Kuinka se on niin sileä ja kätevä ja aina valmis auttamaan ja palvelemaan. Pelastaa sellaisesta kamalasta tilanteesta, kun ei oo mitään tekemistä. Se muuttaa elämäsi. Enää sinun ei tarvitse murehtia, sinulla on aina tekemistä, kun on tylsää. Jos vaikka kylässä kahvin juomisen jälkeen ei juttu luista, aina voi ottaa tuon marsulaisen taskusta ja katsoa, mitä feispuukkilaiset ovat asiasta mieltä. Konserteista voi lähettää suoraan paikan päältä pätkän videota penkistä, kaikille niille onnettomille, jotka eivät päässeet paikan päälle nauttimaan musiikista. Hyvää sanomaa kaikelle kansalle.

Ja kotonakin. Voi olla netissä, vaikka söisi tai laittaisi ruokaa. Läheisten kanssa oleiluun käytetty aika ei mene hukkaan, kun voi samalla lukea uutisia ja tsätätä työkaverin kanssa seuraavan päivän strategioista. Illalla jos ei uni tule, on apu aina lähellä. Siinä menee rattoisasti useampikin uneton tovi niin että hujahtaa.  Ja lähimmäisiä ovat tänään kaikki, jotka ovat feispuukissa. Ei vain perheenjäsenet, vaan kaikki.

Mitä ennen vanhaan äidit ja isät tekivät, kun ei voinut kaivaa taskusta tuota kaikkivoipaa ihmemarsua? Niin, mitä silloin tehtiin, kun ei ollut mitään tekemistä? Kun istuttiin kiikkustuolissa nukkuva lapsi sylissä. Rupesikohan siinä ajattelemaan jotakin? Jotakin, mitä ei tarvinnut nopsasti selvittää. Hyräilikö siinä ja katseli ympärilleen, että näkyykö juttuseuraa lähistöllä. Ehtikö sitä puhella joskus kaikessa rauhassa, ilman häiriötä?

Mitä ennen vanhaan nuoriso puuhasi kaiken luppoaikansa? Mihin he turvautuivat, jos oli yksinäistä tai elämäntuskaa, tai vain tylsää tai paukkuva pakkanen ulkona? Tai jos joku asia askarrutti tai kiinnosti kovasti? Kävelivätkö he tylsästä huoneestaan keittiöön. Istuivat siinä, vaikka ei ollut nälkäkään. Juttelivat sisarusten, ehkä äidin ja isänkin kanssa? Ilman sen kummempaa menoa ja kiirettä.

En tiedä.

Olin syksyllä vanhenpainillassa, jossa tunnettu lastenpsykiatrimme Jari S. oli huolissaan riippuvuuksista. Ja halusi nimenomaan tähdentää, että aivot kehittyvät vielä koko nuoruusiän aina tuonne kahdenkympin korville asti. Etenkin etuotsalohko.  Etuotsalohko on aivojemme kontrollikeskus, joka säätelee käyttäytymistämme. Sen tehtäväkenttää ovat itsekuri, keskittyminen, motivaatio, päätöksenteko ja tulevaisuudensuunnitelmat. Vakavat riippuvuudet saavat alkunsa nuoruusiässä. Jo lapsi voi olla riippuvainen vaikkapa tietokonepeleistä. Minulla on ystävä, jonka mies oli peliriippuvainen. Lasten syntyminen, juhla-ajat, vuorokaudenajat, mitkään eivät katkaisseet riippuvuutta. Joululomalle otettiin koneet ja pelit mukaan. Kun asiasta keskusteltiin, oltiin samaa mieltä. Että pitää lopettaa tai vähentää. Mutta ei pystynyt. Ammattiauttajalle meno oli liian korkean kynnyksen takana.

Täytyy sanoa, että minua hirvittää. Yhä nuorempien pitää saada oma taskumarsu, kun kerran kaikilla muillakin on. Marsu, jonka kautta pääsee näkemään ja kuulemaan ihan mitä vain ihminen voi ikinä keksiä. Nuori hakee kokemuksia ja elämyksiä. Uusia ja voimakkaampia. Nuoren aivot eivät ole vielä kehittyneet juuri tuolla säätelyn ja kontrollin alueella. Marsu on pieni ja huomaamaton, ja se kulkee joka paikassa mukana.

Joulu on tulossa, ja täällä Sivuseikassa jauhetaan tylsiä. Miten kehtaankin. Luin eilen kummisetäni kuntaministerin joulukirjoituksen, joka oli hyvä. Siellä puhuttiin pahoinvoinnista, kaiken hyvän tahdon keskellä. Minäkin toivoisin itselleni ja kaikille hyvää tahtoa. Taskumarsuista sitten rupean paasaamaan kuin mikäkin totuuden torvi juuri joulun alla. Taskumarsuthan ovat kivoja, sujuvia ja joustavia. Hauskoja ja näppäriä, ja ilahduttaviakin, kun saa nähdä vaikka sukulaispojan syömään opettelua jota ei muuten näkisi. Mutta minun mielestäni taskumarsuilla on terävät hampaat. Aikuisen paksua nahkaa ne eivät kylläkään saa nakerrettua, varsinkaan jos se nahka on hyvin kehittynyt ja terve, mutta entäpä lapsen tai nuoren hauras läpikuultava iho? Minusta hyvinvointi tai pahoinvointi lähtevät pienistä asioista. Toisen huomioimisesta, läsnäolosta, katseesta ja sylissäpidosta, yhdessä tekemisestä. Halauksesta ja ajasta, jota antaa toiselle. Tai niiden vähiin jäämisestä tai puuttumisesta. Mihin suuntaan nämä marsut ja taulunäytöt ja kaikki tämä koneiden sekamelska vaikuttavat tässä pahoinvointi – hyvinvointimittelössä? Minä veikkan että huonoon suuntaan. Ollaan niin kuin laskemassa Stiga -kelkalla jyrkähköä mäkeä, emmekä tiedä mitä on alhaalla, vaikka ilma sakenee ympärillä ja vauhti kovenee. Panemmeko silmät kiinni ja annamme mennä, vai painammeko jarrua ja ehkäpä saamme lunta niskaamme, mutta kuitenkin pysähdymme ja mietimme, mihin tämä hyppyrimäki vielä johtaa?

Koska kohta on joulu, hyvän tahdon juhla. Koska olemme rakkaittemme lähellä, koska meillä voi olla vähän sellaistakin aikaa, ettei ole mitään tekemistä. Koska seimessä makasi pieni lapsi, ei kova ja kestävä aikuinen. Koska pimeys väistyy ja valo lopulta voittaa. Koska on niin tärkeää ja niin ihanaa, että voimme hyvin. Siksi. Vaikka tiedän, että en itse ole muita parempi enkä taitavampi. En kärsivällisempi enkä jaksavampi. En viisaampi enkä äidillisempi. Niin kuitenkin siksi, koska nämä ovat minun ajatuksiani ja semmoisina ne kelpaavat tänne päiväkirjaan juuri parahiksi. Ja ketään (muuta kuin Samppaa) en ole pyytänyt näitä lukemaan, joten lukijan olkoon vastuu. :)

Hyvää joulua, ja ihanaa uutta vuotta!

Oikein hyvää ja rauhallista Joulua!

Kuunteluversion valinnassa ei tällä kertaa ollut vaikeuksia, kirkkonummen kirjaston nettimusiikkipalvelusta löytyi Bach Collegium Japanin levytys. Pidän varsin paljon näistä Masaaki Suzukin johtaman kuoron  tulkinnoista. Myös levyjen solistit ovat alansa parhaimmistoa, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joillain levyillä altto-osia laulava kontratenori ei miellytä minua. Tämä mielipiteeni ei kyllä koske vain Bach Collegium Japania, vaan yleensäkin kaikkia Bachin kantaattien esittäjiä. Mutta annetaan toki ensin tämän levyn esiintyjille mahdollisuus näyttää olenko väärässä.

Kantaatin ensimmäisessä osassa synnintuntoinen ihminen pyytää Jumalalta armahdusta. Hitaasti ja raskaahkosti etenevä kuoro-osa luo hienosti tekstin mukaisen tunnelman jota iso orkesteri puhallinsoittimineen täydentää entisestään. Raskaudestaan ja synkkyydestään huolimatta osa on käsittämättömän kaunis, aivan kuin Bach olisi halunnut kaikesta huolimatta nostaa toivon toivottomuuden yläpuolelle.

Kantaatti jatkuu resitatiivilla ja alttoaarialla. Molemmat jatkavat siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Sielunvihollisen juonet, maailman pahuus ja syntinen ihminen tulevat kaikki mainituksi. Synkähköstä tekstistään huolimatta varsinkin alttoaaria on Bachia parhaimmillaan, helmeilevän kaunis solistin ja viulun vuoropuhelu.

Dramaattisessa basson resitatiivissa tullaan tekstin käännekohtaan. Synkkyyden keskellä Jumala vakuuttaa: “Minä olen kuullut rukouksenne, minun sanani on vahva.” Ja siitä onkin hyvä jatkaa ihanalla tenoriaalialla: “Hopea puhdistuu palaessaan, Jumalan sana on ristillä todistettu oikeaksi. Siksi kristityt kaikkina kellonaikoina, olkaa kärsimyksissänne vahvat.”

Kantaatti päättyy koraaliin, jossa palataan musiikillisesti samaan teemaan jolla lähdettiin liikkeelle. Nyt kuitenkin musiikin sointumaailma on täysin eri, siinä missä alussa oli synkkyyttä loistaa nyt kirkas toivo ja luottamus: “Jumala, vie meidät riemuun kerran”.

Lopuksi voi vain todeta, että kyseinen kantaatti on varsinainen helmi. En tiedä miten olen siltä tähän asti säästynyt, mutta nyt se kyllä päätyi suosikkeihini. Ja samalla jo yksi kantaattikatselmuksen tavoite täyttyi. Voin myös todeta, että kantaattia kuunnellessa, tekstin tuntemisella näyttäisi olevan suuri vaikutus kuunteluelämykseen :) Niin ja Bach Collegium Japan ei muuten petä taaskaan, Esitys on upea, äänitys hyvä ja kokonaisuus varsin mieluisaa kuunneltavaa. Ja kontratenorista en tykännyt tälläkään kertaa.

Kantaatin voi kuunnella Pieter Jan Leusinkin ja Hollantilaisen poikakuoron tulkitsemana täältä.

Wie schön leuchtet der Morgenstern on Marian ilmestyspäivän kantaatti ja osuu sattumalta nyt kuunneltuna oikealle kohdalle kirkkovuoden kulussa, olihan juuri viime pyhänä Marian ilmestyspäivä. Juhlallisen alkukuoron ja tenoriresitatiivin jälkeen kuullaankin kantaatin helmi, kaunis sopraanoaaria, jossa Maria iloitsee osastaan ja vakuuttaa uskollisuuttaan Jumalalle (joku paremmin saksaa ymmärtävä voisi tuon ehkä tulkita toisinkin :). Aarian jälkeen seuraa lyhyt bassoresitatiivi jonka tauottua tenoriaaria jatkaa siitä mihin Marian kiitos jäi ja tekee myös sen varsin kauniisti. “Jumalani, lauluni ylistää sinua”. Upeaa musiikkia.

Niin tuo ajatus. Se on eräänlainen unelma joka piirtää niin pitkän kaaren, etten vielä edes osaa kuvitella sen toista päätä. Unelmana olisi kuunnella järjestyksessä kaikki J.S. Bachin kantaatit ja kirjata niistä jotain muistiin tänne sivuseikkaan. Sellaista musiikkikritiikkiä maallikon korvin.

Urakka on valtava. Kantaatteja on pitkästi toista sataa ja jo pelkästään niiden kuunteleminen on iso urakka ajatuksien kirjaamisesta puhumattakaan. Mutta keskeisenä tavoitteena olisi kuitenkin nauttia hommasta. En aseta etenemiselle minkäänlaista aikataulua. Etenen juuri niin hitaasti kuin hyvältä tuntuu.

Niin ja yritän tässä jo ensi metreillä karistella urakasta turhaa glamouria pois. Tarkoitus ei ole tuottaa viiltävää musiikkianalyysiä vaan tarjota maallikon hajanaisia ajatuksia musiikista, joka itsessään on upeaa.

Nyt painan tuolta sinistä “Julkaise”-nappia ja aloitan kantaattikatselmuksen. Kuulemiin.

Yritän siis muuttaa tapojani.

Kevättalvisia kuvia löytyy flickeristä.

Kotona on lennellyt argumentteja ja vasta-argumentteja niin, että niistä ei enää erota kumpi on kumpi. Ja siinä sivussa itse asia on kolhiutunut tunnistamattomaksi.