Kaamos takana, kevät edessä (ja vauva leikkii tuossa lattialla)

Tammikuu on kohta ohi. Nyt voi sanoa että se on sujunut hienosti, usein vuoden tässä vaiheessa mittani täyttyy pimeyden ja tyhjyyden tunteen (joulukuu on niin tupaten täysi) suhteen ja pelkään vajoavani masentavaan synkkyyteen. Nyt on ollut paljon tekemistä. Onneksi! Laskeskelin tässä että olen käynyt tämän vuoden puolella 11 kertaa kuorossa joko laulamassa, johtamassa, oppimassa tai äänittämässä. Kaikki mukavia juttuja, semmoinen kuoroilun tehokuuri juuri oikeaan aikaan. Ja hupsista vain, nyt onkin jo niin valoisaa että sähkövalot voi sammuttaa yhdeksän jälkeen aamulla talosta ja ikkunoista (jotka ovat meillä varmaan pienempiä kuin teidän moderneissa taloissanne) tulevalla valolla pärjää kolmeen saakka. Taas saan iloita samasta asiasta kuin viime vuonna: lempeästä kauniista luonnonvalosta sisätiloissa. Kaksi viikkoa sitten oli vielä liian hämärää, nuottien luku pianon ääressä ei onnistunut keskipäivällä ilman sähköä.

Ensi viikolla alkaa helmikuu. Puuha ei lopu silloinkaan, on rippileiriviikonloppua, äänityksiä, editointia, laskiaispullan leipomista, pulkkamäkeä ja ai niin, Runebergiäkin juhlitaan ja syödään leivoksia, totta kai! Helmikuussa kuuntelen myös pianomusiikkia. (Pianomusiikki sopii hyvin hohtavien hankien, kirpeän pakkasilman ja lisääntyvän valon kanssa yhteen.) Kun on ohjelmaa, suru ja pelko pysyvät kauempana. Sitä kauemmaksi ne kaikkoavat, mitä mukavampaa tekeminen on. Helmikuu on myös viimeinen äitiyslomakuukausi. Vielä on vähän aikaa iloita kokopäiväisesti pienen päivänsäteen elämänriemusta ja oppimisen autuudesta. Joka aamu hän herää niin kuin olisi voittanut pääpalkinnon niin kuin onkin, kiljahtelee riemusta, painautuu äidin kaulaan ja nipistää ja halaa, nauraa, konttaa joka päivä nopeammin, nousee ylös, maistaa, tutkii, ottaa kiinni, päästää irti, hymyilee, sanoo “tä tä” ja “mammamma”, syö ja sitten nukahtaa tuosta vain kuin ei mitään, vailla huolen häivää. Mihin minä olisin joutunut ilman häntä? Rakkaat lapseni! Elämäni, iloni.

Pääpalkinto on elämä.

Äitiysvapaani, ensimmäinen jolloin on ollut varaa myös lomailla, on tuntunut luksukselta. Ei ole tarvinnut tehdä keikkaa ja sijaisuuksia viikonloppuisin. Tunnenkin olevani sen verran voimissani, että nyt kun vapaa päättyy, voisin todella alkaa tekemään ihan tosissani jotain työtä. Ajattelin että vauva menee isosisarusten seuraan päiväkotiin niin kuin aiemmatkin ovat menneet, mutta nyt ei päiväkotiin mahdukaan. Siinäpä sitten onkin ollut miettimistä, että miten tämä sumplitaan. En jaksa ajatellakaan että kesään asti kävelen kehää lapsi sylissäni olohuoneessa ja miettiä että “sitten kun on aikaa, sitten alan tekemään sitä ja tätä”. Paljon olen sitäkin jaksanut, mutta nyt tuntuu että haluan päästä työhön käsiksi. Niin että mihinkä työhön? Kukaan ei ole tarjonnut työpaikkaa, ja onkin erikoista kun minulla on silti niin vahva tunne siitä että alkaa olla aika päästä sorvin ääreen! Se, mikä se sorvi on, on vielä salaisuus oikeastaan minulle itsellenikin, mutta jos mitään ei siunaannu ulkopuolelta niin se tulee sitten sisäpuolelta.

Voisin vaikka viedä keittolevyn ja kahvinkeittimen saunatupaan. Menisin sinne aina aamuisin, en liian aikaisin mutta melko aikaisin kuitenkin. Jos olisi oikein kylmä niin hakisin puita ja laittaisin tulet saunan pesään, katselisin liekkejä hiljaa ja sitten istuisin pöydän ääreen ja alkaisin kirjoittaa. Antaisin ensin tulla niin kuin nytkin, semmoista vuolasta virtaa mitä en ohjailisi enkä muovailisi. Korkeintaan availisin patoja, ehkä patoja myös murtuisi? Jos virrasta nousisi esiin jokin muoto minkä näkisin, niin pyydystäisin sen talteen ja kirjoittaisin muistiin. Antautuisin virran vietäväksi ja jonakin päivänä kenties uskaltaisin sukeltaa lähemmäs pohjaa, suurten tummien kivien luo. Koettaisin miltä ne tuntuisivat.

No, tuo oli tuommoista haaveilua. Ei tietystikään kovin järkevää, mutta jospa se olisi viisasta kuitenkin? Katsotaan, aika näyttää.

Että tämmöistä täältä tällä kertaa, mukava kutina on päällä ja hyvin menee! Lapsetkin ovat aika terveitä ja eläväisiä. Ja juuri nyt, tätä sanaa kirjoittaessani tuo aurinko nousi tuolta naapurin kuusien takaa ja yksi lämmin valoisa säde tuli ikkunasta ja osui juuri tähän minun kasvoilleni. Se taitaa ollakin merkki, että nyt on aika sulkea kone ja silmät ja lopettaa kirjoittaminen ja antaa valon täyttää minut kokonaan.

Ps. Sitten kun se säde siirtyy valaisemaan tuota vieressä makaavaa Pepi-koiraa, on minun aika mennä vaihtamaan vauvalta vaippa.

6 kommenttia artikkeliin ”Kaamos takana, kevät edessä (ja vauva leikkii tuossa lattialla)

  1. Ihana, valoisa kirjoitus! Kiitos, valonsäteitä tuli tännekin vaikka ulkona on aurinko laskenut, harmaata ja vettä sataa.

    1. Kiitos serkku! Täällä satoi eilen lunta, ois hommia pihalla siis! Mikä ei tarkoita etteikö olisi sisälläkin hommia.

  2. Tätä minä en ymmärrä –
    miten niin erilainen elämäntilanne
    ja kuitenkin niin hyvin osaat tuntojasi kuvata,
    että ne ovat kuin omiani?
    Tai ainakin pystyn niihin samaistumaan.
    Olisikohan se sitä kirjailijan taitoa –
    taidetta siis?
    Kyseleväinen, ihailevainen, kiitteleväinen
    Saija

    1. Kiitos Saija! En kyllä minäkään ymmärrä, mutta en muutenkaan ymmärrä yhtään mitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *