Lokakuun kirjoitus postuumina: Syksy on ja kesä on pois

Jos vuosi jaetaan kahtia, niin syyskuu kuuluu kesäiseen puoliskoon, lokakuu talviseen. Semmoista se on jos jaetaan kahtia, ei ole välimuotoja. Ulkona on silti hyvä olla. Ilmassa on paljon happea, on hyvä hengittää ja kaikki luonnon tuoksut ovat elossa ja liikkeellä. Ne vetäytyvät koloihinsa sitten kun tulee pakkanen eli kylmä.

No en minä jaksa enää tätä juttua kirjoittaa. Ei tunnu nyt siltä. Joskus tuntuu voimakkaasti siltä että sisin tuottaa ajatuksia päähäni, sanoiksi ja lauseiksi, ja ne voisin nyt tulostaa jos olisi kone tai kynä. Usein olen ulkona, pihalla tai metsässä, jolloin ajatukset tuntuvat kauniilta ja selkeiltä. Ja en ole oppinut kuljettamaan kynää mukana. Enkä muistivihkoa. Kerran iltapäivällä olin sisällä, omassa huoneessa, paiskatun oven takana, suullani sängyssä ja itkin. Olo oli sietämätön, en jaksanut olla keittiössä perheen kanssa, en kestänyt. Täytyi karata pois. Olisin hypännyt kuoppaan maan sisään jos olisi kuoppa siinä ollut. Onneksi ei ollut. Mutta silloin mieleeni tuli selkeä kuva: voisin kirjoittaa paksun kirjan, paksumman kuin Täällä pohjantähden alla. Sen nimi olisi mahdoton avioliitto. Tai mahdoton perhe. Sillä hetkellä tuntui, että siihen kirjaan tulisi paljon asioita. Tosi paljon, joka sivulle. Tai ehkä parempi nimi olisi mahdoton ihminen tai mahdoton elämä. Ensimmäiset sanat olisivat: Tämä on kertomus siitä, miten mahdottoman vaikeaa erään mahdottoman vaikean ihmisen elämä voi olla. Joka mahdoton päivä, ainakin lähes joka. Ihan hirveästi kaikkea hankalaa, joka asiassa. Tuo on tuommoinen, minä tämmöinen. Ja nuo lapset vielä!

Sitten tulee seuraava päivä ja jos olisin siellä kuopassa, niin yrittäisin jo nousta sieltä jollain konstilla ylös. Silloinkaan ei paista aurinko mutta jostain olen saanut sumenninainetta, jolla olen häivyttänyt pahimman mahdottomuuden savupilveksi, josta en saa enää mitenkään kiinni. Näen vain valon kuopan yläpuolella ja haluan pois. Ehkä huudan avuksi  miestäni. Auta minut täältä, voisitko. Ja hän auttaa kyllä, ja minua naurattaa oma tyhmyyteni. Hypätä nyt kuoppaan. Näen omat pienet ja isommat lapseni, iloiset ja rakkaat, katson heitä ja iloitsen. Puen pienimmän pukuun ja kypärämyssyyn ja muihin ja lähden ulos kävelylle. Taivas onkin valkea eikä harmaa, niin kuin se sisälle näytti. Haavan keltaiset lehdet loistavat, lämmittävät, havisevat, laulavat. Tulen kylläiseksi väreistä ja ajatukseni ovat kirkkaita. Hellyys valtaa mielen ja ajattelen, että syksy on siksi niin täynnä väriä ja ilon keltaista että ihminen pitäisi hamstrata kaikki ne värit sisäänsä niin että jaksaisi sitten koko pitkän pimeän, värittömän talven.

Kotiin tullessa juodaan kahvia ja jotakin sen kanssa, vaikka suklaapalat jos löytyy, koska elämä on niin rankkaa. Ja ollaan iloisia vähän aikaa. Pikkuinen punaposki istuu syöttötuolissaan ja syö puolukkarahkaa taitavasti lusikkaa käyttäen ja on onnea pullollaan kun isä ja äiti ja isosisko katsovat ja kehuvat, miten taitava tyttö meillä onkaan! Istun siinä ja pidän kahvikupin kahvasta kiinni ja mietin että voisin kirjoittaa kirjan, sellaisen valoisansävyisen, sinisen ja syksyntuoksuisen, raikkaan kuin omenanposki, kirjoittaisin siihen ilon sanoja, tyytyväisyyden. Viisauden. Ja maisemia joilta näkyy kauas, kumpuilevia ja tasaisia, auringonpaisteisia, värikkäitä. Olisiko se kirja paksu? Enpä tiedä. Mutta ihana kirja se olisi! Sen ikkunasta näkyisi pihlajapuu täynnä punaisia marjoja.

Ja jonakin toisena päivänä tulee vastaan hetki, lyhyt ja hurmaava, syvä ja voimakas. Hetki, jolloin näen syvyyden perukoille asti, tummaan pohjasuruun saakka, joka viiltää ihanasti, kipeästi. Se on niin tuttu, mutta en silti tiedä sen nimeä. Se vain käy, menee pois heti mutta sen tuntee. Silloin mietin: jos kirjoittaisin kirjan, tummansinisen, taivaansinisen, mustikansinisen? Jossa seisotaan hiljaa eessä akkunain? Sellaisen karheapintaisen, ei kovin paksua mutta silti painavan. Ja hiljaisen. Siinä olisi vain muutama sana, paljon tyhjää. Kysymys, ja sitten tyhjää. Ja lopussa vastaus: niin se vain on, tämä elämä, tällainen tällä kertaa, ja se on uskottava. On hyväksyttävä sekin, että olen tällainen kaikkine virheineni ja rosoineni, ja kun seuraavan sivun kääntää, näkee sieltä virheiden ja rosojen välistä vihreää. Vaaleansinistä, oranssinpunaistakin. Ja ne värit loistavat tummassa taustassa kauniina, niin kauniina ettei niitä katsellessa voi muuta kuin hymyillä.

Niin, ei pitänyt kirjoittaa mitään enää, kun ei suju. Ehkä säästit itseäsi etkä lukenut? Hyvä niin! Nimittäin tämähän näyttää olevan taas vain sitä samaa vanhan kertausta.

3 kommenttia artikkeliin ”Lokakuun kirjoitus postuumina: Syksy on ja kesä on pois

  1. Tämä oli aivan ihana kirjoitus, voin niin samaistua <3. Arki ja koko elämä (iso sana) koostuu juuri noista elementeistä, enkä tiedä mikä kirja noista rakkaista on mieluisin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *