Tänään käytiin hammastarkastuksessa Martan ja Leevin kanssa. Sehän on meillä ollut aina kiva yhteinen reissu ainakin tähän saakka, kun reikiä ei ole tullut vastaan vielä yhtään. Olen asiasta onnekkaan ihmeissäni, mutta en viitsi ruveta kuitenkaan kovin kovaan ääneen ihmettelemään, muuten saa  nähdä kun oitis rupeaa jonkun hammasta kolottamaan.  Kiva siellä oli taas käydä ja esittää vastuullisen ja hyvän äidin roolia. Eihän meillä reikiä, mites nyt meillä. Ja ei ole tullut tosiaan tarkastajillekaan koskaan mainittua, että äidillään ja isällään kyllä reikiä piisaa ja niin edelleen. Martalta tosin rapsutettiin värjäymää pois etuhampaista, ja tyttö oli niin mainion hienosti rauhassa paikoillaan ja suu auki koko toimituksen ajan, että äiti vahvisti lupauksensa mailittleponin ostosta alakerran lelukaupasta. (Isä oli jo luvannut alustavasti asian edellisiltana, jos tyttö pysyy sängyssään koko yön. Tyttö pysyikin melkein, tai ainakin poissa äidin ja isän sängystä, ja sehän on jo palkinnon arvoinen suoritus kaikkien mielestä. Minua ei ainakaan haittaa ollenkaan jos hän menee Sallin tyhjään pinnasänkyyn nukkumaan.) Hammashoitola on siis kauppakeskuksen yläkerrassa.  Sitten kun tarkastuksen jälkeen puettiin odotushuoneessa vaatteita, tyttö huudahti että ”voi että mää oon niin kiihkoissaan kun mää nään tuon lelukaupan tuolla!” Ja olihan hän, ei voi kiistää. Mailittleponia ei kaupasta löytynyt, mutta jokin vastaava kyllä, jonka Nalle jo ehti iltapäivällä purra kaulattomaksi. Martta toipui em. järkytyksestään nopeasti,  ensiksikin siitä syystä että isä lupasi hänelle kaksi uutta ponia vanhan tilalle ja toiseksi sen vuoksi, että tyttö on jo niin tottunut siihen, että Nalle syö aina kaikki hajalle. Kaikki lelut varsinkin.

Nyt illalla olin jo niin kurkkuani myöten kyllästynyt tähän krohisevaan ja yskivään ja huonosti nukkuvaan sakkiin, että luovutin. Siis pilkoin valkosipulinkynsiä sukkiin ja tungin lasten kaulalle ja paitojen alle ja nenien eteen.  Meillähän piti olla parittomia sukkia paljon, sellaisia joille ei ole vuosikausiin löytynyt pareja. Nyt niitä sitten kaivattiin lääkekapseleiksi, mutta niitä ei löytynytkään sukkakorista. Kaikki parittomat olivatkin yhtäkkiä olevinaan sellaisia, joiden parit olivatkin olleet tallessa ihan tässä viime viikolla. Niin ne ainakin yrittivät selittää. No, löysin sentään sukat ja nyt täällä tuoksuu valkosipuli. Haisee siis. Tykkään valkosipulista ruoassa, mutta vaatteissa se jostain syystä oksettaa. Kai tämän kestää. Raportoin sitten aamulla, kuinka monen krohina loppui. Unirikasta yötä kaikille!

Kun on noita kaneja, niin täytyy hakea autotallista heinää aina silloin tällöin pussi täyteen. Se on yleensä Liinan ja Sohvin hommaa kun kanitkin ovat heidän heiniänsä. Kanat hoidan minä, mutta tarpeen tullen tytöt tuuraavat. Ja joskus minäkin haen heinää kaneille, kuten tässä yhtenä iltana.

Se oli puistattavaa. Kylmät väreet kiersivät selässäni pitkään. Menimme Nallen kanssa ensin kanoja ruokkimaan. Kouraisin muovikauhalla punahelttaa automaatin puolilleen, ja sen jälkeen kauhoin kauraa toisen säkin pohjalta, jonka kylvin kanojen sekaan. Sitten menin hakemaan munat pesästä. Siinä kun yritin äheltäen kyykkiä kananpesien luona, Nalle säpsähti kaurasäkkiin päin, josta kuului huomattava meteli. Niin kuin joku olisi pomppinut siellä. Sitten se joku pomppasi tarpeeksi ylös, hyppäsi säkin reunan yli, siitä kanien kesäaitauksen verkon läpi johonkin koloon. Hiiri. (Nyt kirjoittaessanikin puistattelee.) No ei siinä mitään muuta kuin katsoin pesiinkin vähän tarkemmin ennen kuin poimin munia lisää taskuihini. Katselin vähän tarkemmin vähän joka puolelle. Huomasin peremmällä vadin, johon Samppa on pannut likoamaan viimekesäiset pensselinsä. Sielläkin oli kuollut joku. Hiiri. Sitten otin vermeet kainaloon kuin ei mitään, ja ajattelin että tämä kuuluu asiaan kuin nenä taikinaan, ja kylmän rauhallisesti suljin kanalan oven takanani ja suuntasin kanien heinävarastolle. Muutaman heinäkouraisun jälkeen joku vilahti sielläkin. Silloin jo tippuivat heinät maahan vähäksi aikaa. Sohin niitä kepillä aikani ennen kuin sulloin ne pussiini.

Sisällä aloin heti kertomaan tarinaani värikkäästi ja mahdollisimman karmivasti. Se sujui helposti. Kunnes Sohvi mainitsi sohvalta Akkaristaan katsettaan nostamatta, että ne heinät on täynnä hiiriä, niitähän näkee melkein joka kerta. Ja jatkoi lukemista. Minä jäin toppavaatteissani (munat taskuissa) hetkeksi paikoilleni olohuoneen keskelle, ennen kuin menin riisumaan. Liina vahvisti siskonsa väittämät läksyjensä äärestä. Välinpitämättömästi, kuin puhuisi jostain tuiki arkipäiväisestä. Kuin vaikka Martasta, joka on syönyt ison Mauste-Sallisen strösselitölkin salaa tyhjäksi kahdessa päivässä.

Minä menin hiljaiseksi. Minun tyttöni ovat juntimpia kuin minä.

Minun lapseni ovat sellaisia, joita minä pienenä vain kaukaa ihailin. Tallilla rennosti seinään nojailevia  verkkarihousutyttöjä, jotka vasemmalla kädellään rapsuttavat isoa silmäpuolta kissaa toinen käsi taskussa, ja huomauttavat ohimennen välinpitämättömän harmistuneesti, että tällä Veskulla ei tee enää mitään kun se on niin laiska ja läski ettei jaksa syyä hiiriä vaan vaatii jotain purkkiruokaa. Hiiriä on joka paikka täynnä niin että pitää varoa ettei päälle astu. Sitten kysytäänkin seuraavaksi että kenellä sää aiot mennä lauantain estetunnilla. Semmoisia kunnon juntteja minä ihailin. Ja haaveilin siitä, että asuisin maalla ja joka paikka olisi täynnä eläimiä, eikä hiiriä rajattaisi joukosta pois.

Haaveet ovat siis käyneet osaksi toteen. Minun junttilapseni. Ja päivä päivältä juntimmaksi muuttuva mieheni. (Suokaa anteeksi, rakkaat Espoon omaiset, en voi tälle mitään.) Tänään hän kahvipöydässä taas otti sen hevosen puheeksi. Että semmoinen jos mikä olisi järkevä hankkia. Toisessa yhteydessä hän mainitsi, että kyllä sitä muutama lammas pitää kesäksi taas ottaa. Siinä vaiheessa minä olin jo niin ymmälläni, että kylmät väreet alkoivat pyöriä taas selässäni. Mihin tässä elämässä vielä joudutaan?

Löysin netistä viime viikolla tiedon, että tammikuun lopussa päättyisi hevosaiheinen kirjoituskilpailu. Minähän en niin lyhyellä varoitusajalla ehtinyt osallistua, mutta Liina ja Sohvi ehtivät. “Mitä siinä kö kirjottaa vaan äkkiä jonku tarinan”, eihän siinä sen kummempaa. Tytöt juoksivat huoneeseensa ja kynät alkoivat kummallakin sauhuta. Sain kirjoitukset luettavakseni alle tunnin sisällä. Minusta ne olivat mainioita. Ja ylpeänä äitinä en voi olla julkaisematta niitä täällä, alkuperäisinä, korjaamattomina, “puhtaaksi” kirjoitettuina kylläkin.  Joten olkaapa hyvät:

Siljan hevonen

Äiti! Huusin heti saatuani oven auki. Ketään ei kuitenkaan ollut kotona. Kiipesin portaat ylös omaan huoneeseeni. Huoneen ovessa oli lappu jossa luki : Tulen kolmen maissa.

Avasin huoneeni rullaverhon auringon valo tulvi hämärään huoneeseen. Otin läksykirjat pöydälle ja aloin tehdä läksyjä. Siskoni Milja tuli koulusta. Hän oli saanut oman hevosen 11 -vuotiaana ja kun minä täyttäisin hiihtolomalla 11 saisin oman hevosen. Ja hiihtoloma alkaisi jo viikon päästä! Kun olin tehnyt läksyt otin kirjan jota olin eilen alkanut lukemaan. Sen nimi oli : Kuinka valitsen hevoseni?  Koiramme Minni hyppäsi sängylleni. ” Silja. Oletko sää syönyt jo”? Milja kysyi ”En ole. Mennäänkö syömään”? Vastasin.” Joo mennään vaan ”. Sanoi Milja.  Sitten menimme syömään.

Syntymäpäivä aamuna heräsin varhain. Kun Isä, Äiti, Stiina, Tiina ja Milja tulivat laulamaan minulle olin nukkuvinaan. ”Onneksi olkoon” he sanoivat yhteen ääneen.

Stiinalta ja Tiinalta sain lahjaksi : satulan, suitset ja loimen. Miljalta: harjat, harjapakin ja puhdistus aineita.

Käännyin katsomaan mitä olin saanut äidiltä ja isältä.

Heillä oli kortti jossa luki : joku tallissa sinua odottaa…

”Lahja tallissa”!! ”Onko se hevonen” ?? ”Kyllä. rauhoitu nyt”. Äiti sanoi. Puin heti päälleni ja juoksin tallille. Juoksin Stiinan, Tiinan ja Miljan hevosten ohi viimeiselle karsinalle. Siellä oli tosi söpö hevonen. ”Sen nimi on Jade.” äiti sanoi. Menin heti ratsastamaan Jadella Se meni aivan ihanasti käyntiä ja ravia. Sitten laukkasinkin kenttä viisi kertaa ympäri. Ja voi kuinka upea laukka sillä oli. Kun olin ratsastanut kentällä niin kysyin muilta että lähtisikö ne minun kanssa maastoon. Ja kaikki pystyivät lähteä. Kun  lähdimme äiti sanoi että pitää tulla kahdelta kotiin. Menimme  laukka polulle ja sitten este polulle ja jade hyppäsi tosi hyvin.

Sitten lähdimme kotiin.

Liina 9v.

Oma hevonen

Kun tulin kotiin äiti ei ollut kotona. Enkä tiennyt mitä voisi syödä. Tein kuitenkin läksyt sitä ennen. Lähdin sitten kaverille. Siellä mun kaverilla oli hauskaa. Mutta kun mä katsoin kelloa niin mulle tuli kiire. mä huomasin että mulla on tänään ratsastustunti. kun mä tulin kotiin niin mä huusin kun sain oven auki äiti äiti me hypättiin esteitä! Hyvä sanoi äiti osasitko osasin. Yää nono vauva heräsi. Käy iltapesulla ja mene sänkyyn  mä tein mitä isä käski ja menin nukkumaan  seuraavana aamuna kun puin ulkovaatteet pääle ja menin pihalle ja kumastuin. näin ihka oikean hevosen  äiti sanoi että se on mun lähdin heti ratsastamaan tämä tarina päättyy tähän.

Sohvi 7v.

Minusta nämä kummatkin olivat tosi sympaattisia, vaikkakin jokunen seikka meidän perhe-elämästä paljastuu lasten näkökulmasta. (Se on muuten tärkeä.) Niin kuin tuo yksin kotiin tuleminen ja syötävän miettiminen, se. Lähes aina olen kotona siihen aikaan, mutta se ei vissiinkään ole kirjoituskelpoinen asia. Sekin selviää, että äiti ei ole kovin innostava eikä innostuva tyyppi, kuin myös se että isä laittaa lapset yleensä nukkumaan.  Ekaluokkalaisen kirjoituksesta näkee suloisesti, että välimerkit hallitaan silloin kun jaksetaan keskittyä.

Isä lähti viemään tyttöjen kanssa kirjoituksia postiin maanantai-iltana kaupunkiin asti, kun muuta kautta ei enää ehtinyt. Innokkaasti jo odottelevat palkintoja. Minä surkale salaa toivon, että tytöt olisivat unohtaneet koko kilpailun ennen toukokuuta, jolloin palkitut julkistetaan. Se on kovaa tämä kisaaminen.