Selitys

Että miksikö ei tule juttua?

Siksi ettei ole rauhaa. Aikaa kyllä on, yllin kyllin. Mutta se on täynnä kaikenlaista. Murrosikäisen ärsyttävää viheltelyä puolen yön aikaan. Kolinaa ulko-ovella vielä puoli kaksi kun matti myöhäinen saapuu nuotioreissultaan. Nuorimman unista itkua pinnasängyssä yön pimeinä tietymättöminä tunteina. Aamulla koiran anovaa katsetta oven edessä. Sänkyyn juoksevaa, syliin ryntäävää täynnä virtaa olevaa nipistelijää kukonlaulun aikaan. (Kukon laulua aamusta iltapäivään.) Majanrakentajien riitelyä aamukahvin aikaan. Puolenpäivän maissa maleksijoita, joilla on huulilla yksi lause: ei mitään tekemistä. Nälkäisiä suita, ensin pieniä, sitten isoja, liian kovaa huriseva liesituuletin, poriseva kattila, syliin haluava taapero, auttamishaluinen leikki-ikäinen tuoleineen edessä ja takana, esimurrosikäinen joka työntää nenänsä paistinpannun ylle: miks aina tätä (sama kysymys vaikka olisi eri ruoat joka päivä), isäntä joka on aina siihen aikaan ulkona jossakin pihan perällä tekemässä kolme vuotta odottanutta intensiivistä rästihommaa jota ei voi jättää kesken. Sängyissä makoilevat teinit, keittiönpöydän ympäri ja taas ympäri koikkelehtiva kymmenvuotias, joka kysyy, onko tämä vauva varmasti maailman ihanin, ihanampi kuin aiemmat, ihanampi kuin serkkuvauvat, ihanampi kuin isä.

Minä joka huudan hiljaa mieleni huoneessa jossa on tukalaa ja happi loppumassa, etten halua vastata, en osaa! Enkä muutenkaan, en jaksa, en kestä!

Kyllä se sitten helpottaa kun on ruoka pöydässä ja sakki syö. Kukaan ei huuda, paitsi korkeintaan yksi tai kaksi, kun kolmas tiputtaa makaronit koiralle. Ja neljäs joka puhuu ruoka suussa sadannen kerran, vaikka 101 kertaa on sanottu. Viides katoaa pöydästä jättäen lautasen ja osan annoksesta pöytään, mutta sellaisesta onkin sanottu vasta ehkä 78 kertaa. Että ei voi vaatia, sitä minä vaan.

Iltapäiväkahvin aikaan ryhti on jo hivenen lysyssä,  tylsä dominokeksi kahvin kaverina, kahvittelijoiden kaverina kohta myös kaksi nuorinta, haluavat myös keksiä.

Suunnitelmia? kysyy isäntä ja hörppää kahvia, katsoo vaimoa joka on hiljaa ja tuijottaa jääkaapin ovea joka pitäisi pyyhkiä. Vaimo vetää henkeä sanoakseen jotain, mutta kuivausrummun piippaus ehtii ensin. Vaimo kääntää päätään ensin vasemmalle, sitten oikealle, hitaasti, tuijottaa likatäplää jääkaapin ovessa. Ei. Sano sinä. Isäntä sanoo että suunnitellaanpa sitten, suoristaa ryhtiään ja mutristaa huuliaan, mutta seuraavassa sekunnissa siinä onkin kaksi tyttöä jotka haluavat että isä viikatoi tien majalle, heti. Isä lupaa mutta juo ensin kahvin, se on virkaehtosopimuksen mukainen. Sitten isä lähtee tytärtensä perässä ulos, ovi kolahtaa.

Äiti ottaa nuorimman keksinsyöjän syliinsä, katsoo pelakuita ikkunan edessä, saviruukuissaan. Laihoja ja hailakoita, pienet kukat. Tuo nykyaikainen ikkuna ei päästä tarpeeksi valoa sisään, ajattelee äiti, mutta tietää hyvin että se on vai osasyy.

Lannoitus on nimittäin jäänyt antamatta, ja se on ihan oma vika.

4 kommenttia artikkeliin ”Selitys

  1. Niin ja aamen. Kyllä kolahti. Kun olisi edes illalla omaa (tai kahdenkeskeistä!) aikaa, mutta haaveeksi jää tällä kokoonpanolla.

    Suvi

  2. Voi että sanoitit taas hyvin tätä ison perheen äitin elämää. Just se, kun tuntuu että happi ja tila loppuu ja omia ajatuksiaankaan ei ehi kuulla eikä purkaa ja tuntuu että pakahtuu ja räjähtää kaiken keskellä. Huoh. Siltä se väliin tuntuu. Onneksi on niitä toisenlaisiakin hetkiä, jolloin hehkuu onnea kun kaikki on niin hyvin. Laidasta laitaan, onpahan vaihtelevaa ja rikasta ainakin 😉

    Voimahalit sinne. ❤

  3. Kiitos Jenni ja Suvi! Näin se usein on. Tämä on ihanaa hommaa, äitinä olo, mutta se on vain liian täyttä usein. Viisautta ja taitoa vaaditaan että osaisi järjestää kaiken hyvin niin ettei mene liian pahaksi. Ja tukiverkkoa sekä keinoja millä ”pääsee pois” vähäksi aikaa, kuten tämä sivuseikka tai marjametsä. Voimia teille myös!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *