja ruumiillaan eikä katsele ympärilleen että kuka näkee ja miten, ei muista kelloa eikä vuodenaikaa, ei turvaa selustaansa, lähtee lentoon jos on lähteäkseen. Hän ei mittaile leikkijöitä keskenään, huumaantuu leikin kauneudesta, ymmärtää helposti sen jujun ja juonen. Hän tietää että leikki on niin suuri ja arvokas asia ettei kukaan leikkijöistä voi olla suurempi, ei hän itse eikä muutkaan. Musiikin äärellä hän on nöyrä ja iloinen kuin lapsi leikissä joka sujuu. Hän kavahtaa piirileikkiä jossa ei edes hymyillä, ollaan vain tärkeinä leikkivinään. Hän keksii koko ajan uusia leikkejä, ja ne syntyvät vain ilon kautta. Ja innostuksen.

Kaikki eivät osaa leikkiä. Ajattele lasta joka ei osaa leikkiä! Joka on niin vakavissaan elämän tosiseikkojen edessä ettei pysty näkemään leikin kauneutta. Ei kykene heittäytymään virran vietäväksi, mäen rinnettä pyörimään tai möyrimään lumisotaa kun siinä ei ole mitään järkeä. Voi lapsi parkaa.

Onneksi leikkejä on niin monenlaisia, valinnanvaraa riittää. Kaikki taide kumpuaa lapsuuden leikkikentiltä, pihoilta ja majaleikeistä pöytien alta, piiloista ja pulkkamäistä, hiekkarannoista ja satujen loputtomista jännittävistä poluista jotka eivät lopu koskaan.

Minulle leikki on kaikkea sitä minkä avulla pysyn ilon puolella. Kun on pimeä talvi, kylmä maailma, kipeä ruumis tai kaipaava sielu, niin leikki pitää minut hengissä, selviydyn elämässä eteenpäin hetken kerrallaan, päivän ja yön, sitten toisen. Siksi leikki on niin tärkeää. Minun leikkeihini kuuluvat laulu, soitto, sanat, kirjat, värit, hassuttelu. Kaikki ne haluaisin antaa lahjaksi myös lapsilleni. Että he säilyisivät ilon puolella, elossa elämänsä loppuun asti.