Suurperheen äiti tässä, terve. Minulla on kuusi lasta. Kuka sitä purematta nielee? Minulle se on melkeinpä itsestäänselvyys, vaikka tietenkään ei saisi olla. Jo silloin kuin suunnittelimme perheenperustamista S:n kanssa, ajattelin että kun nyt menen naimisiin, niin äitini tahdilla meille ehtii syntyä 13 lasta.

Silloin kun yhdessä ihastelimme ensimmäistä kääröämme, kun raportoimme toisillemme tarkasti hymyt ja kielennäyttämiset ja vaippakuulumiset ja kaikki, mielessä kävi että näinköhän sittenkin kun taloon tulee viides, saatikka kuudes. Nyt on taloon tullut kuudes, ja sanon, että juuri näin.

Tämä poika ei ole mikään tyhjännauraja. Toki hymyjä on näkynyt, mutta ei läheskään niin runsaasti ja aikaisin kuin vaikkapa isoilla siskoillansa. Se onkin poika, ja se on tullut veljeensä. Se tietää että mies tulee räkänokastakin ja niin edelleen. Mikä se, hänhän hän on. Olemme asettaneet pojan sänkymme keskelle iltaisin ja siinä hän on maannut ja säteillyt niin että se melkein soi. Pieni poika, niin suurenmoinen. Me olemme paistatelleet siinä säteilyssä ja katselleet punertavia näppyläisiä poskia, vielä pienempää Sorvarin nenää, suloista suuta ja suuria silmiä. Kaunis lapsi!

Isommat ovat pitäneet syyslomansa ja käyneet koulua ja ottaneet kännyköillään kuvia vauvasta näyttääkseen opelle. Ja pitäneet sylissä ja hoitaneet, tuoneet tuttia. Isäkin ehti olla lomalla. Martta ja Salli ovat myös ehtineet kaikenlaista. Kun äiti on puhelimessa, pöytäliinat vedetään lattialle ja mennään nukkumaan vauvan “viereen” vaunuihin. Ja rasvataan tukka isosiskojen huulihoiteella. Ja leikataan sukkiin toiset reiät, “pittusen vaan”. Miten nelivuotiaskin voi olla niin pahankertaisen holtiton? Lukemaan opetteleva, älykäs ja hoksaava tyttö tekee tämän tästä typeryyksiä, jotta äiti ei vain unohtaisi huomata.

Nyt olisi toisen syysloman tarpeessa. Onhan sitä kun meille on tuppautunut kuusi ihmistä kysymättä asumaan, salakavalasti, ihan huomaamatta. Muina miehinä tulleet kultatuolissa sisään ja ruvenneet pesettämään pyykkinsä meidän pesukoneessa. Nytkin kuivaustelineellä roikkuu pienenpieniä paitoja ja sukkahousuja isojen vaatteiden välissä niin kuin ei mitään. Huh huh.

Olenhan minä ollut väsynyt. Monenmoista pyörii mielessä öisin kun herää vauvaa syöttämään ja hoitamaan. Kuoroasiat ja kotiasiat ja lasten soittotuntiasiat. Ja tämän elämän asiat. Niitä on järkevä pyöritellä, mutta eihän ne siitä miksikään mene, pyörittelystä. Päivällä vain väsyttää enemmän. Pitäisi hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, tehdä hommat ja rästihommat. Mutta miten tekee kun päivän ensimmäinen rauhallinen hetki saattaa olla illalla kello 21.45? Lukemiset ja kirjoittamiset ovat jääneet taka-alalle. Nyt on tällainen vaihe. Positiivista kun elämä on näin vaiherikasta!

Kiitokset kaikille muistamisesta, onnentoivotuksista ja kaikesta. Onnea tarvitaan, ja ollaanhan sitä saatukin. Sampan työkaveritkin muistivat lahjalla ja kortilla, jossa oli runo jossa oli säe “lapsi lahja taivainen”. Hymyilytti ja lämmitti pitkään työtovereiden hienotunteisuus ja huomaavaisuus. Vielä kun sylissä minua tapitti tummansinisillä silmillään ja suu suipollaan poika, joka kyllä ei ole voinut tulla mistään muusta kuin taivaasta. Niin ihana se on!