Oi lapsia, huokaat sinäkin!

Hei, olen eräs tyttö, kymmenen kuukauden ikäinen ja osaan jo vaikka mitä. Mutta ei minusta sen enempää, tulin tänne vain ja ainoastaan kertomaan kokemuksiani omasta kantotelineestäni ja ruokinta-automaatistani, jota minäkin jo joskus äitiksi sanon kun kerran nuo muutkin aina sitä hokee.

Kun tuo minun tapaukseni ei oikein toimi. Miten teillä on äidit toimineet? Maito on kyllä hyvää ja oikean lämpöistä silloin kun sitä sattuu saamaan mutta se onkin asia erikseen, saako vaiko eikö. Ensinnäkin yöllä se mokoma ei koskaan pysy paikoillaan kyljellään siinä asennossa mihin sen illalla asennan, vaan aina tuppaa kääntymään mahalleen tai selälleen. Vaikka kuinka tuohtuneesti siitä muistuttaisin niin ei se opi, saatikka pyytäisi anteeksi reistailuaan. Joka yö sama homma! Aina kun alkaa janottaa ja rupean aukomaan suutani ja pyörittämään päätäni niin ei tapahdu mitään, tyyppi on liikahtanut piiloon, siinä kuulkaa saisi hamuilla vaikka aamuun asti ellei nostaisi kunnon meteliä asiasta. Vasta lun tarpeeksi topakasti karjaisee niin asettuu paikoilleen. Tai toistaiseksi on asettunut, saa nähdä milloin sekin lysti loppuu.  Jos sitä nyt lystiksi voi sanoa että aina saa olla marmattamassa samoista asioista. Kun ei opi!

Ei siinä tokikaan vielä kaikki. Tämä nääs myös karkailee. Heti kun silmä välttää, eli sanoisinko melkein joka toinen päivä, ovi käy ja musta takki vain livahtaa ja tyyppi on tiessään. Joskus yllätän sen itse teosta pukemasta ulkovaatteita mutta tämä se pöljänä kuin mikäkin hölmöläisen pelätti vain muikistelee ja heiluttaa kättä, ei puhettakaan että tottelisi ja tyssäisi karkumatkansa tykkänään siihen paikkaan. Ei, lähtee eikä ole kuulevinaan kun kieltää, kassit vain olalla heiluen. Tähän mennessä on aina tullut takaisin sentään, onneksi.  Silloin aina armeliaasti kädet ojossa otan vastaan ja olen välittömästi valmis maitoaterialle, mutta arvatkaa mitä se turjake aina siihen kohtaan keksii? Ensinnäkin viivyttelee kenkiensä ja takkinsa kanssa, keksii kaikenlaisia tekosyitä kuten juo vettä tai pahin kaikesta: livahtaa vessaan ja on siellä ikuisuuden ennen kuin suvaitsee ottaa syliin! Raja se on kuulkaa minullakin, ja siinä vaiheessa se raja kulkee vessan ovessa. Hermot ne menee kun yksi lorvii vessassa kun toinen selvästi ilmaisee että nyt ois ruoka-aika! Saa aika kovasti karjua ennen kuin se lopulta uskoo ja asettuu aloilleen. Mutta silloinkin kehtaa vain virnuilla ja sössöttää jotain mistä ei ernokaan ota selvää, ei pahoitteluja eikä mitään. (Välillä epäilyttää vahvasti että onkohan sillä kaikki kukot kanalassa vai miten se sanotaan.)

Muuten noin niinkuin tyyppinä olen tuohon malliin oikeinkin tyytyväinen, se vain ärsyttää kun se on niin mahdottoman epäjohdonmukainen. Mainostaa kovaan ääneen että kaikkea pitää maistaa. Mutta toruukin vain (vielä kovempaan ääneen) jos yllättää minut koiran ruokakupilta, ennen kuin olen ehtinyt edes kaiken värisiä nappuloita maistaa! Ihmettelee sitten silmät pyöreinä jos en satu kaikkia liejuja maistaa joita yrittää tarjoilla (itsehän se ei niitä syö tietenkään, napostelee vain jotain hyväntuoksuisia juttuja kahvinsa eikä puhettakaan että aina antaisi minulle). Tekopyhää. ”Käikkeä pitää mäistää”, lässyn lässyn.

Johan tässä vallan väsyy näitä vikoja ja virheitä luetellessa, että loput pitää jättää ensi kertaan. Toivottavasti teillä on parempi onni äitienne kanssa!

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Oi lapsia, huokaat sinäkin!

  1. – näinä tasa-arvon päivän aikoina (19.3.) on oikein antaa puheenvuoro myös teille alle yksi-vuotiaille – tsemppiä vain! En uskalla luvata, että elämä helpottaa, mutta kun oppii puhumaan niin voi kokeilla sitäkin keinoa …

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *