PÄIVÄKIRJA
ARKISTO
VALOKUVATRauhaa, vain rauhaa
Ajatus pätkii. Ja ei täällä ole mitään niin erikoista ihanaa, että kukaan haluaisi siitä lukea. Lukekaa vain vanhasta tottumuksesta, mutta omalla vastuullanne. Niin, ai niin, tuo ajatus, kun se pätkii! Lauseen lopussa en enää muista mitä ajattelin sen alussa.
Kävin pitkästä aikaa Nallen kanssa lenkillä. Siksi pitkästä aikaa, kun olen ollut flunssapotilas muun muassa. Kaiken perheen onneksi olen nyt terve, Nallenkin, joka täytti eilen kaksi vuotta ja on siis lenkkinsä ansainnut. Kyllä nuo tytöt sitä käyttävät pikkulenkeillä pakon edessä, ja isäntäkin tosi kovan pakon edessä. Mutta siis kunnon lenkin emännän kanssa, synttärilahjaksi. Kaunis maisema, lunta, puut valkoisena yltä päältä ja ei liian kylmä. Ja hiljaisuus ja rauha. Siinä oli muutama ajatus, joita ajattelin muotoilla tänne mutta nyt ne ovat jo karussa. (Karkaavat kuin entiset lampaat, mokomat.) Jos otettaisiin kuitenkin vielä tuosta lenkistä kiinni ja yritettäisiin joku jutunpätkä juonia. Siinä siis kävellä köpyttelin ja yritin olla reipas ja yritin kävellä tehokkaasti. Sehän ei Nallelle sopinut, jolla on kahden vuoden kriisi menossa vissiin, ja joka halusi haistella joka lumikökkäreen tien molemmin puolin. Tämä taas ei minulle sopinut, koska lenkkiaikaakin oli luvattu rajoitetusti. Kiskoin. Voivoi koirarukkaa, ajattelette, mutta minä puolustaudun sillä, että kiskoo se koirakin välillä minua. Silloin kukaan ei ajattele mitään muuta kuin että mitäs on tuommoisen lehmänkokoisen koiran hankkinut kun ei osaa pitää sitä aisoissa. Voi minua, sanon minä silloin. Mutta eihän Nalle vedä, se vain joskus kiskaisee kun innostuu.
Jatketaan siis siitä, että kiskoin ja kun en jaksanut takaperin kävellä ja kiskoa, niin laitoin talutinkäden olalle ja kiskoin samassa asennossa kuin ne poikarukat siinä “Volgan lautturit” -taulussa. Rupesin jo ajattelemaan että tämä emäntä se kärsii lenkilläkin raskaita taakkoja, kun saa raahata vasikkaa perässään. Mutta kauaa en ehtinyt kehitellä itsesääliäni kun Nalle oivalsi että nyt taitaa ollakin tämmöinen lenkki, sama köpytellä vieressä.
Katselin kaunista valkoista pimeää maisemaa, lumisia oksia ja jouluvalojakin. Siinä kohdassa tuli mieleeni, että meillä isäntä laittaa aina jouluvalot. Minun piikkiinihän ne menee, kyntteliköt ja vähän kellertävät tähdet, kun seutukunnan lenkkeilijät katselevat ikkunoitamme. Kauniita ja loistavia, ei siinä mitään mutta kun en tykkää sähköstä niin paljon että koristelisin seinäni sillä varta vasten. Mutta tämä on kahdeksan ihmisen koti, ja voin veikata että seitsemän kahdeksasta tykkää tosi paljon valoista. Ja se sopii. Ne valaisevat kun yöllä käy asioilla alakerrassa. Ja vaikka en tykkää sähköstä niin kuuseen minäkin laittaisin sähkövalot, jos ei isäntä ja lapset ehtisi ennen. Mutta on mukava katsella toisten asumuksia ja pihoja, kun niissä tuikkaa jouluvaloja. Jossakin pororeki pukkeineen. Ja semmoisia valoruiskeita syreenissä. Ja ryöppyjä terassin katosta roikkumassa. Ja kaksi kynttelikköä yläkerran ikkunoissa. Lapsena kun istuin punaisen mersun takapenkillä joulusaikaan ajelulla, tykkäsin erityisesti kerrostalojen ikkunoissa tuikkivista kyntteliköistä. Harmitti kun mistään ei löytynyt taloa, jossa olisi ollut joka ikkunassa samanlainen. Jotkut talot olivat korukkaampia kuin toiset, ja valoviritysten perusteella saattoi tietää jo asukkaasta yhtä ja toista. Jos oli runsaat ja rehottavat valot, niin sen ikkunan takana touhusi hästääjä, jolla oli kiire mutta se halusi kovasti jouluntunnelmaa, mitä olisikin saanut jos olisi hoksannut hetkeksi pysähtyä. Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla. Siellä syötiin piparia ja torttuja kahvilla. Pandan konvehteja.
Mitä sitä joulua odottamaan kun ei kuitenkaan oikein saa mitään mitä tosissaan odottaisi. Kun toivoisin rauhaa. Ja hyvää tahtoa, läsnäoloa. Semmoista, jota joskus ihan vähän saa tuntea. Vaikka pieni hetki, jolloin pysähtyy yhdessä toisen tai useamman kanssa, jolloin rauhan ja tyyneyden mielentila tuntuu ilmassa. Kun on rauhallista ja kynttilänliekki palaa, eikä mikään ääni mölise eikä meuhkaa. Voi kun sitä kaipaan, rauhaa! Yksin kyllä saan olla rauhassa, ja usein iltaisin valmistan punaista teetä ja sytytän kynttilän sen kunniaksi, että lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä hetki aina. Mutta joulun kunniaksi, jos sitä saisi tuntea yhdessä. On niin paljon kaikenlaista, mikä tulee siihen tielle. Aina vain enemmän.
Olen monta kertaa sanonut että en odota joulua. Kun lapset riehuvat eivätkä lähde edes kouluun! (Meillä on kovaäänisiä liikunnallisesti ja verbaalisesti ja musiikillisesti aktiivisia lapsia.) Mutta nyt kun joulu sarastaa, odotan sittenkin, vaikka sitä en ole jostain syystä vielä sanonut. Sitä lasten riemua. Jotakin, en tiedä mitä. Kaksi vuotta sitten makasin hölmönä sairaalassa ja ihmettelin, että miten minä täällä voin olla, kun minun pitäisi olla kiirekimppuna kotona touhuamassa. Sitten huomasin että voinpas kuin voinkin, eikä se tee mitään. Ja kotonahan oli joulu vaikka mitään en ollut tehnyt. Sain silloin opetuksen jonka haluan muistaa nytkin. Jouluja tulee uusia, jos on tullakseen. Amarylliksen ja puolukkapiparijäädykkseen voi saada ensi jouluksi, jos ei täksi. Tai sitä seuraavaksi. Lapsuuden joulut sen sijaan. Ne, joita meidänkin lapset nyt viettävät, tulevat ja menevät, ja yhtenä jouluna lapsi huomaa, että ne ovat ohi. Lapsuuden joulut, ne ovat jotakin ainutkertaisia. Mitä tahtoisin antaa joululahjaksi lapsilleni, semmoista mikä jää?
Samaa mitä itsekin toivon.
21.12.2011 klo 8:10
mummo kommentoi:
Luin huvittuneena.. …Semmoinen peruskynttelikkö, seitsenvaloinen keskelle kohoava oli tyytyväisen tädin ja sedän ikkunalla…
Ai, näinkö meillä.? 8:lla ikkunalla just semmoinen kynttelikkö. :) no, tyytyväisiähän me!
Rauhaisaa joulun aikaa!
21.12.2011 klo 11:41
V.I. kommentoi:
Kiitos tästäkin kirjoituksesta! Sinä olet saanut opetuksen, josta haluaisin ottaa oppia nyt kun ensimmäistä oman perheen joulua (koulustressi mukanani) puuhastelen. Tai kohta alan puuhastella(totuuden nimissä täytyy mainita, että puoliskoni on jo kiitettävästi joulua puuhastellut). Mutta sotkua ja univelkaa on yhtä paljon, ja paljon onkin, niin meinaa joulukin stressata. Ehkäpä me viimeistään vuoden päästä saadaan maistaa puolukkakinuskikakkua. Eihän se mittää, vaikka ainekset ovat jo viikon odottaneet jääkaapissa. “Puutteista” huolimatta saadaan iloita joulun sanomasta ja luoda tunnelmaa täyttäen oman sydämemme rauhalla ja ilolla. Ihanaa joulunodotusta ja joulunaikaa teidän perheelle!
21.12.2011 klo 17:37
SaaraK kommentoi:
Kyllä täytyy sanoa, että joulu tulee tähän kotiin aivan omalla painollaan, mutta tulkoon kuitenkin! Elämme vielä sitä “omanperheentraditioidenmuodostumisvaihetta”. On menty mummuloihin valmiille monena vuonna. Mies kyselikin äidiltään: “Eikö sitä jo tällaisen porukan kans voi olla keskenään?” Siispä olemme kotona ja yritämme rauhoittua stressaavan kuukauden päätteeksi. Mietityttää vain, että jos sitä sinunkin kaipaamaasi rauhaa alkaa oikein epätoivon vimmalla penkoa, niin taitaa tilanne kääntyä rauhaa vastaan. Pikkulapsiperheissä rauhaa taitaa olla vain öisin, jos silloinkaan, paitsi silloin kaikilla on tarpeeksi karkkia nenän edessä.
Jospa se rauha tulisi ja olisi, omalla painollaan.
Siunattua joulua!
ps. nuorimmainen tässä sylissä vääntelehtii. Johtuneeko sitten eilisestä rotateqista, jonka annoin syöttää hänelle. Miten Niilo siihen reagoi?
21.12.2011 klo 18:56
Tuntematon lukija kommentoi:
Hyvää joulua! Kiitos kirjoituksestasi jälleen kerran – se tuo valoa paremmin kuin yksikään kynttelikkö.
21.12.2011 klo 19:11
Emppu s kommentoi:
Kiitos! Semmoista se on. Yksi ajatus lenkillä oli se, että kun tuntee olonsa onnettomaksi ja menee huonosti ja masentaa, niin siinä ajattelee että kaikki on hullusti. Että perustuksista lähtien kaikki on mennyt vinoon, eikä mikään maailman mullistus tuo parannusta tilanteeseen. Mutta sitten, hupsista, yhdet tirsat, tai yksi katse, tai muutama rohkaiseva sana. Semmoinen pieni mitätön seikka joskus jossakin. Ja kaikki on niin hyvin kuin konsanaan ei ole missään ollutkaan. Se on pienestä kiinni, mistä se valo välkähtää.
Kommenttinne tuovat minulle valoa paljon. Kiitos! Isäntä lähti hakemaan kuusta samasta paikasta kuin viime vuonna. Minä kävin varaamassa yhden valmiiksi mutta kotiin päästyäni olin jo päässyt siihen tuntumaan että se varaamani ei ehkä sittenkään ollut kovin hyvä, oikeaastaan aika huono. No, nyt sieltä tulee mikä tulee, ei sekään hirvitä yhtään viimejoulun jälkeen!
Niilo oli muutaman vrk:n “känänen” rokotteen jälkeen. Samaa olen kuullut muilta. Harmi kun tuli otettua.
22.12.2011 klo 14:58
Marjo L kommentoi:
Kiitos tästä taas, oli mukava lukea.
Tutulta kuulostaa, tuo pätkiminen on varmaan osa tätä äitinä olemista, kun päässä on liian monta asiaa samaan aikaan.
Ja noita kynttilöitä kerrostalojen ikkunoissa minäkin olen ihastellut ja ihastelen vieläkin aina kun täältä maalta kaupunkiin kerkeän näin joulun alla.
Oikein hyvää joulua koko perheellenne!
23.12.2011 klo 11:08
Jenni kommentoi:
Kiitos Emppu! Niin samanlaiset mietteet ja taas niin taitavasti sanoihin puettu. Rauhaa, rakkautta, läsnäoloa ja kiireetöntä yhdessäoloa..sitä minäkin toivoisin osaavani lapsilleni antaa, ja itsekin kokea.
Näin joulun alla sitä vain on niin hölmö, että antaa noiden tärkeimpien asioiden peittyä kaikenlaisen “kiireen”, siivous- ym joulustressin alle, jolloin jännityksestä kihisevät lapset tuntuvat lähinnä seinille hyppiviltä rellestäviltä huligaaneilta, ja itsestä tuntuu että kaikki tosiaan on pielessä perustuksista lähtien, eikä mikään tilannetta enää voi pelastaa. Onneksi se on nimenomaan niin pienestä kiinni, mistä se valo välkähtää, ja sitten taas hetken muistaa olennaisen.
Nyt on hössötykset hössötetty, ja on vihdoinkin aika rauhoittua viettämään joulua.
Rauhallista ja onnellista joulun aikaa teidän perheelle!
23.12.2011 klo 18:00
Anni L kommentoi:
Hyvin sää taas kirjotit!
Hyvää joulua! Rauhallisia hetkiä Emppu sun jouluusi toivon, enemmän kuin yhden!
5.1.2012 klo 16:56
Tuntematon kommentoi:
Kiitokset paljon näistä viisaista ja hyvin elämänmakuisista ja -keskeisistä kirjoituksista! Näissä on paljon oivaltamisen iloa ihan keskeltä keskeisintä arkea. Samanlaisia ajatuksia koen itsekin – toiset osaavat vaan pukea ajatuksensa näin hienosti :). Hyvää jatkoa.