Katselin illalla vieressäni nukkuvaa lasta.  Vaalean kuulas iho, pyöreät punertavat posket ja suloinen pieni ruususuu. Isältä perityt silmäripset. Hengitys kuului ihan hiljaa, ja uni oli rauhallista. Nuuhkaisin poskea ja olin havaitsevinani vielä vauvatuoksun. Viattoman puhtaanmakean tuoksun, ja ihmettelin että vieläkö se tuoksuu. Sitten katselin koko tyttöä. Pieni pullero, vaikka enin pyöreys on vähentynyt vuoden aikana. Kädet saivat minut hiljaa nauramaan. Tummanlikaiset, pienenpienien kynsien alla mustaa. Pulleat pienet kädet, mutta silti jotenkin ahvaoituneet. Haisivat hiekkalaatikolta ja mullalta. Oli tainnut pesu jäädä puolitiehen. Minua huvitti tuo nukkuvien kasvojen ja käsien kontrasti. Niin kaunis ja viaton lapsi! Ja niin likaiset kädet.

Meillä on tänä keväänä ollut pihalla elämää. Ollaan silputtu risuja ja oksia. Sitten kuljetellaan ne ämpäreillä ja kottikärryillä puiden ja pensaiden juurille. Siirsimme tässä viime viikolla tontin laidalta saunan lähettyville tuomiakin. Siellä ne nyt kukkii, saa nähdä kukkiiko ensi vuonna. Olen ostanut ruusupensaita ja tyrnilapsukaisiakin. Vadelmat on vielä jossakin kaupassa, mutta ne laitetaan tänä vuonna, meni syteen tai saveen. Mieluummin kuitenkin muhevaan multaan suojaisaan paikkaan. Lapset ovat mukana touhuissa, pienimmät eniten. Jostakin syystä isompia ei enää hommat kiinnosta itsestään, täytyy käskeä ja komentaa, ja sitten tapahtuu ehkä. Pienempiä ei tarvitse käskeä, he tekevät paljon enemmän kuin ehdimme valvoakaan. Eilen Salli kantoi kahdessa kymmenen litran ämpärissä tomerasti haketta pihan toiselta laidalta toiselle. Sitten hän kaatoi sekaan vettä ja sekoitti. Sen jälkeen tulikin naapurin Topi-koira kylään ja Sallihan innostui. “Tipo! Topi! Tänne Topi!” Nallekin toki innostui, ja niin siinä sitten lennettiin. Salli touhusi perässä ja kaatui muutaman kerran koiramelskeessä. Mutta sehän ei hidastanut, taas tyttö pyyhälsi mekossaan ja kädet vain viuhtoivat edessä ja takana. Ilmankos ne olivat illalla mustat.

Täällä on paljon punkkejakin. Lapsille eivät punkit ole tarttuneet, mutta eläimiin, varsinkin kissaan ovat. Kissa ei syö valkosipulia. Me syömme. Liekö haisemme, en tiedä, mutta noin joka toinen päivä on sellaista ruokaa johon voi puristaa kynnen jos toisenkin. Valkosipulin on sanottu pitävän myös muita eliöitä loitolla, kuten kihomatoja. Mustikatkin pitävät. Kävimme jo Martan kanssa katsomassa mustikoiden tilannetta. Oikein hyvältä näytti tässä vaiheessa, kunhan nyt vain lämmintä riittäisi ja pörisijät uskaltautuisivat koloistaan mettä maistelemaan.

Väsymystäkin meillä on, eikä ihan vähän. Siis minulla. Siksipä epäröin ottaa vuohikuttua meille kileineen, vaikka siihen voisi olla mahdollisuus. Onhan tässä muutakin puuhaa. Keittiö hajotetaan ensi viikolla ja sitten odotellaan uuden ilmestymistä. Meille tuleekin kesäkeittiö kodinhoitohuoneeseen, mikä tuntuu kodikkaalta. Mikä hullu minäkin olen, kun innostun aina kun täytyy elää poikkeustilannetta. Mukava kun saa sulloa astiat ja kattilat tilapäismajoitukseen ja keittolevyn, kahvinkeittimen ja leivänpaahtimen pyykkikoneen päälle. Muovipressu keittiönovessa ja jääkaappi tukkimassa tietä pesuhuoneeseen luovat tunnelmaa. Ehkä väsymys lakkaa kun päästään tositoimiin, ja palaa kun tositoimet ovat ohi. Eikö näytäkin valoisalta? Onneksi on tositoimia näköpiirissä myöhemminkin.

Täytyyhän sitä kirjoittaa jotain tännekin. Ei ole pakko lukea, jos haluaa nauttia keväästä ihan aidosti vaikka ulkona eikä tietokoneen ääressä. Suosittelen ensimmäistä, mutta kirjoitan kuitenkin.

Meillä oli eilen naiskuoron kanssa keväinen musiikki-ilta. Mukavasti meni, vaikka tietystihän parannettavaa löytyy aina. Kuulijat kiittelivät, että olipas nuorekkaan kuuloista. Emme voineet olla olematta hyvillämme, vaikka nuoruuttahan ei saisi ihannoida liikaa. Naiskuoromusiikista puhuttaessa silti tulee ihannoitua, sitä ei voi välttää.  Joka tapauksessa, nautimme kaikki. Yhteistyö on mukavaa, elossa pitävää!

Muuten, meidän pitäisi keksiä kuorollemme hyvä nimi. Olemme sitä miettineet jo viime syksystä alkaen, kun porukan perustimme, mutta emme ole päässeet puusta pitkään. Ehdottakaapa joku mainio nimi! Palkitsen (vielä keksimättömällä palkinnolla) oikean nimen ehdottajan, jos sellainen löytyy. Oulunsalon kansalaisopiston naiskuoro on liian pitkä ja kuivakka (ja nutturapäinen) nimi.

Täällä on jo vihreää. Linnunpöntöissä asutaan ja ruokitaan pienoisia täyttä päätä niin kuin täällä meilläkin. Joka aamu ja päivä ja iltapäivä ja ilta. Syötävää on saatava, mutta onneksi sitä saa jo pihaltakin. Yhtenä päivänä jääkaappi näytti autiolta, mutta minua se ei masentanut, päin vastoin. Heti rupesi raksuttamaan päässä ja kohta kyykin saksien ja kulhon kanssa nokkosmaalla. Sitten kipaisin kanalassa hakemassa munia, ja pian söimme lasten kanssa tyytyväisin mielin nokkoskeittoa kera pesätuoreiden pehmeäksi keitettyjen munien. Minä olin erityisen tyytyväinen, oikein hyrisin ja kehräsin. Että tuosta vain ruoka pihamaalta. En antanut sen häiritä, että maito loppui puolessa välissä keitontekoa, vaan haaveksin lypsettävästä ruohonleikkurista taas, salaa mielessäni. Haaveet ovat kylläkin tässä kohtaa pehmeän vaaleanpunaisia ja hennon vihreitä, koska taidan luulla että pidän kuitenkin enemmän tulppaaneista ja ruusuista ja muista ihanista kukista. Ja koska en ole koskaan maistanut vuohenmaitoa. Juustoa vain. Kun maito ja juusto ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, vaikka raaka-aineet ovat samat. (–Siis tulppaanit ja pionit mm.)

Toinen hyrinää tuottava asia ovat lipstikka ja ruohosipuli. En tee mitään, ja tuolta ne kuitenkin punkevat itseään ylemmäs ja ylemmäs. Keittoon mars, ne sanovat ja maistuvat siinä hyvältä. Raparperikin on, mutta sen kohdalla olen hiljainen. Siirsin raparperin kasvimaalle muka parempaan paikkaan. Mutta se raukka kituu ja nytkin se on vain tuuman korkuinen. Se meinaa hukkua ravintoon, mitä olemme ajaneet kasvimaahan keväisin. Sillä on koti-ikävä omaan paikkaansa takaisin. Raparperi on hyvää piirakassa, vaikkapa hasselpähkinöiden kanssa.

Kylvimme Martan kanssa sipuleita kasvimaahan, samoin persiljaa ja porkkanaa. Martta piti kovasti pienenpienistä sipuleista, joita se sai tiputtaa minun tekemiin reikiin. “Vaikka en mää kyllä näitä syö, mää myyn ne vaikka naapurin äitille”, sanoi hän ja jatkoi sipulinlaittoaan. Martta ei pidä sipulista. (Olenko maininnut tästä ennenkin?) Se ei oikein niin kuin passaisi minulle, joka pidän. Sen vuoksi olen syöttänyt Sallille kaikkia kasviksia heti kun kiinteää ruokaa on saanut ruveta antamaan. Kun syödään kasvisvokkia ja riisiä, Salli haluaa vokkia lisää mutta riisit tahtovat jäädä lautaselle. Työni on tuottanut hedelmää. Vaikka kyllähän sitä riisiäkin voi syödä, ei sillä.

Olisi aika istuttaa muutama vadelmantaimi. Monena kesänä olen harmitellut kun en ole tehnyt sitä edellisvuonna. Nyt aion tehdä, vaikka tämä savinen kosteikko ei mitään luontaisen ihanteellista vadelmamaata ole. Erkinmäen etelärinne voisi olla sille hyvä paikka. Mutta kun se etelärinne olisi mainio paikka myös ruusuille, mansikoille, perennoille ja vaikka mille, niin, ettei siihen ole voinut laittaa mitään. Voi Erkinmäki sentään.

Ihmettelen Luojan töitä. Rakastan kevättä ja kesää odotan. Vielä enemmän pidän kukista. Perennoistakin pitäisin, mutta kesäkukat hehkuvat niin kauniisti, että niitä tulee ostettua lähes joka kauppareissulla. Luin kyllä juuri lehdestä, että kesäkukkia ei saisi ostaa heräteostoksina, vaan täytyy tarkasti suunnitella, minkälaiset ja väriset asetelmat tekee minäkin vuonna. Minä otin opiksi ja päätin, että tämän kesän värikoodi on punainen, vaaleanpunainen, valkoinen ja sininen. Vaaleanpunainen tuli siitä Sylvin pelakuusta, joka on erittäin kaunis kukka. En ole vaaleanpunainen ihminen, mutta tuota kukan väriä ei voi olla ihailematta. Anna K, saat kyllä minulta yhden, olen luvannut.

Sovitaanko yhdessä että avataan aina välillä silmät kaikelle kauniille, hengitetään kevättä ja nautitaan ja iloitaan tästä hetkestä tässä! Unohdetaan ihan huoleti välillä kaikki synkät ja ikävät asiat ja uskotaan vain pois että on se niin ihana tämä kevät. “Nyt huolet joutaa hukkaan, mä kurkkaan joka kukkaan, saa reikä kasvaa sukkaan ja takku tulla tukkaan…”

Olemme nähneet ihanuuksia paljon. Eilen näet olimme pikkusiskon ja hänen miehensä häissä. Voi sitä iloa ja ihanuutta! Ja me kaikki saimme siitä palasen itsellemme, lapsetkin. Heti aamulla Salli huomasi, että jokin on nyt jotenkin erityistä. Hän alkoi oitis ilakoimaan ja tanssahtelemaan ja juoksemaan pienillä tanakoilla jaloillaan ympäri pirttiä, eikä lopettanut ennen iltaa. Pieni valkoinen tukka vain hulmusi ja kädet viuhtoivat minkä ehtivät. Liina ja Sohvi sattuivat pääsemään jopa oikealle kampaajalle juhlakampauksen saantiin, ja huomasin ettei sitä tarvinnut harmitella koko päivänä. Hienot kampaukset nimittäin näyttivät velvoittavan kuin itsestään hitusen viehkeämpään käytökseen.

Juhlat sujuivat hienosti, ja lasten taskut ja suut täyttyivät marengeista, joita kuljetettiin sivukäytävään ja mutusteltiin salaa serkkujen kesken. Eikä ketään haitannut. Herkkuja riitti, vaikka ne maistuivatkin, ja ohjelma oli hääparin näköistä ja tuntuista, siis mukavaa. Kun morsiamen ystävä luki kirjettä, jonka oli saanut noin kymmenen vuotta aikaisemmin pikkusiskoltani morsiamelta, siis pieneltä pellavapäiseltä tytöltä, kaikkien kuulijoiden sydämet sulivat lopullisesti. Ihana että se kirje oli säilynyt!

Muutakin ihanuutta olemme saaneet seurata keittiön ikkunasta. Varpusten perhe-elämää, joka näkyy, kun seisoo hellan edessä, juuri siinä missä laitetaan ruokaa. Pesässä käy kova vipinä ja vilske, ja kun isä- tai äitivarpunen lennähtävät tuomaan einestä, vilske kiihtyy moninkertaiseksi. Eivät meinaa pöksyissään tai siis pesässään pysyä. Metelikin on varmaan korvia huumaava, voisin kuvitella, vaikka en olekaan sitä kuullut. Kun tämä oman pesämme meteli sen näyttää peittoavan kuitenkin, mennen tullen. Vilskettä siis, meilläkin.

Ja vaikka olisi raskasta, niin se ei ole tappavaa, kun kerran kesää kohti mennään. Vääjäämättömästi. Vaikka olisi kylmä päivä, niin tulppaaninalut ovat silti joka päivä eilistä suurempia. Äidin istuttamat synttärilahjatulppaanit. Elossa ollaan, ja tuntuu että pysytäänkin.

Työkeikkaakin on ilmaantunut. Mukavaa kun saa mennä silloin kun pääsee. Jos ei pääse, ei tarvitse. Tänään pääsin kahteenkin paikkaan, aamulla toiseen ja illalla toiseen. Tuli sekin taas mieleen, että uruilla on väliä. Pakko se on sanoa, oli siinä selityksen makua tai ei. Illalla otin Hailuotoon Leevin ja Martan matkaseuraksi. Se oli onnistunut otto, ovathan ne niin verrattoman veikeitä nuo nassikat! Auto- ja lauttamatkat menivät kuin vettä vain joutsenia, lokkeja ja sinirastaita (Leevi) havainnoidessa. Martta näki sorsiakin. Perillä oli sitäkin veikeämpää, kun juuri ensimmäisen hallelujan kohdalla Leevi ilmaantui urkujen viereen että “Äiti, äiti, Martta ei tuu vessasta pois”. Sihistelin sormellani ja evankeliumin alettua kysyin hiljaa että miksi. “No kun se ei oo vielä kakannu, ja se haluaa että sää pyyhit”. Sihisin että sano Martalle että äiti tulee kohta. Toisen hallelujan jälkeen lähdin hipsuttelemaan kohti eteisen wc-tiloja. Kysyin kuiskaten että missä Martta, ja miesten vessasta kuului heti kirkas “täällä!”. Siellähän hän olikin, ja pääsin apuun. Kotimatkalla lautassa myhäilin että Martta taisi käydä miesten vessassa. Leevi katsoi minua ja hymyili hämmentyneenä kunnes totesi, että sitten hän taisikin olla naisten vessassa. “Kun mää ei vielä muista niitä numeroita.”

Samuli taisi muuten nyt mennä katselemaan pihasaunan kattopaneeleita. Korvat höröllään että milloin se emäntä sieltä tulee. Touhukas viikonloppu ja viikko on ollut takana, ja toinen on edessä, joten taidanpa lähteäkin tästä samantien kiukaan soittoa kuuntelemaan. Ja jospa sitä pihan yli loikkiessa kuulisi vaikka vähän kuovinkin laulua. Tykkään siitä.