Kaikki kirjoittajan Samuli Sorvari artikkelit

Lokakuun kirjoitus postuumina: Syksy on ja kesä on pois

Jos vuosi jaetaan kahtia, niin syyskuu kuuluu kesäiseen puoliskoon, lokakuu talviseen. Semmoista se on jos jaetaan kahtia, ei ole välimuotoja. Ulkona on silti hyvä olla. Ilmassa on paljon happea, on hyvä hengittää ja kaikki luonnon tuoksut ovat elossa ja liikkeellä. Ne vetäytyvät koloihinsa sitten kun tulee pakkanen eli kylmä.

No en minä jaksa enää tätä juttua kirjoittaa. Ei tunnu nyt siltä. Joskus tuntuu voimakkaasti siltä että sisin tuottaa ajatuksia päähäni, sanoiksi ja lauseiksi, ja ne voisin nyt tulostaa jos olisi kone tai kynä. Usein olen ulkona, pihalla tai metsässä, jolloin ajatukset tuntuvat kauniilta ja selkeiltä. Ja en ole oppinut kuljettamaan kynää mukana. Enkä muistivihkoa. Kerran iltapäivällä olin sisällä, omassa huoneessa, paiskatun oven takana, suullani sängyssä ja itkin. Olo oli sietämätön, en jaksanut olla keittiössä perheen kanssa, en kestänyt. Täytyi karata pois. Olisin hypännyt kuoppaan maan sisään jos olisi kuoppa siinä ollut. Onneksi ei ollut. Mutta silloin mieleeni tuli selkeä kuva: voisin kirjoittaa paksun kirjan, paksumman kuin Täällä pohjantähden alla. Sen nimi olisi mahdoton avioliitto. Tai mahdoton perhe. Sillä hetkellä tuntui, että siihen kirjaan tulisi paljon asioita. Tosi paljon, joka sivulle. Tai ehkä parempi nimi olisi mahdoton ihminen tai mahdoton elämä. Ensimmäiset sanat olisivat: Tämä on kertomus siitä, miten mahdottoman vaikeaa erään mahdottoman vaikean ihmisen elämä voi olla. Joka mahdoton päivä, ainakin lähes joka. Ihan hirveästi kaikkea hankalaa, joka asiassa. Tuo on tuommoinen, minä tämmöinen. Ja nuo lapset vielä!

Sitten tulee seuraava päivä ja jos olisin siellä kuopassa, niin yrittäisin jo nousta sieltä jollain konstilla ylös. Silloinkaan ei paista aurinko mutta jostain olen saanut sumenninainetta, jolla olen häivyttänyt pahimman mahdottomuuden savupilveksi, josta en saa enää mitenkään kiinni. Näen vain valon kuopan yläpuolella ja haluan pois. Ehkä huudan avuksi  miestäni. Auta minut täältä, voisitko. Ja hän auttaa kyllä, ja minua naurattaa oma tyhmyyteni. Hypätä nyt kuoppaan. Näen omat pienet ja isommat lapseni, iloiset ja rakkaat, katson heitä ja iloitsen. Puen pienimmän pukuun ja kypärämyssyyn ja muihin ja lähden ulos kävelylle. Taivas onkin valkea eikä harmaa, niin kuin se sisälle näytti. Haavan keltaiset lehdet loistavat, lämmittävät, havisevat, laulavat. Tulen kylläiseksi väreistä ja ajatukseni ovat kirkkaita. Hellyys valtaa mielen ja ajattelen, että syksy on siksi niin täynnä väriä ja ilon keltaista että ihminen pitäisi hamstrata kaikki ne värit sisäänsä niin että jaksaisi sitten koko pitkän pimeän, värittömän talven.

Kotiin tullessa juodaan kahvia ja jotakin sen kanssa, vaikka suklaapalat jos löytyy, koska elämä on niin rankkaa. Ja ollaan iloisia vähän aikaa. Pikkuinen punaposki istuu syöttötuolissaan ja syö puolukkarahkaa taitavasti lusikkaa käyttäen ja on onnea pullollaan kun isä ja äiti ja isosisko katsovat ja kehuvat, miten taitava tyttö meillä onkaan! Istun siinä ja pidän kahvikupin kahvasta kiinni ja mietin että voisin kirjoittaa kirjan, sellaisen valoisansävyisen, sinisen ja syksyntuoksuisen, raikkaan kuin omenanposki, kirjoittaisin siihen ilon sanoja, tyytyväisyyden. Viisauden. Ja maisemia joilta näkyy kauas, kumpuilevia ja tasaisia, auringonpaisteisia, värikkäitä. Olisiko se kirja paksu? Enpä tiedä. Mutta ihana kirja se olisi! Sen ikkunasta näkyisi pihlajapuu täynnä punaisia marjoja.

Ja jonakin toisena päivänä tulee vastaan hetki, lyhyt ja hurmaava, syvä ja voimakas. Hetki, jolloin näen syvyyden perukoille asti, tummaan pohjasuruun saakka, joka viiltää ihanasti, kipeästi. Se on niin tuttu, mutta en silti tiedä sen nimeä. Se vain käy, menee pois heti mutta sen tuntee. Silloin mietin: jos kirjoittaisin kirjan, tummansinisen, taivaansinisen, mustikansinisen? Jossa seisotaan hiljaa eessä akkunain? Sellaisen karheapintaisen, ei kovin paksua mutta silti painavan. Ja hiljaisen. Siinä olisi vain muutama sana, paljon tyhjää. Kysymys, ja sitten tyhjää. Ja lopussa vastaus: niin se vain on, tämä elämä, tällainen tällä kertaa, ja se on uskottava. On hyväksyttävä sekin, että olen tällainen kaikkine virheineni ja rosoineni, ja kun seuraavan sivun kääntää, näkee sieltä virheiden ja rosojen välistä vihreää. Vaaleansinistä, oranssinpunaistakin. Ja ne värit loistavat tummassa taustassa kauniina, niin kauniina ettei niitä katsellessa voi muuta kuin hymyillä.

Niin, ei pitänyt kirjoittaa mitään enää, kun ei suju. Ehkä säästit itseäsi etkä lukenut? Hyvä niin! Nimittäin tämähän näyttää olevan taas vain sitä samaa vanhan kertausta.

Nalle sekoilee ja tokoilee

Jossain aiemmassa jutussa lupailtiin vähän elävää kuvaa Nallen osaamisista ja koulutuksesta, joten tässäpä illan ratoksi pieni videonpätkä. Nalle on nyt puolivuotias ja pahin pentuaika (toivottavasti) takanapäin. Tokoilua on harrastettu leikkimielellä, ihan vain että Nallella olisi vähän virikkeitä ja järkevää tekemistä huonekalujen ja kenkien pureskelun sijaan. Samalla yritetään opetella käskyjä jotka helpottavat elämää.

Joulukortti

Kiitos kaikille jo perille saapuneista sekä vielä matkalla olevista joulukorteista. Valitettavasti ette saa meiltä tänäkään vuonna korttia, sillä jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan säästimme joulukorttirahat parempaan tarkoitukseen. Ajatuksissamme olemme silti teitä kaikkia muistaneet!

Oikein hyvää ja rauhallista Joulua!

joulukortti2009

BWV 2 – Ach Gott, vom Himmel sieh darein

Bachin teosluettelossa numeroa 2 kantaa koraalikantaatti ”Oi Jumala, katso alas taivaasta”. Se on sävelletty virren 187 pohjalta ja sen teksti mukailee virren tekstiä, joten kantaatin tapahtumista pääsee hyvin selville lukemalla virren sanat läpi.

Kuunteluversion valinnassa ei tällä kertaa ollut vaikeuksia, kirkkonummen kirjaston nettimusiikkipalvelusta löytyi Bach Collegium Japanin levytys. Pidän varsin paljon näistä Masaaki Suzukin johtaman kuoron  tulkinnoista. Myös levyjen solistit ovat alansa parhaimmistoa, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joillain levyillä altto-osia laulava kontratenori ei miellytä minua. Tämä mielipiteeni ei kyllä koske vain Bach Collegium Japania, vaan yleensäkin kaikkia Bachin kantaattien esittäjiä. Mutta annetaan toki ensin tämän levyn esiintyjille mahdollisuus näyttää olenko väärässä.

Kantaatin ensimmäisessä osassa synnintuntoinen ihminen pyytää Jumalalta armahdusta. Hitaasti ja raskaahkosti etenevä kuoro-osa luo hienosti tekstin mukaisen tunnelman jota iso orkesteri puhallinsoittimineen täydentää entisestään. Raskaudestaan ja synkkyydestään huolimatta osa on käsittämättömän kaunis, aivan kuin Bach olisi halunnut kaikesta huolimatta nostaa toivon toivottomuuden yläpuolelle.

Kantaatti jatkuu resitatiivilla ja alttoaarialla. Molemmat jatkavat siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Sielunvihollisen juonet, maailman pahuus ja syntinen ihminen tulevat kaikki mainituksi. Synkähköstä tekstistään huolimatta varsinkin alttoaaria on Bachia parhaimmillaan, helmeilevän kaunis solistin ja viulun vuoropuhelu.

Dramaattisessa basson resitatiivissa tullaan tekstin käännekohtaan. Synkkyyden keskellä Jumala vakuuttaa: ”Minä olen kuullut rukouksenne, minun sanani on vahva.” Ja siitä onkin hyvä jatkaa ihanalla tenoriaalialla: ”Hopea puhdistuu palaessaan, Jumalan sana on ristillä todistettu oikeaksi. Siksi kristityt kaikkina kellonaikoina, olkaa kärsimyksissänne vahvat.”

Kantaatti päättyy koraaliin, jossa palataan musiikillisesti samaan teemaan jolla lähdettiin liikkeelle. Nyt kuitenkin musiikin sointumaailma on täysin eri, siinä missä alussa oli synkkyyttä loistaa nyt kirkas toivo ja luottamus: ”Jumala, vie meidät riemuun kerran”.

Lopuksi voi vain todeta, että kyseinen kantaatti on varsinainen helmi. En tiedä miten olen siltä tähän asti säästynyt, mutta nyt se kyllä päätyi suosikkeihini. Ja samalla jo yksi kantaattikatselmuksen tavoite täyttyi. Voin myös todeta, että kantaattia kuunnellessa, tekstin tuntemisella näyttäisi olevan suuri vaikutus kuunteluelämykseen 🙂 Niin ja Bach Collegium Japan ei muuten petä taaskaan, Esitys on upea, äänitys hyvä ja kokonaisuus varsin mieluisaa kuunneltavaa. Ja kontratenorista en tykännyt tälläkään kertaa.

Kantaatin voi kuunnella Pieter Jan Leusinkin ja Hollantilaisen poikakuoron tulkitsemana täältä.

BWV 1 – Wie schön leuchtet der Morgenstern

Kantaattikatselmuksen avaa juhlallisesti Kantaatti numero 1 – Wie schön leuchtet der Morgenstern, vapaasti suomennettuna ”kuinka kauniisti loistaa aamutähti”. Musiikista vastaa tällä kertaa Nikolaus Harnoncourtin johtama Concentus musicus Wien ja se tekee sen, kuten odottaa saattaa, hyvin. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että saisi minut erityisesti syttymään. Äänitys on kuiva mikä omalta osaltaan vahvistaa laadukasta, mutta vaisuhkoa esitystä.

Wie schön leuchtet der Morgenstern on Marian ilmestyspäivän kantaatti ja osuu sattumalta nyt kuunneltuna oikealle kohdalle kirkkovuoden kulussa, olihan juuri viime pyhänä Marian ilmestyspäivä. Juhlallisen alkukuoron ja tenoriresitatiivin jälkeen kuullaankin kantaatin helmi, kaunis sopraanoaaria, jossa Maria iloitsee osastaan ja vakuuttaa uskollisuuttaan Jumalalle (joku paremmin saksaa ymmärtävä voisi tuon ehkä tulkita toisinkin :). Aarian jälkeen seuraa lyhyt bassoresitatiivi jonka tauottua tenoriaaria jatkaa siitä mihin Marian kiitos jäi ja tekee myös sen varsin kauniisti. ”Jumalani, lauluni ylistää sinua”. Upeaa musiikkia.

Kantaattikatselmus

Olen jo kauan kehitellyt mielessäni ajatusta. Tuo kauan tarkoittaa tässä tapauksessa vajaata vuotta. Muistaakseni viime kesänä ajatus ilmaantui tajuntaani ensimmäisen kerran. Siellä se on sitten hiertänyt ja hioutunut. Välillä se on unohtunut hetkeksi, mutta palannut sitten taas entistä jalostuneempana. Tänään tajusin, että nyt aika on kypsä. Päätin siirtyä ajatuksesta tekoihin.

Niin tuo ajatus. Se on eräänlainen unelma joka piirtää niin pitkän kaaren, etten vielä edes osaa kuvitella sen toista päätä. Unelmana olisi kuunnella järjestyksessä kaikki J.S. Bachin kantaatit ja kirjata niistä jotain muistiin tänne sivuseikkaan. Sellaista musiikkikritiikkiä maallikon korvin.

Urakka on valtava. Kantaatteja on pitkästi toista sataa ja jo pelkästään niiden kuunteleminen on iso urakka ajatuksien kirjaamisesta puhumattakaan. Mutta keskeisenä tavoitteena olisi kuitenkin nauttia hommasta. En aseta etenemiselle minkäänlaista aikataulua. Etenen juuri niin hitaasti kuin hyvältä tuntuu.

Niin ja yritän tässä jo ensi metreillä karistella urakasta turhaa glamouria pois. Tarkoitus ei ole tuottaa viiltävää musiikkianalyysiä vaan tarjota maallikon hajanaisia ajatuksia musiikista, joka itsessään on upeaa.

Nyt painan tuolta sinistä ”Julkaise”-nappia ja aloitan kantaattikatselmuksen. Kuulemiin.