Onnellinen

Olenko onnellinen? Tätä olen tainnut joskus pohtia, ehkä. Tai ainakin silloin, kun olen tuntenut oloni erityisen onnettomaksi, mielessä on ollut onnen puute. Kun minulle aina käy näin eikä koskaan noin. Ja kun minulla on näin vaikeaa, eikä mikään suju. Ne on muut joita onni suosii ja potkii, lähes jatkuvasti! Mutta on se joskus ollut toisinkin: oikein ihanana hetkenä olen ajatellut että nyt olen maailman onnellisin ihminen, jospa tämä hetki kestäisi loputtomiin! Ei ole yleensä kestänyt.

Tuli tämä asia nyt mieleen kun mediassa joku esitti että Suomi on maailman onnellisin maa. Tai kansa, en muista tarkalleen. Ensimmäinen ajatukseni oli siinä kohdassa, että onpa tämä maailma sitten onneton paikka. Mieleeni tuli vain masennustilastot ja yksinäisyys ja sen semmoiset ongelmat, mitä nyt Suomessakin sanotaan olevan. Ulkomailla kun olen käynyt, niin siellä kyllä on tuntunut olevan kivaa ja lämmintä ja hauskaa, kohteliaat ja huomaavaiset ihmiset.

Sitten luin jostain yhtenä päivänä että nyt vietetään onnellisuuspäivää. Silloin ajattelin että onnellisuudesta voisi kirjoittaa, koska minusta tuntuu nyt että olen onnellisempi kuin koskaan. En siksi pelkästään että ulkona paistaa tänään aurinko, enkä siksi, että onni olisi suosinut, potkinut tai olisin rikas tai suosittu tai mitään sellaista. Ei mitään sellaista, kun ei sellaista kerran ole. Tai onhan niitä, minulla on ihana mies ja lapset, hyvä koti ja koira. Antoisa kuorotyö ja -harrastus, tekemistä ja ajattelemista kylliksi kotitöiden lisäksi. Muutama ystävä, joita en usein tapaa mutta tiedän heidän olevan ja pysyvän, ymmärtävän.

Onnellisuus on silti jotain muuta. Se on asenne. Se on tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Kun viime elokuussa jotenkin hoksasin yhtäkkiä että kaikki, mitä minulla on, tämä elämä, ympäristö, ihmiset ja ihan kaikki on lahjaa. Olen saanut tämän kaiken ihan ilmaiseksi. Tämän olemassaoloni. Jokainen aamu, päivä, ilta. Auringonpaiste, hiljaisuus tai kuivausrummun hurina, se, että se toimii.

En ole elokuusta asti ollut koko ajan onnellinen. On tässä ollut vaikea aikakin, olen itkenyt ja nukkunut ja maannut pimeässä huoneessa. Mutta se ei ole ollut ihan niin vaikeaa, kun olen muistanut että tässä ei ole mitään hätää, minä olen koko ajan elämässä saajana, eikä minun tarvitse olla yhtään enempää eikä vähempää, ei muualla, ei muulloin. Olen vain tässä missä olen, teen mitä teen, katson mihin katson ja kaikki on ihan hyvin. Ihme että kaikki onkin niin hyvin.

Pelko on se, joka on saanut minussa aikaan tämän. Olen pelännyt tulevaisuutta, sitä, mitä minun lapseni joutuvat vielä näkemään. Maailma muuttuu, luonto saastuu ja kuihtuu, ihmisten hätä lisääntyy. Sodan pelko. Kärsimyksen pelko. Yhä lisääntyvän yleismaailmallisen yksinäisyyden pelko, rakkaudettomuuden, itsekkyyden. Pelko uskon puutteesta. Olen ollut kauhun partaalla. Voin menettää tämän kaiken. Lapseni voivat menettää kaiken, ihan kaiken.

Se avasi silmäni. Vielä en ole menettänyt paljon mitään! Lapseni on tässä, terveinä ja elävinä, mieheni myös, joka vieläpä rakastaa minua. Aurinko paistaa yhä. Linnut laulavat! Voin syödä hyvää ruokaa, suunnitella pääsiäiseksi kakkua. Voin laulaa. Saan pitää sylissä, silittää pikkuisen pehmeää poskea. Katsella ja kuunnella iloisten lasten touhuja. Elämä on täynnä ihmettä, ja en halua että se ihme jää paksun pölykerroksen alle vain siksi että tuijotan aina sinne mihin en pääse tai siihen mitä minulla ei ole.

Ei ehkä tarvitse elää kuin viimeistä päivää, eikä sovi olla välinpitämätön luonnon tilasta. Haluan elää mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Osana sitä, en vain kuluttaen ja kuormittaen. Mutta silti voin olla iloinen kaikesta. Tai kiitollinen. Onko ilo kiitollisuutta? En ole varma. Mutta melko lähellä se on, vai mitä?

Elämä on kuin kukkapenkki. Aina siinä on rikkaruohoja. Voihan niitä kitkeä. Mitä sinä katsot ensimmäiseksi kun näet oman kukkapenkkisi? Että onpa taas tuo vesiheinä päässyt rehottamaan. Vai katsotko miten upea ruusu siinä kasvaa, ja nuppujakin lisäksi!

En ehkä julkaise tätä juttua, tämä tuntuu aivan liiaksi semmoiselta hyvinvointikirjoitukselta. Omahyväiseltä vieläpä. Mutta onpahan kirjoitettu!

4 kommenttia artikkeliin ”Onnellinen

  1. Luulen, että palaan tähän tekstiisi myöhemminkin, ehkä monta kertaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.