Miltä tuntuu?

Nyt tulee juttu, joka liittyy tiukasti vakaumukseeni. Se pelottaa, koska olen joskus lukenut kovia keskusteluja aiheesta täällä netissä. Sellaisia joista helposti puuttuu inhimillinen kohtaaminen. Jospa täällä keskustelu pysyisi pienenä ja sellaisena, ettei se tahallaan haavoita ketään. Jos ei pysy, niin sen voi onneksi sulkea. Ja omalla nimellä jos kommentoi, sekin auttaa asiaa.

Olen miettinyt tätä juttua jo muutaman kuukauden. Että haluaisin kirjoittaa. Kun odotan yhdeksättä lastani, että miltä se oikein tuntuu? Kukaan ei ole tainnut kysyä sitä minulta, mutta itseltäni olen kysynyt useamman kerran, ja vastaus ei ole ollut samanlainen joka päivä, eikä se ole lyhyt. Tämä asia kun tuntuu olevan jotenkin keskiössä koskien uskoa ja vakaumusta, jota elämme.

Ehkä jollakin on ollut mielessä, että miltä se tuosta Eeva Maijasta mahtaa tuntua olla taas raskaana, yhdeksännen kerran, taas uudestaan noin kahden vuoden jälkeen. Mutta ehkä sitä ei uskalla kysyä, kun ei tiedä minkälaisen vastauksen saa. Ei sitä kenties uskaltanut kysyä itseltäänkään, kunnes eräänä päivänä se tuli mieleen selvänä kuin seinään kirjoitettuna.

Niin että miltäkö tuntuu, no, tuota minäpä koetan vähän vastata. Se tuntuu ihmeelliseltä ja jännittävältä. Samalta kun noin seitsemäntoista vuotta sitten. Pieni tuntematon mahassani. Hän elää omaa elämäänsä, omaan tahtiinsa, herää kun alan lepäämään, liikkuu ja potkii, kasvaa joka päivä. Ultraäänitutkimuksessa aloin itkemään yhdeksännen kerran, kun näin sen uuden elämän. Miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista! Yhdeksäs raskaus ja kaikki tuntuu olevan yhtä hienosti kuin aiemmissakin. Neuvolassakaan ei ole ilmennyt mitään huolestuttavaa. Olen jaksanut yhtä huonosti ja hyvin kuin aina aiemminkin. Pahoinvoinnit ja väsymys on vaihtunut parempaan oloon, mielessä suunnitelmia ja unelmia, niin kuin silloinkin, katse tulevassa.

On tässä eroakin siihen ensimmäiseen odotukseen, tietenkin. Silloin odotin malttamattomammin. Nyt olen rauhallisempi ja nautin helppohoitoisesta ja äänettömästä olennosta nyt, kun vielä voin. Silloin en kyennyt aavistamaan ollenkaan, millainen ihminen sieltä syntyisi. Kaikki oli uutta ja jännittävää. En tunne olevani kovin kokenut nytkään, mutta minulla on aavistus: tämä lapsi saattaa olla eläväisenpuoleinen. Meillä on vilkkaita ja nopeita lapsia, mutta ei kaikki, osa on rauhallisempia, äitiinsä tulleita. Edellinen on rauhallisempi, mutta tämän kohdalla en ole varma: liikkeet ovat sen tuntuisia, että ne on ehkä saatu isän perintönä. Nähtäväksi jää! Vielä lapsi ei ole sylissäni, ja tiedän että se ei ole koskaan itsestäänselvyys, mutta toivossa on hyvä elää. Tunnen olevani siunatussa tilassa.

Kun ensi kerran tämän jutun kirjoittaminen tuli mieleeni, tuossa kevätpuolella, minusta tuntui kauhealta. Luin ympäristön tilaa koskevaa artikkelia ja keskustelua, ja siinä sivuttiin monta kertaa sitä, että meitä ihmisiä on täällä liikaa. Että suurin ekoteko on syntyvyyden rajoittaminen. Minua on aina kiinnostanut luonto ja sen tila, ja haluan ottaa valinnoissani sen huomioon, vaikka aina en ole siihen pystynyt. Välillä tunnen voimakkaasti miten me olemme osa luontoa ja täysin siitä riippuvaisia. Olen kapinoinut mielessäni usein siihen liittyvää kaksinaismoralismia vastaan. Että kiitetään kauniista ja puhtaasta luonnosta, mutta kulutustottumuksia ei ole kiinnostusta muuttaa. En halua sulkea silmiäni, ja en ole tyhmäkään, tiedän että ihminen elämällään kuluttaa luontoa enemmän kuin se kestää. Ja se ei ole oikein, ei voi olla. Sen asian täytyy muuttua, mutta palataan siihen toisessa jutussa. Olen miettinyt, että miten ihmeessä saatan tuoda maailmaan uuden elämän jo yhdeksännen kerran, kun luonto ei kestä. Mutta olen myös miettinyt, että elintavat voisivat olla sellaiset että ruokaa ja elintilaa riittäisi kaikille, jos haluaisimme. Haluan tehdä enemmän sen eteen töitä.

Ennen kaikkea olen kuitenkin halunnut luottaa Jumalaan. Jumalaan, joka on kaikkivaltias. Ei osavaltias. Miten hän voisi tietää jokaisen hiuskarvani, niin kuin Raamatussa luvataan, jos hän epähuomiossa tai vahingossa antaisi uuden ihmiselämän alkaa? Tämä kaikki perustuu siihen, että haluan elää turvassa, ja minun turvani on Raamatun sana. Se tuntuu tänä päivänä naivilta, lapselliselta ja jopa absurdilta, tiedän sen hyvin, mutta se on silti minun perusteluni, ja se on minulle totta vielä, onneksi. Tiedän että kaikki voi tuhoutua, kaiken voin menettää, mutta haluan uskoa niin kuin Raamattu opettaa ja lupaa. Koska viime kädessä minulla ei ole mitään muuta turvaa. Se on ainoa turvani.

Haluan uskoa, että Jumala tietää luonnon tilan, hän on neuvonut viljelemään ja varjelemaan, ja hän tietää myös minun tilanteeni. Perheeni tilanteen. Hän tietää kaiken. Samalla saan kutsumuksen ja tehtävän, ja vastoin lähes kaikkia tämän päivän arvoja ja odotuksia haluan ajatella, että se on maailman arvokkain ja tärkein tehtävä. Tiedän että se on helppo sanoa, mutta todellisuus on usein toinen.

Jos olisin saanut viran tai olisin kirjoittanut kirjan joka julkaistaan, tai jos olisin taiteilija joka olisi päässyt merkittävään näyttelyyn, olisin saanut enemmän huomiota ja onnitteluja kuin nyt, lasta odottaessa, ja varmaan lapsen saatuanikin. Vaikka jokainen tietää, että lapsen syntymä ei ole itsestäänselvyys, niin sitä vain kuitenkin pidetään sellaisena. Että tähän perheeseen tulee lapsia, tottakai, kun emme sitä estä. Kun on tullut ennenkin. Onnittelun sävy on vaimentunut lapsiluvun kasvaessa, on joiltain lakannut kokonaan, muuttunut jopa osaaottavaksi ”voimia ja tsemppiä”, sääliviltä katseiltakaan en ole säästynyt. Ilo ja onni uudesta elämästä ei ole aina päällimmäisenä ihmisten katseissa.

Nyt itken. Se paljastaa, että nyt kirjoitan asioista, jotka ovat raskaimpia. Siksi tämä on raskaampaa kuin silloin seitsemäntoista vuotta sitten. Vertaistukeakin on paljon vähemmän, läheisistä ikätovereista monella ei ole enää sama tilanne. En ole enää nuori äiti ja raskaaksi tuleminen tässä iässä on hitaampaa, vaikka toki hyvin mahdollista. Suviseuroissa kuitenkin huomasin, etten ole suinkaan ainoa ison perheen keski-ikäinen äiti, joka odottaa lasta. En ole yksin! Siellä ymmärsin, miten tärkeä tuki vertaistuki on. Onneksi minulla on lisäksi sentään lähelläkin ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Se antaa voimaa jaksaa. Että on heitä, jotka tietävät, miltä tämä tuntuu. Tietävät sen raskauden, mutta myös kaikkea sen kaiken ilon ja ihanan, jota muut eivät välttämättä osaa nähdä.

Isossa perheessä kun on myös paljon iloa. Lapset ovat oikeita ilon lähteitä, ehtymättömiä. Se ilo ja sulo, jota he tuovat elämääni, on kuitenkin usein ulkopuolisten ulottumattomissa. Helpompi on nähdä kaikki haasteet ja vaivat. Niitäkin kun on, paljonkin. Mutta usein silloinkin tuntuu, että kaikessa on mieltä ja tarkoitusta. Ei aina, mutta usein. Tämä on vaativaa työtä, ei helppoa ollenkaan. Nykyisin perhe-elämältä toivotaan helppoutta, se mielletään vapaa-ajan elämäksi, kotityöt ja lastenhoitohan vievät vapaa-ajan kokonaan. Olen miettinyt, että kun ihminen eli luonnon ehdoilla ennen enemmän, hänellä ei ollut juuri vapaa-aikaa. Lepoa kylläkin, mutta ei vapaa-aikaa. Tarvitseeko ihminen edes niin paljoa vapaa-aikaa voidakseen hyvin? En tiedä, mutta epäillyt olen. Meillä oli eilen ihanat rippijuhlat. Niiden valmistelu, leirille lähtö ja kaikki tiesivät paljon työtä ja vaivaa. Mutta se oli suurimmaksi osaksi positiivista tekemistä, touhuamista mukavan asian eteen. Eilen illalla juhlien jälkeen jalat olivat turvonneet ja väsyneet, mutta mieli kiitollinen ja tosi hyvä. Ajattelin että tämän tunteen haluaisin varmuuskopioida kovalevylleni.

Ihminen on sosiaalinen olento, ja toisten ihmisten suhtautuminen vaikuttaa paljon siihen, miltä minusta tuntuu. Siksi haluan sanoa sinulle, että sillä on merkitystä, miten kohtaat minunlaiseni. Säälitkö, ohitatko, vieroksutko, rohkaisetko, iloitsetko, onnitteletko. No nämähän on itsestäänselvyyksiä kaikessa kohtaamisessa, tärkeitä muistutuksia juuri minullekin. Miten kohtaan toisen ihmisen, yksinäisen, lapsettoman, surullisen, onnellisen, aikuisen tai lapsen, jopa sen vielä mahassa olevan. Elämän perusasioita.

Tämä on oma henkilökohtainen elämänvalintani, ja onneksi mieheni on ollut tukena vierellä. Neuvolassa autetaan ja suhtaudutaan myönteisesti, ja saan synnyttää turvallisessa ympäristössä, joka on täynnä ammattitaitoa ja asiantuntemusta. Äitiysloma on pitkä ja saan yhteiskunnalta palkkaa sen ajalta. Moni asia on paremmin kuin koskaan, ja se on ihmeen hyvä asia, olen etuoikeutettu.

Mieleni on juuri nyt hyvä ja valoisa, makaan taas tässä sohvalla ja näpyttelen kännykkääni, ulkona kaunis kesäaamu ja muut vielä nukkuvat. Paitsi kärpänen joka pörrää ikkunassa, haluaisi kai tuonne aurinkoiseen ulkoilmaan. Kohta nousen ja syön aamukahvin kanssa palan kakkua, juhlista jäänyttä. Ja mietin että pitikö tätä juttua ollenkaan julkaista.

No tehty mikä tehty, yritin vain rehellisesti kertoa  miltä minusta tuntuu, ei kai se voi kovin pieleen mennä?

 

 

 

 

21 kommenttia artikkeliin ”Miltä tuntuu?

    1. Kiitos Inka, onpa huojentavaa kuulla että tuntui ihanalta kirjoitukselta sinusta. Tämän kirjoittaminen herätti sata uutta ajatusta, mitä en tässä ottanut esille, vain laidasta.

  1. KIITOS ja ONNEA ja ILOA edelleen!
    Lohdutit ja ilahdutit –
    ja ehkä se olikin parasta mihin ihmissuhteissa pystyy kukaan.
    Lämmöllä tervehtien

  2. Sinulla on arvot kohdallaan, turha tuntea syyllisyyttä liikakansoituksesta. Teidän perheen aikuisten arvot välittyvät lapsillenne!
    Onnea uudesta ihmisestä, hän on tervetullut tähän maailmaan.

  3. Kiitos taas ihanan rehellisestä tekstistäsi. Onpa kyllä todella tahditonta tuollainen sääli, jota on tullut kohdallesi. Kurjaa sellainen. Omasta puolestani toivotan paljon onnea uudesta elämästä ja kaikkea hyvää loppuraskauteesi.

    Omat elämänvalinnat tuntuvat tekstisi luettuani hyvin itsekkäiltä (esim. vain yksi lapsi)ja helpoilta. Olen tuosta kuitenkin ihan samaa mieltä, että kaiken ei tarvitse olla vain helppoa ja ihanaa oloa lällällää, silloin ihminen kai tulee alttiimmaksi hakemaan elämäänsä jännitystä asioista, jotka eivät aina ole hyväksi hänelle.

    Minä näen teksteistäsi juuri sen rikkauden, jonka suuri perhe on teille tuonut. Ja sen rakkauden,jota perhettäsi kohtaan tunnet. Sitä on ilo lukea. Kiitos.

    1. Kiitos kommentista Venla. Eri näkökulmat kiinnostavat ja tuovat rikkautta. Se, että ymmärtää, on ihana juttu.

  4. Kiitos Em tästä! Kirjoitit niin minun,kuin varmasti monen toisenkin äidin ajatukset ja tuntemukset sanoiksi. Kauniisti kirjoitit!
    Kun minä odotin nuorimmaistamme,viidettä,kerroin useimmille vauvauutisen sanottuani samaan hengenvetoon,että tämä on ihanaa ja odotettu raskaus. Kun tuntui,että pitää osalle se vakuuttaa.
    Eikö se ole ihmeellistä ja luojan kaunein lahja,saada kantaa sydämen alla uutta elämää. Paljon iloa ja onnellista loppuraskautta.Olet vahva ja rikas ihminen.

    1. Ihana kommentti, Meri! Lapset ovat kyllä ihmeellistä. Kauneinta mitä täällä on. Ja sentään paljon on kaunista muutakin!

  5. Onnea uudesta elämästä!

    Kun tekee siten kuin sydämessään oikeaksi uskoo, käy hyvin.

  6. ❤ Kaikki tutut tunteet ja mietteet tässä. Niin hyvin ja ihanasti kirjoitettuna. Kiitos.

  7. Kiitos rakas kummityttöni ihanasta kirjoituksesta. Lämpöiset onnittelut vauvauutisesta! Lapset ovat ihania pieninä, mutta kyllä he voivat suurinakin antaa sellaista iloa, mitä ei ole osannut edes toivoa. Rentouttavia hetkiä sinulle loppukesään ja sitten alkavaan syksyyn

    1. Kiitos rakas kummitätini! Toivotaan että osattais kasvattaa… tai että kasvatuksesta huolimatta tulisi kunnon kansalaisia. 😚

  8. Ihana elämänmakuinen kirjoitus tämä niin kuin myös aiemmat julkaisusi! Käyn aina välillä katsomassa olisiko tullut uutta tekstiä, niitä aina ihana lukea. Onnea ja voimia loppuodotukseen!

    Lea – toinen yhdeksännen lapsen odottaja

  9. Kyllä kannatti julkaista!
    Se kai se äitiydessä on haastavinta, että siinä on läsnä kaikki maailman tunteet. Pakahduttava hellyys, lähes sairaaksi tekevä huoli ja vaiva. Vihakin on läsnä, mutta ilo vasta onkin!
    Joillekin ihmettelijöille olen sanonut pilke silmäkulmassa, että eikö ole hyvä, että sentään joku haluaa lapsia tehdä, on vielä suomalaisia? Luulen, että on liian paljon suomalaisia, jotka on sen verran rasisteja etteivät hyväksy esim hoitajakseen kuin suomalaisia. Valitettavasti.
    Ja kun ajattelee lapsen elämää aikuisena, sisaruksista on valtava tukiverkosto, se puuttuu monella näinä aikoina. Ainoat lapset kantavat valtavaa taakkaa vanhempien sairastaessa ja kuollessa.
    Tämmöisiä nousi mieleen.
    Onnea ja siunausta loppuodotukseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.