Retkellä

Sivuseikassa on ollut hiljaista pitkään. Koskaan aiemmin ei tällaista yli kolmen kuukauden taukoa ole ollut. Pahoittelen, olisin mielelläni kirjoittanut monta kertaa tässä välissä, jos olisin saanut kirjoitettua.

Mutta en ole saanut. Muutaman kerran kaikenlaisten koneella tehtävien velvollisuuksien jälkeen minulla on ollut vähän aikaa ja olen ajatellut että kas, jospa nyt jotain saisin kirjoitettua. Olen tullut tälle sivulle, painanut ”kirjaudu sisään” -painiketta ja sitten se on siihen tyssännyt, nimittäin en ole muistanut salasanaa. Tämä on taas tätä aikaa että aivokapasiteetti tuntuu hyvin rajalliselta. Elikkäs vaikka en ole varma olisinko siltikään saanut niin sanotusti ”juttua ulos”, niin en ole päässyt edes yrittämään. Viime viikolla sitten muistini ja reippauteni toimivat kerrankin yhtä aikaa kun ryhdistäydyin ja sain pyydettyä tekniseltä tueltani apua tähän kirjautumisongelmaan. Sain sen oitis ja sain myös kuulla salasanani, jonka painoin mieleen. Siitä on nyt viikko ja en muista sitä enää. Mutta pääsinpäs kirjoittamaan nyt kuitenkin kun tulin tänne teknisen tuen tiliä käyttäen! (Siksi tuossa yllä lukee kirjoittajan kohdalla ”Samuli Sorvari”, vaikka minä olen Eeva Maija, kuten varmaan arvasittekin.)

Meillä on nyt hiihtoloma ja säät ovat suosineet. On ollut kirkkaita, aika aurinkoisia pakkaspäiviä. Vaikka viikko sitten olin vielä siinä pessimistisessä luulossa, etten saa lähdettyä ladulle tänä talvena ollenkaan (aivokapasiteettivajeen lisäksi myös fyysinen kapasiteettini tuntuu olevan minimissään), niin tähän mennessä olen käynyt hiihtämässä jo viisi kertaa! Olen oikein onnellinen siitä että tekninen tukeni on myös fyysisen puolen tsempparini, kun on pyytänyt aina minua mukaansa. Tuota meidän läheltä lähtevää metsälatua hiihtäessä tulee hyvä mieli, ilma on puhdasta ja raikasta ja kahlehtimaton luonnon hiljaisuus terapeuttista. Missään kilpaladuilla en viihtyisi. Ladulla tuli taas selväksi se, että minulta puuttuu kaikki kilpailuvietti ja suorittamisen pakko. Tykkään kyllä vauhdistakin, hikoilen mielelläni kun siltä tuntuu, mutta yksin on kiva mennä omaan tahtiin, pysähtyä välillä ja maistaa vaikka lunta. Joku voi tietysti miettiä että tsempparini kunto on niin paljon kovempi kuin minun että siinä saattaa kilpailuvietti kadota nopeasti vaikka sitä muuten olisikin, mutta sitä minä en tietenkään myönnä. On toki kivaa kun kunto kasvaa mutta se ei motivoi minua ladulle ollenkaan! Metsä ja luonnonrauha motivoivat.

Retkellä olemme käyneet jo kaksi kertaa muutaman päivän sisällä. Siellä merenjäällä kävellessäni, pieniä autellen, vetäen ja kannustaen sain päähäni, että taidan olla retkihullu. Niitähän on kuuhulluja ja urheiluhulluja ja vaikka mitä hulluja. Että jos minäkin olen joku hullu niin ainakin retkihullu. Olen myös marjastushullu, vaikken tuhansia kiloja poimikaan, mutta aina sinne marjametsään halajan kuitenkin. Historiahullu. Kuorohullu. Haaveiluhullukin. Mutta jos tällä kertaa pitäydytään tuossa retkihulluudessa. Rupesin näet miettimään siinä kun tekninen tukeni veti nuorimmaistamme pulkassa kohti kotia edelläni, että oliko tuollekaan kuopukselle hirveän iso ilo retkellä käydä kun nukahti melkein heti ja nukkuu edelleen pulkassaan. Ei paljon päässyt retkitunnelmasta nauttimaan nimittäin. Paitsi että onhan se ihana nukkua lampaantaljan ja vällyjen välissä kun toiset vetää ja touhuaa ympärillä. Mutta järkevämpi olisi jättänyt kotiin päiväunille kun sinne kerran jäi kotimiehiä. Mutta en minä, minä kun olen retkihullu, niin kerta!  Minusta on ihana paketoida pieninkin villaan ja pukuihin ja vällyihin ja ottaa taljaa ja peittoa ja pulkkaa mukaan, kaiken muun pakkaamisen ja touhuamisen lisäksi. On ihanaa tehdä lättytaikina, laittaa se pulloon ja ottaa raskas valurautainen lättypannu mukaan, vaikka lätyt olisi helpompi paistaa illalla kotona. Retkellä kaikki maistuu niin hyvältä! Varsinkin makkara ja lätyt ja kuuma juoma. Nuotion teko ja tuunaus on ihanaa. Savunhajussa ähertäminen ja ruokien jakaminen kaikille tasapuolisesti. Pienten tsemppaaminen. ”Nyt kaikki haara-perusshyppyä ettei tuu kylmä!”

Se ei ole kätevää ja järkevää. Päinvastoin! Se on työlästä ja hankalaa, hidasta ja järjetöntä, ja siksi niin ihanaa. On ihana raahata koko klaani mukaan, vaikka puolipakottaminen onkin tympeää. Sen verran olen luovuttanut että teinejä en jaksa enää painostaa, toivon vain että he tulevat mukaan, edes joku kerta. Iloinen olen että kymmenvuotiaasta alaspäin kaikki haluavat mukaan, on se sekin jotain! Tekninen tuki on paljon järkevämpi kuin minä. Ei siis retkihullu. Mutta hän lähtee kyllä toisinaan mielellään mukaan, hän kun on niin kaukaa viisas että ajattelee kokonaisuutta. Viisas tuki on paras tuki. Olen kyllä joskus vähän painostanutkin, ehkä, myönnetään. Hänellä tulee sääli kun en osaa lähteä tarpeeksi pienellä porukalla vaan otan liian ison kuorman huollettavia mukaan. Ja sitten hän ei voi olla lähtemättä mukaan, vaikka ei siis olekaan retkihullu. Normaali lomaretkeilijä vain.

Yritin muistella, kuinka pitkään olen ollut retkihullu. Aina en ole tiennyt olevani, mutta taisin olla jo varhaisteininä aika hullu. Muistan kun jollain konstilla sain innostettua ystäväni Anskun mukaan retkelle merenjäätä pitkin Varjakkaan. Lähdimme pakkassäällä (taisi olla jonkinmoinen meriviimakin matkassa) kävelemään lapsuudenkodistani ensin rantaan ja siitä jäätä pitkin kohti Varjakkaa. Matkaa tuli useampi kilometri, mutta se eikä viima minua pidätellyt, hulluus sen kun vain lisääntyi. En muista, oliko meillä paljonkin evästä mutta ei sitä varmaan liikaa ollut. Ansku käveli ystävällisesti mukana, vaikka pienten niemekkeiden takaa ei koskaan tuntunut tulevan näkyviin sitä odotettua Varjakan salmea. Anskun varpaita paleli. Minunkin ehkä, mutta kun on retkihullu, ei sellainen haittaa mitään. Sormetkin taisivat kenties olla aika jäässä siinä vaiheessa, kun lopulta kauan kaivattu Varjakka näkyi silmiemme edessä. Anskun hampaat kalisivat ja hän melkein itki, kännykkä jos olisi ollut siihen aikaan niin isälleen hän olisi oitis soittanut että ”tuu hakeen”. Mutta meillä ei ollut puhelimia eikä vaihtoehtoja, muistan vain sen että tunsin suurehkoa syyllisyyttä ystäväni paleltumisesta. Jostain syystä menimme laiturille ja siinä sellaiselle korokkeelle josta noustaan risteilijään (siihen aikaan siitä meni semmoinen laiva kesällä), Ansku istui ylätasanteella, minä istuin portailla ja hieroin hänen jäätyneitä varpaitaan, meriviima kirveli sormia ja nenänpäätä. En muista miten tarina jatkui mutta kai me makkarat saimme paistettua ja ehkäpä pääsimme elävinä kotiin.

Retkihulluus ei tarkoita että olisi erityisen taitava retkeilijä, niin kuin esimerkiksi nuotion kanssa, ainakaan varhaisteininä. Kerran menimme keväämmällä (tai syksymmällä) samaan Saareen, mukana oli myös Paula, minulla oli avain saunaan ja tarkoitus oli yöpyä ja saunoa siellä. Mutta kun emme saaneet tulta takkaan, saati kiukaaseen. Puut olivat märkiä ja tulitikut hupenivat. Saunominen jäi suosiolla, kenellekään (minä en ainakaan tunnusta) tullut mieleenkään ruveta riisumaan toppakamppeita vähemmäksi koko iltana. Saunatupa oli jäisen kylmä ja meidän piti muka ruveta nukkumaan. Ulkona oli jo pimeää, poltimme kynttilöitä ja papereita ja sanomalehtiä mitä satuimme löytämään, pari puutakin taisi lopulta palaa, hyvin kituen. Pääasiassa kuitenkin palelimme. Nukuimme kuitenkin makuupusseissamme koko yön, kotiin taisimme palata aika varhain aamulla. En kyllä muista menikö se noin ihan justiinsa mutta paleli meitä kyllä! Ja nautin kaikesta ihan suunnattomasti, eihän se muuten olisi mieleeni jäänyt.

Sitä miellyttävämpää mitä alkeellisempaa ja työläämpää. Kylmyys, hytiseminen, lämmittely avotulen äärellä ja savunhaju ja vaatteiden märkyys ovat aina plussaa.

Iän myötä käy niin että oppii varustautumaan, melkein vahingossa. Tietysti siksikin että on tullut saaneeksi kunnollisen miehen (teknisen tuen). Olen oppinut myös tulenteon ja minulla on Sievin jalkineen superhyvät ultralämpimät talvisaappaat, eikä varpaita juuri palele. Ja kun on paljon lapsia ja ohjelmaa ja velvollisuuksia, retkelle tulee lähdettyä hulluudesta huolimatta aivan liian harvoin, valitettavasti. Pihalla oleva nuotiopaikka auttaa vähän asiaa kesäisin, mutta se on vähän liian helppoa jo.

Haaveilen että pääsisin tänä keväänä jonakin viikonloppuna retkelle jonnekin kauemmas luontoon koko viikonlopuksi. Olen ahkera haaveilija mutta vähän vain saan aikaiseksi, joten ehkä se jää haaveeksi. Mutta haaveitakin on ihan kiva olla, olenhan myös haaveiluhullu, kuten tuli tuossa yllä mainittua.

Mukavia aurinkoisia retkeilysäitä kaikille! Tai ainakin haaveilukelejä.

5 kommenttia artikkeliin ”Retkellä

  1. Voi kun kiva, että kirjoitit. Olen käynyt monesti kurkkaamassa.
    Usein samaistun kovasti teksteihisi, nyt en lainkaan. 🙂 Retkihulluus on nimittäin minusta yhtä kaukana kuin itä lännestä. Talvella retki-intoa tukahduttaa kylmyys, kesällä hyttyset. Vuoteen jää siis pieni kolo keväällä ja syksyllä, kun retkestä voi ainakin koittaa haaveilla.
    Jos ja kun on joskus retkelle päästy, on minulla jatkuva huoli jostakin. Onko kaikilla varmasti riittävän lämmin, eihän kukaan vaan syö/juo liian vähän tai liian paljon, että pissahätä yllättää hankalassa kohdassa jne jne.
    Mutta tajusin juuri, että minua taitaa sen sijaan vaivata tapahtumahulluus ja ihme kyllä mieheni jakaa sen kanssani. Jos jossakin on joku järjestänyt jotakin, koemme suorastaan velvollisuudeksi mennä paikalle. Onhan se nimittäin sääli, jos heidän ponnistelunsa menevät hukkaan.
    Tapahtumahulluus vaatii paljon vähemmän ponnisteluja kuin retkihulluus. Paikan päällä on yleensä syötävää, joskus jopa lämmin ruoka ja joku näkee vaivaa viihdyttääkseen lapsia. Haittapuoli retkeen verrattuna on siinä, että kylmyyden sijaan on huoli lasten käyttäytymisestä ja kovasti pitää laittaa panoksia siihen, ettei kovin herätetä huomiota.
    Jahka tässä kevät koittaa, saattaa minut saada ainakin jonkinlaiselle pyöräretkelle.
    Mukavia retkiä ja haaveiluja teille! Kirjoita nyt salasana johonkin varmaan paikkaan, ettei siitä jää kiinni kirjoittaminen. 🙂

    1. Tuo tapahtumahulluus kuulostaa aika ihanalta hulluudelta kyllä kans! Huomaan että me emme ole tapahtumahulluja laisinkaan, voisimme olla kyllä enemmänkin. Tapahtumat ovat yleensä aina kivoja. Konsertti- ja musiikkitapahtumia on tullut järjestettyä useinkin ja on ihanaa että sinne tulee ihmisiä, tapahtumahulluja. Erittäin kannatettava hulluus!

  2. Olipa kiva, kun viimein löytyi kirjoituksesi. Se on taas täynnä elämää ja hauskasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu. Olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että salasana nyt talteen. Kiitos!

  3. Minä ymmärrän hyvin retkihulluuttasi, retket ovat elämän suola. Lapsena, keväällä, heti kun ensimmäiset pälvet ilmestyivät maahan, oli pakko ottaa viltti ja eväät ja lähteä sinne pälvelle retkeilemään.
    Jostain syystä( Syytin aika usein perheen yhteisten aikojen vähyyttä) tuli retkeiltyä lasten kanssa aivan liian vähän…Retkistä jää kaikesta vaivasta ja kommelluksista huolimatta mahtavia muistoja.

  4. Kiitokset kommenteistanne, olinpa ilahtunut ja yllättynyt kun satuin ne huomaamaan! Nimittäin ilmoituksethan niistä meni yllä ilmoitetun kirjoittajan Samulin osoitteeseen eikä minun, ja olin autuaan tietämätön tämmöisestä aktiivisuudesta täällä.

    Ehkä menenkin mielelläni retkelle (lasten kanssa) nykyisin vain sellaisessa yhtä retkihullussa (tai sitten hienotunteisessa) seurassa. Saatan antaa järkevämmille ihmisille nimittäin aika hölmön tai jopa hullun kuvan itsestäni retkellä, enkä osaa olla huolestunut juuri mistään. Äärivaaratilanteita ei ole onneksi vielä tullut, toivottavasti ei tulekaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.