Analyysiä joulun alla

Viime viikolla sain kommentin tänne blogiin (kiitos siitä Anu) joka muistutti että ai niin, Sivuseikkaan ei tosiaan ole tullut pitkään aikaan kirjoitettua. Ja silloin päätin että kyllä minä vielä ennen joulua kirjoitan, sitten kun tämä hässäkkä rauhoittuu. Eilen illalla oli viimeinen kuorokeikka ennen joulua, yksi monesta. On käyty Pyhännät ja Haapajärvet Karjasillan lisäksi, Kuivaniemet ja Kaakkurit, Vattukujat ja puurojuhlat, parit kuvaelmat kauneimpia joululauluja unohtamatta. Tai kauheimpia, niin kuin eräs kanttorismies joskus aina sanoi. Tänä vuonna kun en ole ollut kanttorintöissä ne olivat ihan mielellään kauneimpia. Mutta siis, kuorojen joulu on purkissa ja nyt on meno rauhoittunut. Siis kuorojen osalta, tarkennan. Lapset lähtivät tänään päiväkotiin ja nyt viimeiset paperihommatkin on tehty. Joulun rauha tulkoon sydämeen tähän!

Kodin joulu sitten ei olekaan vielä purkissa eikä paketissa, ei todellakaan. Se on ihan levällään nurkkia myöten. Mutta kun tämän juttu tänne blogiin oli päätetty asia, niin minä vain otin ja istuin äsken tähän sohvalle jonka päälliset on pesussa. Joku saattaisi sanoa että voi olla jotain muutakin tekemistä mutta tämä on on nyt se tekeminen numero yksi. Tätä ennen kun sain vauvan päiväunille ja mietin mistä aloittaisin, tartuin toki ensi alkuun esikoisen viuluun joka oli jäänyt pianon päälle, ja kokeilin miten kouluiässä soiteltu Vivaldin aamollikonsertto tänä vuonna sujuu. No ei voinut kehua. Mutta viulunsoitto on silti mukavaa; soitan viulua joka joulu. Uhallakin soitin kolmannen osankin vaikka siinä kömpelö jousikäsi ei pysynyt mukana. Samalla ajattelin kaaosta ympärilläni ja sitä etten ole käynyt vielä jouluostoksillakaan, mieleen tuli laulu ”kolme yötä jouluun on” ja muistuipa mieleen sekin että olen suurperheen äiti (suurperheen äiti on muuten paljon pahempi kuin kahdeksan lapsen äiti). Päätin lopettaa viulunvingutuksen siltä erää kun eteen tuli liian hankala kohta.

Sitten ajattelin itseäni ja sitä, että mistä ihmeestä olen saanut tämän tilanteeseen täysin sopimattoman anarkistiluonteeni. Olen siis hiljattain ymmärtänyt tämän ominaisuuteni kunnolla. Viehätyn kaikesta mikä ei kuulu virallisesti konseptiin. En tahdo pysyä raameissa. Kun kuoron whatsapp-palstalla muistutettiin välttämään turhia viestejä niin sormeni alkoivat syyhyämään turhien viestien kirjoittamista, niitä suorastaan pulppusi minusta. Ja en voinut estää enkä kyllä yrittänytkään. En saanut potkuja (vielä) ryhmästä enkä onneksi kuorostakaan, vaikka Haapajärveltä palatessa muistutettiin että kuorolaisena oleminen ei ole itsestäänselvyys. Vuosia sitten eräällä taideleirillä olin elementissäni, istuimme tauolla risaisilla sohvilla (yksi oli puoliksi toosana mikä oli minusta erityisen mahtavaa) ja joimme kahvia jokainen liikaa vaikka kaikille ei ollut edes omaa kuppia. Kahvipaketin omistajakin jäi selvittämättä. Sellainen meininki vetoaa minuun. Kaikki tarkasti suunniteltu ja ohjelmoitu ja organisoitu ahdistaa. Käytin sanaa anarkisti, joku voisi sanoa että luonnonlapsi. Mutta se on aika huono ilmaus. Millä nimellä kutsutte sitten heitä jotka eivät ole ”luonnonlapsia”?

Uskon että tämä luonteenpiirteeni on vahvuuteni. Se on luova puoleni, sieltä pulppuaa kaikki uusi, elävä ja virvoittava, huumori ja hauskanpito. Mutta se on myös heikkouteni, harmi vain, kun ajattelee että pitäisi pysyä kuoronjohtajana korokkeella, kuorolaisena rivissä ja aikataulussa, perheenäitinä huushollin kanssa sovussa. En tiedä vielä miten sumplin tämän kaiken jonkinlaiseksi paketiksi, en tiedä edes että tarvitseeko. Mutta onhan se hienoa että tyyppi on oppinut taas vähän tuntemaan itseään, eikö vain!

Toissapäivänä sain pienten kanssa heti aamusta reippauspuuskan ja ajattelin että tässä ennen jouluahan ehtii vaikka pienen remontin tehdä, aikaakin on melkein viikko vielä. Aloimme siis oitis repimään tapetteja lastenhuoneesta. (Niitä oli pikkuisen revitty jo aiemminkin, siinä syy miksi halusin repiä loputkin.) Lapsethan tykkäsivät repimisestä, ja tapetti irtosi mukavasti. Vauveli joka on oppinut ryömimään tykkäsi myös tapetista. Jonkun olisi pitänyt vain enemmän tykätä paperinriekaleiden keräämisestä. Siinä repimisilossamme muistutin lapsia, että täältä saa nyt repiä näitä ikivanhoja tapetteja mutta toisista huoneista ei saa, ne on minun ostamia ja iskän laittamia ja ne on kauniita. Niihin ei saa koskeakaan. Viisivuotias ymmärsi ja sanoi että ”näitä saa repiä, nää on ikivanhoja tapetteja, nää on Jeesuksen luomia.”

Kun ei ole käynyt jouluostoksilla kun jouluun on kolme yötä aikaa, niin alkaa pohtimaan että olisiko sittenkin viisaampaa tehdä ostokset vasta joulun jälkeen. Olisi edullisempaa ainakin jos ei rauhallisempaa. Nyt voisi keskittyä olennaiseen. Viisasta olisi toki levätä vähän ens alkuun että jaksaisi olla virkeänä ja iloisena jouluaattona. Jonakin jouluna hirvittävän kokoinen väsymyksen hyökyaalto on vyörynyt sisään samalla ovenavauksella pukin lähdön kanssa. Se oli niin totaalinen että muistan sen vieläkin ja se on harvinaista, sillä yleensä tuppaan unohtamaan aina joka projektista sen väsymyksen. Viime vuosina ollaan kyllä osattu jo vähän relata: ei enää vängätä jouluaaton lukujärjestyksestä isännän kanssa vaan annetaan lasten laatia (tai olla laatimatta) aikataulu. Tämän joulun opinkappale voisi olla se että jouluna lapset ovat itsestäänselvästi ihan kilareita, ainakin meidän lapset, jotka ovat kovia jännittämään ja jännitys taas näkyy levottomuutena, unettomuutena, tottelemattomuutena ja kaikkina muina -tomuutteina. Joulurauha tässä talossa saattaa tulla vain ja ainoastaan silloin jos ei aseta mitään odotuksia lasten suhteen. Ja silloinkin siis huomatkaa, sanoin saattaa tulla, salaa ja vahingossa, yleensä niin ettei sitä huomaa kuin vasta sitten kun se on jo ohi.

Rauhasta puheen ollen, se ei ole itsestäänselvyys. Mutta se on äärettömän kallisarvoinen asia. Kun se puuttuu niin seuraukset ovat kamalat. Pieni ihminen kutistuu hiekanjyväksi maailman rauhattomuutta ajatellessaan, semmoiseksi kuivuneeksi pelokkaaksi kokkareeksi, joka ei usko pystyvänsä mihinkään. Mutta se ei ole totta. Kaikki lähtee omasta sydämestä. Siellä asuva rauha haluaa levittäytyä koko kotiin, jopa tällaiseen kuin meidän (joka on täynnä villejä ja niin ja näin kasvatettuja lapsia sekä anarkistiaikuisia). Kodeissa se voi kasvaa ja levitä naapuriin, pelloille ja metsiin, poluille ja teille, kaupunkeihin. Maailmalle. Rauha on rakkauden paras ystävä. Ne yhdessä voittavat pelon.

Siksi toivotan sinullekin joulurauhaa!

8 kommenttia artikkeliin ”Analyysiä joulun alla

  1. …pari asiaa tulivat käytäntöön. Nyt on viides- ja ekaluokkalaisen laatima lukujärjestys, oikein kirjattuna, Sacherkakkureseptin takapuolelle.. Ja olen päättänyt olla odattamatta yltiökaunista käytöstä joulupöydässä. Itsenäisyyspäivän juhlistamisruokailu oli hirveä, ei mitään siitä arvokkuudesta, jonka odotin olevan itsestään selvää sinä kaiken kunnioituksen ansaitsemana päivänä ja hetkenä… Huh!! Joten tämä muistutus olla odottamatta oli vallan grande!!
    Nämä todellakin ovat opillisia asioita :D, kuten totesit!

    Tähtihetkiä jouluusi!!

    1. Miten Anu onnistui? Meillä onnistuu aina aika huonosti nuo ruokailut. Mitä enemmän itsellä odotuksia, sitä varmemmin menee pieleen. :/ Joten meilläkin taisi käydä itsenäisyyspäivänä samalla tavalla kuin teillä. Mutta jouluaattona auttoi kyllä suuresti se kun odotin lasten olevan tosi villejä. Sitten kun he eivät olleetkaan kuin vain villejä, niin melko hyvin sujui.

      1. Olen tyytyväinen, sitä olen, lapsiini ja myös itseeni ja se on jo jotain!

        Ainoa asia, mikä hiukan jäi harmittamaan lukujärjestysuudistuksessa oli siitä uupuva vuosikymmenten katkeamaton perinne kuunnella Joulurauhanjulistus radiosta klo 12. Niimpä se tuli mieleen vasta klo 12:05 ja vaikka kiiruhdin kesken hiukopalan laittamaan laitteita käyntiin, oli se jo ohi, Maamme-laulua laulettiin… Jah, kiirehtimisen vuoksi aurajuustolohi jäi pöytään, jolloin kissa toki huomasi tilaisuutensa koittaneen ..se siitä lohesta sitten, vain oli sekin niin maukasta saaristolaisleivän päältä nautittuna, että!! 😀

      2. Aika tutulta kuulostaa tuo episodi… Kissakin halusi päästä joulupöytään! Meillä kerran tuli myös joku bugi minuuttiaikataulussa ja täten jouduimme juoksemaan lasten kanssa joulukävelyn että ehtisimme joten kuten joulurauhanjulistusta kuuntelemaan. Se siitä rauhasta sitten!

    2. Oi Eeva Maija, me ei olla muutamaan vuoteen nähty, mutta olen aina silloin tällöin käynyt lukemassa blogiasi ja mitä teille kuuluu. En tiedä, lohduttaako, mutta tunnistan itsessäni jotain hyvin samanlaatuista. Meillä pyöritetään paljon pienempää perhepalettia, mutta tämmöiselle huithapelille sekin on ihan riittävä. Tässäkin tekstissä on monia kohtia, joita voin omallakin kohdalla miettiä. Voimia arjen ja pyhien haasteisiin! <3

      1. Onpa mukava kuulla sinusta Outi! Ja täällä vieläpä. 🙂 Juu samaa ”taisteluahan” se on pääosin lasten kanssa, isossa ja pienemmässä perheessä, luulisin. Ainakin pystyn oikein hyvin samastumaan pienempien perheiden vanhempien kokemuksiin, joita olen lukenut tai kuullut. Mukavaa tätä vuotta sinulle!

  2. Kiitos kun olet kirjoittanut blogiisi kaksi juttua! Kommentoin molempia. Tätä ensimmäistä kommentoin kaartelemalla Jone Nikulan kautta. Jone (viihteen monitoimimies on kuulemma hänen ihmisellinen määritelmänsä) tuskaili joskus, että Nyt-liitteen toimittajat pottuilee hänelle. Samoihin aikoihin kun luin hänen tuskailujaan, luin myös erästä Tampereen yliopiston journalistiopiskelijoiden tekemää lehteä. Siinä olivat nokkelat toimittajanplantut huomanneet, että Jone Nikula oli kahdelle (tai useammalle) eri lehdelle antamassaan haastattelussa maininnut saman kirjan. Eri aiheesta oli siis ne haastattelut, mutta kirja oli ollut sama. Niinpä toimittajat vetivät johtopäätöksensä ja otsikoivat: ”Jone Nikula luki kirjan”. En tiedä, oliko se reilua Jonea kohtaan. Minua se muistaakseni hymyilytti ja näkyy jääneen mieleenkin.

    Näinpä voisin siis todeta omaltakin osaltani. Olen lukenut kirjan, ja nyt näen sitten sitä kirjaa kaikkialla, mm. tässä sinun anarkismissasi. Ehkä oletkin jo lukenut Viktor Franklin Ihmisyyden rajalla. Siinä käydään läpi elämän merkityksellisyyden teemaa. Suuri teema. Jokaiselle merkityksellisyys voi olla eri, ja samalle ihmisellekin eri syyt eri aikoina ajavat häntä eteenpäin ja pitävät hengissä. Sinulle ehkä anarkismi, siinä merkityksessä kuin sitä nyt tuossa hahmottelit. Luonnonlapsi on kyllä, myönnettävä, sievistelevä termi. Pippuri siitä häviää. Ajattele, jos Peppiäkin nimitettäisiin luonnonlapseksi. On tietysti nimitettykin. Tekeekö oikeutta hänelle? Ei musta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *