Kaikki kirjoittajan Samuli Sorvari artikkelit

Retkellä

Sivuseikassa on ollut hiljaista pitkään. Koskaan aiemmin ei tällaista yli kolmen kuukauden taukoa ole ollut. Pahoittelen, olisin mielelläni kirjoittanut monta kertaa tässä välissä, jos olisin saanut kirjoitettua.

Mutta en ole saanut. Muutaman kerran kaikenlaisten koneella tehtävien velvollisuuksien jälkeen minulla on ollut vähän aikaa ja olen ajatellut että kas, jospa nyt jotain saisin kirjoitettua. Olen tullut tälle sivulle, painanut ”kirjaudu sisään” -painiketta ja sitten se on siihen tyssännyt, nimittäin en ole muistanut salasanaa. Tämä on taas tätä aikaa että aivokapasiteetti tuntuu hyvin rajalliselta. Elikkäs vaikka en ole varma olisinko siltikään saanut niin sanotusti ”juttua ulos”, niin en ole päässyt edes yrittämään. Viime viikolla sitten muistini ja reippauteni toimivat kerrankin yhtä aikaa kun ryhdistäydyin ja sain pyydettyä tekniseltä tueltani apua tähän kirjautumisongelmaan. Sain sen oitis ja sain myös kuulla salasanani, jonka painoin mieleen. Siitä on nyt viikko ja en muista sitä enää. Mutta pääsinpäs kirjoittamaan nyt kuitenkin kun tulin tänne teknisen tuen tiliä käyttäen! (Siksi tuossa yllä lukee kirjoittajan kohdalla ”Samuli Sorvari”, vaikka minä olen Eeva Maija, kuten varmaan arvasittekin.)

Meillä on nyt hiihtoloma ja säät ovat suosineet. On ollut kirkkaita, aika aurinkoisia pakkaspäiviä. Vaikka viikko sitten olin vielä siinä pessimistisessä luulossa, etten saa lähdettyä ladulle tänä talvena ollenkaan (aivokapasiteettivajeen lisäksi myös fyysinen kapasiteettini tuntuu olevan minimissään), niin tähän mennessä olen käynyt hiihtämässä jo viisi kertaa! Olen oikein onnellinen siitä että tekninen tukeni on myös fyysisen puolen tsempparini, kun on pyytänyt aina minua mukaansa. Tuota meidän läheltä lähtevää metsälatua hiihtäessä tulee hyvä mieli, ilma on puhdasta ja raikasta ja kahlehtimaton luonnon hiljaisuus terapeuttista. Missään kilpaladuilla en viihtyisi. Ladulla tuli taas selväksi se, että minulta puuttuu kaikki kilpailuvietti ja suorittamisen pakko. Tykkään kyllä vauhdistakin, hikoilen mielelläni kun siltä tuntuu, mutta yksin on kiva mennä omaan tahtiin, pysähtyä välillä ja maistaa vaikka lunta. Joku voi tietysti miettiä että tsempparini kunto on niin paljon kovempi kuin minun että siinä saattaa kilpailuvietti kadota nopeasti vaikka sitä muuten olisikin, mutta sitä minä en tietenkään myönnä. On toki kivaa kun kunto kasvaa mutta se ei motivoi minua ladulle ollenkaan! Metsä ja luonnonrauha motivoivat.

Retkellä olemme käyneet jo kaksi kertaa muutaman päivän sisällä. Siellä merenjäällä kävellessäni, pieniä autellen, vetäen ja kannustaen sain päähäni, että taidan olla retkihullu. Niitähän on kuuhulluja ja urheiluhulluja ja vaikka mitä hulluja. Että jos minäkin olen joku hullu niin ainakin retkihullu. Olen myös marjastushullu, vaikken tuhansia kiloja poimikaan, mutta aina sinne marjametsään halajan kuitenkin. Historiahullu. Kuorohullu. Haaveiluhullukin. Mutta jos tällä kertaa pitäydytään tuossa retkihulluudessa. Rupesin näet miettimään siinä kun tekninen tukeni veti nuorimmaistamme pulkassa kohti kotia edelläni, että oliko tuollekaan kuopukselle hirveän iso ilo retkellä käydä kun nukahti melkein heti ja nukkuu edelleen pulkassaan. Ei paljon päässyt retkitunnelmasta nauttimaan nimittäin. Paitsi että onhan se ihana nukkua lampaantaljan ja vällyjen välissä kun toiset vetää ja touhuaa ympärillä. Mutta järkevämpi olisi jättänyt kotiin päiväunille kun sinne kerran jäi kotimiehiä. Mutta en minä, minä kun olen retkihullu, niin kerta!  Minusta on ihana paketoida pieninkin villaan ja pukuihin ja vällyihin ja ottaa taljaa ja peittoa ja pulkkaa mukaan, kaiken muun pakkaamisen ja touhuamisen lisäksi. On ihanaa tehdä lättytaikina, laittaa se pulloon ja ottaa raskas valurautainen lättypannu mukaan, vaikka lätyt olisi helpompi paistaa illalla kotona. Retkellä kaikki maistuu niin hyvältä! Varsinkin makkara ja lätyt ja kuuma juoma. Nuotion teko ja tuunaus on ihanaa. Savunhajussa ähertäminen ja ruokien jakaminen kaikille tasapuolisesti. Pienten tsemppaaminen. ”Nyt kaikki haara-perusshyppyä ettei tuu kylmä!”

Se ei ole kätevää ja järkevää. Päinvastoin! Se on työlästä ja hankalaa, hidasta ja järjetöntä, ja siksi niin ihanaa. On ihana raahata koko klaani mukaan, vaikka puolipakottaminen onkin tympeää. Sen verran olen luovuttanut että teinejä en jaksa enää painostaa, toivon vain että he tulevat mukaan, edes joku kerta. Iloinen olen että kymmenvuotiaasta alaspäin kaikki haluavat mukaan, on se sekin jotain! Tekninen tuki on paljon järkevämpi kuin minä. Ei siis retkihullu. Mutta hän lähtee kyllä toisinaan mielellään mukaan, hän kun on niin kaukaa viisas että ajattelee kokonaisuutta. Viisas tuki on paras tuki. Olen kyllä joskus vähän painostanutkin, ehkä, myönnetään. Hänellä tulee sääli kun en osaa lähteä tarpeeksi pienellä porukalla vaan otan liian ison kuorman huollettavia mukaan. Ja sitten hän ei voi olla lähtemättä mukaan, vaikka ei siis olekaan retkihullu. Normaali lomaretkeilijä vain.

Yritin muistella, kuinka pitkään olen ollut retkihullu. Aina en ole tiennyt olevani, mutta taisin olla jo varhaisteininä aika hullu. Muistan kun jollain konstilla sain innostettua ystäväni Anskun mukaan retkelle merenjäätä pitkin Varjakkaan. Lähdimme pakkassäällä (taisi olla jonkinmoinen meriviimakin matkassa) kävelemään lapsuudenkodistani ensin rantaan ja siitä jäätä pitkin kohti Varjakkaa. Matkaa tuli useampi kilometri, mutta se eikä viima minua pidätellyt, hulluus sen kun vain lisääntyi. En muista, oliko meillä paljonkin evästä mutta ei sitä varmaan liikaa ollut. Ansku käveli ystävällisesti mukana, vaikka pienten niemekkeiden takaa ei koskaan tuntunut tulevan näkyviin sitä odotettua Varjakan salmea. Anskun varpaita paleli. Minunkin ehkä, mutta kun on retkihullu, ei sellainen haittaa mitään. Sormetkin taisivat kenties olla aika jäässä siinä vaiheessa, kun lopulta kauan kaivattu Varjakka näkyi silmiemme edessä. Anskun hampaat kalisivat ja hän melkein itki, kännykkä jos olisi ollut siihen aikaan niin isälleen hän olisi oitis soittanut että ”tuu hakeen”. Mutta meillä ei ollut puhelimia eikä vaihtoehtoja, muistan vain sen että tunsin suurehkoa syyllisyyttä ystäväni paleltumisesta. Jostain syystä menimme laiturille ja siinä sellaiselle korokkeelle josta noustaan risteilijään (siihen aikaan siitä meni semmoinen laiva kesällä), Ansku istui ylätasanteella, minä istuin portailla ja hieroin hänen jäätyneitä varpaitaan, meriviima kirveli sormia ja nenänpäätä. En muista miten tarina jatkui mutta kai me makkarat saimme paistettua ja ehkäpä pääsimme elävinä kotiin.

Retkihulluus ei tarkoita että olisi erityisen taitava retkeilijä, niin kuin esimerkiksi nuotion kanssa, ainakaan varhaisteininä. Kerran menimme keväämmällä (tai syksymmällä) samaan Saareen, mukana oli myös Paula, minulla oli avain saunaan ja tarkoitus oli yöpyä ja saunoa siellä. Mutta kun emme saaneet tulta takkaan, saati kiukaaseen. Puut olivat märkiä ja tulitikut hupenivat. Saunominen jäi suosiolla, kenellekään (minä en ainakaan tunnusta) tullut mieleenkään ruveta riisumaan toppakamppeita vähemmäksi koko iltana. Saunatupa oli jäisen kylmä ja meidän piti muka ruveta nukkumaan. Ulkona oli jo pimeää, poltimme kynttilöitä ja papereita ja sanomalehtiä mitä satuimme löytämään, pari puutakin taisi lopulta palaa, hyvin kituen. Pääasiassa kuitenkin palelimme. Nukuimme kuitenkin makuupusseissamme koko yön, kotiin taisimme palata aika varhain aamulla. En kyllä muista menikö se noin ihan justiinsa mutta paleli meitä kyllä! Ja nautin kaikesta ihan suunnattomasti, eihän se muuten olisi mieleeni jäänyt.

Sitä miellyttävämpää mitä alkeellisempaa ja työläämpää. Kylmyys, hytiseminen, lämmittely avotulen äärellä ja savunhaju ja vaatteiden märkyys ovat aina plussaa.

Iän myötä käy niin että oppii varustautumaan, melkein vahingossa. Tietysti siksikin että on tullut saaneeksi kunnollisen miehen (teknisen tuen). Olen oppinut myös tulenteon ja minulla on Sievin jalkineen superhyvät ultralämpimät talvisaappaat, eikä varpaita juuri palele. Ja kun on paljon lapsia ja ohjelmaa ja velvollisuuksia, retkelle tulee lähdettyä hulluudesta huolimatta aivan liian harvoin, valitettavasti. Pihalla oleva nuotiopaikka auttaa vähän asiaa kesäisin, mutta se on vähän liian helppoa jo.

Haaveilen että pääsisin tänä keväänä jonakin viikonloppuna retkelle jonnekin kauemmas luontoon koko viikonlopuksi. Olen ahkera haaveilija mutta vähän vain saan aikaiseksi, joten ehkä se jää haaveeksi. Mutta haaveitakin on ihan kiva olla, olenhan myös haaveiluhullu, kuten tuli tuossa yllä mainittua.

Mukavia aurinkoisia retkeilysäitä kaikille! Tai ainakin haaveilukelejä.

Lokakuun kirjoitus postuumina: Syksy on ja kesä on pois

Jos vuosi jaetaan kahtia, niin syyskuu kuuluu kesäiseen puoliskoon, lokakuu talviseen. Semmoista se on jos jaetaan kahtia, ei ole välimuotoja. Ulkona on silti hyvä olla. Ilmassa on paljon happea, on hyvä hengittää ja kaikki luonnon tuoksut ovat elossa ja liikkeellä. Ne vetäytyvät koloihinsa sitten kun tulee pakkanen eli kylmä.

No en minä jaksa enää tätä juttua kirjoittaa. Ei tunnu nyt siltä. Joskus tuntuu voimakkaasti siltä että sisin tuottaa ajatuksia päähäni, sanoiksi ja lauseiksi, ja ne voisin nyt tulostaa jos olisi kone tai kynä. Usein olen ulkona, pihalla tai metsässä, jolloin ajatukset tuntuvat kauniilta ja selkeiltä. Ja en ole oppinut kuljettamaan kynää mukana. Enkä muistivihkoa. Kerran iltapäivällä olin sisällä, omassa huoneessa, paiskatun oven takana, suullani sängyssä ja itkin. Olo oli sietämätön, en jaksanut olla keittiössä perheen kanssa, en kestänyt. Täytyi karata pois. Olisin hypännyt kuoppaan maan sisään jos olisi kuoppa siinä ollut. Onneksi ei ollut. Mutta silloin mieleeni tuli selkeä kuva: voisin kirjoittaa paksun kirjan, paksumman kuin Täällä pohjantähden alla. Sen nimi olisi mahdoton avioliitto. Tai mahdoton perhe. Sillä hetkellä tuntui, että siihen kirjaan tulisi paljon asioita. Tosi paljon, joka sivulle. Tai ehkä parempi nimi olisi mahdoton ihminen tai mahdoton elämä. Ensimmäiset sanat olisivat: Tämä on kertomus siitä, miten mahdottoman vaikeaa erään mahdottoman vaikean ihmisen elämä voi olla. Joka mahdoton päivä, ainakin lähes joka. Ihan hirveästi kaikkea hankalaa, joka asiassa. Tuo on tuommoinen, minä tämmöinen. Ja nuo lapset vielä!

Sitten tulee seuraava päivä ja jos olisin siellä kuopassa, niin yrittäisin jo nousta sieltä jollain konstilla ylös. Silloinkaan ei paista aurinko mutta jostain olen saanut sumenninainetta, jolla olen häivyttänyt pahimman mahdottomuuden savupilveksi, josta en saa enää mitenkään kiinni. Näen vain valon kuopan yläpuolella ja haluan pois. Ehkä huudan avuksi  miestäni. Auta minut täältä, voisitko. Ja hän auttaa kyllä, ja minua naurattaa oma tyhmyyteni. Hypätä nyt kuoppaan. Näen omat pienet ja isommat lapseni, iloiset ja rakkaat, katson heitä ja iloitsen. Puen pienimmän pukuun ja kypärämyssyyn ja muihin ja lähden ulos kävelylle. Taivas onkin valkea eikä harmaa, niin kuin se sisälle näytti. Haavan keltaiset lehdet loistavat, lämmittävät, havisevat, laulavat. Tulen kylläiseksi väreistä ja ajatukseni ovat kirkkaita. Hellyys valtaa mielen ja ajattelen, että syksy on siksi niin täynnä väriä ja ilon keltaista että ihminen pitäisi hamstrata kaikki ne värit sisäänsä niin että jaksaisi sitten koko pitkän pimeän, värittömän talven.

Kotiin tullessa juodaan kahvia ja jotakin sen kanssa, vaikka suklaapalat jos löytyy, koska elämä on niin rankkaa. Ja ollaan iloisia vähän aikaa. Pikkuinen punaposki istuu syöttötuolissaan ja syö puolukkarahkaa taitavasti lusikkaa käyttäen ja on onnea pullollaan kun isä ja äiti ja isosisko katsovat ja kehuvat, miten taitava tyttö meillä onkaan! Istun siinä ja pidän kahvikupin kahvasta kiinni ja mietin että voisin kirjoittaa kirjan, sellaisen valoisansävyisen, sinisen ja syksyntuoksuisen, raikkaan kuin omenanposki, kirjoittaisin siihen ilon sanoja, tyytyväisyyden. Viisauden. Ja maisemia joilta näkyy kauas, kumpuilevia ja tasaisia, auringonpaisteisia, värikkäitä. Olisiko se kirja paksu? Enpä tiedä. Mutta ihana kirja se olisi! Sen ikkunasta näkyisi pihlajapuu täynnä punaisia marjoja.

Ja jonakin toisena päivänä tulee vastaan hetki, lyhyt ja hurmaava, syvä ja voimakas. Hetki, jolloin näen syvyyden perukoille asti, tummaan pohjasuruun saakka, joka viiltää ihanasti, kipeästi. Se on niin tuttu, mutta en silti tiedä sen nimeä. Se vain käy, menee pois heti mutta sen tuntee. Silloin mietin: jos kirjoittaisin kirjan, tummansinisen, taivaansinisen, mustikansinisen? Jossa seisotaan hiljaa eessä akkunain? Sellaisen karheapintaisen, ei kovin paksua mutta silti painavan. Ja hiljaisen. Siinä olisi vain muutama sana, paljon tyhjää. Kysymys, ja sitten tyhjää. Ja lopussa vastaus: niin se vain on, tämä elämä, tällainen tällä kertaa, ja se on uskottava. On hyväksyttävä sekin, että olen tällainen kaikkine virheineni ja rosoineni, ja kun seuraavan sivun kääntää, näkee sieltä virheiden ja rosojen välistä vihreää. Vaaleansinistä, oranssinpunaistakin. Ja ne värit loistavat tummassa taustassa kauniina, niin kauniina ettei niitä katsellessa voi muuta kuin hymyillä.

Niin, ei pitänyt kirjoittaa mitään enää, kun ei suju. Ehkä säästit itseäsi etkä lukenut? Hyvä niin! Nimittäin tämähän näyttää olevan taas vain sitä samaa vanhan kertausta.

Nalle sekoilee ja tokoilee

Jossain aiemmassa jutussa lupailtiin vähän elävää kuvaa Nallen osaamisista ja koulutuksesta, joten tässäpä illan ratoksi pieni videonpätkä. Nalle on nyt puolivuotias ja pahin pentuaika (toivottavasti) takanapäin. Tokoilua on harrastettu leikkimielellä, ihan vain että Nallella olisi vähän virikkeitä ja järkevää tekemistä huonekalujen ja kenkien pureskelun sijaan. Samalla yritetään opetella käskyjä jotka helpottavat elämää.

Joulukortti

Kiitos kaikille jo perille saapuneista sekä vielä matkalla olevista joulukorteista. Valitettavasti ette saa meiltä tänäkään vuonna korttia, sillä jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan säästimme joulukorttirahat parempaan tarkoitukseen. Ajatuksissamme olemme silti teitä kaikkia muistaneet!

Oikein hyvää ja rauhallista Joulua!

joulukortti2009

BWV 2 – Ach Gott, vom Himmel sieh darein

Bachin teosluettelossa numeroa 2 kantaa koraalikantaatti ”Oi Jumala, katso alas taivaasta”. Se on sävelletty virren 187 pohjalta ja sen teksti mukailee virren tekstiä, joten kantaatin tapahtumista pääsee hyvin selville lukemalla virren sanat läpi.

Kuunteluversion valinnassa ei tällä kertaa ollut vaikeuksia, kirkkonummen kirjaston nettimusiikkipalvelusta löytyi Bach Collegium Japanin levytys. Pidän varsin paljon näistä Masaaki Suzukin johtaman kuoron  tulkinnoista. Myös levyjen solistit ovat alansa parhaimmistoa, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että joillain levyillä altto-osia laulava kontratenori ei miellytä minua. Tämä mielipiteeni ei kyllä koske vain Bach Collegium Japania, vaan yleensäkin kaikkia Bachin kantaattien esittäjiä. Mutta annetaan toki ensin tämän levyn esiintyjille mahdollisuus näyttää olenko väärässä.

Kantaatin ensimmäisessä osassa synnintuntoinen ihminen pyytää Jumalalta armahdusta. Hitaasti ja raskaahkosti etenevä kuoro-osa luo hienosti tekstin mukaisen tunnelman jota iso orkesteri puhallinsoittimineen täydentää entisestään. Raskaudestaan ja synkkyydestään huolimatta osa on käsittämättömän kaunis, aivan kuin Bach olisi halunnut kaikesta huolimatta nostaa toivon toivottomuuden yläpuolelle.

Kantaatti jatkuu resitatiivilla ja alttoaarialla. Molemmat jatkavat siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Sielunvihollisen juonet, maailman pahuus ja syntinen ihminen tulevat kaikki mainituksi. Synkähköstä tekstistään huolimatta varsinkin alttoaaria on Bachia parhaimmillaan, helmeilevän kaunis solistin ja viulun vuoropuhelu.

Dramaattisessa basson resitatiivissa tullaan tekstin käännekohtaan. Synkkyyden keskellä Jumala vakuuttaa: ”Minä olen kuullut rukouksenne, minun sanani on vahva.” Ja siitä onkin hyvä jatkaa ihanalla tenoriaalialla: ”Hopea puhdistuu palaessaan, Jumalan sana on ristillä todistettu oikeaksi. Siksi kristityt kaikkina kellonaikoina, olkaa kärsimyksissänne vahvat.”

Kantaatti päättyy koraaliin, jossa palataan musiikillisesti samaan teemaan jolla lähdettiin liikkeelle. Nyt kuitenkin musiikin sointumaailma on täysin eri, siinä missä alussa oli synkkyyttä loistaa nyt kirkas toivo ja luottamus: ”Jumala, vie meidät riemuun kerran”.

Lopuksi voi vain todeta, että kyseinen kantaatti on varsinainen helmi. En tiedä miten olen siltä tähän asti säästynyt, mutta nyt se kyllä päätyi suosikkeihini. Ja samalla jo yksi kantaattikatselmuksen tavoite täyttyi. Voin myös todeta, että kantaattia kuunnellessa, tekstin tuntemisella näyttäisi olevan suuri vaikutus kuunteluelämykseen 🙂 Niin ja Bach Collegium Japan ei muuten petä taaskaan, Esitys on upea, äänitys hyvä ja kokonaisuus varsin mieluisaa kuunneltavaa. Ja kontratenorista en tykännyt tälläkään kertaa.

Kantaatin voi kuunnella Pieter Jan Leusinkin ja Hollantilaisen poikakuoron tulkitsemana täältä.

BWV 1 – Wie schön leuchtet der Morgenstern

Kantaattikatselmuksen avaa juhlallisesti Kantaatti numero 1 – Wie schön leuchtet der Morgenstern, vapaasti suomennettuna ”kuinka kauniisti loistaa aamutähti”. Musiikista vastaa tällä kertaa Nikolaus Harnoncourtin johtama Concentus musicus Wien ja se tekee sen, kuten odottaa saattaa, hyvin. Mutta ei kuitenkaan niin hyvin, että saisi minut erityisesti syttymään. Äänitys on kuiva mikä omalta osaltaan vahvistaa laadukasta, mutta vaisuhkoa esitystä.

Wie schön leuchtet der Morgenstern on Marian ilmestyspäivän kantaatti ja osuu sattumalta nyt kuunneltuna oikealle kohdalle kirkkovuoden kulussa, olihan juuri viime pyhänä Marian ilmestyspäivä. Juhlallisen alkukuoron ja tenoriresitatiivin jälkeen kuullaankin kantaatin helmi, kaunis sopraanoaaria, jossa Maria iloitsee osastaan ja vakuuttaa uskollisuuttaan Jumalalle (joku paremmin saksaa ymmärtävä voisi tuon ehkä tulkita toisinkin :). Aarian jälkeen seuraa lyhyt bassoresitatiivi jonka tauottua tenoriaaria jatkaa siitä mihin Marian kiitos jäi ja tekee myös sen varsin kauniisti. ”Jumalani, lauluni ylistää sinua”. Upeaa musiikkia.