Se on nyt kevät. Lunta ei ole enää missään luonnollisessa paikassa. Vain siellä, mihin sitä on erityisesti kasattu. Kahtena päivänä olemme koko perheen voimin tolskanneet pihalla, naapurien iloksi. Jos he nyt malttavat seurata kun Salli pyllähtelee ojiin ja rapakoihin, Leevi yrittää hakata halkoja salaa isältä ja Liina naputtelee jo kolmanteen paikkaan majaa. Isä hakkaa halkoja ja äiti yrittää kuskata niitä katokseen. (Olisi vain niin mukava katsella siinä isän hakkaamista eikä malttaisi lähteä viemään kuormaa. Mutta pakko on, jos aikoo ensi talvena saunoa ja kokkailla puuhellan ääressä.) Pakko on.

Kun on äiti kertaa viisi, niin joutuu tekemään monenlaista hommaa pikku pätkissä. Saa hakata halkojakin, jos haluaa, mutta ei tarvitse kovin pitkään. Jos väsyy, niin aina löytyy jokin tosi hyvä syy miksi täytyy nyt lähteä Sallin kanssa keinumaan tai iltapuuroa keittämään. Vaihtelevuutta riittää. Usein harmittaa, kun mitään hommaa ei saa tehdä rauhassa. Ei mitään! Mutta sitten jos joutuukin jonkin ison työlään homman tekemään alusta loppuun, tuntuu että eipä tuo nyt niin haittaisi, jos joku nyt huutaisi vaikka että pyyhkimään.

Voin kylvää siemeniä purkkeihinkin niin, että tänään muutama auringonkukansiemen ja eilen noita unikonsiemeniä. Minä kylvin idänunikkoja. Isoja monivuotisia kukkia, jotka kukkivat vasta toisena tai kolmantena vuonna. Harmikseni tulin tietämään sen vasta kylvön jälkeen. Ei jaksa nimittäin odottaa kahta vuotta. Mutta sitten ajattelin, että toisaalta, eipä haittaisi jos maasta punkisi joku kukka tänä kesänä, jonka olisin kylvänyt toissakeväänä. Joten ajattelin, että hoidan idänunikkoni kunnialla penkkiin asti. Jospa ne sieltä joskus. Olen suunnitellut kaunista perennapenkkiä terassin eteen. Terassia vasten valkoista pohjoista köynnösruusua ja siihen eteen sitten jotain muuta. Minulla ei ole vain hajuakaan, miten perennoja hallitaan, tai siis niitä rikkaruohoja siellä välissä. Ja miten erotan idänunikontaimet saviheinästä? Täytyykö kaikki istuttaa viivasuoriin riveihin ja piirtää tarkka kartta koko komeudesta? Että tietää mistä voi kitkeä. Saapa nähdä tuleeko sitä penkkiä. Jos jonakin kesänä ainakin.

Mansikkamaata haluaisin laajentaa ja pitkulaisen vadelmapenkinkin tehdä. Ja toki kasvimaa! Maa-artisokka on muuten monivuotinen mukulakasvi, jota ei tarvitse kuulemma paljoa hoitaa. Voissa paistetut maa-artisokanviipaleet ovat herkkua. Jos laittaisin pari mukulaa maahan. Sieltä se sitten punkisi kesä kesän jälkeen ylös aina tuomiopäivään asti. Minä en sitä hävittäisi.

Jos joku kerrostalossa haaveilee (vanhasta) omakotitalosta ja isosta pihasta ja perheestä ja eläimistä ja onnesta siihen päälle niin kuin minä tein silloin yli kuusi vuotta sitten, niin suosittelen: toteuta haaveesi. Elämä on tyystin erilaista näin kuin kaupungissa. Tyystin, aivan ja täysin. Sata kertaa työläämpää ja sotkuisempaa ja mielekkäämpää. Ihanampaa. Haisevampaa ja karvaisempaa, mutta onnellisempaa. Väsyneempää ja kärttyistäkin, mutta kuka sanoo ettei olisi väsynyt ja kärttyinen aina silloin tällöin, ei varmaan moni kaupunkilainenkaan. Ja lapset. Miten erilaisen kasvun he saavat elämälleen, kun kantavat puita pinoon ja kahlaavat päiväkausia ojissa, rakentelevat majoja ja keräävät soraa ämpäriin ja vievät sitä kanoille. Erilaisen. Sen kyllä tunnustan, ettei muuten kasvatus ole mennyt kovin nappiin. Mutta eivätpähän istu vain tietokoneen ääressä päiväkausia, vaikka muita virheitä tulisikin.

Lopuksi haluan sanoa, että en nyt sano vaaleista enkä tsunameista mitään. Vaan siitä, että alituisesti jäytää mieltä yksi toinen hyvin ajankohtainen asia. Lasten ja nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja niin edelleen. Se on nyt hyvinkin ajankohtaista, vaikka olemmekin myöhässä. Kymmenen vuoden päästä lienemme vielä enemmän myöhässä. Haluaisin antaa kotitehtäväksi kaikille yhden ison asian. Ottakaa selvää riippuvuudesta ja puhukaa siitä. Kuinka vakavaa ja ongelmallista riippuvuus voi olla pahimmillaan? Voiko joku olla niin syvästi vaikkapa nettiriippuvainen, että se vie työkyvyn? Kyvyn elää normaalia ei-syrjäytynyttä elämää? Minä luulen, että voi. Jos aikuinen ihminen jää johonkin uuteen asiaan koukkuun, niin siitä voi ehkä puhua kevyesti ja se on ehkä ohimenevää. Mitä tapahtuu lapselle tai nuorelle, jonka aivot kehittyvät koko ajan siihen suuntaan mihin hän nuorena aikansa kuluttaa? Vaikeasti alkoholiriippuvaisen läheinen tietää että kyse on elämänikäisestä vakavasta ongelmasta. Samoin voi nuori kasvaa riippuvuuteen, joka tekee kaikesta muusta elämässä jopa mahdotonta. Mitä nuorempi ihminen on, sitä alttiimpi hän on sairastumaan (vaikeaan) riippuvuuteen. Eräs asiantuntija sanoi, että jokainen päivä, viikko ja kuukausi ennen ensihumalaa on nuorelle kullanarvoinen asia. Mitä nuorempana ihminen tottuu juopottelemiseen, sitä varmemmin hänestä tulee alkoholisti. Onneksi vanhempia, jotka sallivat lastensa alkoholinjuomisen, paheksutaan. Valitettavasti vanhempia, jotka eivät kontrolloi mitenkään lastensa netin käyttöä, ei vielä osata oikein paheksua. Haluaisin sanoa sellaisille vanhemmille: ajattele tulevia lastenlapsiasi. Minkälaisen äidin tai isän he saavat? Miten hyvin vaikeasti peli- tai muu nettiriippuvainen vanhempi pystyy antamaan elämän eväitä jälkikasvulleen? En tiedä, mutta varmaankaan ei niin hyvin kuin äiti tai isä, jotka eivät istu koneen äärellä kaiken päivää.

Että anteeksi vain, olen paasannut tästä ennenkin. Mutta kun tämä aihe tarvitsisi paasausta vielä enemmän. Puhutaan nyt eikä sitten jälkiviisaina!

Tänään oli hyvä päivä. Aurinko oli suosiollinen ja muuta mukavaa. Menimme klo 10.00 ulos, tuuli tuuli leppeästi ja lämmin valo paransi meitä. Martta poimi minulle kesän ensimmäisen kukkakimpun. Hän ryntäili pyörätien viertä edestakaisin ja jutteli että mää niin rakastan kukkia ja mää aina poimin niistä kauniita kimppuja.  Tulimme sisään klo 12.00 ja Martta täytti kannun vedellä ja asetteli kimppunsa siihen. Sitten hän laittoi sen ikkunalaudalle helmililjojen viereen ja ihasteli sitä päätä kallistellen eri etäisyyksistä. Arvioin, että siinä oli siankärsämöä ja ehkä yksi koiranputken varsi. No joka tapauksessa olimme silloin jo nälkäisiä, ja jääkaapissa ei ollut keräkaalia kummempaa. Minä olisin voinut syödä sitä haudutettuna ja valkosipulissa ja voissa paistettuna mutta Martta ei eikä Sallikaan ehkä kylliksi. Joten menin pakastinarkun ääreen ihastelemaan sen tyhjentynyttä olemusta. Katkarapuja löysin ja maissia. Martta tanssi “kuivattua ruokaa!” -tanssiaan keittiössä. Heilutin katkarapupussia hänen nenänsä edessä ja hän sanoi että ai herkku, mistä päättelin että katkarapu kuuluu ilmeisesti tälle salaperäiselle kuivattujen ruokien listalle. Tein pastaa jossa oli myös sipulia ja valkosipulia, ja Martan ilme laimeni. Voi voi kun sää laitat siihen taas sipulia, voihki martta tuolilla seisten ja elehtien kouristelevasti. Martta ei tykkää sipulista. Paha hänelle, sillä minä en voi elää ilman sipulia. Onneksi Martan kr-listalla on valkosipuli sentään. (Jossakin luki että makuun tottuu kun maistaa sitä viisi kertaa. Elän toivossa että jonakin päivänä Martta olisi tehnyt viisi kertaa huolimattomuusvirheen.)

Katkarapupasta oli makoisaa ja Marttakin himoitsi siinä olevaa ravunlihaa niin paljon että päätti myöntyä tarjoukseeni. Oli metka seurata hänen syömistään. Nenä oli miltei lautasen pohjassa kiinni kun hän etsi haukankatseellan pienenpieniä sipulinpaloja, joita piti poistaa tämän tästä katkarapujen kimpusta. Mutta olin iloinen, kun pastat, katkaravut ja maissit tuli syötyä. Sipulia oli kuitenkin verraten vähän. Salli söi kaiken, paitsi maissia joka oli “pahaa” ja lensi lattialle “auvalle”. Nallekaan ei maissinjyvistä piitannut. Minä muuten piittasin kaikesta.

Illalla isäntä kävi ruokakaupassa. Mennessään huikkasin, että ostaa kaikkia kasviksia, muunmuassa maa-artisokkaa ja retikkaa. (Luin juuri silloin kiinalaisia ruokaohjeita vesi kielellä.) Isäntä toi vihanneksia, mutta ei maa-artisokkaa vaan lihapiirakkaa. Minä katsoin häneen ihmeissäni ja hän selitti, että nyt hän osti, kun hän ei ole ainakaan kahteen vuoteen ostanut. Viime syksynä ostit, muistelin minä, mutta isännän mielestä edellisestä kerrasta oli aika tarkalleen vähintään vuosi. Joskus huhtikuun neljäs tai viides se oli kuulemma vuosi sitten. Riidelläänkö, kysyin ja päätimme yhdessä, että ehkemme saa kuitenkaan tarkkaa ajankohtaa ja kellonaikaa selville ihan heti, joten päätimme luopua väittelystä. Söimme iltapalaksi lihapiirakkaa ja kyllähän se maistui.

Aion joka tapauksessa kylvää keväällä multaan maa-artisokan siemeniä. Niistä kasvaneita mukuloita voi sitten harjata puhtaaksi, viipaloida ja paistaa kuumennetussa öljyssä kolme minuuttia ja sen jälkeen maustaa suolalla ja nauttia. Aion kokeilla! Sanokaa te mitä sanotte.

Keittiösuunnitelmissa ollaan päätymässä jonkinasteiseen kompromissiin. Seinään on ehdotettu valkeaksi maalattua paneelia. Minä en tiedä, onko se liian kermavaahtomainen minun makuuni. En tiedä uskaltaako punaisia kaakeleitakaan laittaa. Jos ne alkavat äsryttää?