Sivu(seika)ntäytejuttu

Olen viime aikoina monesti harmitellen haikaillut Sivuseikan perään. Kun ei saa kirjoitetuksi, vaikka se olisi niin hyvä lääke moneen vaivaan! Mikä on kun ei juttua tule vaikka se on melkein parasta mitä tiedän.

Syitähän voi aina keksiä vaikkei niillä mitään tee. Ennen mies otti lapset ja vei ne uimaan että saan olla hetken yksikseni (en voi kirjoittaa mitään jos en saa olla rauhassa). Nykyisin porukka on niin iso ja heterogeeninen että sitä ei saa enää uimareissulle yhtä aikaa. Aina joku on kuitenkin kotona, ja viimeiset kahdeksan kuukautta se joku on ollut vähintään tämä vauva. Ennen oli iltarauha, tai niin ainakin luulen muistelevani. Nykyään aina joku valvoo. Jos ei joku teini niin sitten vauva. Oma numeronsa on kolmevuotias jonka pitää saada nipistellä äidin tai yleensä isän kyynärtaivetta nukahtaessaan, ilman sitä ei tule uni. Hän on kyllä ehdottanut isälle että käden voisi leikata irti ja jättää nipisteltäväksi, silloin isäkin pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan, mutta vielä ei olla sitä arjen helpotusta toteutettu.

Yhden pitkäksi venähtäneen fb-päivitykseni voin tämän jutun kommentti-kenttään liittää, pahoittelen että osa on jo tämän feisbuukista ehtinyt lukea. Mutta uskon että on ainakin yksi lukija jolle tämä on uusi juttu.

Lohdutukseksi fb-kavereilleni voin tähän väliin kertoa yhden korvikejutun, kun tässä männä viikolla innostuin olemaan reipas äiti ja lähdin lasten kanssa lähipulkkamäkeen. Ihan vain tavallisena pimeänä arki-iltana, oliko se tiistai, ja ihan vain tuohon tavallisen pieneen lähimäkeen. Ilma oli hyvä, sopivan vähän pakkasta ja tuulta ja luisto tiellä erinomainen, menimme potkureilla. Minä potkin isoa aikuisten potkuria, kolmevuotias halusi potkia sx-kokoista punaista. Kaksi isompaa kävelivät sopivaa vauhtia mukana. Teimme loppumatkasta potkurijunan niin kuin silloin lapsena, kun isä aina teki meille potkurijunan, karvalakki päässä. Ainakin silloin yhden kerran kun kuva otettiin. Oli meillä silloin reippaat äidit ja isät, veivät meitä luistelemaan ja hiihtämään ja potkuttelivat loppuajat, tai nuoskakelillä rakensivat isoja lumilinnoja joissa mahtui seisomaan. Niin ne talvet kuluivat lapsena, äidin ja isän kanssa pihalla leikkien. Aina silloin lapsena, niin.

Mäkeen päästyämme (silloin viime tiistaina siis), huomasimme että mäki oli erinomaisessa kunnossa. Sopivasti tamppautunut ja tasainen, parempaa ei olisi voinut toivoa. Se on pieni ihmisen koneilla tehty mäennyppylä, juuri sopiva kolme viiva seitsemänvuotiaille. Iloiten katselin kun lapset laskivat. Parin laskun jälkeen minuakin alkoi lasketuttaa, ja harmittelin mielessäni kun en ottanut itselleni minkäänlaista luikuria tai muuta laskuvälinettä. Tein haaraperushyppyjä, taputtelin lapsille ja olin muutenkin tehokkaan reipas olemukseltani. Kunnes päähäni pälkähti että laskettiin kai sitä jos millä lapsena, potkurillakin jos niikseen tuli. Ja niin kannoin potkurin mäen päälle ja aloin empimään että ei sitä sentään taida uskaltaa. Jokin esiteini-ikäinen kerrostuma minussa kuitenkin alkoi huutamaan että anna mennä vaan, lapsena kai sitä mentiin isommistakin mäistä ja mitään ei koskaan sattunut, tämä on tämmöinen mäennyppylä vaan! Lapsena toisinaan olin aika hurjapää vaikken Siikajärven mestaruuskisoissa käynytkään, yleensä aika hyvin yleensä klaarasin tämmöiset vauhdikkaat tilanteet. Ja niin rohkaisin mieleni ja annoin mennä.

Niinhän siinä sitten kävi että potkuri tökkäs siinä kulmassa missä mäki loppuu ja tasainen alkaa. Ja ruhoni lensi yli potkurin ja tömähti tantereeseen. Oloni oli outo; ei suinkaan niin kuin lapsena jolloin penkasta noustiin ylt’ympäriinsä lumisena ja suu korvissa nauraen ja juostiin uudestaan mäkeen. Nyt tunsin venähtäneeni 10 senttiä pituutta ja polvea kirveli, se oli osunut potkurin kahvaan. Samoin farkut olivat lumessa ja se tuntui märältä ja kylmältä. Nousin ylös varovasti ja aloin putsailemaan itseäni, harmi vain kun olo ei tuntunut edes sen vertaa pikkulapselta että olisi voinut itkeä. Lapset kyselivät säikähtyneinä että miten kävi ja onko kännykkää ja pitääkö soittaa isälle. Rauhottelin lunta housuiltani putsaillen että ei tässä mitään, lasketaan vain menemään vielä.

Kotiin päästyämme olin 10 senttiä pitempi ja saman verran ehkä viisaampi, mutta onneksi kunnossa niin ettei ollut pelkoa kiinnijäämisestä. Ekaluokkalainen tosin vasikoi ja isää ja ysiluokkalaista juttu nauratti kovasti. Siskollekin menin tämän kertomaan ja hän kielsi kirjoittamasta tästä minkäänlaista hauskaa juttua. Anteeksi sisko-rakas, en kerro nimeäsi joten säilyt anonyyminä ja voit rauhassa pitää kasvosi siellä karonkassa vai mitä sinulla tänä iltana olikin ohjelmassa.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille, menkää pulkkamäkeen tai luistelemaan tai hiihtämään jos vain sää sallii!

3 kommenttia artikkeliin ”Sivu(seika)ntäytejuttu

  1. Tässä Aili Kolonen, päivää. (Nimi muutettu etteivät asianosaisten läheiset kuten esim. aviomies joutuisi kärsimään nolouden tms. tunteista.) Asiaan. Minulla oli vauvan kanssa kaksi ja puoli tuntia aikaa ja otin tavoitteekseni hankkia vahakankaan keittiön pöytään. Ajelin kangaskauppaan, ja niinhän siinä kävi (niin kuin aina) ettei siellä mieluista vahakangaskuosia ollut ja pöydän mitatkin olivat tiettymättömissä, yllätys yllätys. Ale-kyltit ja mikä lie muu sai kuitenkin katselemaan toisia kankaita ja innostumaan esimerkiksi uudesta… no jostain kivasta ja kauniista, ehkä se selviäisi kun katselisi tarpeeksi. Siellä sitä sitten pengottiin vauva toisessa ja laukku toisessa käsivarressa. Helppoa ja mukavaa, ongelma oli vain se etten oikein tiennyt mitä tarvitsin. Yhtäkkiä muistin yhden instakuvan: siinä oli pieni meidän vauvan kokoinen vauva ihanassa kuviollisessa shortsipuvussa, semmoisessa missä oli kuminauhat lahkeensuissa ja kangas oli kaunista kukkakuvioista ohutta vakosamettia, sellaista juuri oikeanlaista. Jonkin aikaa pengoin laareja ja yritin löytää sitä samaa kangasta (vaikka jollain tasolla olin päättelevinäni että sillä preerialla asuvan lammasfarmarin luomuvauvan haalarikankaalla ei ole meidän Eurokankaassa mitään tekemistä). No eihän sitä kangasta löytynyt, ei lähellekään. Sitten tein kohtalokkaan virheen: kun myyjä tuli kysymään että voiko auttaa, hädissäni erehdyin vastaamaan että tarvitsisin ohutta kuviollista vakosamettia. (Olen tosi ujo vaikka monissa tilanteissa onnistun sen peittämään.) Myyjä rupesi innokkaasti etsimään, säälittävistä estelyistäni huolimatta. Lopulta hän ihastuksissaan toi kangasrullan ”kuule tämmöistä olis, tämä on uutta, tää ois just niin semmoinen pirtsakka tuolle sinun beibille”. Kymmenisen minuuttia katselin ja hypistelin ja sanoin kangasta jouluiseksi ja niin edespäin mutta myyjä ei luovuttanut. Minä luovutin, sanoin että otan sitä puoli metriä. Naps vain myyjä leikkasi palan, minä katsoin vauvoineni pöljänä vierestä ja mietin että mitä ihmettä minä tuolla kankaalla teen. Se teki kahdeksan ja puoli euroa. Kävelin kassalle ja yritin vielä keksiä miten pääsisin eroon palasta ennen kassaa, mutta tietystikään en piilottanut sitä mihinkään tarjouslaarin pohjalle kun eihän se ole oikein, vaan maksoin kankaan ja päässäni vilisi kaikenlaisia hyödykkeitä mitä saa kahdeksalla ja puolella eurolla. Lounaan. Kakkukahvit. Neljä pussia leipää.
    Kotimatkalla ajattelin että ei se kahdeksan ja puoli euroa mitään, kukaan ei sitä huomaa mutta tuo kangas, niin kauan kuin se jossain kaapin perällä lojuu niin en voi unohtaa tyhmyyttäni. Sätin itseäni. Että ihminen 36-vuotiaana voi olla näin pöljä. On tappanut kanoja liudan ja kukkoja vielä enemmän, osaa teurastaa ja nylkeä ja paloitella ja on kiskonut karitsoita emolampaasta kaksin käsin mutta kangaskaupan myyjälle ei uskalla sanoa että tästä kuosista en nyt oikein tykkää. Mietin, pitäisikö minun rangaistukseksi tosiaan ommella se shortsihaalari, mutta ajattelin että se olisi liian kirvelevä rangaistus ja ihan turhaan. Vauva on sitä paitsi ihan viaton tähän kärsimykseen! No, kankaanpala, ommelkoon lapset vaikka nukenvaatteita, onko tuo nyt niin vakavaa, yritin. Päiväkodin pihalla kertasin vielä että käytin arvokkaan vapaahetkeni varsin järjettömästi, ei puhettakaan mistään vahakankaasta. Hetken tuijotin päiväkodin isoa roskasäiliötä ja ajattelin että survoisinko sen pöllön pöllökankaan sinne. Ei maksa vaivaa, mokoma pieni kangasriekale.
    Kotiin päästyämme kolmevuotias neiti huomasi pussin ja veti kankaan oitis sieltä esiin: ”Voi ihana, sää oot ostanu tosi hienon joululahjapakkauksen, nyt aletaan paketoimaan! Hmm… (katseli ympärilleen, hoksasi ukulelen). Tää mun kitara on jo vanha, paketoidaan tämä ja annetaan köyhän maan lapsille. Ne ehkä soittaa sillä: ”Siiri tsädändädää, ou jee!””

  2. 😂 Ihan parasta luettavaa nää sun kirjotukset!
    Ja niin täydellisen samaistuttavia. Kiitos kun kirjoitat!😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *