Kesä ihmemaassa

Tämä kesä on ollut vaikea. Yllätys yllätys, sanotte varmaan hiljaa mielessänne, tuo se osaa tehdä kaikesta vaikeaa ja valittaa siihen päälle. No, ette te ehkä noin rumasti sano sentään kun kerran tätä luette. Mutta myönnetään, onhan sitä tullut valitettua! Ja on ollut aihettakin, voin sanoa. On ollut tiukkaa monesta asiasta. Voimista, ajasta, rahasta, yöunista, rauhasta, rakkaudesta, avusta, kärsivällisyydestä, yhteisymmärryksestä, onnistumisesta, sovusta, järjestyksestä, siisteydestä. Karun kuuloista, vai mitä? Mutta uskallan tuon kirjoittaa, sillä kenties tätä lukee joku joka tuntee edes vähän samoin. Niin jos ei suorastaan lohduta niin voi ainakin ajatella että enpähän ole ainoa!

Mutta nyt en kuitenkaan aio tätä kirjoitustani tuhrata valitteluun tämän enempää. Tämä juttu on varattu ihan päinvastaisille asioille, nimittäin niille jotka ovat ihania, kauniita ja ihmeellisiä. Ja jotka ovat vieläpä aivan totta!

Sillä tämä kesä on ollut ihmeellinen.

Kevään taittuessa kesäksi nuorin lapseni oppi kävelemään. Siitä alkoi pikkuruisen ihmisenalun jännittävä seikkailu kesän ihmemaassa.  Hänen pienet jalkapohjansa tunnustelevat sopivan viileää nurmikkoa allaan, jalat iloitsevat siitä että osaavat kävellä. Ja ne kävelevät, kävelevät. Ensin kukkapenkille orvokkien luo. Sormet ottavat orvokin ja pieni nyrkki puristaa siniset terälehdet kasaan. Sitten käsi ojentuu kohti äitiä joka istuu terassilla ja jalat tepsuttavat ojentamaan kukan äidille. ”Kukku”.

Tyttö on suloinen, silmissä taivaan sini, kasvoilla auringon ilo ja ihmetys. Hän on täynnä rakkautta ja hellyyttä, iloa ja ihastusta. Hänen valonsäteensä tarttuu väsyneisiin vanhempiin, kinasteleviin isosisaruksiin, kapinoiviin murrosikäisiin. Hän kävelee suuren kiipeilypuun alle, se on valtava ja pelottava, sen runko harmaa, sileä ja rypyläinen,  eikä sitä pitkin voi kävellä ylös oksistoon. Hiekkalaatikko on aarreaitta jossa voi istua vaikka tunnin tutkimassa hiekan liikkeitä ja harjoittelemassa lapion käyttöä.

Kesä kuluu ja maailma avartuu, tyttö pääsee isän syliin ruohonleikkurin kyytiin, riippumattoon siskosten kanssa, pihakeinuun räiskäleitä syömään, trampoliinille pomppimaan. Askeleet varmistuvat, nopeutuvat, pihan perällä kypsyvät marjat pensaissa. Elokuun alussa tytön löytää monta kertaa marjapensaan luota suu ja kädet täynnä marjoja, raakoja ja kypsiä. Marjat ovat ihania! Pienet pohjoisen kirsikat, saskatoonit, vadelmat, karviaiset, herukat, mustikat. Mansikat ovat parhaita, niitä saa mummulassa mahansa täyteen. Tyttö tykkää myös matkustaa. Aina valmiina automatkalle, mihin vain, sama se! ”Prrrm prrm”.

Sitten koulut alkavat ja päivät rauhoittuvat ja tyttö kävelee huoneissa ja ihmettelee missä kaikki ovat. Iltapäivällä hän menee suoraan koulusta palaavan syliin, jokaisen vuorollaan. Ensimmäisenä, itseoikeutetusti ja itsestäänselvästi. Hän on rakastettu, ja sylejä on joka päivä seitsemän erilaista, vähintään!

Istun badenbadenilla (niissä on jo neljännet päälliset menossa) terassilla, katselen pihaamme, lapsia kiipeilypuumme oksistossa, nuorinta maassa plasto-mopon käyttöä harjoittelemassa, kukkapenkkiäni joka on kukoistanut upeasti, vaikkakin siitä pitäisi kitkeä rikkaruohoja taas. Siinä istuessa mieleeni juolahtaa, että vaikka on surua ja huolia, niin ehkä on sallittua olla myös iloinen ja kiitollinen. Siis yhtä aikaa, lomittain, päällekäin. Ehkä se on jopa suotavaa, ellei välttämätöntä? Että jaksaa elää. Vähän niin kuin nuo kauniit kukat tuossa penkissä, että osaa nauttia niiden kauneudesta ja väriloistoista huolimatta rikkaruohoista joita sinne sekaan on tunkeutunut. Kitkee ne pois sitten kun jaksaa!

Nyt on elokuu, paras kuukausi vuodessa. Ei ole enää kesän suurensuuria odotuksia ja niitä seuraavia pettymyksiä, sen sijaan on omaa rauhaa marjametsässä ja arkipäivisin hiljaisuutta huoneissa. Ja olen muuten päättänyt ja hyväksi nähnyt, että kesä kestää elokuun loppuun asti. Että vielä voi tapahtua vaikka mitä ihmeellistä! Eikä tämä siis vielä ollut mikään varsinainen tilinpäätös tästä kesästä, se tulee elokuun viimeisenä päivänä vasta.

Hyviä kesänjatkoja siis sinullekin!

 

 

 

 

3 kommenttia artikkeliin ”Kesä ihmemaassa

  1. Kiitos! Niin ihana on tätä jälleen lukea! Siitäkin voi olla kiitollinen 🙂 Samaistun täysin, kun meillä tuo samanikäinen kuopus juurikin samanlaisessa asemassa. Mutta en millään osaisi kirjoittaa arjen helmistä niinkuin sinä! Kiitos rakas serkkuni 😘

  2. Paitsi että meillä ei ole marjapuskissa marjoja eikä kukkapenkeissä kukkia. Penkit sentään on, ovat olleet jo 1,5 vuotta. Kukat tullee ensi kesänä, tai seuraavana, tiedä häntä. Vähän kerrallaan…

    Marjoja onneksi on lähimetsissä, se se on mahtava juttu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *