Ei oo mitään tekemistä

Ei oo mitään tekemistä

Eilen kuulin radiosta hauskan pakinan, jossa puhuttiin taskumarsuista. Saatatte arvata, että puhe on tuosta ylistetystä iPhonesta. Aifouni tai ai-phone tai taskumarsu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kuinka se on niin sileä ja kätevä ja aina valmis auttamaan ja palvelemaan. Pelastaa sellaisesta kamalasta tilanteesta, kun ei oo mitään tekemistä. Se muuttaa elämäsi. Enää sinun ei tarvitse murehtia, sinulla on aina tekemistä, kun on tylsää. Jos vaikka kylässä kahvin juomisen jälkeen ei juttu luista, aina voi ottaa tuon marsulaisen taskusta ja katsoa, mitä feispuukkilaiset ovat asiasta mieltä. Konserteista voi lähettää suoraan paikan päältä pätkän videota penkistä, kaikille niille onnettomille, jotka eivät päässeet paikan päälle nauttimaan musiikista. Hyvää sanomaa kaikelle kansalle.

Ja kotonakin. Voi olla netissä, vaikka söisi tai laittaisi ruokaa. Läheisten kanssa oleiluun käytetty aika ei mene hukkaan, kun voi samalla lukea uutisia ja tsätätä työkaverin kanssa seuraavan päivän strategioista. Illalla jos ei uni tule, on apu aina lähellä. Siinä menee rattoisasti useampikin uneton tovi niin että hujahtaa.  Ja lähimmäisiä ovat tänään kaikki, jotka ovat feispuukissa. Ei vain perheenjäsenet, vaan kaikki.

Mitä ennen vanhaan äidit ja isät tekivät, kun ei voinut kaivaa taskusta tuota kaikkivoipaa ihmemarsua? Niin, mitä silloin tehtiin, kun ei ollut mitään tekemistä? Kun istuttiin kiikkustuolissa nukkuva lapsi sylissä. Rupesikohan siinä ajattelemaan jotakin? Jotakin, mitä ei tarvinnut nopsasti selvittää. Hyräilikö siinä ja katseli ympärilleen, että näkyykö juttuseuraa lähistöllä. Ehtikö sitä puhella joskus kaikessa rauhassa, ilman häiriötä?

Mitä ennen vanhaan nuoriso puuhasi kaiken luppoaikansa? Mihin he turvautuivat, jos oli yksinäistä tai elämäntuskaa, tai vain tylsää tai paukkuva pakkanen ulkona? Tai jos joku asia askarrutti tai kiinnosti kovasti? Kävelivätkö he tylsästä huoneestaan keittiöön. Istuivat siinä, vaikka ei ollut nälkäkään. Juttelivat sisarusten, ehkä äidin ja isänkin kanssa? Ilman sen kummempaa menoa ja kiirettä.

En tiedä.

Olin syksyllä vanhenpainillassa, jossa tunnettu lastenpsykiatrimme Jari S. oli huolissaan riippuvuuksista. Ja halusi nimenomaan tähdentää, että aivot kehittyvät vielä koko nuoruusiän aina tuonne kahdenkympin korville asti. Etenkin etuotsalohko.  Etuotsalohko on aivojemme kontrollikeskus, joka säätelee käyttäytymistämme. Sen tehtäväkenttää ovat itsekuri, keskittyminen, motivaatio, päätöksenteko ja tulevaisuudensuunnitelmat. Vakavat riippuvuudet saavat alkunsa nuoruusiässä. Jo lapsi voi olla riippuvainen vaikkapa tietokonepeleistä. Minulla on ystävä, jonka mies oli peliriippuvainen. Lasten syntyminen, juhla-ajat, vuorokaudenajat, mitkään eivät katkaisseet riippuvuutta. Joululomalle otettiin koneet ja pelit mukaan. Kun asiasta keskusteltiin, oltiin samaa mieltä. Että pitää lopettaa tai vähentää. Mutta ei pystynyt. Ammattiauttajalle meno oli liian korkean kynnyksen takana.

Täytyy sanoa, että minua hirvittää. Yhä nuorempien pitää saada oma taskumarsu, kun kerran kaikilla muillakin on. Marsu, jonka kautta pääsee näkemään ja kuulemaan ihan mitä vain ihminen voi ikinä keksiä. Nuori hakee kokemuksia ja elämyksiä. Uusia ja voimakkaampia. Nuoren aivot eivät ole vielä kehittyneet juuri tuolla säätelyn ja kontrollin alueella. Marsu on pieni ja huomaamaton, ja se kulkee joka paikassa mukana.

Joulu on tulossa, ja täällä Sivuseikassa jauhetaan tylsiä. Miten kehtaankin. Luin eilen kummisetäni kuntaministerin joulukirjoituksen, joka oli hyvä. Siellä puhuttiin pahoinvoinnista, kaiken hyvän tahdon keskellä. Minäkin toivoisin itselleni ja kaikille hyvää tahtoa. Taskumarsuista sitten rupean paasaamaan kuin mikäkin totuuden torvi juuri joulun alla. Taskumarsuthan ovat kivoja, sujuvia ja joustavia. Hauskoja ja näppäriä, ja ilahduttaviakin, kun saa nähdä vaikka sukulaispojan syömään opettelua jota ei muuten näkisi. Mutta minun mielestäni taskumarsuilla on terävät hampaat. Aikuisen paksua nahkaa ne eivät kylläkään saa nakerrettua, varsinkaan jos se nahka on hyvin kehittynyt ja terve, mutta entäpä lapsen tai nuoren hauras läpikuultava iho? Minusta hyvinvointi tai pahoinvointi lähtevät pienistä asioista. Toisen huomioimisesta, läsnäolosta, katseesta ja sylissäpidosta, yhdessä tekemisestä. Halauksesta ja ajasta, jota antaa toiselle. Tai niiden vähiin jäämisestä tai puuttumisesta. Mihin suuntaan nämä marsut ja taulunäytöt ja kaikki tämä koneiden sekamelska vaikuttavat tässä pahoinvointi – hyvinvointimittelössä? Minä veikkan että huonoon suuntaan. Ollaan niin kuin laskemassa Stiga -kelkalla jyrkähköä mäkeä, emmekä tiedä mitä on alhaalla, vaikka ilma sakenee ympärillä ja vauhti kovenee. Panemmeko silmät kiinni ja annamme mennä, vai painammeko jarrua ja ehkäpä saamme lunta niskaamme, mutta kuitenkin pysähdymme ja mietimme, mihin tämä hyppyrimäki vielä johtaa?

Koska kohta on joulu, hyvän tahdon juhla. Koska olemme rakkaittemme lähellä, koska meillä voi olla vähän sellaistakin aikaa, ettei ole mitään tekemistä. Koska seimessä makasi pieni lapsi, ei kova ja kestävä aikuinen. Koska pimeys väistyy ja valo lopulta voittaa. Koska on niin tärkeää ja niin ihanaa, että voimme hyvin. Siksi. Vaikka tiedän, että en itse ole muita parempi enkä taitavampi. En kärsivällisempi enkä jaksavampi. En viisaampi enkä äidillisempi. Niin kuitenkin siksi, koska nämä ovat minun ajatuksiani ja semmoisina ne kelpaavat tänne päiväkirjaan juuri parahiksi. Ja ketään (muuta kuin Samppaa) en ole pyytänyt näitä lukemaan, joten lukijan olkoon vastuu. 🙂

Hyvää joulua, ja ihanaa uutta vuotta!

13 thoughts on “Ei oo mitään tekemistä

  1. Älyttömän hyvä juttu! Kauniisti kirjoitettukin vielä.

    Lämmintä joulumieltä koko perheellesi! En edes tunne teitä, mutta luen blogiasi suurella ilolla. Nämä ovat niin elämänmakuisia & osuvia juttuja.

  2. Kirjoitus ei yllättänyt minua, olen näistä joskus kuullut. Allekirjoitan joka sanan, mutta ensimmäinen kommentti lienee maaperänpehmennysainetta…

    Moni varmasti tunnistaa ongelman ja myöntää sen olemassaolon, mutta uskaltaako hypätä pois vauhdilla liikkuvasta junasta?

  3. Tämä puheenvuoro oli hyvä! Ajankohtainen ja tarpeellinen. Joku vottaa nokkiinsakin, mutta ei välitetä. Mä olen paasannut jo kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, että olen varma, että ennen nettiä perheissä voitiin paremmin kuin nyt… On siinä paljon hyvääkin, mutta liian paljon pahaa.

  4. Lotta, olen samaa mieltä. Kovin vähäksi jää aito läsnäolo. Kyläilyt ja kaikki. Jostakin luin äskettäin sanan ”rappiokulttuuri”. Ihminen ei voi hyvin kun ei ole aitoa läsnäoloa ja välittämistä tarpeeksi. Minäkin olen yksinäinen, viiden lapsen äiti ja hyvän miehen (huono) vaimo. Ehkä se johtuu tästä elämäntilanteestakin, pienet ja vähän isommat lapset jotka sitovat. On isohkon kynnyksen takana järjestää kohtaamisia ihmisten kanssa.

  5. Sen parisuhteen jäytämisen huomaa tässä ja nyt, mutta lapsethan sopeutuvat ja sopeutuvat… Vaatiihan se paljon olla lasten kanssa, tai leipoa ja kenties vähän siivotakin vieraita varten, jos toinen vaihtoehto on olla omassa erinomaisessa seurassaan koneella.

  6. Todella hyvä juttu. Minullakin on aina taskumarsu esillä bussissa, pelkkä istuminen tuntuu kamalan kyllästyttävältä ja turhalta. Ja käyn fb:ssä ainakin ohimennen useita kertoja päivässä. Totta on, että aiheesta pelaaminen/surffailu/sos.media puhutaan aivan liian vähän ottaen huomioon ilmiön valtavuuden. Ja kuinka nopeasti se on mullistanut elämämme, ajankäyttömme, kokemuksemme maailmasta. Saa nähdä tuleeko isoa vastavaikutusta / liikettä… onko fb:ssä jo sivu sille kerholle..?

  7. Kiitos Anne.

    Tuntuu tosiaan ällistyttävältä, tämä on muuttanut elämämme mutta kaikki yrittävät olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

    Kyllä täytyy joku vastavaikutus tulla!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *