Syviä syysmietteitä

Syksy on upea vuodenaika. Paras aika ulkoiluun. Luonto on täynnä ruokaa, jonka voisi kerätä talteen, säilöä talven varalle.

Kevät on tietenkin myös upea, ja kesä, talvikin, silloin kun paistaa aurinko. Mutta syksy jää vähän taustalle, muiden asioiden varjoon, häämöttämään kauniina ja vaatimattomana. Kun on niin paljon kaikkea muuta. Ihmiset touhuavat ja porisevat sisätiloissa, ryhmäytyvät, reipastuvat, suunnittelevat, innostuvat. Auton ikkunasta aamuruuhkassa näkyy vihreää, keltaista, ruskeaa ja hohtavanpunaista, pihlajanmarjat nimittäin, ja vaahterat. Pihlajanmarjasyksy. Palavanpunainen väri huikkaa tien varresta: hei, minä olen täällä, nyt on syksy, taivas on sininen ja minä punaisenoranssi, eikö passaakin hyvin yhteen? Tule sinäkin tänne, sadonkorjuujuhliin! Puolukoita poimimaan!

Mutta en ehdi, en, aika menee kaikkeen. Työhön, joka on mukavaa vaihtelua, sitten vielä toiseen työhön, joka on kutsumus, sitten vielä kotitöihin, nekin ovat kutsumus, vaikka usein ne eivät innosta. Seison ja istun kokouksessa ihmisten keskellä, joille kaikki se on arkipäiväinen pala elämää, tuttua, kotoista ja turvallista. Ihmisten keskellä ujous valtaa minut, en saa sanaa suustani, keskityn ilmeisiini: etten vain hymyile liikaa, etten ole tylsistyneen näköinen enkä väsyneen enkä tylyn, vaan ihan sopivan, huomaamattoman. Arvioin jälkeenpäin vastaustani puoli tuntia, kun joku kysyy, miten on alkanut töissä. Työyhteisö, ajattelen ja katselen ihmisiä pitkän pöydän ääressä, minä siinä reunamalla kurkkaamassa ja käymässä. Liikutun jostain syystä niin että meinaan itkeä, mutta onneksi en sentään. En ole tottunut työyhteisöihin.

Olen tottunut soittamaan hautajaisissa. Tällä viikolla on puolentusinaa hautausta. Urkupenkki ja koraalikirjat ovat tuttuja, mustat vaatteet ja kappelin kiviseinät. Pappi joka puhuu lempeästi ja ilma joka on vähän kylmä. Se on työtä, ja siihen olen tottunut. Kuoroharjoituksiin myös. En ujostele kuoron edessä, vaan olen oma itseni, vikoineni ja vahvuuksineni. On oikein hyvä käydä välillä pitämässä kirkkokuoroa. Opettavaista ja rauhoittavaa. (Kirkkokuorolaiset eivät hukkaile nuottejaan niin kuin nuorisokuorolaiset.) Eilen sain yllätysaploditkin (Kirkkomusiikki -lehdessä oli mukava arvostelu kuorojeni levystä). Ja harjoitusten lopuksi sain vielä hyvää palautetta. Se on aina ilahduttavaa ja antaa voimia jatkaa ja kehittää omaa työtä. Kuoroharjoitusten pito on ihmeellistä. Se avaa minussa voimanlähteet! Vaikka olisin kuinka nuutunut ja väsynyt kuoroharjoitusten alla niin että tuntisin melkein ryömiväni janoon kuolevana matona nuottikaapille ja viimeisillä voimillani vetäväni pianon parempaan asentoon ja asentavani nuottitelineen oikealle korkeudelle, niin aina siinä käy näin: kuoroharjoitukset loppuvat  liian aikaisin ja kotiin lähtee nuori ja iloinen ihminen, joka lauleskelee ja hymyilee itsekseen auton ratissa, mieli täynnä värikkäitä ideoita ja ajatuksia kuin kukkapenkki keskikesällä mummolan kuistin vieressä.

Kun on kalenteri, aikatauluja, kellonaikoja, suunnitelmia, palavereja, valmistautumista, harjoittelua, kilometrejä sinne ja tänne, tunnen olevani enemmän luonnonlapsi. Kun kokouksen jälkeen lähden kappelille, huomaan taas käveleväni nurmikentän yli, piharatamot ja muut ruohokasvit ovat ystäviäni, samaa maata. Käveleminen elävässä ruohikossa tuntuu hyvältä, ison auton käynnistäminen ei. Liikenne on autotiellä kaupungissa liian nopeaa, mielessä on pakokaasun katku ja taas kerran ajattelen että pitäisi elää sopusoinnussa luonnon kanssa, ei sitä kuluttaen ja saastuttaen. Pitäisi elää vähemmän tuhlaten, ulkoisesti vaatimattomammin, sisäisesti rikkaammin. Muutos lähtisi itsestä. Mutta nyt on mentävä hautaukseen kuitenkin, sille ei mitään voi, ihmiset ovat tottuneet että joku soittaa urkuja, arkku on edessä kukkien keskellä ja lauletaan virsiä. Vaikka vainaja olisi eläessään haukkunut kirkon ja kieltänyt Jumalan ja nauranut virsille, niin kuitenkin. Ja kyllä minä tunnen että ne virret ovat tärkeitä. Elävien vuoksi. On hyvä pysähtyä joskus, olla hiljaa ja kuunnella kun ollaan elämän tärkeimpien asioiden äärellä. Ja siksi haluan soittaa ja laulaa kauniisti, niin että sitä on helppo kuulla ja helppo lähestyä.

Ja on se hyvä saada välillä palkkaakin että voi maksaa laskuja.

Ja niin minä ajella päryyttelen isolla autollani kappelille ja kokoukseen, palaveriin ja kuoroharjoitukseen ja illan hämärtyessä kotiin, ja ajattelen että kun olisi joku täydellisen viisas joka neuvoisi, kertoisi ja ohjaisi tekemään oikeita valintoja. Viisautta, sitä sitä ihminen kaipaa. Syvää kaiken ymmärtävää ja ympäröivää viisautta. Kun osaisi jättää pois kaiken turhan ja kuormittavan.

Viisaus on olemassa kyllä, kunhan sen oppisi näkemään ja siihen paremmin luottamaan. Jonkun palasen siitä sain viime viikonloppuna, kun olimme kahdenkymmenenkolmen naisen voimin leirillä rentoutumassa, tutustumassa, nauramassa, itkemässä ja laulamassa. Yhdessä on niin hyvä olla! Se ilo.

Nyt ymmärrän yhden asian: ilo on viisautta. Siinäpä meille tämän päivän läksytehtävä.

Yksi kommentti artikkeliin ”Syviä syysmietteitä

  1. NIINPÄ –
    ilo lukea on iso lahja –
    ja Sinun tekstistäsi se ILO oikein pulppuaa!
    Eilen kurkkasin,
    mutta päätin etten hätyytä.
    Sadonkorjuuaika –
    ja sen työnkin olin huomannut.
    Kiitos ja ALPOODIT niin kuin joku oli kuullut sanottavan …
    ONNEA myös!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *