Joulukuu

Joulukuu

On rauhallista ja hidasta. Voimia ei ole erityisemmin ja miksipä sitä suotta hössöttämään ja kiirehtimään. Punaista kartonkia voisi ostaa korkeintaan, jos jotakin.

Niilo nukkuu alakerrassa, linnut lauleskelevat vieressä hiljaisesti. Meteli lintuhäkissä alkaa vasta sitten kun muukin meteli vyöryy sisään. Koululaiset, tarhalaiset, työläinen. Kissa nukkuu keskimmäisellä portaalla. Rento nukkumapaikka sinänsä, tuommoinen avoporras. Kai sillä on jokin perustelu tuolle paikalleen. Linnuilla muuten on ollut jo kuukauden ristiriitoja parisuhteessaan: Uuno haluaisi kovasti isäksi, ja yrittää jatkuvasti patistaa Tyyneä pesään, mutta Tyyneä ei huvita. Tyyne kyllä menee pesään kovan painostuksen ja houkuttelun seurauksena, ja silloin Uuno heti rupeaa sukimaan höyheniään pesäkolon edessä. Mutta sitten Tyyne kypsähtää neljän seinän (ja lattian ja katon) sisässä kököttämiseen ja työntää päänsä kolosta ja huutaa raivokkaasti Uunon tiehensä ovensuusta. Mutta Uuno ei vielä ole lannistunut, vaikka välillä meneekin seinän viereen ja rupeaa sirkuttelemaan ja nyökkäilemään varjokuvalleen joka nyökkii seinässä samaan tahtiin. Tyynekään ei näämmä aio myöntyä, ja melkein tekisi mieleni hankkia vielä yksi lintu lisää ja katsoa minkälainen näytös siitä seuraisi, kun nimittäin tuntuu että Uuno ja Tyyne eivät vain passaa yhteen tarpeeksi hyvin.

Kun eräs suositteli minulle Calvinoa ja erityisesti Marcovaldoa, minä lainasin kirjastosta kaikki Calvinot mitä hyllystä irtosi. Kun kahmaisin ne syliini, minulle tuli rohmu olo, ja meinasin laittaa takaisin osan. Mutta sitten ajattelin, että seitsemän kirjaa, sama se jos ne on eri kirjailijan tai saman. Kotona illalla sängyssä lajittelin pinon kirjoittamisaikajärjestykseen, joka oli hieman eri kuin suomennosjärjestys. Ja aloitin ensimmäisestä, Halkaistusta varakreivistä. Tulihan tuo luettua, mikäs siinä, ja Paroni puussakin. Sen jälkeen katselin hieman kirjapinon ympärillekin, ja kas, huomasin Juha Mannerkorven Päivänsinet. Sain sen Samuli V:ltä tuliaisiksi ja tartuin siihen, vaikka olin jotakin Mannerkorpea lukenutkin ja ei ollut jäänyt erityisiä muistijälkiä. Päivänsinet on päiväkirja, jossa mies kirjaa ylös päivänsini-kukinnot köynnöksissään päivittäin. Samalla hän kertoilee fyysisestä voinnistaan, jossa ei ole kehumista. En tiedä mikä siinä kirjassa oli, mutta kyllä sitä oli hyvä lukea! Että montako kukkaa tänään luoteessa, montako kaakossa. Ja tarvitaanko tikkaita katonrajakukkien mittaamiseen ja niin edelleen. Kiitos kirjasta, S. V.!

Sen jälkeen ohitin pari Calvinoa aikajanalla ja tartuin Marcovaldoon siinä toivossa että se olisi maineensa veroinen. Ja se osui kyllä minuun! Kuuden lapsen isä, juuri niin kuin minä paitsi mies, asuu kaupungissa ja kaipaa kaikkea mihin jotenkin jokin luontomainen liittyy. Tähtiä, kuuta, eläimiä, raikasta ilmaa, sieniä, kasveja, kalastamista, hiekkakylpyjä. En tiedä, mitenkä arvioisin niitä juttuja novelleina, niiden rakennetta. Jos niin rupeaisi katsomaan niin tulisi kait Aku Ankka mieleen, kun mies joutuu luonnonkaipuussaan ja innostuksissaan aina pinteeseen. Mutta se perusajatus, ihminen joka ikävöi jonnekin, kotimaahansa, synnyinsijoilleen, luonnon keskelle, rauhaan. Voi, suosittelen, niin kuin minullekin suositeltiin!

Joulu tulla jollottaa ja täällä otetaan rennosti. Rakas vanha tätini on soittanut pari kertaa, kysellyt että ollaanko terveenä, ja muistetaanhan levätä ja löysätä kiireestä että jaksetaan. Ja sitten kohta päivitellyt, että kun nykyaikana monet perheenäiditkään eivät osaa (viitsi) tehdä joululaatikoita itse, vaikka ne on niin yksinkertaisia tehdä ja saa paljon yhdellä kertaa. Minä en myöntänyt enkä kieltänyt mitään, mutta ajattelin että Saarioisten lanttulaatikko on aina kelvannut minulle, varsinkin jos siihen lorauttaa kermaa vähän lisämauksi. Ymmärrän kyllä tätiäni hyvin. Kun nykypäivänä vain ravataan paikasta toiseen ja ei mitään kunnon hommaa jouveta tekemään. Niinhän se on, pitäisi osata keskittyä olennaiseen.

Niin kuin minä tähän pieneen kotitonttuuni täällä, joka tarvitsee syliä, laulua, leikkejä, kirjanlukemista, ikkunasta katselua, eläinten ruokkimista, vaipanvaihtoa ja ruokaa ja ”tettä”. Voi että minä nautin tuosta pikku kaverista! Sillä on punainen villapuku ja vähän väliä laitan sille tonttulakinkin päähän, ja sitten yritän piirtää. Mutta tonttulakilla on vissiin siivet, ja pikku-ukolla kädet ja jalat ja isänsä luonto, joten yrittämiseksi se vain jää.

Rauhallista joulunodotusta!

5 thoughts on “Joulukuu

  1. Tuli tuossa kirjoituksesi jälkeen mieleen, että se mikä on tädillesi tärkeää ja ”olennaista” ei ehkä sitten olekaan sinulle ja perheellesi ”olennaista”? 😉
    Tai niin tärkeää. Me joudumme jokainen miettimään niitä meille tärkeitä asioita ja välillä punnitsemaan voimiamme ja asioiden tärkeysjärjestystä. Joulu tulee ostetun lanttulaatikoinkin kera, mutta minäkin ymmärrän niitä, joiden on vaan tehtävä se itse. He ehkä jättävät tekemättä jotain, mikä on tärkeää sinulle ja minullekin. Minä mielessäni onnittelin sinua, että osaat jätää jotain tekemättä. Ja sitä ei taaskaan tiedä milloin on aika, jolloin teet itse sen lanttulaatikon, niin kuin tätisi nyt. Elämäntilanteet muuttuu, se mikä pienten ja isompien lasten kanssa tuntuu niin vaivalloiselta voi ”kohta” olla aivan mahdollista.

    Kuinka moni meistä osaa oikeasti jättää tekemättä jouluksi jotain sellaista ”jota on aina ennenkin tehty”? Huomaan itse joka joulun jälkeen, kuinka kukaan ei ole syönyt niitä kaikenlaisia leivonnaisia, joita muka ”pitää” leipoa jouluksi. Tai sitten en ole antanut lasten ottaa, koska ”saattaa tulla vieraita” js niitä pitää säästää. 😉 Naurattaa.

    Näitä mainitsemiasi kirjoja pitää kirjoittaa muistiin ja vierailla paikallisessa kirjastossa, jos siellä ei ole jo joku blogiasi lukenut sattunut käväisemään ja tyhjentänyt hyllyä ;).

  2. Kiitos samoin rauhallista joulunodotusta!

    Täällä ei ole rauhallista, mutta ei varmaan sielläkään.

    Laatikot ostetaan ja on aina ostettu kaupasta jouluksi, ja hyviä ovat, paitsi lasten mielestä. Edes sitä kermaa en vaivaudu lorauttamaan. Tosin nämä ovat niin tottumiskysymyksiä. Teen rosollin aina itse, ja kun eräs rouva tässä totesi mulle (maistettuaa pikkujoulussa mun tekemään rosollia), että ”voi kun jaksaiskin tehdä rosollin itse!” Niin huomasin mielessäni ihmetteleväni, että kaikenko se ostaa kaupasta. Hah. Ja se rosolli on varmaan ainoa jouluruoka, jonka minä teen itse.

  3. Tulee parempi joulu ilman hössötyksiä. Niin ihana kun voi ajatella päivänsiniä joulun alla. Ei edes tee mieli ajatella kevään kylvöjä ja siemenpusseja, vaan niitä päivänsiniä ihan. Vaikka sen miehen siinä kirjassa.

    Kiva kun mainitsit päivänsinet.

  4. Tänne tupsahti kaunis kortti, jossa oli punapukuinen poika -ilman tonttulakkia. Taisipa olla tuo samainen kotitonttu, josta kirjoitit 🙂 Terveisiä pienelle tomeralle kummipojalle!

  5. Hei, luin tän juttusi jo aiemmin mutten päässyt kommentoimaan. Nyt olen vironnut ja sanon, mitä jo tuolloin ajattelin: tuntuu kivalta kun jutut, joista itse tykkää, kolahtaa johonkin toiseen. Saattaisit pitää myös finlandia-voittajasta jäästä, vaikka kirjan sanoma, viesti, jäikin lukupiirissämme vähän avoimeksi kysymykseksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *