Nyt on ollut tukkoisuutta ilmassa. Isäntä niiskuttaa sängyssä nenäänsä (työt ovat alkaneet) ja minulla taas on jonkinlainen kirjoitustukos päässä. Johtunee jostakin kummallisesta väsymyksestä. Sitä ei tietenkään pitkän loman jälkeen saisi olla. Mutta kun on niin on, minkäs teet.

En ole mielissäni elokuuhun kuuluvasta kesän laimenemisesta ja tiivistymisestä hiljaa syksyn tummaksi tuoksuksi. Ennen vanhaan elokuu ruukasi hurmata minut monta kertaa vuodessa, mutta ei nyt. Vaikka kesällä riitti lämpöä ja aurinkoa, niin en malttaisi vielä päästää niitä menemään. Haluaisin istua edelleen badenbaden -tuolilla juomassa aamu- tai päiväkahveja isännän kanssa, jolla on pölyiset remonttihousut jalassa. Haluaisin nostaa jalat aurinkoon ja riippua kolme tuntia riippumatossa lukien jotain levollista kirjaa.

Vaikka ihanhan tässä vielä on kesä. Sunnuntaina pyöräilimme Papinjärven takaa hiekkateitä pitkin uimaretkelle. Ranta oli hiljainen kun tulimme, mutta siihen se hiljaisuus loppuikin sillä erää. Lapset uivat, perheen pää viritteli makkaranpaistotulia nuotiopaikalle ja minä makasin pyyhkeen päällä kyljelläni ja ajattelin, että paikkahan on oikeastaan kovin idyllinen näin hiljaisena. Jos tämä olisi näin rauhallinen paikka, niin tämä olisi varmasti tosi suosittu mesta. Niin kuin onkin, siis suosittu. Paluumatkalla istahdimme mummulan pihassa, ja siinäkin aurinko lämmitti, ruusujen ja kukkien keskellä. Voisi vain istua ja olla.

Kun ei ole kovin innoissaan syksystä ja sen touhujen alkamisesta, niin kesälomassa on varmaan ollut jotain vikaa. Hyvä kesä, saimme keittiönkin täydellisen purkamisen jälkeen uudelleen käyttöön. Puuhaa riitti. Lastenkin kanssa niin väsyi. Viikon olimme lomalla ja reissussa Etelä-Suomessa, ja vaikka tuntui että ei jaksa millään lähteä, niin se kannatti. Reissu onnistui mainiosti ja lapset nauttivat Suomenlahden lämpimästä vedestä ja mummin ja papan hoidosta ja huomiosta, minä Pernajan metsikön suurista mustikoista, joita oli paljon. Mutta kun kuitenkin vielä väsyttää eikä jaksaisi. Välillä hyppää mieleen ajatus, että mihin karkuun sitä juoksisi kun se syksy tulee niin nopeasti ja hyökkää kimppuun.

No, viikonloppuna kyllä juoksenkin miehineni vähäksi aikaa karkuun johonkin. Jos se auttaisi edes pikkuisen. Kun tänään poimin juolukoita (ennen en ole niin tehnyt) ja metsä tuoksui elokuulta ja oli rauhallista vaikkakin Nalle läähätti koska on aina vähän peloissaan metsässä, päätin että otan Uunin mukaani viikonlopuksi. Olen pitkään säästänyt sen lukemista johonkin rauhalliseen hetkeen, joita ei täällä kotona paljon ole, kun yöllä ei jaksa muuta kuin nukkua. Viikonloppua ja Uuninmuurausta odotellessa on hyvä elää!

Iloakin voi tuntea, vaikka onkin tällainen väsynyt ja hidas isomahainen olio. Enitenhän iloa antavat nuo rakkaimmat ja rasittavimmat; lapset. Tietysti myös mies. Ja muut läheiset ihmiset. Ja ensimmäistä kertaa oikein kunnolla omenapuutkin, jotka ovat aiemmin tuottaneet enemmänkin vain huolenhäiviä. Kummassakin elossaolevassa puussa on nyt suuria kauniita omenoita! Lähdimme kotiporukalla (sis. Salli, Martta, Nalle ja minä) hakemaan aamupäivällä postia, ja mennessämme puiden ohi poimin rohkeasti kummallekin tytölle oman omenan. (En tiennyt ennen kuin maistoin, olivatko ne kypsiä. Olivat, ja hyvän makuisia myös, voitte uskoa!) Niin, siinä kun kävelimme hiljakseen kohti postilaatikkoa, Salli takki päällään, huppu päässään ja pienet kroksit paljaissa jaloissaan tallustellen ja omenaa mutustellen, Martta pupumekossaan ilmavasti tanssahdellen ja omena kädessään heiluen, siinä minä tunsin iloa. Martta kysyi, että onko tänään tämä päivä vai huominen, niin ajattelin että tämä päivä, tämä hetki. Tyttöni pienet ja tämä ilma, nämä omenat, nuo vaaleat pellavaiset tukat, joita kumpikin on itse saksinut. Minun onneni.