Ollaan tässä tuumailtu keittiöremonttia. Josko sitä tuossa kesän korvalla laittaisi keittiön uusiksi ja sillain. Ei sillä etteikö vanhalla pärjättäis, vaan sillä että olisi jotain tekemistä. Sitähän sanotaan, että puuhailu pitää mielen virkeänä. Sitä mielen virkeyttä tässä tarvittaisi etunenässä. Ehdin jo jossakin mennä mainitsemaan jotain henkisestä väsymyksestä, kunnes luin viikkolehdestä jutun mielen järkkymisestä jossa mainittiin henkinen väsymys. Sen luettuani mietin, olenkohan sittenkään henkisesti väsynyt. No pikkuisen, ainakin välillä.

Tänään kyllä karjaisin oven raosta tuonne saunan katon liepeille, joissa mieheni roikkui, että tänne siitä, ja sitten suljin oven. Mies tuli kohta ja katsoi minua aika suurin silmin ja aika kysyvästi kun luin lehteä olohuoneen pöydän ääressä leukaperät maitohapoilla ja matot lojuivat rullattuina lattialla. Sitten hän tuumasi että ei taida olla viisasta ruveta keittiöremonttiin ollenkaan, jos on nuin heikolla hapella tuo jaksaminen. Ei kannatakaan, sanoin hampaitteni välistä ja käänsin lehteä.

Ollaanhan tässä yritetty aloittaa suunnittelun kaavailu. Sen verran olemme edenneet, että minä olen maininnut muutaman kerran että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja sen jälkeen vielä terästänyt tuota sananlaskua muulla sitä vahvistavalla paasauksella. Samuli on kehoittanut, että no kynä käteen ja suunnittelemaan. Ja ottihan hän toimen miehenä mitat keittiöstä ja kirjoitti ne ylös pienelle neliskanttiselle muistilapulle joka meni sittemmin hukkaan. Samulin eräästä esivanhemmasta on sanottu jotain siihen suuntaan, että hänellä on lyhyt matka suunnittelusta työhön ryhtymiseen tai jotain sellaista. Olen ollut huomaavinani, että omena ei ole pudonnut siinä mielessä kovinkaan kauas puusta. Suunnittelu nimittäin ei ole mitään Sampan vahvuuksia, pääsenpähän sanomaan, enkä rupea nyt lavertelemaan mitään minun suunnittelukyvystäni. Usein ohimennen, vuosien saatossa, sisustuskuvia katsellessani olen näyttänyt aina jonkun kuvan Sampalle. Että tuommoinen keittiö sitten meille. Ja nyt olen yrittänyt vastata lukuisiin kysymyksiin, että hä, ekkö nää muista, kun silloin toissakesänä näytin siitä yhestä lehestä sitä kuvaa siellä Pernajassa. Semmoinen tietenkin.

Hyvä olen myös sanomaan että mitä ei ainakaan. Ei ämdeeäffää, ei laminaattia. Tämä on puutalo ja tarvittaessa pula-ajan tullen kaikki täytyy olla käytettävissä polttopuuna. Että muoveja ja muita ei kiitos. Hyvilläni olen siitä, että tiedän mistä tykkään. Luotan, että tykkään siitä vielä kahdenkymmenen vuoden päästä. Jo ala-asteella halusin ommella Molla-maijalleni punavalkosydänkuvioisen mekon, kun muut valitsivat mintunvihreää tai roosaa. No olenhan minä hyvilläni osittain, mutta kaikki eivät ole yhtä hyvillään. Mennäpä keittiöliikkeeseen tilaamaan keittiötä ja sanomaan että pelkkää oikeaa puuta, kiitos. Kyllähän he mielensä pahoittavat vain.

Meille tulee siltikin keittiö joka on puuta, vaikka toiset pahentuvat. Koska vain silloin voin tietää, että tykkään siitä keittiöstä vielä eläkeiässäkin. Ja olen yrittänyt tsempata itseäni myös suunnittelemaan kaiken niin, että itse tykkäisin lopputuloksesta. Toki Samppakin saa jonkun sanasen sanoa johonkin väliin. Lasten sananvalta on vähän niin ja näin. Sohviparka jo tänään tuskaili, kun meillä on ihan liian vanha talo. Eikä kiinnosta mikään keittiöremontti kun siitä kuitenkaan ei tule niin kiiltävää kuin hän haluaisi. (Saa nähdä, asuvatko kaikki lapsemme tulevaisuudessa kaupungissa modernissa kerrostaloasunnossa peilikiiltävien kaapinovien keskellä.)

Suunnittelut ovat siis vielä vähän niin ja näin, mutta harras toiveeni on, että pian saadaan jotain piirrettyä paperille. Ja vielä hartaampi toive olisi, että meillä olisi ensi talvena keittiö, jossa olisi kaunis istuskella päiväkahvilla, tulen rätistessä pienen luukun takana hällälevyn alla. Ja kahvittelijoilla olisi kodikkaat ilmeet.

Tähän loppuun vielä: Jos jollakulla on vinkkejä, linkkejä tai opasteita kauniisiin, lämpöisiin, kodikkaisiin ja pikkuisen persoonallisiin keittiöihin, niin ottaisimme niitä ilolla vastaan. Kiitos!

Käytiin hiihtolomalla Nurmeksessa ja jätettiin yskät sinne. Mitä lie siellä nyt tuumivat uudesta seuralaisesta, en aio soittaa ja kysyä. Nalle jätti myös mökin oviin muutaman raapaisujäljen. Samuli sanoi jonkun muun sanan ja tauon perästä että no se on vain maallista. Lapset uivat ja leikkivät, ajelivat hevoskyydillä ja moottorikelkoilla ja koiravaljakon kyydissäkin kävivät. Samuli käytti lapsia kylpylässä ahkerasti. Minä söin ja nukuin ja lenkkeilin Nallen kanssa. Oli unelias loma.

Kotiin oli mainio tulla. Naapurin poika oli käynyt linkoamassa paksun lumikerroksen pihaltamme, siististi ja särmästi. Kulkuväylä tyhjään lampolaankin oli liikuttavan huolella avattu. Olimme ällistyneitä, iloisia. Toiset ne saavat parempia naapureita kuin toiset.

Lomalla en tuntenut oloani reippaaksi enkä levänneeksi, mutta kotona huomasin, että levätty on. Se on mukavan pirtsakka tunne, kun sitä kokee näin harvakseltaan. Laitoin eilen illalla tähän aikaan pelakuun pistokkaita tulemaan. Sievistä saatu Sylvin pelakuu sai pienokaisia akkunalaudan täyteen. (Tertun kunniaksi käytän tässä kohtaa sanaa akkuna.)

Tänään oli talven paras keli. Tuuleton ja aurinkoinen. Menimme tyttöjen ja Nallen kanssa seuraamaan koululaisten hiihtokisaa. Salli köpötteli haarniskassaan sinne tänne ja pyllähteli iloisena lumeen, mutta Martta kyyhötti kumarassa kädet rintansa edessä kuin seisova jänis Sallin kärryissä, lampaantalja allaan ja kaksi peittoa päällään. Ja oli jäässä niin kuin aina. Martta palelee ulkona aina kun mittari ei ole hellelukemissa, oli puvun alla sitten yksi tai kaksi villapaitaa ja housua. Sisällä hänen asunsa on ollut läpi pakkasten yleisimmin pikkuhousut, välillä maustettuna prinsessaroolimekolla. Ja ei ole kylmä, ei pikkuvarpaassakaan.

Tekisi mieleni analysoida vielä nuorimmaisemme luonnetta. Tiedän että se ei ole kaikista hauskaa, mutta minua kyllä huvittaa se, että minun aneemisesta mahastani on putkahtanut niin erilaisia luonteita. Salli on hernenenäinen tyyppi. Aina on aihetta vetää rokka nokkaan, mikään syy ei ole liian mitätön. Ja anteeksi ei anneta, ainakaan jos sitä joku sattuu pyytämään. Kun minä tollo vaikka satun menemään alakertaan ilman että olen tajunnut huomata arvon neidin halun tulla sylissäni mukana, niin saan kuulla siitä kyllä vähintään puolivälissä portaita. Jos olen vielä niin tollo, että luulen saavani hänet syliini kun palaan ylös ja vain koppaan kainaloon, niin saan kyllä korvilleni. Ei tule kuuloonkaan. Neiti on jo ehtinyt loukkaantua moisesta moninkertaisesta röyhkeydestä niin paljon, että minkään valtakunnan lahjukset eivät auta. Olen mennyt nurkkaan, katunut ja painanut pääni ja itkenyt katkerasti syntejäni. Polveni eivät ole kestäneet katumusharjoituksia vielä tähän päivään mennessä tarpeeksi pitkää aikaa. On täytynyt kieriskellä maassa ja lopulta heittäytyä narriksi, kaiken itsekunnioituksen ulottumattomiin. On täytynyt työntää pää nukkekotiin ja nenä sen ikkunasta ulos, ja ruveta vikisemään kuin hiiri, kun joku painaa ko. nenänpäästä. Tätä on täytynyt toistaa lukuisia kertoja, kunnes neiti lopulta on suvainnut unohtaa kokemansa vääryydet. Siinä vaiheessa sovintoyritystä täytyy toimia erittäin taitavasti ja suurella pieteetillä. Voi nimittäin käydä niin, että kun hän matkaa lopulta äitinsä sylissä portaita pitkin alakertaan, hän saattaa muistaa: ah tässä kohtaahan minä koin katkeran vääryyden, ja rupeaa itkemään ja rimpuilemaan itseään takaisin yläkerran nurkkaan, jonne hän menee istumaan selkä nurkkaa vasten jalat harallaan ja alahuuli törröllään. Sallimus säästäkööt minut siltä tilanteelta.

Tiedän, että teistäkin suuri osa kärsii siitä, ettei osaa sanoa ei. Salli ei kuulkaa kärsi. Hän on erittäin lahjakas sanomaan ei. (Taas kerran sorrun ylistämään lasteni lahjakkuutta, suokaa anteeksi.) Joka päivä tuosta pienestä suloisesta suusta kuuluu useita kymmeniä kertoja: Ei. Ja sen jälkeen suu sulkeutuu kapeaksi päistään alaspäin kaartuvaksi viivaksi, ja leuka nousee vain hivenen ylöspäin hyvin pontevasti. Äärimmäisen taitavaa. Toivon, että tuo sana “ei” ei unohdu häneltä. Tosin joskus voisi olla tarpeen osata sanoa se hieman pehmeämmin?

Iltalenkki Nallen kanssa sujui pehmeästi Aino-tossuissa kirkasta tähtitaivasta tähyillen. Tähtiä on valtavasti. Ihmettelin että näkeekö joku tuolta tähtien seasta, että täällä meillä on mannerlaatat liikkuneet. Katselee tuhoa ja antaa henkistä tukea planeetallemme: “Kyllä se siitä”. Yritin tähyillä eteläiseen taivaanrantaan. Jos sieltä näkyisi se Jupiter vai Saturnus, en musta kumpi, mutta sen tiedän, että se on semmoinen “tähti” joka ei tuiki. Katsoin tähtiä vuoron perään ja kaikki näyttivät tuikkivan, kaikki muut paitsi kuu.