Kurjuutta kummempaa

Joka päivä, oli se miten raskas tahansa, on aina jotakin joka tekee päivästä edes himpun verran kurjuutta kummempaa. Päivät ovat hyviä, lapset suloisia ja semmoisia kuin olettaa voi. Kurjuus on täältä kaukana, sen tajuaa jokainen joka on lukenut ja kuullut ja nähnyt todellisesta kurjuudesta. Kukaan ei ole ansainnut kurjuutta.

Mutta kaikki elävät ovat ansainneet elämän. Ja elämähän ei ole helppoa, mutta ei sen tarvitse olla vaikeaakaan ainakaan aina, mahdotonta sen ei toivoisi koskaan olevan. Raskasta se on monesti, ainakin minulla täällä meillä. Mutta ei kurjaa.

Vauva on sylivauva. Hän on kyllä kiltti, ja kauniskin että silmiin koskee, tai sydämeen, mutta tuttia hän ei syö. Hän ei nuku itsekseen sängyssä illalla. Herää aina ihan justiinsa silloin kuin äiti on hiipinyt hiljaa huoneesta keittiöön, voidellut leivän ja istahtanut pöydän ääreen teekupin kanssa. Silloin sieltä huoneesta kuuluu että ”äää!” Ja koska eletään vaihetta jossa kaksi muuta lasta ovat hiljattain keksineet rumia sanoja joiden avulla voivat herättää huomion, niin äidinkin mieleen tulee tahtomatta väsyneesti: ”voi paska”. Koska se on niin että rumat sanat tarttuvat. Niin kuin hormoonit ja mielentilat ja bakteerit. Tarttuvat, tahtoi tai ei.

Eikä äiti haluaisi valittaa että vauva on hoidettava, sillä hoidettaviahan vauvat aina ovat. Ja kahdeksas vauva ja jo kokenut äiti, onhan tässä jo kaikki nähty ja koettu, tiedetään että mitä se valittamalla paranee. Ei se parane, mutta onhan se hyvä tajuta taas kerran: vaikka joku vauva onkin ehkä mennyt siinä sivussa niin tämä ei mene. Kun hoidan vauvaa niin hoidan vauvaa. Kun hän nukkuu niin pitäisi levätä. Sen varttitunnin kun hän nukkuu. Sitten jaksaisi taas hoitaa.

Olihan tuo vähän harkitsematonta ilmoittautua kolmelle verkkokurssille. Suunnitelma kyllä toki oli, selkeä sellainen: kun lapset ovat hoidossa, niin voin opiskella. Yksi asia ei ollut kuitenkaan tarpeeksi selkeä, nimittäin muistikuva siitä että lapsiperheessä ei ikinä, ei koskaan mikään mene suunnitelmien mukaan. Lapset sairastavat kolme viikkoa. Sitten isäntä masteroi kaksi viikkoa. Sitten onkin keikkaviikko. Sitten iskee flunssa. Vauvallakin on nenä tukossa. Sitten on iskias ja huuliherpes vuorossa. Neuvola. Verikokeet, nielurisat, oppilaskonsertit. Joulumarkkinat!

Seli seli.

Monta kertaa mahdottoman tilanteen edessä on tullut mieleen että mitenköhän tämä virallisesti pitäisi hoitaa. Kun vauva itkee nälkäänsä, ranskikset palavat uunissa ja kolmevuotias vetää aulassa miljoonalaatikon alas, yksi huutaa vessassa että pyyhkimään. No, virallisestihan ranskiksia ei paisteta ensinnäkään, vaan keitetään jauhelihakeitto. Toisekseen vauva pitää syöttää ennen kuin se ehtii ruveta itkemään. Ja kolmevuotias ei vedä miljoonalaatikkoa alas jos hänelle on annettu kylliksi huomiota ja kasvatettu muutenkin kiltiksi värittäjäksi. Virallisesti siis voimme mennä huoletta pyyhkimään viisivuotiasta opastaen samalla lempeästi miten sen voi pikkuhiljaa alkaa tekemään itse, vauvan tuhistessa tyytyväisenä sängyssään maha maitoa pullollaan ja jauhelihakeiton poristessa liedellä, kolmevuotiaan värittäessä värityskuvaa tai jotain muuta paperia, ei pöytää eikä seiniä.

Virallisesti näiden kolmen tenavan kanssa pitäisi olla ainakin yksi avustaja kun lähdetään perhekerhoon. Ei vain yhtä haksahtanutta äidinriekaletta, joka hoksaa perhekerhon vähän liian myöhään ja tiellä on niin liukasta ettei pyöräily suju keneltäkään. Virallinen suositusten mukainen äiti ei juttele muiden äitien kanssa kerhossa vaan keskittyy vain ja ainoastaan ohjaamaan lapsiaan askarteluissa niin, että kolmevuotias ei kaada yhtä kokonaista kimallepurkillista intiaanipäähineensä koristukseksi. (Avustaja hoitaa tietysti vauvan.) Kun suositusten mukaan virallisesti kuuluisi siivota omat ja lastensa jäljet niin ne siivotaan tietysti, eikä ihmetellä hiljaa häveten että mitä tuolle lattioilla, matoilla, tuoleilla ja varmaan katossakin leijuvalle pinkille kimallepölylle nyt tehdään.

Jos ei ole avustajaa, niin sitten jäädään kotiin. Kaikki ekstreme kuten kerhot ja kirjastoreissut ovat vain ylimääräistä ja muutenkin tarkoitettuja vain sellaisille perheille joissa lapset osaavat käyttäytyä eivätkä ainakaan puhu rumia. Ainakaan perhekerhossa. Tai jos sattuvatkin puhumaan niin eivät ole ainakaan kanttorin ja opettajan lapsia!

Niin. Ja muuten, virallinen blogikirjoitusaika merkitään kalenteriin ja tilataan sertifioitu lastenhoitaja kyseiselle ajankohdalle. Jos joku sairastuu niin sovitaan uusia aika. Koskaan, koskaan virallinen äiti ei kirjoita blogia samalla kun yrittää ”rauhoittaa” lapsiaan sänkyihinsä. Sillä silloin on vaara, siis sikäli mikäli lastenkasvatuksessa on ollut joitain puutteita esimerkiksi tottelevaisuuskoulutuksen (TOKO) kohdalla, että mieleen saattaa lipsahtaa vahingossa jokin ruma sana.

No mutta onneksi vain mieleen, huh ja hei! Se on tämän äidin pelastus tänä iltana.

3 kommenttia artikkeliin ”Kurjuutta kummempaa

  1. Kyllä välillä mieleen lipsahtaa täälläkin kun tilanne tarpeeksi pahaksi äityy. Vaikka eihän se mitään auta. Pitäisi keksiä muita selviytymisstrategioita. Vaikka laskea kymmeneen.

  2. Kyllä nyt oli iltapalaleivistä lasten sekoiluun perhekerhossa niin omasta elämästä, että aloin jo epäillä itse kirjoittaneeni tämän. Vain se puhui asiaa vastaan, että en olisi osannut suoltaa näin hyvää tekstiä. 😉 On pitäny lukea jo useammankin kerran. Kiitos!

  3. Onko kuinka haipakkata… Irtoaisiko semmoinen jonkunlainen joulunalusblogautus? 😀 Luonto on ainakin nyt niin maan Kaunis!
    Olen jo kerrannut edellisvuotiset ja ne ovat kaikki niin hyviä! Niistä saa jollakin kummallisella tavalla rentoa tsemppiä, vaan aina se tuore olis tuore..
    Onko tullut uusia oivalluksia tämän ulkoisen jouluhulluuden sovittamisesta tavalliseen arkeen, mattorullien ja tyynypinkkojen keskelle…? Juliat rapisee hian mutkassa!!

    Jos ei irtoa, niin on ihmisen pärjättämän edellisvuotisilla kirjoituksilla! Kiitos niistä!

    Joulurauhaa sydämiinne ja siunattuja joulualuspäiviä perheellenne!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *