Näin se aika huristelee, tusinasta kuita on yksi jo käytetty. Mihin ne päivät juoksevat?

On talvi, lunta ja pakkasta. Viikko sitten sitä pakkasta oli vielä sopivasti, ja Leevi sai luistelukärpäsen pureman. Äiti katsoi keittiön ikkunasta kun poika hoikkeloi ensimmäistä kertaa luistimet jalassa ison tien yli toiselle tielle, joka vei luistinradalle. Pieni poika oli niin innokas että karkasi luistelemaan ihan yksin, äiti sai jäädä puremaan alahuultaan sisälle seuraava kossinalku sylissään. Kolmen tunnin päästä ei poikaa kuulunut takaisin vaan vasta neljän. Punaposkinen poika ilmaantui pöydän ääreen, hengitti ja rupesi voitelemaan leipää. Huomennakin mennään, meillä oli hyvät pelit, sain olla mokke ja torjuin monesti. Ai kiekon? Ilman kypärää? Niin! Näin sitä päästellään lapsia kovaan ja vaaralliseen maailmaan. Ai niin, luisteluunkin on keksitty kypärät. Ja jääkiekkoon. Eipä tullut mieleen.

Menin lupaamaan että joka luistelukerrasta saa ällän ja hiihtokerrasta hoon. Leevi luistelijalle kertyi pari hoota ja älliä niin että kalenterinsivu ei riittänyt niiden kirjaamiseen. Tytötkin saivat monta. Sitten tuli pakkanen. Nenää nipistää ja henkeä ahdistaa. Savu tuoksuu ja halkokariketta kertyy nurkkiin koirankarvojen kaveriksi. (Nalle päätti että sama ottaa kaikki irti pakkasista, eihän siitä pääse nauttimaan ollenkaan jos on liikaa karvaa päällä. Niinpä se rupesi riisumaan turkkiaan pois.) Imuri käy. Villasukatkin ovat elementissään. Eksyvät, häviävät ja lojuvat missä sattuu. Eivät pidä huolta parisuhteestaan.

Arki rullaa kuin kärrynpyörä, kitisee ja narskuu mutta aina kuitenkin pyörähtää akselinsa ympäri. Huonosti öljytty, mitä sitä kiertelemään. Lepoa ja rauhaa puuttuu, menoa ja meteliä piisaa. Uni on maistunut ja kun pään painaa tyynyyn, ajattelee että tähän sitä aina palaa vaikka missä kävisi välillä. Kolmikuinen nuorimies nukkuu hyvin, useampana yönä yhtä pitkästi kuin isänsä, illasta aamuun. Siinähän sitä on hyvä nukkua ja kasvaa, äidin kyljen lämpimässä.

Puurokoulun tytöt ovat touhussaan aamusta iltaan, kaikenlainen puuha kiinnostaa. Tänään kuorittiin perunoita, pelattiin omatekemää muistipeliä, rakennettiin isoista pahvinpaloista siipiä ja ei kuitenkaan opittu lentämään. Kerhoiltiin ja hoidettiin vauvoja, laulettiin ja leikittiin. Äidin lähellä koko ajan. Muutamia kertoja on yritetty patistaa leikkeihin yläkertaan, mutta mitä sitä sinne, äitihän voi vaikka soittaa puhelimella ja kuka sitä sitten häiritsisi jos eivät nämä alansa huiput (huutajat) olisi remmissä? Isot koulun tytöt tekivät kampauksia ja vihreät savinaamiot, sekä leipäkoneella raasteleipää. Harjoittelivat soittoläksynsä pitkin hampain ja ryppyisin nenin. Edistyvätkin, rypyistä huolimatta. Esikoinen tekisi muuten joka päivä Daimia kerran tai kahdesti, jos äiti antaisi. Tekee sitä harmillisen hyvin, onnistuu lähes aina. (Äitinsähän ei sitä ole oppinut koskaan, monista salaisista ja puolisalaisista yrityksistä huolimatta.) Isä hekottelee vieressä ja sanoo että just niin kuin äitinsä, pata porisee, käsi vatkaa minkä ehtii ja ainekset lentävät sekaan silmämääräisen tarkasti ja hyvää tulee.*

Kirjoittaminen on vaikeaa, kun ajatukset ovat varattu viimeistä paikkaa myöten. Mutta haluan jatkaa tätä tapaa luottaen siihen, että tulee taas päiviä jolloin on aikaa ja voimia.

Tähän loppuun liitän mainoksen: Olen vuoden päivät etsinyt kaupoista Lyran vahavärejä. Niitä ei myydä juuri missään, mutta nyt sentään täällä. Lyran paksut puuvärikyniä meille on ostettu yhdeksän vuoden ajan toistakymmentä pakkausta, ja ne ovat parhaat värikynät mitä tiedän, aina vain. Vuosi sitten kerhossa tutustuimme samanmerkkisiin vahaväreihin, joiden niin ikään huomasimme olevan vertaansa vailla! Värijälki on pehmeä ja täyteläinen, ei liian öljyinen eikä sotkeva lainkaan. Väreissä on jonkin verran mehiläisvahaa. Kolmion mallisesta tukevasta varresta on mukava pitää kiinni, se ei katkea eikä murru helposti ja siinä on myös se etu ettei se kieri pöydällä (ja putoa lattialle). Sopii täydellisesti pieneen kätöseen, ihan yhtä hyvin kuin äidinkin, jolta saattaa unohtua kahvi kuppiin kun innostuu värittelemään lasten kanssa.

No niin, selvästikin tuo oli ensimmäisiä mainoskirjoituksiani, myönnän. Saa nähdä jääkö viimeiseksi, mutta suosittelen menemään retkuun ja tilaamaan värejä. Ettepä tule katumaan, sen lupaan!

Hauskaa helmikuuta!

* Kirjoittaja on lisännyt virkkeen viimeiset sanat tyylisyistä.

Vuosi vaihtui mutta elämä jatkuu. Tyttö huutaa vessasta että saa tulla pyyttimään ja isompi purnikoi sitä vastaan että joutuu laittamaan pyykit kuivumaan. Pojat elämöivät milloin ulkona milloin sisällä, välillä sovussa ja välillä ei. Äänet kuuluvat tänäkin vuonna. Hihitykset, naurut, huudot, itkut ja höpötykset. Karjumiset.

Joululomaa vietetään edelleen puhtaasti lomapohjalla. Ei töitä, ei remonttia. Kotielämää, ruoanlaittoa ja pyykinpesua ja vaipanvaihtoa. Uuden vuoden kynnyksellä mietimme miten saisimme nuo lapset ruotuun. Ja arki sujuisi uuden vuoden malliin mukavasti ja ilman liikoja konflikteja.

Kun ei ole väsynyt, on helppo ottaa rennosti. Ei tee kipeääkään nähdä papereita huoneen lattialla levällään, kyniä sikin sokin ja poikien hyrskynmyrskyn -tyyppistä riehumista elämän seassa. Ympäri alakertaa ja taas ympäri siitä vain ja taas, se kuuluu elämään, meno ja meteli ja pienoinen epäsiivo. Kun on levännyt, ei paljon haittaa vaikka puoliso nukkuisi nokosia kolmatta kertaa samalle päivälle vaikka komposti on viemättä. Kun on virkeä niin ei ota hermoon niin herkästi.

Eräillä on myös semmoinen vika, että kun on lomaillut aikansa, yliväsymys hellittää mutta se ei tarkoita että rästihommat saisi uusilla voimilla saatettua päätökseen. Ei, päinvastoin, rästihommat jäävät viimetippaan tai ylikin, mutta jotain muuta alkaa tapahtua. Päästä alkaa pursuamaan ideoita. Liikeideoita, harrasteideoita, esteettisiä ja eettisiä ideoita. Käväisee mielessä että jos olisi työtön niin ei kauaa kyllä olisi kun on niin monta kerrassaan hyvää ideaa mielessä. Neuleideoita tulee kolmetoista kertaa nopeammassa tahdissa kuin neulomisnopeudella silmukoita. Sanottaisiko että pää huitelee edellä mutta kroppa tulee haluttomasti nytkähdellen perässä, jalat laahaavat maata.

Sanokaapa, missä vika? Millä epäsuhdan saisi korjattua ja oiottua uomaansa. Olen yrittänyt noudattaa periaatetta että uutta ei aloiteta ennen kuin edellinen on valmis. Mutta ideaputkahtelulle ei voi mitään, sitä tapahtuu vaikka kaikki olisi niin perusteellisen kesken. Ehkä epäsuhtaa tasoittuu vasta jälkikäteen. Vuoden viimeisenä päivänä, kun katsoo taaksepäin, näkee että tilit ovat kutakuinkin tasan. Kun on väsynyt, kaikki ottaa hermoon ja ideat ovat tiessään. Kun lomasta kuluu aikaa, viimetippa ja työt ovat kimpussa alati.

Kun meilläkin oli pieni parin tunnin sähkökatkos, mieleeni juolahti idea että olisi somaa jos jossain olisi pieni piilopirtti. Ei sähköä, ei vettä, ei liikenteen mökää. Kaivo ja ulkohuussi, uuni tai takka. Polttopuita ja  kynttilöitä, hiljaisuus ja harmaat villasukat. Siihen se jää. En minä raaskisi sinne lähteä, jättää vauvaani enkä kaksi- enkä nelivuotiastani, en isompiakaan. Isäntääkin tulisi ikävä, pelottaisi ilman. Siihen asti en menekään, että tämä porukka tarpoisi yhdessä piilopirtille. Rakastan perhettäni mutta en pottien pullojen täkkien  pukujen kintaiden sukkien peittojen taskulamppujen tuttien kirjojen kynien pulkkien suksien liukureiden tablettien voiteiden kännyköiden kameroiden muovilusikoiden ja -pussien kantamista kinoksen halki autenttiseen piilopirttiini.

Sähkökatkon aikana ajattelin myös että on se ollut entisaikoina, ennen sähkövaloa pimeää. Jos nytkin, niin ainakin silloin. Joten ei pitäisi valittaa, varsinkin kun valoa kohti ollaan taas menossa. Hyvää kevättalvea!