Helmikuu

Olen aina pitänyt helmikuusta. Tammikuu on selätetty! On valoa, ystävänpäivä, ruuneperintortut ja tuleva talviloma.

Pidän nyt myös monesta muusta asiasta. Mies on kotona kevään! Tämä on hullua, mutta tarpeellista. Jaamme äitiysloman. Minä teen töitä ja vaikkapa opiskelen. Puemme lapset, patistamme ekaluokkalaisen kouluun, juomme aamucappuccinot yhdessä. Stressitasoni on laskenut. Lisäksi saan maalata. Minulla on ollut kauan jatkuva maalaamishimo. En tiedä mistä se tulee. Pahimmillaan kaikki muu tuntuu ajanhukalta, siis kaikki muu. Välillä tulee melkein epätoivo: milloin ehdin maalata sen kaiken mitä haluaisin?

Olen miettinyt, että mikä saa minut haluamaan maalaamista. Olen ajatellut, että kirjoittaminen olisi se ykkösjuttu jos olisi aikaa. Mutta nyt, en oikein kykenekään kirjoittamaan. Mistä se johtuu? Maailma on niin kompleksinen. Elämä niin monimutkaista, selittämätöntä. Onko kaikki jo kirjoitettu, en tiedä, mutta ei vain ole ollut mielessä ”kirjoituksia” niin kuin joskus aiemmin. Kuorotyö on myös sellaista, että se valtaa ajatukset. Sekoittaa ne, ja lannistaa muut. Kuorotyö on rankkaa työtä, sen lisäksi että se on vaativaa. Vai ovatko ne sama asia?

Maalaaminen ei tarvitse ajatuksia. Siinä ajatukset voi päästää irralleen. Tarvitsee vain katsoa, ja se mikä tuntuu ja näyttää hyvältä, sitä voi yrittää saada kuvaksi. Ajatukset lentävät tai kiertävät kehää. Maalaaminen on myös rankkaa, mutta se nostaa mielialaa, rentouttaa pään. Niskat menevät helposti jumiin, se on huono puoli. Maailmassa on sentään vielä niin paljon kauneutta! Viime syksy oli raskas, oli synnytys, vauva, miehen uusi vaativa työ, pidemmät päivät. Olin väsynyt, uupunut ja tyytymätön. Halusin vain saada maalata, mutta elämäni oli kukkuroilleen kaikkea muuta, mitä en halunnut tai jaksanut tehdä.

Maalaaminen ei ehkä ole järkevää, mutta olen antanut luvan itselleni, että nyt maalaan. Piirrän. Tutkin. Opettelen.

Voisin myös kirjoittaa tähän ikään kuin muistiin, että vauva on taitava, reipas syömään ja hirmuisen tyytyväinen kotioloissa. Hänellä tuli aikaisin hampaat. Kaksivuotias on tyytyväinen myös yleensä, vaikkei olekaan niin reipas syömään. Hänellä on hyvä mielikuvitus, hän leikkii vaikka ruisleivän paloilla. Antaa niille nimet ja tunteet ja ne juttelevat keskenään. ”Minä en tuu teille viikontaina, koska sinä et ota mua leikkiin”. ”Otan mää sinut leikkiin, tule vain, älä ole surullinen”. ”Selvä!”

Tällaista täällä on. Ihan hyvää. Hohtavia hankia sinulle, ystävä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.