Marraskuun puolivälistä ihan intuitiolla

Kirjoitin lokakuussakin, sentään, hiphei ja hurraa! Mutta jostain syystä kirjoitus tuntui liian henkilökohtaiselta silloin etten voinut sitä julkaista. Nyt tuntuu että olen jo kaukana tuosta ihanan värikkäästä syksystä, onhan ulkona nyt valkeaa kuin postikortissa ja pakkastakin! Joten julkaisin sen näin myöhässä, se ei ole tämä juttu vaan tuo alla näkyvä. Älkää lukeko.

Marraskuun puolivälin puoltapäivää elellään nyt. Lokakuussa olin vielä kanttorinsijainen eräässä seurakunnassa, touhusin ja lauloin ja soitin ja söin lohikeittoa, joskus kaksi kertaa päivässä. Nyt olen taas kotona, työtön ja sivutoiminen yrittäjä ja kuoronjohtaja, perheenäiti ja osa-aikainen kotiäitikin. Ylityöllistetty, toisin sanoen, mutta palkkaahan tämmöisestä huuhailusta ei tokikaan paljoa saa. Oloni on vähän pöllämystynyt, vaikka ei tuo ole minun sanani, ”pöllämystynyt”, mutta laitanpahan piloillanikin tuohon. Kaksi kuukautta totuttelin töissä oloon, lisäksi kirjoittelin tiernapoikasovitusta kuorolleni sopivaksi kaikki vapaahetket. Oli kiire ja tekeminen. Piti saada valmiiksi. Kun on vauhtia ja kun se taas hiljenee niin pää ei meinaa pysyä hidastuksessa mukana. Hätäinen kiiruhtava olo on edelleen, ja ainahan sitä tekemistä löytyy kun on tällainen elämä. Vaikka tekisi koko ajan ja nopeasti niin ei valmista tule, se on vissi!

Ja joulunalus – se on oma lukunsa. Joulumarkkinat ja -konsertit, myyjäiset, tiernapojat, juhlat, lahjat, pikkujoulut, yhteisiä ja jokaisella omia. Otan rauhallisesti. Ehdin kyllä, enhän ole töissä! Paitsi toki pari sijaisuutta jouluna, mutta muuten. Mikäs tässä on ollessa? Mutta kun on saanut jo tartunnan kanttorin tai muusikon tai minkä lien joulutaudista: ei osaa ottaa rennosti vasta kuin välipäivinä. Niin se on. Mutta aina voi yrittää opetella!

Mieli on siis sen verran stressaantunut että en oikein saa kirjoitetuksi. Paitsi ainoastaan yöllä, jolloin turhan usein valvon. Silloin ajatukset ovat kirkkaat ja paketoitu kauniisti valmiiksi lauseiksi, kun olisi kynä niin tulisi jälkeä, ja se olisi puhdasta! Tunteikasta ja kaunista. Ehkä liiankin tunteikasta? Mutta kun toisella puolella makaa ja tuhisee pikkuinen, siinä yöpöydän ja minun välissäni, ja toisella puolella työssäkäyvä ylikuormitettu mieshenkilö, en voi ottaa läppäriä tai valoa ja paperia ja kynää, he heräisivät. Nuorin siirtyy joka yö viereemme jossain vaiheessa. Ja siinä vaiheessa minä herään, ja sitten alankin suoltaa sitä edellä mainittua vuosisadan tekstiä, siis mielessäni. Pitäisi osata hipsiä hiljaa pois sängystä, niin ettei pieni herää, vetää jokin välly päälle ja tulla olohuoneeseen kirjoittamaan se paperillekin. Voisin juoda teetä ja olla huolehtimatta huomisesta ja siitä että missä välissä oikein nukun. En osaa, vielä ainakaan. Valvon silti. Aamulla päänsisus on tahmea ja arki vyöryy kuin hyökyaalto päälle, siinä ei ole ajatustakaan enää yöllisistä upeista oivalluksista.

Mutta olen toiveikas: olen oppinut jotakin, ja uskallan toivoa että jatkuvasti opin lisää. Se on hyvä asia. Tänä syksynä olen osannut olla kiitollinen. Kaikesta mitä on, ja se on antanut voimaa ja iloa. Kiitollisuus on onnea. Ja viisautta. Tietenkään en ole kaikkea oppinut. Olen myös pelännyt, yhtenä yönä melkein kutistuin pelosta kokoon. Onneksi osasin katsoa aamuun ja siihen, että se menee ohi. Pelostakin voi ottaa opiksi. Ja sitten taas voi olla kiitollinen. Kun ei ole sietämätöntä, niin tämä onnistuu helpommin. Kun taas on sietämätöntä, niin kiitollisuus murenee maahan pöydän alle ja sen kokoaminen kasaan on yhtä helppoa kuin koota leipä leivänmuruista.

Siitäkin voi olla kiitollinen, että tuntee rakkautta. Että osaa rakastaa. Sen voimalla ihminen on elossa.  Rakkaus karkottaa pelon. Tutkijat ovat muka tutkineet rakkautta ja rakastumista: että se on jotain riippuvuuteen liittyvää, kuin huume tai vastaavaa. Olkoon heidän mielestään. On silti ihana rakastua! Kirjoitin päiväkirjaani viime perjantaina kun pitkästä aikaa ehdin istua vähän aikaa kahvilassa:

Olen 37-vuotias nainen, perheenäiti
istun kahvilassa
katselen katua
ja liekkiä ikkunan kynttilässä
ja
olen rakastunut.

Tuon lauseen kirjoittamista edelsi Katherine Mansfieldin yksi novelli, ei ole merkitystä mikä: olin joka tapauksessa hurmaantuneessa tilassa. Mitäköhän kaksikymmenvuotias minäni olisi ajatellut 37-vuotiaasta minästä, joka vain yhä rakastuu? Samoihin ihmisiin lähellään aina uudestaan, musiikkiin, kirjaan, kieleen, elämään? Ei varmaan olisi tullut mieleenkään. Nuori rouvaksi aikova morsian taisi nähdä vain punaisen tuvan ja perunamaan, arjen ja perheen, pyykit ja jauhelihakeiton, kesäisen asuntovaunureissun ja sen työlään pakkaamisen ja kaikki kauppakuitit jotka luulin arkistoivani ja kirjaavani exel-taulukkoon. Kuinka vähän ja laidasta osasinkaan arvata! (Itkunauruhymiö.)

No tulipa taas juttu mutta olkoon. Kaunista marraskuuta ja tulevaa Suomen syntymäpäiväjuhlaa kaikille. Rakastakaa!

Älkää vihatko.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *