On myös paljon hyvää

Valvoin viime yönä. Normaalisti se on tuossa neljän viiden aikaan kun en nuku, mutta en onneksi aina. Joskus nukahdan pian, mutta joskus vasta kun miehen herätyskello on jo soinut.

Viime yönä valvoin hyvin synkissä mietteissä. Ajattelin taas kerran, että kun on tarpeeksi vaikeaa, ei voi kirjoittaa. Ei ole vastauksia, mutta entäs kun ei ole oikein kysymyksiäkään? Vain ankean harmaita toteamuksia: olen väsynyt. ymmälläni. enkä oikein pysy pinnalla kaikessa tässä. Räpiköin.

Paha olo tuntuu silmien alla, nenässä, se vajoaa kurkkuun ja sydämeen. Kun voisi kirjoittaa, se piristäisi. Mutta kukaan ei tule iloiseksi valitusvirsistä. Masennus on tarttuva mielentila. Pitäisi olla annettavaa, pitäisi pärjätä, jaksaa. En haluaisi paljastaa kenellekään etten osaa hoitaa asioitani kuntoon niin kuin pitäisi. En jaksa yrittää, satsata enkä panostaa tarpeeksi.

Välillä tuntuu kuin minä ja muut vain harhailisimme sumussa umpimähkään, johonkin suuntaan, silmät kiinni puristettuina, yksin sinne tänne. Raotan vähän silmiäni ja kaikki muutkin tuntuvat olevan eksyksissä, väsyneitä ja pelokkaita. Joku kylmä, laskelmoiva katse, välinpitämätön ja itsekäs hymy, tunnen itseni heikoksi ja pieneksi. Missä vanha tuttu tukeva maan kamara? Onko sitä koskaan ollutkaan?

Valvon yhä. Stressaavat ja masentavat asiat hyppivät piirissä ympärilläni voitonriemuisena. Mikään ei ole kunnossa, kaikki menee pieleen, kuuletko! Nytkin valvot siinä, huominen on valmiiksi pilalla, hähää! Pyörin ympäri ja edestakaisin, käyn juomassa, kello on vasta viisi. Lattialla lojuu tavaroita. Kaikki täytyy kerätä, ja kun ne on kerätty, täytyy kerätä uudet tavarat. Ja taas uudet. Ne ovat vuoria! Loikin sänkyyn takaisin.

Nyt on pakko nukkua! Täytyy karkottaa paha olo pois. On myös paljon hyvää, tolkutan synkälle itselleni. Aloitin eilen kirjan, pitkästä aikaa. (Olen ruvennut pelkäämään kirjoja, en halua lukea vaikeista, ahdistavista asioista, en  paatuneista, likaisenoloisista. Ehkä ei sitäpaitsi ole aikaakaan, eikä lukurauhaa.) Kuitenkin eilen uskalsin aloittaa Sally Salmisen Katrinan, se kun on vanhaan hyvään aikaan kirjoitettu ja sitä on kehuttu. Yritän ajatella, että onhan se hyvä asia kun aloitin kirjan. Ja sekin, että on lunta ja valkea  kaunis talvisää. Ja lapset kävivät luistelemassa, ja minä kaksivuotiaan kanssa pulkkamäessä. Ja että on loma, voin nukkua päivällä. Ja että asiat kyllä järjestyvät, ovat ne ennenkin järjestyneet. Voin lukea huomenna taas kirjaa. Ja ehkä maalata, jos saan aikaa.

Niihin hyviin asioihin nukahdin, ja kun ensimmäisen kerran heräsin, oloni oli hyvä. Kun on hyvä olo pahan olon jälkeen, se tuntuu oikein hyvältä. Nukahdin vielä uudestaan, lapsi nukkui levollisena kainalossani, isompi siinä vieressä.

Kirjoittaminen tekee hyvää, mutta kun se ei onnistu, voi onneksi maalata. Siihen ei tarvitse kysymyksiä eikä vastauksia, ei edes toteamuksia. Voi vain laittaa viivan, värin ja sitten vähän lisää. Voi puuhata jotain käsillä ja olo paranee, vaikkei kuva onnistuisikaan. Joskus onnistuu, ja silloin mieli kohoaa korkeammalle pidemmäksi aikaa. Kun on vaikeaa eikä voi kirjoittaa, tulee halu maalata tai piirtää. Se on voimakas halu ja jos se ei toteudu, tulee huonompi olo. Vielä jos ajattelee että ”tänään ehkä maalaan”, ja huomaa että päivä on illassa, voimat lopussa ja en ole maalannut, tulee oikein paha olo.

Niin. En ole nyt joululomalla vielä maalannut. Vauva on hoidattanut, on ollut kaikenlaista. Mutta nytpä tiedätte että olen kirjoittanut! Parempi vain. Ja sitä paitsi joka aamu on armo uus… ehkäpä huomenna maalaankin? Tai kirjoitan lisää.

Sitä odotellessa, voitte käydä katselemassa muutamaa maalaustani tältä syksyltä ja vaikka tehdä ostoksia, sillä perustin nettiin korttikaupan.    Se oli mukavaa puuhastelua mutta ei se tuo samalla tavalla hyvää mieltä niin kuin kirjoittaminen tai maalaaminen. Mutta ehkäpä korttirahat antavat vähän lisää mahdollisuuksia maalata tai kirjoittaa?

2 kommenttia artikkeliin ”On myös paljon hyvää

  1. Voi miten tuttua! Ihana että kirjoitit tästä. Yöllä kaikki voi olla pahempaa, yksinäisempää, surkeampaa. Onneksi aina ei ole. On onnellisiakin öitä, valoisia. Jotain kai oppiikin elämän aikana, vaikka sen että pimeyden voi voittaa, että jos nyt tuntuu pahalta niin kohta ei ehkä tunnukaan. Että monesti asioille voi tehdä jotakin. Aina ei silti voi. Mutta jo osaisi jotenkin höllätä ja ottaa kaiken vastaan sellaisenaan. Jos osaisi luottaa. Valo kuitenkin jossakin aina on vaikka sitä ei joka hetki näkisikään.

    1. Kiitos Suvi. Niinhän se juuri on. Valo on kyllä siellä jossakin, välillä pilvien takana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.