Pitkä juttu lyhyestä lenkistä

Kun on ollut mahatautia ja yksinhuoltajuutta ja taapero joka ei suostu olemaan muualla kuin sylissä ja muuta semmoista lamauttavaa, tiedättehän, niin sitten kun siitä lamaannuksesta vähän pääsee ylös niin saattaa innostua lähtemään lenkille. Siis jos aurinko paistaa ja tuikkii kutsuvasti ikkunasta sisään ja jotkut toisetkin näyttävät siellä kävelevän. Miksi en minäkin? Niin, mikäs minulla on tässä ollessa, lastenhoitokin järjestyy kun saa vain lahjottua (ja uhkailtua ja kiristettyä) isompia katsomaan vähän pienempien perään. Nuorimmaisen otan tietysti mukaan, se ei ole muuta kuin ujuttaa pukuun ja laittaa kärryihin istumaan, helppoa se on hänen kanssaan. Eli lets gou, ylös, ulos ja lenkille! Tiedä vaikka tästä aloittaisi juoksuharrastuksen, josta joskus olen haaveillut. Voisi sitten osallistua joskus maratoonille. Ja kuovin huuto, se on kuulematta vielä tälle keväälle! Se on pakko saada kuulla, muuten ei kesä tule.

Ihan aluksi teen ensimmäisen virheen: möläytän ääneen vauvalleni että mehän lähetäänkin nyt lenkille, aurinko paistaa ja ilmakin on kuin linnun maito. Toiseksi nuorin höristää korviaan ja ryntää paikalle, hänkin tulee! Sanon että saat tulla jos olet valmis ja pukenut samaan aikaan kuin me. Tyttö ryntää vessaan, siitä vaatekaapille. Kohta olemme pihalla, nuorin istuu puvussaan rattaissa (jotka on ostettu huuto.netistä 15 vuotta sitten 30 euron hintaan) ja hihkuu innosta kun saa istua niin että näkee maailman, toinen istuu pyöränsä selässä pinkit lenkkarit ja serkuilta saatu vielotti ”muovitakki” yllään. Haen viimeksi mainitulle  vielä pyöräilykypärän sillä hän on oppinut pyöräilemään pinkillä pyörällään, jossa on apurattaat.

Koiraa emme nyt ota mukaan, vaikka haluaisihan se, ehkä kaikkein eniten. Tai ei mitään ehkä, se hinkuu ja hyppii oven takana mukaan niin että ovenkahva heilahtelee. Kypärää hakiessani huudan sisälle että ”älkää sitten päästäkö koiraa ulos vaikka se haluaa”! Mielellään otan koiran aina mukaan mutta realismi on saanut yliotteen: kun työntää lasta rattaissa ja toista ohjaa pyöräilemään, se on ihan tarpeeksi yhdelle äidille. Eräänkin kerran olemme olleet aika solmussa koiran flexin kanssa. Laitan kypärän tytön päähän ja ei kun menoksi!

Tielle tullessa vastaan tulee 5-vuotias pyöräilijä. Ilman pipoa, ilman hanskoja, näemmä ilman sukkiakin, paljaat nilkat vilkkuvat kolitsihousujen lahkeista lenkkareihin. Ulkohousuja ei tietystikään mailla halmeilla. Näyttää tutulta, onko tuo minun poikani? Nyt äkkiä kuule pipo, hanskat ja sukat hakemaan, sanon ja huudan perään vielä kypärästä, minkä tiedän turhaksi toivoksi. Joo, sanoo poika, ja se yllättää minut, sillä hänellä on melkein kroonistunut enpäs-tauti. On kuulemma menossa naapurin pojan kanssa skeittaamaan. Naapurin poika näyttää tulevankin talostaan ulos asianmukaisesti puettuna sävy sävyyn, skeitti kainalossa, kypärä päässä. Mutta minä jatkan pikku tyttöineni matkaa, isompi on jo ehtinyt melkein isolle tielle pyörinensä. Oppii ne nopeaa! Viimeksi ei päässyt vielä itse ”käyntiin” vaan piti aina antaa alkuvauhdit.

Pyörätiellä pitää pysähdellä vähän väliä, jarruja kokeilla ja katsella taivaalla kulkevia harakoita, ohi ajavia autoja ja muuta ihmeellistä. Hiljaisella kaipauksella hyvästelen maraton-suunnitelmani, tai lykkään niitä päivän eteenpäin. Vielä tänään en pääse harjoittelemaan, ehkäpä huomenna? Hyvä kun saa kolme kävelyaskelta ottaa ilman pysähdystä! Rattaat on vanhat retrot ja kangaspaikka kulahtanut puhki. Renkaat ovat sellaiset valkoiset umpikumiset, mitä silloin 90-luvulla oli vielä. Ne ovat täynnä pieniä mustia koloja, joka kolossa on pieni kivi. Mutta runko on vihreä ja hyvä. Jos nämä päällystäisi? Olen kuitenkin oppinut sen verran etten suunnittele päällystämistä pidempään, ainakaan itse tekeväni. Mutta sen verran visu olen etten aio näitä pois heittää, kun on hyvä ehjä runko! Mutta yksi puute näissä on: näissä ei ole valjaita, ei turvavöitä. Ei ole toisissakaan rattaissamme jotka on 90-luvulta. Ovatko lapset tosiaan olleet parikymmentä vuotta sitten niin rauhallisia ettei ole tarvinnut valjaita? Nyt eivät ainakaan ole, sillä kohta ensimmäisen vuoden täyttävä adhd-vauvelini on noussut seisomaan kärryissä ja heiluu ja huojuu onnellisena sinne tänne, ja kun laitan hänet istumaan, hän nousee nopeampaa kuin käteni taas ylös. Otan hupusta kiinni ja annan huojua. Meneehän se näinkin! Yhtäkkiä jaloissani juoksee valkoinen karvapallo – koira! Kuka turjake sen päästi ulos! Viisivuotiashan sen on täytynyt päästää skeittiä hakiessaan, miten en sitä tajunnut. Otan koiran kainaloon ja mietin mihin kengännauhaan sitoisin sen kiinni että voisi jatkaa lenkkiä. Ylimääräisiä nauhoja ei ilmaannu mistään, ei näy tien penkalla eikä putoa taivaasta, joten palaamme takaisin pikkutielle, juoksen kotiin koira kainalossa, vien sen taas sisään ja huudan taas päälle että ”älkää päästäkö koiraa ulos, vaikka se haluaa!” Juoksen takaisin tyttöjeni luokse (tulee lämmin, ehkä se maraton vielä joskus onnistuu?) ja jatkamme matkaa.

Sitten takaa alkaa kuulua meteliä. Sieltä tulee skeittaajat, polvillaan skeittien päällä ja toisella jalalla potkien, hurjaa vauhtia pitkin pyörätietä! Viisivuotiaani on innoissaan, tuo polvillaanpotkimistekniikka ei vain vielä oikein suju, vaikka kaveri yrittää kädestä pitäen neuvoa ja opastaa. Ja on mun poikani laittanut pipon ja sormikkaatkin! Uskomatonta! Pipo vain on persikan värinen erään menestyvän talotehtaan merkkinen, liian iso ja takaperin päässä, mutta enhän sanonutkaan että mikä pipo, eli turha siitä on motkottaa. Sukkia ei tietenkään ole vieläkään, sehän olisikin vaatinut jo enemmän pohjatöitä kuten kenkien pois oton. Eikä kypärää.

Tällä edellä mainitulla ”joukkueellamme” saavutamme kohta Pato-ojan. Näin keväällä, kun lumet sulavat, virtaus on aika kova ja se on melkein joki. Naapurin kuusivuotias poika hyppää rummun reunalle seisomaan. Siitä on puolentoista metrin pudotus suoraan ojaan, jossa virtaa vilkas kylmä vesi. Hän neuvoo vuotta nuorempaa poikaani, että tämän kannattaa tulla kontalleen kun on vain viisvuotias, hän itse voi kyllä seistä. Kiellän. Yritän siis kieltää, mutta eihän se mitään vaikuta. Naapurin poika on ollut siinä ennenkin, kuulemma. Pidän hupusta kuopusta kärryissä enkä pääse hakemaan kädestä pitäen poikia pois. Juuri silloin näen että tiellä meitä lähestyy kaksi reipasta lenkkeilijää. Tuttu naapuri (tykkää lapsistamme) ja hänen ystävänsähän siinä ovat ulkoilemassa. Tekö ootte lähteny porukalla reippaileen, kysyy hän ja juttelee ihanasti lapsillemme. Minulla menee sanat solmuun ja näen vain viisivuotiaan kontallaan vaarallisen rummun päällä,  sukattomat jalat, persikan värisen mainospipon ja kädessäni hupun, joka on jo puoleksi irronnut puvun neppareista kun vauva heiluu niin innokkaasti kärryissä huomiota saadakseen.

Juu, reippailemaan, kyllähän me! Nyt pojat pois siitä, tiputte justiinsa! Samassa pyöräilijätär lähtee polkemaan kovaa eteenpäin lenkkeilijöiden edellä, minä roikun vauvan hupussa ja mietin miten saisin pojat pois rummun reunalta. Lähden vain jatkamaan matkaa, jospa se auttaisi. Pojat muistavat skeittinsä ja tulevat onneksi tielle ja rupeavat rullailemaan lauman mukana. Joo, tämmöinen varsinainen edustuslenkki. Mitä siitä! Hyvinhän tämä sujuu. Viisivuotiaskin keksi hyvän rullailukonstin: laudan päälle mahalleen ja käsillä vauhtia. Hehee!

Mutta sitten pyöräilijällämme tulee kylmä. Hän ei missään nimessä halunnut pukeutua ulkohousuihin, koska sitten ei olisi mekko näkynyt. Elikkäs legginssit eivät olleet vielä tarpeeksi tehokkaat tuulta vastaan. Alan puhumaan kääntymisestä, ja parin minuutin käännytystyön jälkeen kaikki ovat sitä mieltä että käännytään kotiin.

Kotona katson kelloa. Puoli tuntia siihen meni että pääsimme vähän yli pato-ojan. Aika lyhyt lenkki. Ja kuovin huudosta ei puhettakaan, mutta enpä tiedä olisinko halunnut edes tuommoisella lenkillä sitä kuullakaan.

Mutta nyt kun katson tätä juttua niin ajattelen että aika pitkä juttu aika lyhyestä lenkistä. Onneksi olkoon vain jos pääsit tänne asti!

4 kommenttia artikkeliin ”Pitkä juttu lyhyestä lenkistä

  1. Oi että piristi tämä. Tsemppiä rakas kollega. Itse istun parhaillaan sairaalassa. Poika on operaatiossa, joka muistettiin illalla. Täksi päiväksi oli sovittu monta työtehtävää. Pienille ei ollut hoitoa koska mies vapaalla. No jotenkin saatiin järkättyä. Sairaalassa huomasin, että rahapussi oli jäänyt kotiin. Senkin huomasin, että pojan t-paidassa on reikä ja verkkareissa maalitahra eikä ne muutenkaan kovin puhtailta vaikuttaneet. Varmistin kyllä lähtiessä, että onhan sulla puhtaat vaatteet, mutta en hämärässä kuuden maissa
    huomannut näitä puutteita. Hävetti. Kaapista poika ne kuulemma otti. Joku vissiin siivonnut pökät likaisina lattialta hyllylle. No mutta. Ei muuta kuin kohti uysia nolostuksen aiheita. Aurinko paistaa, vaikka kuovit eivät huudakaan.

  2. Ai että tämä oli hauska kertomus. Nauraisin ääneen ellei olisi keskiyö. On siinä ollut äidillä ja suojelusenkeleillä puuhaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *