Arkiaamu

Hirveä tohina aamulla. Laitettiin tytteliä neuvolaan, poikaa kuulokontrolliin, pienintä päiväkotiin. Kiire, hästäys ja hoppu. Lopulta neuvolan odotushuoneessa. Kukaan ei kutsu sisään, odotellaan. Pieni epäilys ajankohdasta hiipii mieleeni. Tarkistan kalenterin, kyllä se ihan oikein näyttää, 22.11 klo 8:30. Miten minulla on mielessä 23. päivä? Miten tässä on nyt käynyt? Yksi hoitaja kävelee huoneeseen, jättää oven auki. Menen kysymään että voisiko millään tarkastaa meidän ajan. Hän katsoo koneelta ja kas, se onkin vasta huomenna! Voi itku. Hoitaja ei näytä kiireiseltä ja minä yllättäen uskaltaudun kysymään että ehtisikö hän tarkastaa pojan kuulon ihan nopeasti, kun on käyty putsauttamassa korvat. Hän lupaa ystävällisesti. Odottelemme tytön kanssa käytävässä, lohduttelen kun ei olekaan tarkastusta, luen kirjaa jossa poika pelkää kaikkea. Tarkastus kestää ja kestää. Lopulta täti avaa oven ja pyytää huoneeseen ja kyselee putsauksesta. Kuulemma vieläkin kuuli huonosti. Täytyy kysyä lääkäriltä asiasta vielä.

Ajelemme kaupan kautta kotiin, pettymyksen kokeneelle tytölle  ja reippaalle pojalle pitää ostaa patukat. Huh heijaa.

Pääsen kotiin ja keittiö on riisimurojen peitossa. Jalkojen alla ratisee ja muropaketti möllöttää pöydällä syyllisen näköisenä. Olin palkannut aamulla kymmeneenmenevän tokaluokkalaisen tekemään tiskit kahdella eurolla (olin tyytyväinen omaan nerokkuuteeni), mutta hän vain tekee tyynen näköisenä  kärrynpyöriä, ei ollut kuulemma jaksanut. Marssin pois keittiöstä eteiseen mutta en keksi mihin pakenisin! En ala, miks mun aina täytyy!, huudan itselleni mielessä ja katsoin peilistä epätoivoista naista, joka näyttää väärään paikkaan joutuneelta. En saa mitään olennaista* tehtyä kun aika menee kaikenmaailman valeneuvolakäynteihin ja korvanputsauksiin ja turhiin labrakokeisiin ja lasten sotkujen siivoamisiin! En ala!

Mutta alan silti, kun ei ole vaihtoehtoja, siis oikeita. Siivoan murot ja sullon voit ja juustot jääkaappiin. Kaivan puhelimen laukusta ja rupean kuvaamaan auton taustapeiliä minkä tyttö repi irti autossa sillä aikaa kun minä kävin niitä patukoita hakemassa. Arvaa saiko tyttö patukkaansa?

No sai.

Lähetin kuvan taustapeilistä isännälle saatesanojen kera.

”Tämmöistä tällä kertaa. Huomenna uus reissu takaisin, käytiin päivää liian aikaisin. Pojan kuulo reistaa vieläkin. Se on moro.”

 

 

*olennainen on hyvin suhteellinen ja muuttuva määre tämän perheenäidin elämässä.

5 kommenttia artikkeliin ”Arkiaamu

  1. Elävien vuoksi (katso Sivuseikka-postaus joskus aiemmin) kannattaa osallistua kuorojensa kanssa Kuorokavalkadiin Oulu-Opistollakin!
    SUURKIITOS!
    Missasin Tiernakisat, mutta nytpä sain nauttia ahertamisesi tuloksista.
    Mainiot laulut ja laulajat myös AAVAlla.
    Tänne kehun, niin toisetkin saa tietää!
    NÄIN miten ihanasti hymyilit kuorolaisillesi!
    HYVÄ EEVA MAIJA!

  2. Hei, kirjoitat niin ihanasti, että olisi hienoa lukea sinulta vaikka kirja. Kielesi on valloittavaa ja niin taitavaa suomea kuin vain olla voi. Kiitos!
    t. ison perheen äiti etelä-Suomesta

    1. Voi kiitos kollega sieltä etelästä! Olisi ihanaa ja jännittävää kirjoittaa kirja. Ongelma on se että olen tällä hetkellä ainakin liian hidas siirtymään puuhasta toiseen – minun täytyy olla päivä tai pari yksikseni ennen kuin alkaa ”runosuoni sykkimään” ja sehän ei oikein tässä perhetilanteessa onnistu. Kuorot pitäisi jättää tauolle, ja pitäisi olla rohkea ja päämäärätietoinen, että voisi onnistua. Haluaisin kyllä!

  3. Kiitos tästä postauksesta, se on siis jossain muuallakin samanlaista kuin meillä. Kuulosti niiiin tutulle kaikkinensa teidän arki. Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *