Tämä vaihe

Elämä on täynnä erilaisia vaiheita. Lapsen elämä kuten aikuisenkin. Kaavailin otsikoksi ”Onni täällä vaihtelee”, mutta se olisi johtanut lukijan sillain lievästi harhaan. Tokihan se vaihtelee, mutta ei tässä nyt niinkään onnesta ole kyse tänään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mitä on onni? Kun olin aika pieni, sellainen muistini alkupolulla kulkeva, jolloin kaikki oli kummallista, suurta ja selitystä vailla, lauloimme päiväkerhossa ja pyhäkoulussa laulua jossa ”onni vaihteli”. Naapurissamme asui tuolloin kiltin oloinen Onni-poika, hän oli minua isompi ja taisipa olla pyöreäposkinenkin, jos oikein muistan. Ja ihmettelin että mitäs se tuo Onni nyt on niin vaihdellut, kun siitä oikein lauletaankin. Ja aina kun muistan tämän Onnin laulaessani tuota laulua, tulee mieleeni myös toinen laulu, jossa joku peittyy harmaan vaipan alle. Ja muistan kuinka mietin suurta harmaata vaippaa, semmoista suorakaiteen muotoista joka laitettiin muovisuojuksiin jotka taitettiin päistä sen vaipan ympärille, oliko niitä harmaitakin ja miltä sellainen suuri harmaa vaippa kaiken yllä oikein näyttäisi jos näkisi.

Ei ollut silloin hajuakaan suuresta harmaasta vaipasta, eikä siitä että joskus tulen näkemään vielä suuremman mustan vaipan, ja myöskin sen miten koko vaippa pestään pois ja aurinko taas paistaa. Nyt on hajua. Nyt en ole enää pieni palleroinen valkoinen karvalakki ja vaaleansininen äidin ompelema (vai oliko jonkun sukulaisen?) toppahaalari päällä, vaan olen iso perheenäiti joka ei hoksaa solmia kengännauhoja kun käy viemässä sellon kouluun unohtuneelle yläkoululaiselle juhlaharjoituksiin.

Mutta siis palatkaamme aiheeseen: vaihetta on tässä monenlaista, ja voitte kuvitella suuressa perheessä jossa kasvaa kymmenen alkuperäistä palleroista aina vaan isommaksi ja aina johonkin suuntaan. Meillä on tällä hetkellä semmoinen vaihe, että yksi soittaa suuriäänistä selloa olohuoneessa usein ja paljon. Kaksi vuotta sitten oli sellainen vaihe että äiti soitti suuriäänistä suutaan tytölle joka ei harjoitellut juuri ollenkaan selloläksyjään. Enpä osannut arvata silloin että puren iltapuuroa keittäessäni hammasta etten sanoisi tytölle: nyt riittää, pitää sitä joskus olla hiljaistakin! Silti lopulta sanon, kun ei soitto lopu. Ja tyttö, se se vasta sanookin. Että eikö täällä saa soittaa, mitä mulla on niin pieni huone, mää laitan mun opelle viestin etten saa harjoitella, te ette välitä yhtään, ja niin pois päin. Saa täällä toki soittaa, mutta…

Yhdellä toisella tytöllä, nelivuotiaalla, on askarteluvaihe. Tyhjät vessapaperihylsyt ovat hänen suosikkitarvikkeitaan sillä saralla. Hylsyjä ei vain tule vessasta hänen toivomallaan vauhdilla joka on melkomoinen, ja niinpä löydämme tämän tästä suuren kasan wc-paperia jostakin aina vain kekseliäämmästä piilosta. Tyttö tekee kiikareita, puhelimia, kettuja, torvia, kaukoputkia. Hän katkoo kengistä nauhoja kaulanauhoiksi ennen kuin kukaan on ehtinyt kissaa sanoa. Hän keksii että pahvia kun nuolee niin siihen saa saksenpäällä helpommin reiän. Hän opettelee myös lumihiutaleiden tekoa paperista. Sen johdosta joka paikka on täynnä pieniä valkoisia lumihiutaleita, joita voi myös paperisilpuksi kutsua hiljaa ja salaa. Yhtenä iltana kun kuu taivaalta ei enää riittänyt palkinnoksi kiltistä nukkumaanmenosta, isä lupasi tuoda koulusta suuren pahvilaatikon, seuraavana päivänä. Olisitte nähneet isän hädän ja ahdingon seuraavana iltapäivänä kun hän muisti unohtaneensa pahvilaatikon! Hän kolusi joka paikan kynsiään pureskellen ja pupu pöksyssä ja sai kuin saikin jonkinlaisen laatikon käsiinsä juuri ennen kuin tyttö astui ovesta sisään. (Tämä kertoo vain siitä että isä ei halunnut juoda iltapäiväkahvejaan raivokohtauksen silmässä, ei siitä että isä olisi tyttärensä tossun alla.)

Yhdellä on eikä -vaihe. Enkä, eikä, en tee, en tule, en lähe! Vaikka uimaan oltaisi menossa tai ihan mihin vaan, niin poika menee sängyn tai verhon tai pöydän taakse tai sohvannurkkaan ja huutaa, että ”minä en lähe”! Onneksi äiti ja isä ovat aika teräviä kun ovat keksineet kysyä tuossa vaiheessa: ”Oliko tuo viimeinen sana?”, mihin poika vastaa vähän hiljempaa, että ”eikä ollu”. Ja sitten lähdetään, hitaasti ja hankalasti toki mutta kuitenkin. Tämä saatta jollekin olla tutunkuuloista, mutta meillä tämä vaihe on sen verran kinkkinen tapaus kun se on kestänyt niin pitkään. Ainakin kaksi vuotta, jos ei pidempään. Ne on mukavia nämä lähtemiset meillä, saa tulla kokeilemaan!

Pienimmällä on puhumaanopettelemisvaihe. Se on ihana! Kaikki matkitaan ja opitaan joka päivä uutta runsain määrin. Mutta on myös se vaihe, että oma tahto on tullut tyttöön ja se on tällä kertaa voimakas, hyvämuistinen ja periksiantamaton. Tilasin kyllä vähän joustavampaa mallia mutta vissiin näillä geeneillä ei ollut enää valikoimissa muuta kuin tätä jäärää jytymallia. Tytöllä on myös semmoinen vaihe että molemmissa käsissä pitää olla jokin tavara. Kun vaihdetaan vaippaa niin tyttö valitsee hammastahnatuubit tai vastaavat molempiin käsiinsä. Ei siinä mitään niin kauan kuin kukaan ei tarvitse tahnaansa tai pitäisi laittaa hanskat käteen. Näitä tavaroita tyttö sijoittelee sitten eri paikkoihin sen mukaan, mistä löytyy milloinkin pidettäväksi jotain arvokkaampaa tai muuten vain kiintoisampaa materiaalia. Wc-pönttö, roskis ja saappaat ovat top kymppi -listan kärjessä. Sohvan taus tai sohvatyynyjen taus tulee heti seuraavana. Ja tuhkaluukku. Sitten meillä on niin hajamielisiä yksilöitä että eivät aina hoksaa tarkastaa pönttöä ennen istuutumistaan ja siinä sitä on soppa sitten sille päivälle valmiina.

Yhdellä on jäänyt päälle kärrynpyörävaihe. Se vaihe tuli juuri niillä main kun hän unohti äitiä erittäin paljon kiusanneen röhkimisvaiheen. Vai mitä se on kun jatkuvasti pitää nenänperällä olevaa räkää tai muuta sellaista snorklata sisäänpäin, nuhan jälkivaihetta se kai on, ja siitä kuuluu röhkimistä muistuttava ääni. No, siitä on päästy eroon mutta nyt tyttö tekee kärrynpyöriä niin tiuhaan, ettei enää edes ehdi pyörähtää loppuun asti vaan käy vain seisomassa käsillään, tulee takaisin jaloilleen, sitten käsilleen, sitten jaloilleen ja niin edespäin kertaa tuhat. Hän osaa toki tehdä koko kärrynpyöränkin, hienosti ja tyylipuhtaasti, ja olen siitä vilpittömän iloinen. Polvi ylös, kädet ojentuvat, sitten heilautus ja kärrynpyörä! Mutta siinä vaiheessa kun tyttö tulee koulusta, riisuu vaatteensa ja tuskin on tupaan astunut kun  jo polvi nousee ja kädet ojentuvat, niin, siinä vaiheessa äidin hermot kirskuvat. Pitäisi tehdä sovitusta tai ohjelmaa tai kirjoitustehtävää tässä ja yksi aloittaa kärrynpyörät ennen kuin on taloksi käynyt. No, tämähän on vain tämä vaihe! Kyllä se ohi menee. Joten rauha vaan, äidin tehtävä on jaksaa ja sietää. Ja eihän hän enää edes röhki, ajattelen kiitollisena.

Tässä siis vain näytteeksi näitä meidän vaiheita. On meillä muitakin, kuten kymmenvuotiaalla pitkän etutukan kasvatusvaihe. Se on tuttu ja kiva vaihe, mutta se ei ole kivaa että tämä tyttö on niin taiteellinen luonne että hukkaa pinninsä ja niin luonnonlapsi ettei edes osaa käyttää kymmentä minuuttia kauempaa mitään pinniä saati pantaa. Letin tein kerran suurella vaivalla niihin lyhyisiin hiuksiin ja se pysyi päässä menomatkan tuohon naapuriin, sitten se alkoi ahdistamaan kuulemma liikaa ja piti repiä pois. Tällä tytsyllä on myös ”Eli?” -vaihe. Hän on kestokyselijä, se ei ole mikään vaihe mutta nyt toivon todella että tuo ”eli” -kysymys olisi hyvin vauhdikkaasti ohimenevä vaihe. ”Eli?” joka ikiseen kysymykseen, kehotukseen ja pyyntöön ja mihin vain. Nousevalla nuotilla, hieman nenäkkääseen sävyyn, pää vinossa että hän näkee pitkien etuhiustensa alta. Eli?

Vaiheet ovat hyvä merkki. Sitten kun ne ovat ohi, on elämäkin ohi. Se on hyvä muistaa tässä metelin, sellon ja röhkimisen ja eli -kysymysten sekamelskassa. Niin kauan kuin on vaiheita, on elämää. Onhan meillä itsellämmekin vaiheita. Minulla on semmoinen vaihe nyt, että aika hyvä. Semmoinen hytinä että kyllä tämä tästä vielä alkaa tämä elämä sujumaan! Ihan tässä juuri näillä näppäimillä.

3 kommenttia artikkeliin ”Tämä vaihe

  1. Ai että, oikein näin sieluni silmin nämä teidän vaiheenne. Sitten näillä oikeilla silmillä kun katsoo, niin näkee ja kuulee samansuuntaista!
    Ahmin joka sanan, on mukavaa lukea tekstejä, jotka liippaavat läheltä omaa elämää. Kaikkea hyvää vaiheisiinne eli elämään!
    Inkeri

  2. Kiitos Eeva-Maija! Kylläpä oli taas jälleen niin huippu kirjoitus. Kiitos, kiitos, ja hyvää itsenäisyyspäivää ja sen odottelua sekä adventinaikaa❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *